Ennen taistelua.
Onneksi tunsivat Infadus ja päälliköt kaikki kaupungin kadut ja
kujat, niin että me pimeästä huolimatta pääsimme hyvää vauhtia
kulkemaan.
En osaa tarkalleen sanoa, kauanko vaelluksemme kesti. Kenties tunnin.
Joka tapauksessa oli pimennys kohonnut huippuunsa ja alkoi nyt
vähitellen haihtua -- auringonterän yksi reuna kurkisti jo esiin
pimeästä. Hetken kuluttua oli niin valoisa, että saatoimme nähdä
ympäristöämme. Huomasimme olevamme ulkopuolella kaupunkia lähellä
ylänköä, jota kohden ripein askelin suuntasimme kulkumme. Ylänkö
oli noin puoli peninkulmaa ympärimitaten, hevosenkengän muotoinen
ja hyvin jyrkkärinteinen. Se oli jotenkin matala, korkein huippu
kohosi kaksisataa jalkaa korkeuteen. Tämä kukkula oli erittäin sopiva
leiripaikaksi, siksipä siellä majailikin ympäri vuoden sotaväkeä.
3,000 kukualaista sotilasta eli tavallisesti tässä luonnon tekemässä
linnoituksessa; mutta tänään oli sinne kokoontunut ainakin kuusi
kertaa niin monta aseilla varustettua miestä.
Kiivetessämme ylös jyrkkää rinnettä myöten huomasimme, että soturit
seisoivat ryhmissä silmät aurinkoon luotuina. He olivat hämmästyneet
ja peloissaan ihmeellisestä luonnonilmiöstä, joka heidän silmäinsä
edessä tapahtui.
Me kuljimme heidän ohitsensa sanaakaan sanomatta ja saavuimme pian
pieneen majaan, joka sijaitsi keskellä ylänköä. Suureksi iloksemme
kohtasimme siellä kaksi miestä, jotka olivat lähetetyt edeltäkäsin
tuomaan tavaroitamme; kiireessä emme näet ennättäneet ottaa niitä
mukaamme Luhista.
"Minä lähetin hakemaan kapineenne. Annoin heidän myöskin tuoda nämä",
näin sanoen veti Infadus esille Godin kauan kaivatut housut muitten
tavaroitten joukosta.
"Hurraa!" huusi God ja tuossa tuokiossa hän tempasi housut käteensä
ja alkoi vetää niitä jalkaansa.
"Ei suinkaan valtiaani aio kätkeä kauniita valkoisia sääriään
meiltä?" kysyi vanha päällikkö surullisella äänellä.
Mutta God ei häntä kuullut. Infaduksen rukoukset kaikuivat kuuroille
korville. God oli itsepäinen -- hän tahtoi saada housunsa. Ja siitä
päivin saivat kukualaiset suureksi surukseen vain yhden ainoan
kerran ihailla hänen "kauniita, valkoisia sääriään", mutta siitä
tuonenpana... Tästä lähtien nuo kelpo ihmiset saivat tyytyä hänen
toiseen poskipartaansa, hänen lasisilmäänsä ja noitahampaisiinsa.
Suloisiin muistoihin vaipuneena tuijotti Infadus Godin sääriin,
kunnes viimeinenkin välähdys niiden valkoisesta nahasta oli kadonnut
housuihin; näytti siltä, kuin olisi päällikkö tahtonut painaa
mieleensä, miltä ne näyttivät, nuo ihmeelliset sääret. Sitten hän
ilmoitti meille kutsuneensa sotajoukon kokoon julistaakseen heille,
että päälliköt olivat yhteisestä suostumuksesta päättäneet nostaa
kapinan julmaa Twalaa vastaan. Samalla he aikoivat esittää sotilaille
valtakunnan laillisen perijän, Ignosin.
Puolen tunnin kuluttua seisoi koko sotavoimamme, kaikkiaan noin
20,000 miestä, kukualaisten parhaimmat sotilaat, rivissä suurella
aukealla paikalla, jonne mekin ohjasimme askeleemme. Olkapää
olkapäätä vasten seisoivat sotilaat pitkissä riveissä, jotka
muodostivat puolipiirin ympärillemme. Meidän rinnallamme seisoivat
sotajoukon päälliköt ja päällysmiehet.
