Twalan kuolema.
Kävi niinkuin käydä piti. Ignosi ja minä, jotka seisoimme niin
kutsutun Puhveliosaston kanssa kappaleen matkaa "valkoisten" takana,
näimme kuinka nämä uljaat, voimakkaat miehet rivi riviltä kaatuivat,
sitä myöten kuin taistelu kuumeni.
Kesti kauan, ennenkuin ottelu oikein sai vauhtia -- vihollisella
ei nähtävästi ollut erityistä halua joutua tekemisiin "valkoisten"
kanssa. Viimein näimme kookkaan liehuvatöyhtöisen päällikön
juoksujalkaa rientävän epäröivien soturien luo; hän oli luullakseni
Twala itse. Hän jakeli käskyjä, ja hänen väkensä päästi sotahuudon
ja syöksyi eteenpäin. Silmänräpäyksen kuluttua sinkoili tuhansittain
heittopuukkoja "valkoisten" ensimäisen rivin päälle.
Ääneen huutaen ja keihäitään heiluttaen syöksyivät nämä nyt
vihollisiaan vastaan. Kuului ukkosen kaltainen jyrähdys -- kilvet
iskivät toisiinsa. Edes takaisin lainehtivat nyt taistelijain rivit,
kunnes kahakka äkkiä keskeytyi; "valkoiset" olivat täydellisesti
masentaneet ensimäisen osaston Twalan väkeä, mutta se olikin maksanut
Infadukselle kolmannen osan hänen miehistään.
Nyt oli vain kaksi riviä "valkoisia" jälellä; he seisoivat olkapää
olkapäässä kiinni ja odottivat tyyninä uutta hyökkäystä. Suureksi
ilokseni näin vilahduksen Curtisin keltaisesta parrasta. Hän ei siis
ollut kaatunut -- ei ainakaan vielä!
Vielä kerran kuului kilpien ryske, Infadus ja Curtis ynnä heidän
sotilaansa ottelivat taas ylivoiman kanssa. Silmänräpäyksen näytti
siltä, kuin joutuisivat "valkoiset" tappiolle. Ignosi ja minä
olimme jo hyökkäämäisillämme avuksi, mutta silloin kuului kesken
taistelun melskettä Curtisin syvä ääni. Ja samassa sota-onni kääntyi,
"valkoiset" kokoontuivat Curtisin ympärille, ja joka kerran kun hän
heilautti sotakirvestään, iski se viholliseen. Tälläkin kertaa oli
voitto "valkoisten".
Mutta voi! 3,000 miehestä, jotka vähän aikaa sitten olivat hyökänneet
vihollista vastaan, oli nyt vain viidesosa jälellä.
Mutta nämä 600 veristä sotilasta eivät vielä olleet uuvuksissa.
Hämmästykseksemme näimme heidän yhtäkkiä ryntäävän eteenpäin vinhasti
kuin tuulispää pakenevien vihollisten jälkeen pienelle kummulle,
jossa he pysähtyivät ja asettuivat puolustusasentoon. Ylinnä kummun
harjalla näin Curtisin ja hänen rinnallaan vanhan Infaduksen.
Samassa syöksyivät Twalan soturit joka puolelta ystäviemme kimppuun,
ja taas riehui taistelu. Oli suurenmoista nähdä, kuinka kourallinen
uljaita miehiä torjui tuhansien vihollisten hyökkäyksiä. Viimein
valtasi sodanhimo minutkin, vanhan pelkurin -- olen näet todellakin
aika raukkamainen -- sellaisella voimalla, että käännyin Ignosin
puoleen ja sanoin hänelle:
"Onko aikomuksesi jäädä tänne seisomaan, kunnes kasvamme kiinni
maahan, Umbopa... Ignosi, tarkoitan? Etkö näe, että Twala nielaisee
veljemme tuolla kummulla?"
"Ei, Makumazahn", vastasi hän, "nyt on hedelmä kypsä -- korjatkaamme
se".
