Me teemme merkkejä ja ihmeitä.
Yölliset veritapahtumat olivat niin kammottavasti vaikuttaneet
mieliimme, että pian kadotimme halun pitempiin keskusteluihin.
Vähitellen vaikenimme tykkönään, istuimme vain hiljaa ja poltimme.
Näin kului yli kaksi tuntia. Viimein, juuri kuin aioimme lähteä
nukkumaan -- idässä häämötti näet kapea valojuova -- kuulimme
askelten ääntä ovemme ulkopuolelta. Vartia huusi: "Ken siellä", ja
sai vastauksen kysymykseensä, silmänräpäyksen kuluttua astui Infadus
meidän luoksemme kuuden päällikön seuraamana.
"Valtiaani", sanoi hän, "olen tullut, kuten teille lupasin. Te
valkoiset miehet ja sinä Ignosi, kukualaisten oikea kuningas! Nämä
miehet olen tuonut mukanani. He ovat kaikki maan mahtimiehiä, ja
jokainen heistä johtaa kolmentuhannen miehen suuruista joukkoa, joka
tottelee heidän pienintäkin viittaustaan ja seuraa ainoastaan heidän
ja kuninkaan käskyjä. Olen kertonut näille päälliköille, mitä omin
silmin olen nähnyt ja omin korvin kuullut. Salli heidänkin nyt,
Ignosi, nähdä pyhä käärme, joka kiertää vyötäisiäsi, anna heidänkin
kuulla elämänvaiheesi, sinä veljeni poika, jotta he voisivat sanoa
meille, tahtovatko he auttaa sinua taistelussa kuningas Twalaa
vastaan."
Sanaakaan sanomatta Ignosi irroitti vyönsä ja näytti vieraille
käärmeen kuvan. Päälliköt astuivat toinen toisensa jälkeen hänen
luokseen ja tutkivat lampun himmeässä valossa käärmettä; he eivät
sanoneet sanaakaan.
Kun he kaikki olivat nähneet, mitä näkemistä oli, kiinnitti Ignosi
taas vyön vyötäisilleen ja alkoi kertoa tarinaansa -- saman, jonka me
jo aamulla olimme kuulleet.
"Siinä kuulette", virkkoi Infadus, heti kun nuori kuninkaanpoika oli
lopettanut kertomuksensa. "Mitä nyt sanotte, päälliköt? Tahdotteko
tukea tätä miestä ja taistella hänen puolestaan, kunnes hän voittaa
isänsä valtakunnan? Vai tahdotteko olla Twalan miehiä? Maa huutaa
kovalla äänellä Twalaa vastaan, ja kansan veri virtaa kuin purot
keväällä. Muistakaa mitä tapahtui tänä yönä. Olin päättänyt puhutella
vielä kahta päällikköä, mutta missä ovat he nyt? Hyenat ulvovat
heidän ruumiittensa ääressä. Pian olette te niinkuin he, ellette
asetu vastarintaan. Valitkaa, veljeni, valitkaa! --"
Vanhin kuudesta päälliköstä, lyhyt, tanakka valkotukkainen sotilas,
ryhtyi puheeseen ja virkkoi omasta ja toveriensa puolesta:
"Sinä puhut totta, Infadus! Maa valittaa. Oma veljeni oli niiden
joukossa, jotka tänä iltana kaatuivat. Mutta ehdotuksesi on
vaarallinen, ja uskomattomalta tuntuvat seikat, joita korvamme ovat
kuulleet. Sinä tahdot, että meidän pitää heiluttaa keihästämme tuon
nuoren miehen puolesta. Mutta kuka takaa meille, ettei hän ole
petturi? Ja vaikka liittyisimmekin häneen ja taistelisimme hänen
puolestaan, ei asia sillä ole päätetty. Moni on seuraava Twalaa,
sillä ihmiset palvelevat mieluummin sitä aurinkoa, joka kirkkaana
loistaa taivaalla kuin sitä, joka ei vielä ole taivaalle kohonnut.
Paljon verta täytyy vuotaa ennenkuin voitto on saavutettu -- -- _jos
se saavutetaan_. Mutta", jatkoi vanha kukualainen luoden meihin
silmäyksen, "näiden valkoisten tähtimiesten noitavoima on suuri,
ja Ignosi on heidän siipiensä suojassa. Senvuoksi sanon minä -- me
sanomme kaikki; Jos sinä, Ignosi, olet oikea kuninkaamme, niin anna
meille merkki, anna merkki koko kansalle, niin että me ja kaikki muut
voimme nähdä kenen puolella totuus on. Silloin ovat soturit liittyvät
meihin ja mahtaviin tähtimiehiin, sillä he tietävät, että valkoisten
miesten noitavoima tukee heitä."
"Entä käärmeenmerkki?" sanoin minä. "Olettehan jo nähneet sen?"
"Valtiaani, se ei riitä. Käärmeen on joku voinut piirtää miehen ihoon
paljoa myöhemmin kuin hän on syntynyt. Näyttäkää meille merkki. Me
emme ryhdy mihinkään ilman merkkiä."
Toiset olivat aivan samaa mieltä kuin vanhuskin. Nyt olivat hyvät
neuvot kalliit. Mitä ihmettä saatoimme nyt näin yks kaks keksiä?