Infadus korotti äänensä ja alkoi puhua. Sujuvalla kaunopuheisuudella
hän kuvaili kokoontuneille kukualaisille, kuinka julmasti Twala oli
surmannut Ignosin isän, ja kuinka hänen vaimonsa ja pikkupoikansa
oli täytynyt paeta erämaahan. Sitten hän kuvaili, kuinka maa
huokaili ja kärsi Twalan hallituksen ikeessä -- kertoi edellisen
yön juhlasta, jossa niin moni maan parhaimmasta pojasta oli saanut
surmansa kuninkaan ja hänen kätyriensä kädestä. Vielä kertoi Infadus
valkoisista tähtimiehistä, jotka olivat nähneet kukualaisten
kurjuuden ja päättäneet rientää onnettoman kansan avuksi. He olivat
-- sanoi vanhus -- ottaneet mukaansa maan oikean kuninkaan, Ignosin,
ja olivat johdattaneet hänen jalkansa taivaan korkuisten vuorten yli.
Näyttääkseen valtaansa ja pelastaakseen Fulatan nuoren elämän he
olivat käyttäneet loihtutaitoaan ja sammuttaneet auringon valon; he
olivat surmanneet kuningas Twalan ilkeän pojan Skraggan; ja nyt he
olivat luvanneet auttaa kukualaisia kukistamaan Twalan ja korottamaan
Ignosin kukualaisten kuninkaaksi.
Infaduksen puhe herätti vilkasta hyväksymistä. Sen jälkeen astui
Ignosi esille ja alkoi puhua. Hän puhui samaan henkeen kuin hänen
setänsäkin ja lopetti näillä sanoin:
"Päälliköt ja sotilaat! Te tunnette nyt ajatukseni ja olette
kuulleet sanani. Valitkaa nyt minun ja hänen välillään, hänen, joka
istuu minun valta-istuimellani, joka surmasi oman veljensä ja ajoi
hänen turvattoman vaimonsa ja pienokaisensa erämaahan, nälkään ja
puutteeseen. Minä olen kuninkaanne -- sen tietävät nämä päälliköt,
jotka ovat nähneet käärmeen merkin kiemurtelevan uumillani. Jos
en olisi oikea kuninkaanne, vaan julkea valehtelija, luuletteko
näiden valkoisten miesten loihtukeinoineen silloin minua auttavan?
Oo päälliköt ja sotilaat! Te näette vielä pimeyden, joka laskeutui
maahan peittääkseen pakoamme Twalan ilkeältä silmältä."
"Me näemme sen!" huusivat soturit.
"Minä olen kuninkaanne, minä sanon teille, minä olen kuningas",
jatkoi Ignosi ja ojensi samalla kookasta vartaloaan kohottaen
välkkyvää sotakirvestään päänsä yli. "Jos joku teistä sanoo, etten
minä ole kuningas, hän astukoon rivistä ja taistelkoon kanssani.
Hänen verensä olkoon vielä yksi todistus siitä, että puheeni on
tosi. Astukoon hän esiin! Astukoon esiin!" Ja Ignosi heilutti
raskasta kirvestään, niin että sen terä päivänpaisteessa välkkyi kuin
hopearengas hänen päänsä päällä.
Mutta ei kukaan astunut esiin -- ei kukaan epäillyt hänen sanojensa
totuutta, ja Ignosi jatkoi:
"Niin, minä olen teidän kuninkaanne, ja jos tahdotte taistella
rinnallani, niin palkitsen teille runsaasti, jos voitamme. Jos
kaadutte kaadun minä kanssanne! Ja tämän lupauksen teen teille: Kun
minä istun isäni valta-istuimella, silloin on murhien ja väkivallan
aika kukualaisten maassa ohi. Ei koskaan tarvitse teidän niinkuin
nyt huutaa oikeutta ja saada väkivaltaa, väkivaltaa ja uudestaan
väkivaltaa. Noitainhakijat eivät enää milloinkaan ole saattavat teitä
surman suuhun. Ei kukaan ole koskaan heittävä henkeään, ellei hän
ole rikkonut maan lakia vastaan. Jokainen mies ja jokainen vaimo on
turvallisena nukkuva majassaan. Oletteko valinneet, päälliköt ja
sotilaat?"