Näin sanoen hän kohotti kirveensä, ja "Puhvelit" syöksyivät
taisteluun. Siitä, mitä sitten tapahtui, en kykene paljon kertomaan.
Tiedän vain, että kaikki ympärilläni oli yhtä melskettä; rajua
sekasortoa, keihäiden kalsketta ja verta.
Kun taas tulin tajuihini, huomasin olevani keskellä pientä parvea,
joka oli jäännöksiä "valkoisten" mahtavasta joukosta. Edessäni seisoi
itse Henry Curtis ilmielävänä. Mitenkä olin siihen seuraan joutunut
en itsekään tiedä.
-- -- Rajummin, yhä rajummin riehui ottelu. Keskellä tulisinta
taistelun vimmaa seisoi vanha Infadus yhtä kylmäverisenä kuin
konsanaan, ja Curtis ei väistynyt hänen sivultaan. Ystäväni ei
koskaan ollut niin selvästi muistuttanut muinaisajan viikinkiä
kuin nyt; joku nenäkäs keihäs oli katkaissut hänen liehuvat
kamelikurjensulkansa, ja hänen pitkät keltaiset hiuksensa aaltoilivat
tuulessa, joka puhalsi yli tasangon. Ei kukaan voinut vastustaa hänen
iskujaan. Voimakkaasti hän heilutti sotakirvestään, ja joka lyönnillä
kaatui joku vihollinen maahan. Viimein ei kukaan enää uskaltanut
lähestyä valkoista noitamiestä.
Mutta äkkiä kaikui tuhatääninen huuto. "Twala y Twala!" ulvottiin,
ja taistelevien sekasorrosta syöksyi yksisilmäinen jättiläiskuningas
itse. Hän oli varustettu sotakirveellä ja kilvellä ja puettu
samanlaiseen rautapaitaan kuin Curtis.
"Inkubu!" huusi musta hirviö. "Inkubu, sinä valkoinen mies! Poikani
Skraggan olet tappanut -- mutta minua et kykene kaatamaan!" Näin
sanoen hän viskasi heittopuukkonsa Curtisia kohti; se tunkeutui hänen
kilpeensä.
Mutta samassa syöksyi Twala rajusti kirkuen hänen päälleen ja iski
häneen sellaisella voimalla, että Curtis vaipui polvilleen.
Jo luulin, että ystäväni viimeinen hetki oli tullut, Silmänräpäys
vain -- ja Twala olisi heittäytynyt hänen päälleen halkaistakseen
hänen päänsä. Mutta samassa kohottivat Twalan soturit, jotka
ympäröivät meitä, kauhistuksen huudon, joka keskeytti kaksintaistelun.
Minä käännyin katsomaan ja ymmärsin, miksi vihollinen huusi: molemmat
sivustamme olivat rientäneet avuksemme!
Muutamassa minuutissa oli taistelu lopussa. Oikealla ja vasemmalla
kaatui Twalan sotilaita sadoittain, ja pian hajaantui vihollinen
hurjassa paossa pitkin tasankoa. Me olimme voittaneet, mutta
voittomme hinta oli kallis. Uljaista "valkoisista" oli enää vain
95 miestä elossa, ja toisetkin osastomme olivat kärsineet suuren
mieshukan.
Ensi työkseen Infadus sitoi pahimmat haavansa. Sitten hän tarkasti
sotureittensa harventuneita rivejä ja sanoi heille:
"Te olette taistelleet kuin jalopeurat ja lisänneet 'valkoisten'
mainetta. Tämän päivän taistelu ei milloinkaan unohdu kukualaisten
maassa."
Sitten vanha soturi kääntyi Curtisin puoleen ja tarttui hänen
käteensä sanoen: "Inkubu, sinä olet suuri mies! En koskaan ole sinun
kaltaistasi nähnyt, ja kuitenkin olen vanha ja monta urhoollista
miestä olen eläissäni tuntenut..."