Neuvotonna käännyin Godin ja Curtisin puoleen selitellen heille
aseman ja kysyin heidän mieltään.
"Minä tiedän", huudahti God hetken aikaa tuumittuaan. "Hurraa!
Käskekää heidän vaan odottaa hetki aikaa."
Sen tein, ja päälliköt astuivat majan ulkopuolelle. Yks kaks
meni God pienen lippaan luo, jossa hän säilytti lääkkeensä ja
muuta pikkutavaraa, avasi sen ja otti esille taskukirjan, jonka
ensimäisellä sivulla oli allakka.
"Katsokaa tänne, hyvät ystävät! Huomenna on neljäs päivä kesäkuuta,
eikö totta?"
Me olimme tarkasti seuranneet ajankulkua ja saatoimme siis
myöntävästi vastata hänen kysymykseensä.
"Mainiota! Kuulkaapas, mitä tässä sanotaan: 4 p. kesäkuuta,
_täydellinen auringonpimennys_; alkaa Grenwichin luona kello 11.15,
näkyy Englannissa, Ranskassa, Espanjassa, annappas olla -- -- niin,
Afrikassa -- Afrikassa! Siinähän on merkki, joka vetelee. Sanokaa
heille, että me huomenna pimennämme auringon!"
Se oli mainio keksintö, oli vain hiukan arveluttavaa tokko Godin
allakka oli luotettava. Jos me esiintyisimme väärinä profeettoina,
menisi meiltä noitamiehen arvo ja nimi ikiajoiksi, ja silloin oli
Ignosin turha pyrkiä kukualaisten kuninkaaksi.
"Mutta jos allakka olisi virheellinen", sanoi Curtis Godille, joka
uutterasti kirjoitti numeroita kirjan kannen sisäpuolelle.
"Minulla ei ole mitään syytä otaksua sellaista", kuului hänen
vastauksensa. "Auringonpimennykset ovat aina täsmälliset, ja koska
tässä erityisesti sanotaan, että se näkyy Afrikassa, niin se näkyy.
Saattepa nähdä, että tämä käy kuin voideltu. Olen nyt jotakuinkin
suunnilleen laskenut, koska pimennys alkaa. En tosin aivan tarkoin
voi määritellä tämän valtakunnan ja kylän asemaa maanpallolla, mutta
en usko kuitenkaan kovin erehtyväni kun sanon, että pimennys tapahtuu
kello yhden ajoissa huomenna. Se kestää noin puoli kolmeen ja runsaan
puoli tuntisen pysyy aurinko aivan peitossa."
"Olkoon menneeksi", sanoi Curtis, "lienee siis parasta, että koetamme
onneamme."
Minäkin annoin suostumukseni, vaikka hiukan epäillen, pelkäsin näet
vähän, miten auringon-loihtimisemme kävisi. Lähetimme siis Umbopan
-- meidän oli vaikea tottua kutsumaan häntä Ignosiksi -- kutsumaan
päälliköt sisään. He tulivat heti ja minä puhuttelin heitä vakavalla
äänellä seuraavasti:
"Kukualaisten päämiehet ja sinä, Infadus, kuulkaa minua! Sangen
vastenmielisesti näytämme teille valtaamme. Sillä se, mihin aiomme
ryhtyä, häiritsee päivän, tuntien ja luonnon tasaista kulkua ja
herättää koko maailmassa pelkoa ja hämmennystä. Mutta koska vakava
asia on kysymyksessä ja koska me olemme vihastuneet kuninkaaseen
hänen julmuutensa tähden sekä Isanusi Gaguliin, joka ilkeillä
tempuillaan tahtoi saattaa ystävämme Ignosin hengiltä, niin olemme
päättäneet tehdä ihmeen ja antaa teille merkin, johon kaikkien täytyy
uskoa, koska kaikki voivat sen nähdä. Tulkaa tänne." Minä johdatin
heidät ovelle ja viittasin aurinkoon, joka juuri tällä hetkellä
hehkuvana kohosi näköpiirin yli. "Mitä näette?"
"Nousevan auringon", vastasi päällikköjen johtaja.
"Hyvä sanokaa nyt minulle: Voiko kukaan sammuttaa tämän auringon,
niin että pimeys keskipäivällä peittää maan mustaan viittaansa.
Vastatkaa minulle."
Päälliköt hymyilivät ja yksi heistä sanoi: "Ei, valtiaani, sitä ei
kukaan voi. Aurinko on voimakas -- voimakkaampi kuin me kaikki, jotka
elämme sen säteiden valossa."
Huolimatta heidän epäuskoisesta hymystään jatkoin minä juhlallisella
äänellä selittäen heille, että me tänään, tunti sen jälkeen, kun
aurinko oli korkeimmillaan, tahdoimme sammuttaa sen ja kätkeä sen
valon ihmisiltä melkein tunnin ajaksi. "Ajatelkaa, kokonaisen tunnin
kattaa pimeys maita valtamme merkiksi ja merkiksi siitä, että Ignosi
eikä kukaan muu on kukualaisten oikea kuningas. Tämän merkin annamme
teille. Tyydyttekö siihen?"
"Kyllä, ankara valtiaani", vastasi valkotukkainen päällikkö. "Jos te
voitte tehdä sellaisen ihmeen, silloin me totisesti uskomme teitä."