"Me olemme valinneet, kuningas!" kajahti tuhansiin nousevan
sotajoukon vastaus.
"Hyvä!" sanoi Ignosi. "Kääntäkää päänne ja katsokaa, kuinka
Twalan sanansaattajat lähtevät ulos suuresta kaupungista itään ja
länteen, pohjoiseen ja etelään, kootakseen suuren sotajoukon. Kuten
aamuauringon säteet löytävät he tien kaikkiin maailman kolkkiin, he
tuovat mukanaan kaikki ne, jotka tahtovat seurata verikoiraa, ja
huomenna tai ylihuomenna on suunnaton sotajoukko hyökkäävä vastaamme
meitä kukistaakseen. Silloin kysytään, tahdotteko uskollisina pysyä
minun puolellani. Jos sen teette, en unhoita teitä, kun taistelu
on päättynyt, ja maa on saanut rauhan. Olen puhunut, päälliköt ja
soturit! Menköön nyt kukin majaansa ja valmistautukoon taisteluun."
Silmänräpäyksen ajan vallitsi syvä hiljaisuus. Sitten kohotti eräs
päälliköistä keihäänsä ja ukkosen lailla kajahti 20,000 kurkusta
kuninkaantervehdys: Kuhm! Kuhm! -- Siten tervehtivät sotajoukot
_kuningas Ignosia_.
Senjälkeen marssivat soturit pois osasto toisensa jälkeen.
Vähän myöhemmin pidimme sotaneuvottelua päälliköiden kera.
Tiesimmehän, että pian joutuisimme tekemisiin Twalan ja hänen
joukkonsa kanssa. Kysymys oli nyt: kuinka suuri oli hänen
sotajoukkonsa? Meidän puolellamme oli noin parikymmentätuhatta miestä
-- seitsemän kukualaisen sotajoukon parasta osastoa -- mutta Infadus,
joka parhaiten tunsi maan sota-asiat, oli varma siitä, että Twalan
sotavoima nousi ainakin 30-40,000 mieheen, kenties yli siitäkin.
Muutamia hänen sotureistaan saattoi tosin karata meidän puolellemme,
mutta sellaisiin luopioihin ei ollut paljonkaan luottamista.
Silminnähtävästi aikoi Twala panna kaikki voimansa liikkeelle
kukistaakseen kapinan. Minne tahansa loimme silmämme, näimme hänen
sota-osastojaan. Varsinkin kukkulan juurella vilisi joukottain
kookkaita sotilaita, jotka olivat aseissa kiireestä kantapäähän.
Infadus arveli kuitenkin, että seuraava yö kuluisi rauhassa ja
levossa; vasta seuraavana aamuna tulisi taistelu alkamaan. Ja siinä
hän oli oikeassa.
Arvata saattaa, että emme nyt ennättäneet laiskottelemaan. Työtä
oli yllin kyllin. Melkein kaikki soturit saivat ryhtyä toimeen ja
niiden parin tunnin kuluessa, jotka vielä olivat jälellä, ennenkuin
aurinko laski, saatiin suuria aikaan. Kaikki kukkulalle johtavat tiet
suljettiin tarkoin suurilla kivilohkareilla; siellä täällä ladottiin
suuri kiviröykkiö, josta tarpeen vaatiessa saattoi vierittää kiviä
vihollisten päälle; jokainen osasto sai oman määrätyn paikkansa,
jota sen tuli suojella j.n.e. Lyhyesti sanoen: kaikki, varustukset,
jotka yksissä neuvoin keksimme linnoituksemme suojaamiseksi, pantiin
toimeen.