Heti tämän jälkeen tuli Ignosin lähettämä sanansaattaja pyytäen
meitä tulemaan hänen luokseen. Me seurasimme kutsua. Ignosi oli
"Puhveleineen" matkalla Luhiin päin, kukistaakseen perinpohjin
Twalan. Me lupasimme pian seurata häntä, ja jäimme hänestä jälkeen.
Kappaleen matkaa kuljettuamme huomasimme Godin, joka istui
muurahaiskeossa; aivan hänen vieressään makasi eräs Twalan sotureita
kuolleena. Toisin sanoen: me luulimme, että hän oli kuollut. Mutta
juuri kun lähestyimme ystäväämme, näimme kauhuksemme kukualaisen
hyppäävän pystyyn, kaatavan Godin päistikkaa maahan ja pistävän häntä
keihäällään kerran toisensa jälkeen. Riensimme juoksujalkaa avuksi,
ja satuimme parahiksi näkemään, kuinka tuo musta lurjus antoi Godille
viimeisen iskun, jonka jälkeen hän pötki pakoon huutaen: "Pidä
hyvänäsi, noitamies!" God makasi maassa eikä liikuttanut jäsentäkään,
ja me luulimme tietysti, että kukualainen oli ottanut häneltä hengen.
Mutta miten ollakkaan? Kun surullisina kumarrumme katsomaan herra
Bougwania, näemme, että hän tosin on kalmankalpea, mutta siitä
huolimatta hymyilee ystävällisesti lasisilmä lujasti silmäpieleen
puristettuna kuten aina. Sepä vasta miesten mies, tuo God!
"Kerrassaan mainio tämä rautapaita!" kuulimme hänen kuiskaavan. "Hän
tuli sittekin peijatuksi!..." sai hän lisätyksi, mutta sitten hän
vaipui tainnuksiin. Me tutkimme hänet tarkoin ja huomasimme, että
hän taistelussa oli saanut pahan haavan heittopuukosta, jotavastoin
keihään pistokset eivät olleet vahingoittaneet häntä, jonkun
mustelman hän vain oli saanut. Nostimme hänet paareille ja niin
kannettiin hän meidän takanamme pääkaupunkiin.
Koko sotavoimamme marssi nyt kaupungin eri porteista sisään Luhiin.
Pitkin katuja seisoi Twalan voitetuita sotureita rivi rivin vieressä;
joka mies oli heittänyt keihäänsä ja kilpensä maahan jalkainsa
juureen, ja kaikkialla, missä kuljimme, tervehdittiin Ignosia
kuninkaana. Viimein saavuimme aukealle kentälle, jolla pari päivää
sitten olimme katselleet noidanajoa ja tyttöjen tanssia. Nyt oli
paikka autio ja tyhjä -- ei kuitenkaan aivan, sillä majansa edustalla
istui kukistunut kuningas Twala, ja hänen jalkainsa juuressa ryömi
Gagul.
Oli surkeata nähdä näitä molempia: tuota äsken vielä niin mahtavaa
kuningasta ja ilettävää ämmää. Ei yksikään Twalan miehistä ollut
pysynyt hänelle uskollisena, sen jälkeen kuin onnettomuus oli häntä
kohdannut. Nyt ei hänellä ollut ketään muuta kuin Gagul.
Me marssimme sisään kraalin portista ja suuntasimme kulkumme Twalaa
kohti. Noin sadan askeleen päässä hänestä annoimme sotavoimamme
pysähtyä ja lähestyimme majaa henkivartiaston seuraamina.
Gagul tervehti meitä katkerin herjasanoin, ja Twala kohotti päänsä
heittäen meihin raivostuneen katseen mustasta silmästään, joka
säkenöi pirullisesti ja kiilsi kilpaa hänen otsallaan välkkyvän
suuren timantin kanssa.