He nyökäyttivät kaikki hymyillen päätään ilmoittaakseen
suostumuksensa, mutta enpä tahdo väittää, että siltä näytti, kuin
olisivat he suuresti luottaneet lupauksiimme.
"Mitä olen luvannut, se tapahtuu", sanoin minä. "Me kolme, Inkubu,
norsu, Bougwan, kiiltosilmäinen, ja Makumazahn, joka öisin valvoo,
-- me kolme olemme sen sanoneet ja me kolme sen teemme. Kuuletko,
Infadus?"
"Kuulen, valtiaani, kuulen, että aiotte tehdä ihmeellisen teon,
sammuttaa auringon, kaikkien luotujen isän, joka valaisee
iankaikkisuudesta iankaikkisuuteen!"
"Sen aiomme, Infadus!" sanoin minä -- aivan yhtä levollisesti, kuin
jos olisimme luvanneet haukata palasen voileipää.
"Hyvä, valtiaani! Tänään päivällisaikaan lähettää Twala teille
sanan. Hän kutsuu teidät vieraikseen _neitojen tanssiin_. Tunnin
ajan kestää tanssi suurella kentällä kuninkaan majan ulkopuolella,
ja sitten saa se neito, joka Twalan mielestä on kaunein, surmansa
Skraggan kädestä. Hän kuolee uhrina 'mykille', kivikuville, jotka
vartioivat noita vuoria -- --" Näin sanoen Infadus viittasi kolmeen
kummalliseen kukkulaan, joiden luona Salomon suuri tie päättyi. "Sillä
hetkellä kun Skragga valmistautuu keihäällään lävistämään onnettoman
tytön ruumiin, tulee teidän astua esille, sammuttaa auringon valo
ja pelastaa tytön henki, ja silloin ihmettelee koko kansa ja uskoo
teidän voimaanne!"
"Niin, niin!" virkkoivat toiset päällikötkin. "Tehkää se, niin me
uskomme."
Infadus jatkoi: "Kappaleen matkaa Luhista on kukkula, joka kaartuu
kuin puolikuu. Se on linnoitus, jossa minun sotilaani ja kolme
muuta näiden päälliköiden johtamaa sotajoukon osastoa majailee.
Jonkun tekosyyn nojalla koetan asettaa niin, että sinne vielä ennen
päivällistä lähetetään kolme muuta osastoa. Jos te nyt todellakin
voitte pimittää auringon, te valkoiset miehet, johdan minä teidän
askeleenne Luhista puolikuukukkulalle, jossa voitte olla turvassa.
Sieltä käymme sotaa kuningas Twalaa vastaan."
"Hyvä!" sanoin minä. "Mutta jättäkää nyt meidät yksin. Me tahdomme
nukkua tuokion ja sitten valmistautua suureen ihmetyöhömme."
Infadus nousi ylös; tervehti meitä ja läksi pois toisten päälliköiden
seurassa.
Ignosi ei tiennyt mitä ajatella koko asiasta. "Ystäväni", hän sanoi,
heti kun ovi oli sulkeutunut kukualaisten päälliköiden jälestä,
"vastatkaa minulle rehellisesti: Voitteko todella tehdä tämän ihmeen?
Vai oliko lupauksenne vain turhaa puhetta ja tyhjiä sanoja?"
"Me pidämme, mitä olemme luvanneet Umb -- -- Ignosi, aioin sanoa."
"Ihmeellistä!" huudahti hän. "Ellette olisi englantilaisia, en sitä
uskoisi, mutta te ja teidän maamiehenne pysytte aina sanassanne. Jos
aikeemme onnistuvat ja me pääsemme hengissä taistelusta, niin en
suinkaan unohda, mitä olette puolestani tehneet -- luottakaa siihen!"
"Kuuleppas, Ignosi", sanoi Curtis. "Lupaa minulle jotain!"
"Minä lupaan, Inbuku ystäväni, ennenkuin olen kuullutkaan mitä
tahdot", sanoi Ignosi.
"Lupaa minulle, ettet sinä, jos saavutat tarkoituksesi ja tulet tämän
maan kuninkaaksi, koskaan käyttäydy niin, kuin tänä yönä olemme
nähneet Twalan tekevän. Lupaa minulle, ettet koskaan hallitukseen
päästyäsi, pane toimeen 'noidan-ajoja'. Lupaa minulle, ettet tapa
ketään ihmistä, ennenkuin ensin kuulet, millä hän voi itseään
puolustaa."
Ignosi katseli hetkisen miettivästi eteensä, kuin olin kääntänyt
hänelle Curtisin sanat. Sitten hän vastasi hitaasti ja ajattelevasti:
"Musta mies ja valkoinen mies eivät ajattele samalla lailla, Inkubu.
Me emme myöskään pidä elämää samassa arvossa kuin te. Kuitenkin minä
lupaan sinulle, että mikäli minusta riippuu, eivät 'noitain hakijat'
koskaan enää saa harjoittaa veristä ammattiaan kukualaisten maassa,
eikä kukaan mies ole heittävä henkeänsä tuomiotta."
"Se on siis päätetty!" sanoi Curtis puristaen Ignosin kättä, "ja nyt
levätkäämme hetkinen."