Vähän ennen auringon laskua näimme muutamien miesten lähtevän Luhista
ja lähestyvän kukkulata. Etunenässä kulki pitkä Goliat, jonka
hartioita peitti leopardinnahka. Hän kantoi kädessään palmupuunoksaa
merkiksi siitä, että hän tuli sanansaattajana neuvottelemaan.
Ignosi, Infadus ja pari päällikköä ynnä me kolme englantilaista,
astuimme kukkulan juurelle kohtaamaan sanansaattajaa.
"Terve teille!" huusi hän vastaamme. "Kuningas lähettää
tervehdyksensä niille, jotka petollisesti nousevat häntä vastaan
kapinoimaan. Hän tervehtii heitä niinkuin jalopeura tervehtii
shakaaleja, jotka ulvoen kiertävät sen kintereillä."
"Puhu!" sanoin minä.
"Näin kuuluvat kuninkaan sanat: Antautukaa kuninkaalle, ennenkuin
hän tulee ja kukistaa teidät kaikki! Jo on lapaluu reväisty mustasta
härjästä ja kuningas taluttaa veristä elukkaa ympäri kaupunkia."
(Tämä julma tapa ei vallitse yksin kukualaisten kesken, vaan useissa
muissakin afrikalaisissa kansanheimoissa. Se ilmoittaa, että sota on
maassa).
"Mitkä ovat Twalan ehdot?" kysyin minä -- en siksi, että joku meistä
olisi aikonut niihin suostua, mutta minua halutti kuulla, mitä
miehellä oli sanottavana.
"Hänen ehtonsa ovat lempeät kuten suuren kuninkaan arvolle sopii.
Näin sanoo Twala, yksisilmäinen, tuhansien vaimojen puoliso,
kukualaisten päämies ja tämän maan laillinen hallitsija, suuren
tien ylläpitäjä, vihollisen hirmu, mestari velhotaidossa, satojen
tuhansien soturien päällikkö -- Twala -- yksisilmäinen -- mustan
lehmän vasikka -- peljättävä. Näin sanoo Twala: minä tahdon armahtaa
ja tyydyn vähään vereen. Joka kymmenes mies on kuoleva, muut pääskööt
hengissä, mutta Inkubu, joka on tappanut poikani Skraggan, ja hänen
musta palvelijansa, joka pyrkii maan kuninkaaksi ynnä Infadus, joka
on noussut kapinaan veljeään vastaan, -- nämä kolme miestä uhrataan
'kolmen mykän' kunniaksi. Näin kuuluvat kuningas Twalan armolliset
sanat."
Minä vaihdoin pari sanaa toisten kanssa ja vastasin sitten niin
kovalla äänellä, että kaikki soturit saattoivat kuulla:
"Mene takaisin hänen luokseen, joka sinut lähetti, koira! Sano
hänelle, että me -- Ignosi, kukualaisten oikea kuningas, Inkubu,
Bougwan ja Makumazahn, tähtien valkoiset tietäjät, Infadus, kuninkaan
jälkeläinen ja kaikki sotajoukon päälliköt, päällysmiehet ja soturit
-- tunnemme vain yhden vastauksen hänen ehdotuksensa ja se vastaus
kuuluu näin: 'Emme ikinä antaudu! Emme ikinä! Mutta ennenkuin
aurinko kahdesti on mennyt mailleen, on Twala makaava kuolleena ja
kankeana oman majansa edustalla, ja Ignosi on oleva kuninkaana hänen
sijallaan!'... Mutta mene nyt matkoihisi, ennenkuin ajamme sinut
ruoskalla. Ja varokaa tarttumasta aseisiin meidän kaltaisiamme miehiä
vastaan."
Kuninkaan lähetti purskahti kovaan nauruun: "Ha haa", nauroi hän,
"luuletteko pelottavanne aikamiehiä mokomalla jaarituksella! Saapa
nähdä, oletteko huomenna yhtä pulskia. -- Kerskatkaa, taistelkaa
ja riemuitkaa, sillä huomenna nokkivat korpit luitanne, kunnes ne
ovat yhtä valkoiset kuin naamanne. Jääkää hyvästi! Ehkä tapaamme
taistelussa!"