"Terve sinulle, kuningas!" huusi hän Ignosille. "Sinä olet syönyt
leipääni, ja sitten olet valkoisten noitamiesten avulla voittanut
sotajoukkoni ja ryöstänyt vallan minun kädestäni. Mitä aiot nyt
minulle tehdä?"
"Saman, minkä sinä teit isälleni." vastasi Ignosi kylmästi ja
lyhyesti.
"Hyvä. Minäpä näytän sinulle, kuinka kuningas käy kuolemaan. Näetkös,
aurinko laskee veripunaisena", sanoi Twala viitaten länteen verisellä
kirveellään. "Suo minunkin valoni silloin sammua. Olen valmis
kuolemaan, kuningas Ignosi. Mutta myönnettäköön minulle se oikeus,
mikä meillä kuningassuvun jäsenillä on: minä vaadin saada kuolla
_taistelussa_."
"Suostun vaatimukseesi", kuului Ignosin vastaus. "Valitse itse, kenen
kanssa tahdot taistella. Minä en voi tapella kanssasi, sillä kuningas
ei tappele muuten kuin sodassa."
Twalan luihu silmä harhaili pitkin rivejämme toisesta toiseen;
silmänräpäykseksi se pysähtyi minuun, ja sydämeni hypähti hyvän
matkan kurkkuani kohti ajatellessani, että tuo hirviö ehkä keksisi
vaatia minut kaksintaisteluun. Siitäpä olisi syntynyt kaunis juttu!
Ryhtyä taisteluun mokoman jättiläisen kanssa! -- ei yhtähyvin olisin
voinut ampua kuulan pääni läpi. Sen vaan tiesin, että jos hän
todellakin valitsisi minut, niin kieltäytyisin taistelusta, vaikkapa
koko kukualaiskansa sen johdosta viheltäisikin minut ulos maastaan.
Mutta Twala ei ajatellut minua.
"Inkubu!" karjaisi hän äkkiä. "Sinun kanssasi tahdon taistella. Sinun
kanssasi yksin. Jos kieltäydyt taistelusta, sanon, että olet pelkuri
koira ja valkoinen aina maksaasi myöten!"
Ignosi koetti estää tätä kaksintaistelua. "Ei", sanoi hän. "Inkubun
kanssa et saa taistella."
Mutta Henry Curtis oli ymmärtänyt Twalan pilkkasanat, ja hän huusi
nopeasti: "Minä tahdon taistella hänen kanssaan."
Minä koetin estää ystävääni hänen uhkarohkeasta aikeestaan, mutta
turhaan. Curtis pysyi sanassaan. Hän astui esille kirves kohona ja
sanoi lujalla äänellä: "Olen valmis".
Eivät auttaneet Ignosinkaan rukoukset. Hetken kuluttua seisoivat
molemmat vastustajat silmä silmää vasten laskevan auringon punaisessa
valossa.
Kohotetuin kirvein he kiersivät toisiaan. Sitten hyökkäsi Curtis
äkkiä esiin tähdäten iskunsa Twalaan; mutta musta paholainen väisti
iskun ja maksoi sen korkoineen takaisin. Hän heilutti raskasta
kirvestään päänsä yli ja iski kauhealla voimalla. Se näytti hirveältä
-- mitä jos kirves sattuisi! Mutta niin huonosti ei sentään käynyt.
Ystäväni torjui raskaan kirveeniskun kilvellään, niin että se vain
hiipaisi hänen vasenta olkapäätään, ja hän sai aikaa antaa Twalalle
samalla mitalla. Isku seurasi toistaan, rautakilvet kalskuivat
taukoamatta. Jännitys kävi yhä suuremmaksi, sotaväki, joka katseli
ottelua, tuli yhä lähemmäksi ja kirkui ja ulvoi joka iskulla.