Me heittäytyimme nyt vuoteillemme lepäämään ja läpiväsyneet kun
olimme, vaivuimme pian sikeään uneen ja nukuimme, kunnes Ignosi
yhdentoista ajoissa meidät herätti. Yks kaks hieroimme unen
silmistämme, peseydyimme ja söimme vankan aterian -- kuka ties koska
taas saisimme syödäksemme. Sitten menimme alas raikkaaseen ilmaan
ja katselimme miltä aurinko näytti. Suureksi suruksemme se paistaa
helotti kirkkaasti ja näytti erittäin tyytyväiseltä. Eipä siltä
näyttänyt, kuin aikoisi pimetä.
"Toivoisinpa, ettet ole saattanut meitä pulaan, God", sanoi Curtis.
"Väärille profetoille käy hyvin usein hullusti."
"Jos ei se pimene, olemme hukassa", sanoin minä surullisesti, "sillä
niin totta kuin tässä seisomme, kertoo joku päälliköistä koko jutun
kuninkaalle ja silloin tapahtuu toisenlainen auringonpimennys, joka
ei liene meille kovinkaan mieluinen, siitä saatte olla varmat. Niin,
niin, tämä ei ole leikin asia."
Me palasimme majaamme ja pukeuduimme rautapaitoihin, jotka hänen
majesteettinsa oli meille antanut; niiden päälle puimme tavalliset
vaatteet. Tuskin olimme saaneet vaatteet yllemme, kun Twalalta tuli
sanansaattaja, joka käski meidän tulla kuninkaan kraaliin. Tyttöjen
tanssi oli alkamaisillaan.
Me otimme pyssymme ja pistimme taskuihimme runsaasti ampumavaroja,
ettemme olisi aseettomia, jos meidän, kuten Infadus oli arvellut,
täytyisi paeta pois kaupungista. Näin varustettuina läksimme juhlaan,
näöltämme levollisina ja tyyninä, mutta oikeastaan sangen levottomina
ja pamppailevin sydämin.
Suuri kenttä kuninkaan majan edustalla oli nyt aivan toisennäköinen
kuin eilisiltana. Tuimien soturien sankat parvet olivat kadonneet, ja
heidän paikoillaan seisoi nyt suuret ryhmät nuoria, jotenkin kevyesti
puettuja kukualaistyttöjä. Jokaisella oli kukkakiehkura hiuksissa ja
toisessa kädessä palmunoksa, toisessa suuri valkoinen lilja. Tämän
kukoistavan naisjoukon keskellä istui Twala Gagul jalkainsa juuressa;
häntä ympäröivät hänen armas poikansa Skragga ja parikymmentä
valtakunnan ylimystä, joiden joukossa huomasimme myöskin Infaduksen;
joka komensi henkivartiastoa -- sekä useimmat niistä päälliköistä,
jotka yöllä olivat olleet puheillamme.
Twala tervehti meitä teeskennellyn ystävällisesti -- mutta kun
hän luuli ettemme nähneet, heitti hän kavalia ja ilkeitä katseita
Ignosiin.
"Terve teille!" hän huudahti. "Terve teille, te valkeat tähtimiehet.
Nyt näkevät silmänne täällä aivan toisenlaisen sotajoukon kuin viime
yönä kuutamossa. Mikä nyt on parempi, ja mikä kauniimpi? Miesten
joukko, sanon minä. Suudelmat ja naisen lempeät sanat ilahuttavat
sydäntä, mutta miesten keihästen kalske ja punainen verivirta ovat
kuitenkin suloisemmat... Haluatteko saada vaimoja meidän kansastamme,
valkoiset miehet? Valitkaa kauneimmat neidoistamme, ja te saatte niin
monta kuin haluatte."
Minä pelkäsin, että God heti suostuisi kuninkaan tarjoukseen -- God
ei näet suotta ollut merimies, ja ne ovat tunteellista väkeä. Minä
siis vanhana kokeneena miehenä kiiruhdin vastaamaan kaikkien kolmen
puolesta. Sepä olisi puuttunut, että tässä kaiken päätteeksi vielä
olisimme saaneet naisväkeä niskoillemme! Ei, minä sanoin suoraan
Twalalle:
"Kiitän sinua, oo suuri kuningas, ystävällisestä tarjouksestasi!
Mutta me valkoiset miehet otamme vaimoksemme vain naisia, jotka ovat
valkoiset kuin me itse. Teidän neitonne ovat kauniit, mutta he eivät
voi tulla vaimoksemme!"
Kuningas nauroi ääneen: "Kuten tahdotte", sanoi hän. "Meidän
maassamme sanoo sananlasku: 'Naisen silmät ovat aina kirkkaat, oli
hän minkävärinen tahansa', ja toinen sananparsi sanoo: 'Rakasta
sitä, joka on lähellä, se, joka kaukana on, pettää sinut'... Mutta
ehkä te tähdissä ajattelette toisin kuin me täällä maan päällä.
Sellaisessa maassa, missä ihmiset ovat valkoiset, ei mikään ole
mahdotonta. En suinkaan tahdo teitä pakottaa valkoiset miehet.
Minä lausun taas teidät tervetulleiksi joukkoomme. Sinutkin, tumma
mies. Jos Gagul olisi saanut päättää, olisit nyt kylmä ja kankea.