Näin sanoen käänsivät hän ja hänen seuralaisensa meille selkänsä ja
lähtivät kotiinpäin. Melkein heti sen jälkeen meni aurinko mailleen.
Mutta tänä iltana ei nukkuminen tullut kysymykseenkään; joka mies
sai ryhtyä työhön, ja kuun valossa työskentelimme niin hyvin kuin
saatoimme. Noin tunti keskiyön jälkeen olimme vihdoin kaikin puolin
valmiit vastaanottamaan vihollista oikein lämpimästi. Pian oli koko
leiri unen vallassa; vain joku satakunta soturia vartioitsi monien
tuhansien turvallisuutta. Henry Curtis, Ignosi, muuan päälliköistä
ja minä menimme kukkulan juurelle tarkastamaan etuvartioita, joiden
terävät, leveät keihäänterät siellä täällä välähtivät kuutamossa.
Kierrettyämme koko kukkulan käännyimme takaisin majallemme;
kaikkialla pitkin rinteitä nukkuivat sotilaamme rauhallisessa unessa,
vaikka ei kukaan heistä tietänyt, oliko tämä yö hänen viimeisensä.
Kuuvalo kimalteli kuin hopea heidän kirkkailla aseillaan, ja viileä
yötuuli leikitteli heidän suurilla kirjavilla sulkatöyhdöillään.
"Kuinka monen näistä luulette huomenna tähän aikaan olevan hengissä?"
kysyi Sir Henry.
Minä pudistin vain päätäni vastaukseksi ja heitin silmäyksen
nukkuviin sotureihin. Kiihoittuneessa mielikuvituksessani
näin jo kuoleman armottoman käden painaneen heihin merkkinsä.
Surumielisenä ajattelin elämän suurta salaisuutta, sen syvää tuskaa
ja katoavaisuutta. Tänä yönä he nukkuvat sikeässä unessa, huomenna
ehkä he ja monet muut heidän kanssaan, kenties me itsekin, lepäämme
kankeina ja kylminä...
"Curtis", virkoin, "minua pelottaa, pelottaa kovin." -- Ystäväni
siveli pehmeätä vaaleata partaansa ja vastasi hymyillen:
"Te sanotte niin usein, että teitä pelottaa -- ja kuitenkin olette
te, kun niiksi tulee, uljain meistä kaikista."
"Niin, mutta tällä kertaa tarkoitan täyttä totta", arvelin minä.
"Sillä näin pahassa pinteessä emme ole ennen olleet. Suokaa minun
sanoa, että suuresti epäilen, tokko meistä kukaan huomisiltana on
hengissä. Ajatelkaa, minkälaisen ylivoiman kanssa meidän täytyy
taistella."
"Niin, niin, monelta mieheltä siinä henki menee. Mutta kelpo löylyn
heille ensin annamme, sen takaan. Olette kyllä oikeassa, tämä näyttää
jotenkin uhkaavalta -- mutta mitäs siitä! Me olemme nyt kerran
antautuneet leikkiin ja saamme siis myöskin kestää sen. Ja sitäpaitsi
ei minusta ole niinkään huonoa kaatua taistelutantereella. Nyt, kun
enää en voi toivoa löytäväni veljeäni, ei minua kuolema kovinkaan
kauhistuta. Mutta onni suosii uskaliasta, voimmehan me voittaakin.
Tiedättekö, Allan, meissä kolmessa on miestä kyllä, kun niiksi tulee.
Ja muistakaamme, että meidän tulee ylläpitää hyvää nimeämme ja
mainettamme kukualaisten maassa. Jos huomenna pysymme piilossa, sen
sijaan että näyttäytyisimme siinä, missä taistelu on tulisin, niin..."
Curtisin kasvot osoittivat varsin selvään, etteivät meidän
noitakeinomme hänen mielestään silloin maksaisi montakaan penniä.