God, joka makasi maassa vieressäni, heräsi nyt tainnoksistaan
ja nähdessään mitä oli tekeillä, hän kohosi pystyyn, tarttui
käsivarteeni ja hypähteli paikasta paikkaan vetäen minua mukanaan ja
rohkaisten Curtisia innokkailla huudahduksilla.
Hetken aikaa kesti taistelua. Sitten Twala äkkiä voimakkaalla
iskulla katkaisi varren vastustajansa kirveestä, niin että raskas
ase kilahtaen putosi maahan. Samassa tuokiossa heitti sankarimme
kilpensä samaa tietä menemään, hyökkäsi Twalan kimppuun ja tarttui
vihollisensa vyötäisiin voimakkailla käsivarsillaan. Muutaman
silmänräpäyksen he temmelsivät hurjassa sylipainissa, puristaen
toisiaan kuin karhut. Joka jänne oli pingoitettu kuin teräsjousi.
Viimein onnistui Twalan kaataa Curtis kumoon. Itse hän keikahti
mukaan, ja siinä pyöriskelivät nyt molemmat väkevät miehet maassa
taistellen elämästä ja kuolemasta. Milloin oli Twala alla, milloin
päällä, ja koko ajan hän tähtäsi kirveellään Curtisin päätä, ja tämä
koetti iskeä tollansa Twalan rautapaidan läpi.
Kauheata oli nähdä moista taistelua. "Tempaa kirves häneltä!" huusi
God. "Tempaa kirves!"
Kenties kuuli Curtis huudon. Joka tapauksessa hän päästi
heittopuukkonsa ja tavoitti Twalan leveäteräistä kirvestä, joka oli
kiinnitetty tämän ranteeseen puhvelinnahkaisella hihnalla. Yht'äkkiä
hihna katkesi, ja kirves oli Sir Henryn rautakourassa. Seuraavassa
tuokiossa hän oli jalkeilla -- Twala samoin. Musta hirviö tarttui
raskaaseen veitseensä ja tähtäsi Curtisin rintaan; mutta rautapaita
ehkäisi piston. Vielä kerran iski Twala -- ja vielä kerran. Mutta
sitten kokosi tanskalaisten viikinkien uljas jälkeläinen koko
suunnattoman voimansa, heilutti kirvestään pari kertaa päänsä päällä
ja iski. Tuhansista kurkuista kuului kauhunhuuto, ja katso -- Twalan
pää vierähti hänen olkapäiltään maahan ja pyöri Ignosin jalkain
juureen. Ruumis kaatui horjuen maahan, ja kultainen kaularengas vieri
kappaleen matkaa maassa. Samassa horjahti voittajakin. Verenhukka
vaikutti, raskaana ja uupuneena hän kaatui kumoon vihollisensa
ruumiille.
"Vettä! Vettä!"
Heti kostuttivat avuliaat kädet hänen kasvojaan kylmällä vedellä.
Hetken kuluttua hän avasi suuret harmaat silmänsä. Henry Curtis ei
ollut kuollut.
Tällä hetkellä heitti aurinko viimeisen välähdyksen näköpiirin takaa.
Minä astuin paikalle, missä Twalan pää virui hiekassa, otin timantin
hänen otsaltaan ja ojensin sen Ignosille sanoen: "Ota se! Sinä olet
kukualaisten laillinen kuningas!"
Ignosi kiinnitti säihkyvän jalokiven otsalleen, astui kansansa eteen
ja kohotti jalkansa kaatuneen vihollisensa rinnalle.
Siinä hän seisoi suorana ja kookkaana ja kohotti voimakkaan kätensä.
Ja pimeydestä, joka äkkiä taajana ja pehmeänä kattoi kaupungin ja sen
tuhannet majat, kajahti tervehdys:
"_Kuhm! Kuhm! Sinä olet kuninkaamme_!"
Näin toteutui siis -- ennustukseni Twalan sanansaattajalle; ennenkuin
kaksi vuorokautta oli kulunut makasi Twalan ruumis tomussa hänen
majansa edustalla.