Mutta sinähän tulet myöskin tähdistä ja siitä saat kiittää onneasi.
Tähdistä! Ha, ha, haa!" Ja näin sanoen hän nauraa hohotti, että hänen
lihavat poskensa lelluivat.
Ignosi vastasi tyynesti ja rauhallisesti: "Ennenkuin sinun keihääsi,
kuningas Twala minut kaataa, olet itse vaipuva maahan."
Vihasta vavisten hypähti kuningas pystyyn. "Hillitse suutasi,
nulikka!" karjui hän. "Varo, ettet röyhkeällä puheellasi minua
liiaksi ärsytä!"
"Suuni puhuu totuutta. Miksi sitä hillitsisin? Totuus on terävä
keihäs -- se osuu kauas ja sattuu aina oikeaan. Se tuo sanoman
tähdistä, kuningas."
Twala rypisti silmäkulmiaan ja heitti meihin hurjan katseen ainoasta
silmästään; mutta hän hillitsi vihansa eikä vastannut mitään.
"Pankaa tanssi alkuun!" huusi hän. "Miksi ette tanssi?"
Samassa silmänräpäyksessä juoksivat seppelöidyt tytöt esille,
he muodostivat pitkiä ketjuja ja tanssivat kevein askelin meitä
kohti laulaen vienolla äänellä ja heiluttaen hentoja palmunoksia
ja valkoisia liljoja. Pian oli tanssi täydessä kulussa; tytöt
pyörähtelivät kevyesti toistensa sivuitse, kaartelivat edes takaisin,
riensivät toisiaan vastaan ja palasivat taas paikoilleen sulavin
liikkein tepastellen. Viimein he pysähtyivät, ja nyt astui suloinen
nuori tyttö toisten joukosta kuninkaan eteen ja alkoi tanssia
yksin. Hän tanssi erittäin viehättävästi; hän oli pitkä, hoikka ja
sulavaliikkeinen ja notkea kuin ruoko. Hän tanssi kauan; viimein hän
uupuneena lopetti, ja silloin astui toinen nuori tyttö näyttämään
taitoaan, hänen jälkeensä kolmas, ja sitten yhä uusia. Mutta ei
kukaan heistä ollut niin kaunis ja viehättävä kuin ensimäinen.
Kuningas kohotti kätensä, kääntyi meihin ja kysyi: "Kuka oli teidän
mielestänne kaunein, valkoiset miehet?".
"Ensimäinen", vastasin minä varomattomasti. Samassa silmänräpäyksessä
kaduin, että olin sen sanonut, sillä muistin Infaduksen sanat, että
kaunein nainen uhrattaisiin "mykille".
"Ensimäinen", toisti Twala, "siis ovat minun ajatukseni kuten teidän
ajatuksenne, ja minun silmäni näkee kuten teidän silmänne. Hän on
kaunein -- ja siksi hänen täytyy kuolla!"
"Niin kuolla! Hänen täytyy kuolla!" vinkui Gagul ja tuijotti
terävillä silmillään tyttöraukkaan, joka ei vielä aavistanut julmaa
kohtaloaan. Hän seisoi 20-30 askeleen päässä meistä leikkitoveriensa
joukossa ja nyppi ajatuksissaan rikki kukkaa, jonka oli irroittanut
seppeleestään. Lehti lehdeltä se hajosi tuuleen...
"Mitä kuulen, kuningas Twala?" huudahdin minä. "Pitääkö hänen kuolla?
Kuolla, -- siksi että hän on tanssinut niin somasti. Olisihan julmaa
palkita hänet kuolemalla."
"Julmaa!" toisti Twala purskahtaen nauruun. "Kuka puhuu julmuudesta?
Hänen täytyy kuolla, sillä nuo kivi-olennot tuolla (hän viittasi
kolmeen kaukaiseen vuorenkukkulaan) vaativat uhrinsa. Elleivät he
saa kauneinta tyttöä, on onnettomuus ja kuolema kohtaava minua ja
minun taloani. Näin kuuluu kansamme vanha ennustus. Ellei kuningas
neitotanssin päivänä uhraa kauneinta neitoa vanhoille, jotka
suojaavat ja vartioivat vuoria, silloin kukistuu hänen huoneensa!
Veljeni, joka oli ennen minua kuningas, ei uhrannut, naisen kyyneleet
liikuttivat häntä -- sen vuoksi kohtasi onnettomuus häntä ja koko
hänen huonettaan ja minä tulin kuninkaaksi -- hänen sijaansa. Ei
hänen täytyy kuolla!" Hän kääntyi vartioihinsa huudahtaen: "Tuokaa
hänet tänne!" Sitten hän huusi Skraggalle: "Teroita keihääsi!"
Kaksi kookasta sotilasta astui nuoren tytön luo. Nyt vasta hän
huomasi, mikä kohtalo häntä uhkasi. Hän päästi sydäntä särkevän
huudon ja hypähti notkeasti sivulle paetakseen sotamiesten kouria.
Mutta nämä estivät hänen pakonsa, tarttuivat karkein käsin hänen
hentoon ruumiiseensa ja kuljettivat itkevän tytön kuninkaan jalkain
juureen.