Mutta samalla välähtivät hänen silmänsä eloisasti; näytti siltä, kuin
iloitsisi hän siitä, että sai olla mukana, kun kuningas Twalan ja
Ignosin sotajoukot mittelivät voimiaan.
Laskeuduimme levolle ja nukuimme pari tuntia. Päivänkoitteessa
herätti meidät Infadus, joka kertoi, että vihollinen pian oli
odotettavissa. Kiireimmän kautta varustauduimme taisteluun, ja
pukeuduimme rautapaitoihimme, joista tällä hetkellä olimme hyvin
kiitolliset Twalalle. En ikipäivinäni ole nähnyt muhkeampaa sotilasta
kuin Curtis oli seistessään edessämme täydessä asussaan. "Maassa
maan tavalla!" oli hän arvellut, ja sen mukaan hän oli pukeutunut
kiireestä kantapäähän komeaan sotavarustukseen, jonka Infadus hänelle
oli hankkinut. Hän heitti hartioilleen kauniin leopardinnahkaisen
viitan, kiinnitti päähänsä mustan sulkatöyhdön, ja vyötäisilleen hän
sitoi valkoisen häränhäntävyön. Sen lisäksi oli hänellä anturakengät
ja vuohennahasta kudotut sukat sekä raskas sotakirves, jonka vartena
oli sarvikuonon sarvi, lopuksi vielä kukualaisten tavallinen kilpi
sekä muutamia heittopuukkoja; kaiken päätteeksi hän tietysti vielä
pisti revolverinsa vyöhön.
Ignosin varustus oli samanlainen, ja nähdessäni heidät vieretysten
ajattelin, että toista sellaista paria oli mahdoton tavata. God
ja minä olimme varsin vähäpätöisen näköisiä heidän rinnallaan.
Ensiksikin olivat rautapaidat aivan liian suuret meille -- ja sitten
ajatelkaapa Godia! hän ei millään ehdolla suostunut luopumaan
rakkaista kauan kaivatuista housuistaan, vaan veti ne rautapaidan
päälle, ja se näytti sangen hassunkuriselta. Hänen silmälasistaan,
toisesta sileäksi ajellusta poskestaan ja muista merkillisyyksistä
en puhu mitään. Mitä minuun tulee, annoin housujen olla housuja;
minä päätin mennä paljassäärisenä taisteluun ja vedin vain kengät
jalkaani. Vielä varustin itseni keihäällä, kilvellä, veitsellä ja
revolverilla, ja oikein rehennelläkseni, kiinnitin vielä suunnattoman
suuren sulkatöyhdön vanhan metsästyslakkini lakeen. Niin, ja sen
lisäksi otimme tietysti pyssymme, joita muutamat alkuasukkaat
kantoivat takanamme.
-- Kun olimme valmiit, nielaisimme pari suupalaa ja riensimme
katsomaan, millä kannalla sotajoukko oli. Näimme Infaduksen seisovan
keskellä ylänköä väkensä ympäröimänä. Nämä "valkoiset", kuten
heitä kutsuttiin olivat epäilemättä sotaväen ydin. Heidän oli
määrä ryhtyä taisteluun kaikkein viimeisinä, ja olivat senvuoksi
varsin levolliset, loikoivat nurmikolla ja pitivät silmällä Twalan
sotureita, joita tuhansittain tulvaili ulos pääkaupungin porteista.
Twalan sotajoukko jakaantui heti kolmeen 12,000 miehen suuruiseen
osastoon. Yksi marssi oikealla, toinen vasemmalla ja kolmas tuli
suoraan meitä kohti.
"Kas, kas!" huusi Infadus. "He aikovat siis hyökätä kimppuumme
kolmelta puolelta yht'aikaa."
Hän oli oikeassa, ja tämä huomio oli vähällä lannistaa meidän
kaikkien rohkeuden. Tiesimme nyt, että meidän täytyi hajottaa
sotavoimamme paljoa enemmän kuin mitä ensin olimme aikoneet.
Mihinkähän tämä kaikki oli päättyvä?