"Mikä on nimesi, tyttö?" kähisi Gagul. "Häh, etkö aio vastata? Onko
kielesi sijoiltaan? Vai tahdotko, että kuninkaan poika heti lennättää
keihäänsä?"
Skragga, joka oli tavallista ilkeämmän näköinen, astui askeleen
eteenpäin pirullisesti nauraen; hän kohotti keihäänsä, ja samassa
näin Curtisin käden tarttuvan revolveriin. Kyynelten lävitse näkivät
tyttöraukan silmät vilahduksen keihään leveästä terästä, hän
kangistui kauhusta. Hän ei enää asettunut vastarintaan, pani vaan
kätensä ristiin ja seisoi kiireestä kantapäähän väristen.
"Kas, kuinka hän värisee!" irvisti Skragga. "Hän pelkää pientä
leluani, ennenkuin olen häneen koskenutkaan." Näin sanoen hän taputti
leveätä keihäänterää.
"Annas kun joudut minun käsiini, konna", mutisi God hampaittensa
välissä. "Kalliisti saat silloin tämän maksaa."
Gagul jatkoi yhä edelleen pilkallisia huudahduksiaan: "Sanohan toki
nimesi, ystäväni! Tule, puhu vain pelkäämättä eläkä ujostele."
"Äiti! Äiti!" vastasi lapsi raukka. "Nimeni on Fulata, Sukon sukua.
Ah, miksi täytyy minun kuolla? Mitä olen tehnyt?" Hän purskahti taas
itkuun ja väänteli käsiään.
"Sinä itket!" kähisi Gagul. "Etkö tiedä, että sinä joudut vanhojen
luo, jotka tuolla kaukana vartioivat? Etkö tiedä, että on suloisempi
levätä yön pimeydessä kuin raataa päivän paahteessa? Etkö tiedä,
että on parempi kuolla kuin elää? Jollet sitä tiedä, niin Gagul sen
sinulle sanoo. Ja muista, että saat surmaniskun kuninkaan oman pojan
kädestä."
Mutta noidan julmat sanat eivät antaneet Fulatalle lohdutusta. Hän
väänteli epätoivoissaan käsiään ja huusi ääneen: "Ah, kuinka julmaa!
Olen vielä niin nuori! Mitä olen tehnyt, koska en enää milloinkaan
saa nähdä auringon kohoavan yön sylistä ja tähtien seuraavan sen
jälkiä iltaisin. Enkö enää koskaan saa poimia kirjavia kukkia, joilla
kaste päilyy? Enkö enää kuunnella puron hilpeätä lorinaa? Voi, minua
tyttö raukkaa! Nyt en enää koskaan saa nähdä isäni majaa, äitini ei
minua koskaan enää suutele, entä sairas karitsa -- kuka nyt hoitaa
sitä? Voitteko olla niin julmat? Voitteko?"
Taas hän väänteli käsiään, kohotti taivasta kohti kyyneleiset
kasvonsa ja heittäytyi polvilleen tunnottomien pyöveliensä eteen.
Mutta Twala ja Gagulin ja Skragga eivät heltyneet, he tahtoivat nähdä
hänet kuoliaana... Kaikki muut, päälliköt, vieläpä henkivartiatkin,
katselivat surkutellen nuorta suloista tyttöä, Godista puhumattakaan!
Hän oli joka silmänräpäys hypähtämäisillään paikoiltaan ja vapisi
vihasta, odotin vaan, milloin hän hyökkäisi tytön luo puolustamaan
häntä kuningasta ja hänen kätyreitään vastaan. Tyttö raukka oli myös
huomannut Godin levottoman käytöksen; naisen nopealla vaistolla hän
ymmärsi, että muukalainen oli hänen ystävänsä. Yht'äkkiä hän riensi
hänen luokseen, heittäytyi hänen eteensä ja kietoi käsivartensa hänen
sääriensä -- hänen "kauniiden, valkoisten sääriensä" ympäri.
"Valkoinen tähtimies!" huusi hän. "Auta minua! Pelasta minut! Sinä
olet väkevä, sinä olet suuri -- väkevämpi ja suurempi kuin Twala ja
Gagul ja Skragga! Suojele minua heiltä!"
"Ole rauhassa, lapseni!" sanoi God englanninkielellä. Tyttö ei
ymmärtänyt sanoja, mutta hän ymmärsi lempeän äänensävyn. "Nouse vaan
ylös ja asetu tänne taaksemme, tyttöseni." Näin sanoen hän tarttui
tyttöä käteen nostaen hänet ylös maasta.
Twala kääntyi ja viittasi pojalleen, joka astui eteemme keihäs kohona
kädessä.
"Nyt on meidän vuoromme!" kuiskasi Henry Curtis minulle. "Mitä
odotatte?"
"Pimennystä", vastasin minä. "Viimeisen puolituntia olen tarkannut
aurinkoa, mutta se säteilee entistä kirkkaammin."
"Se ei saa estää meitä! Meidän täytyy nyt ryhtyä asiaan -- tehkää,
mitä voitte, muuten he tappavat tytön. Katsokaa Twalaa, hän on vihan
vimmoissaan."
Curtis oli oikeassa -- nyt meidän täytyi asettua noiden hirviöiden
tielle. Heitin vielä kerran toivottoman silmäyksen auringon
kultaiseen kehrään, mutta ei jälkeäkään pimennyksestä. Sitten astuin
reippaasti esiin ja asetuin niin arvokkaan näköisenä kuin mahdollista
polvistuvan tytön ja Skraggan väliin.
"Kuningas!" sanoin tyynellä äänellä. "Me emme kärsi tällaista
julmuutta. Jättäkää tyttö rauhaan!"
Tyrmistyneenä ja raivosta puhisten hypähti Twala istuimeltaan. Ja
päälliköiden ja tyttöjen sangassa parvessa, joka vähitellen oli
tunkeutunut meitä lähemmäksi kuului hämmästyksen hälinä.
"Ette kärsi! Ette kärsi! Haukkuuko valkoinen koira jalopeuraa sen
omassa luolassa? Ette kärsi, sanot sinä. Oletko mieletön? Varo, ettet
sinä ja toverisi joudu saman kohtalon uhriksi kuin tämä kananpoika.
Kuka olet sinä, joka 'et kärsi'...? Pois tieltä sanon minä! Skragga
surmaa hänet! Kuulkaa, vartiat, tarttukaa noihin julkeihin miehiin!"
Heti tuli kokonainen liuta aseilla varustettuja miehiä juosten talon
takaa, jonne he nähtävästi olivat jo ennakolta kätkeytyneet ollakseen
tarvittaissa saapuvilla.
Curtis, God ja Ignosi asettuivat rinnalleni, ja siinä seisoimme
rivissä pyssyt kohona.
"Elkää koskeko meihin!" huusin minä ukkosen äänellä. Polveni
vapisivat kuin haavan lehti, mutta tiesin, että olisimme kuoleman
omat, jos kadottaisimme rohkeutemme. "Elkää koskeko meihin! Me
valkoiset tähtimiehet sanomme sinulle vielä kerran: me emme sitä
kärsi! Tulkaa lähellemme, jos uskallatte, minä sammutan auringon ja
peitän koko maan pimeyteen! Te saatte kokea noitavoimamme valtaa."
Uhkaukseni vaikutti silmänräpäyksessä. Kuninkaan soturit pysähtyivät
ja Skragga seisoi hiljaa keihäs kädessä.
"Kuuletteko?" ulisi Gagul. "Kuuletteko valehtelijaa? Hänkö
sammuttaisi auringon -- ha -- haa! -- sammuttaisi auringon kuin
lampun! Tee se!" kähisi hän minulle, "tee se, niin tyttö pelastuu!
Mutta sinä et voi, et voi! Ja senvuoksi ei tyttökään pääse, te
kuolette molemmat -- sekä sinä että hän..." kirkui ilkiä velho, "ja
hekin, jotka sinua seuraavat."
Minä katsahdin salaa aurinkoon nähdäkseni, mitä se virkkoi. Ja
kylläpä riemastuin, kun huomasin, että pimennys nyt vähitellen teki
tuloaan. Kirkkaan päivänterän reunalla näin kapean, hyvin kapean
varjon.
Juhlallisesti kohotin käteni taivasta kohti -- samoin tekivät God
ja Curtis -- ja sitten aloin kovalla äänellä lausua säkeitä eräästä
runosta, jonka nuoruudessani olin oppinut ja vieläkin osasin ulkoa.
Lausuin niin mahtipontisesti kuin suinkin saatoin, eivätkä molemmat
toverini suinkaan jääneet minusta jälelle. Henry Curtis lausui
pari säettä vanhasta testamentista, ja God -- niin hän tervehti
säteilevää päivän kuningasta vallan kauhealla sanatulvalla, siinä
oli merimiessukkeluuksia, kirouksia ja jos mitä, kaikki vaan yhteen
menoon.
Hitaasti levisi musta varjo loistavan päivänkehrän yli, ja meitä
ympäröivästä ihmisjoukosta kuului pelon ja tuskan voihkina.
Nyt oli paras takoa, niin kauan kuin rauta oli kuuma. "Katso,
kuningas Twala!" huudahdin jyrisevällä äänellä. "Katso, Gagul!
Katsokaa, suuret päälliköt ja kaikki te kukualaiset miehet ja naiset!
Katsokaa, auringon valo sammuu! Olemmeko me valkoiset tähtimiehet
pitäneet sanamme? Vai uskallatteko vielä kutsua meitä valehtelijoiksi?
"Aurinko on pimenevä, yhä pimenevä -- se sammuu silmienne edessä. Pian
peittää yö raskaana ja painostavana keskipäivän valossa säteilevän
maan. Te pyysitte merkkiä -- tässä on merkki -- tässä on merkki!
Pimene, sinä kultainen aurinko! Ota pois kirkas valosi, taivuta
ylpeät sydämet tomuun. Sulje koko maailma pimeyteen ja yöhön!"
Kaikki kukualaiset alkoivat yhdestä suusta huutaa ja vaikeroida.
Muutamat seisoivat pelosta jäykistyneinä, toiset heittäytyivät
polvilleen ja väänsivät käsiään ääneen valittaen.
Twala itse istui jakkarallaan liikkumatta; hän puri hampaat yhteen
eikä lausunut sanaakaan, mutta hän kalpeni tummasta ihostaan
huolimatta. Gagul yksin ei kadottanut rohkeuttaan; häntä ei auringon
pimennyskään lannistanut. Hän soitti suutaan minkä kerkesi.
"Se menee ohi!" huusi hän. "Olen ennenkin nähnyt sellaista. Ei kukaan
voi sammuttaa aurinkoa, se on pelkkää valetta! Ei kukaan ihminen maan
päällä voi sitä tehdä! Elkää peljätkö pysykää rauhallisina, varjo
katoaa kyllä taas."
"Ei!" huusin minä joukon yli, "ei, se ei katoa! Katsokaa, katsokaa!"
ja minä osotin yhä aurinkoon. "Jatkakaa, God, minä en enää muista
mitään runoa. Antakaa tulla vaikka kirosanoja, niin teette meille
suuren palveluksen."
Sitä ei tarvinnut Godille kahdesti sanoa. Tuota pikaa hän alkoi
ladella voimasanoja ja haukkumanimiä sellaiset määrät, että minua
kauhistutti. Kyllä olen aina tietänyt, että meripojat ovat pahoja
kiroomaan, mutta en kuuna päivinä ollut aavistanut, että heillä
olisi sellainen suunnaton varasto manauksia. Kymmenen minuuttia hän
yhtämittaa haukkui ja noitui, ja aina vaan tulvi uusia sanoja kuin
vettä valaen. Kukualaiset eivät tietysti ymmärtäneet hölyn pölyä, he
luulivat vaan hänen lukevan loihtujaan.
Ja yhä leveni musta laikka auringossa. Kummalliset varjot himmensivät
päivänvalon, ja ihmisjoukko vaikeni sanomattoman kauhun valtaamana.
Linnutkin visersivät pelokkaasti, mutta vaikenivat pian. Siellä
täällä kiekui kukko kovalla äänellä.
Musta varjo hiipi lakkaamatta eteenpäin, nyt se jo peitti enemmän
kuin puolet auringon punaisesta pyörästä, ja -- nyt peitti pimeys
niin sakeana maan, että töin tuskin saattoi nähdä tuhansiin nousevan
ihmisjoukon, joka oli koossa kentällä. Ei kuulunut ääntäkään
lukuunottamatta Godin mahtavaa noitumista. Nyt hänkin vaikeni ja
synkkä hiljaisuus vallitsi.
Äkkiä katkaisi kova kirkuna hiljaisuuden. "Aurinko kuolee!
Noitamiehet ovat sammuttaneet auringon!" ulvoi Skragga. "Meidän
täytyy kuolla pimeyteen!" Ja näin sanoen hän vihan ja pelon
huumaamana kohotti raskaan keihäänsä ja syöksi sen kaikin voimin
Henry Curtisia kohti. Keihään terä osui uljaan ystävämme rintaan,
mutta kimmahti takaisin ja putosi kilahtaen maahan. Kelpo ystävämme,
Skragga, oli unohtanut, että Curtisilla oli vaatteittensa alla mainio
rautapaita, jonka kuningas armossansa oli meille lahjoittanut.
Skragga kumartui heti nostamaan keihästä maasta, uudistaakseen
heittonsa, mutta Curtis oli häntä nopeampi; hän tempasi keihään
Skraggan kädestä ja syöksi sen kuninkaanpoikaan. Tämä vaipui
kuolleena maahan.
Kauhuissaan Skraggan kuolemasta ja pimeydestä, joka yhä vain
synkkeni, joutuivat nuoret tytöt suunniltaan. He syöksyivät
hurjassa paossa aituuksen portille. Samassa tuokiossa oli koko muu
ihmisjoukko hajaantunut eri suunnille. Kuningas Twala itse teki
koko käännöksen ja pötki majaansa niin nopeaan, kuin säärillään
pääsi. Henkivartiat ja muutamat päälliköt ynnä Gagul, joka mennä
kuppuroi ihmeellisen ketterästi, seurasivat häntä. Lyhyesti sanoen:
Silmänräpäys sen jälkeen kuin Curtisin käsi oli kaatanut Skraggan, ei
suurella kentällä ollut muita kuin me neljä -- Curtis, God, Ignosi
ja minä -- sekä Infadus ja päälliköt, jotka viime yönä olivat olleet
puheillamme. Ja tosiaan, elkäämme unohtako Fulataa, nuorta tyttöä,
jonka olimme temmanneet julman kuninkaan ja hänen ilkeän noitansa
käsistä.
"Päälliköt", sanoin minä. "Te pyysitte merkkiä; olemme antaneet sen
teille. Arvelen, että nyt olette tyydytetyt, ja sen vuoksi ehdotan
teille, että nyt heti lähdemme yhdessä paikalle, josta sinä Infadus
olet puhunut. Loihtimaamme ihmettä ei enää voi peräyttää; tunnin ajan
peittää pimeys Luhin ja kukualaisten metsät ja maat. Ja juuri tämä
pimeys on paras turvamme."
Infadus oli valmis. "Seuratkaa minua!" sanoi hän ja alkoi astua
eteenpäin. Me tartuimme toistemme käsiin ja olimme pian aitauksen
ulkopuolella, pääkaupungin kapeilla, mutkikkailla kaduilla.
Juuri kun olimme saapuneet ulkopuolelle kraalin porttia, sammui
auringon valo tykkönään.
Käsi kädessä hapuilimme eteenpäin pilkko-pimeässä.