Kuolintanssi.
Saavuttuamme samaan suureen kraaliin, jossa ensikerran olimme
puhutelleet kuningas Twalaa huomasimme, että aitaus oli täynnä
sotureita; yli kaksikymmentätuhatta miestä seisoi siellä
järjestettyinä pieniin osastoihin, joka osaston väliin oli jätetty
kapea käytävä, jotta "noitain etsijät" voisivat paremmin päästä
kulkemaan.
Mahdotonta on kuvailla mahtavampaa näkyä, kuin minkä tämä suuri,
hyvin järjestetty sotajoukko tarjosi. Liikkumatta ja mykkinä kuin
kuvapatsaat seisoivat voimakkaat miehet riveissään, ja kirkas kuu
valoi hohdettaan välkkyville keihäille, liehuville sulkatöyhdöille
ja kirjaville kilville. Minne tahansa silmämme käänsimme, kohtasi
katseemme rivin toisensa jälkeen reippaita, pelottavia miehiä, jotka
seisoivat lujina kuin muuri, ja heidän päänsä päällä kiiltävän
keihäsmetsän.
"Varmaan on koko teidän sotavoimanne tässä koolla?" kysyin Infadus
vanhukselta.
"Ei, Makumazahn, vain kolmas osa siitä. Yksi kolmasosa on joka vuosi
läsnä tässä tanssissa, toinen kolmasosa muodostaa piirin kuninkaan
majan ulkopuolella ylläpitääkseen järjestystä, jos aituuksen sisällä
olevat soturit asettuisivat vastarintaan, kun surmatyö alkaa,
kymmenentuhatta vartioi kaupungin ulkopuolella, ja loput ovat
kraaleissaan maanrajoja vartioimassa. Tästä näet, että olemme suuri
kansa," selitti Infadus.
"Kuinka he ovat hiljaa", sanoi God. Ja siinä hän oli oikeassa.
Minusta oli kerrassaan käsittämätöntä, että sellainen suuri
ihmisjoukko ylipäänsä voi olla niin hiljaa, kuin kukualaiset sotilaat
sinä iltana olivat. Haudan äänettömyys vallitsi tuhansiin nousevassa
ihmisjoukossa.
"Mitä Bougwan sanoo?" kysyi Infadus. "Ettäkö he ovat niin hiljaa?
Ne, joiden yllä kuoleman varjo liikkuu, ovat hiljaa", vastasi ukko
synkästi.
"Tuleeko moni surmatuksi?"
"Moni, kovin moni."
"Näyttää siltä", sanoin minä toisille, "kuin saisimme nähdä
jonkinlaisen miekkailutaistelun, paljoa julmemman ja verisemmän kuin
ne, mitä vanhat roomalaiset toimeenpanivat."
Curtisia värisytti ja God sanoi toivovansa, että meidän ei tarvitsisi
olla läsnä verileikissä.
"Sano minulle", kysyin Infadukselta, "onko meidän henkemme vaarassa?"
"En tiedä, valtiaani, toivon, ettei niin ole, mutta olkaa vaan
rohkeat ja kylmäveriset kuninkaan edessä, vaikka kuinkakin uhkaavalta
näyttäisi. Jos hengissä pääsette tämän yön verileikistä, olemme
hyvällä tolalla", arveli hän. "Soturit vihaavat kuningas Twalaa ja
odottavat vaan viittausta hyökätäkseen hänen kimppuunsa."
Kaikesta tästä puhellen astuimme hitaasti pihan yli. Sen keskelle
oli asetettu joukko jakkaroita. Lähestyessämme niitä, näimme, että
vastakkaiselta puolelta, kuninkaan majasta, läheni toinen pieni
joukko.
"Siinä tulevat kuningas Twala itse, hänen poikansa Skragga ja vanha
ilkeä Gagul, ja heidän jälessään kulkevat ne, jotka surmaavat." Näin
sanoen viittasi Infadus kymmenkuntaan jättiläiskokoiseen mieheen,
jotka olivat varustetut keihäillä ja nuijilla.
Kuningas asettui istumaan keskimmäiselle jakkaralle, Gagul kyyristyi
hänen jalkoihinsa, ja toiset asettuivat taakse.
"Terve teille, valkoiset miehet!" huudahti Twala. "Istukaa, elkää
tuhlatko kallista aikaa. Yö on lyhyt, ja työ, joka on suoritettava,
on suuri. Te olette saapuneet maahamme onnellisella hetkellä, jolloin
saatte nähdä suurenmoisen näytelmän. Katsokaa ympärillenne", -- Twala
loi ilkeän silmänsä osastosta toiseen -- "ja sanokaa minulle, ovatko
silmänne tähdissä kohdanneet tämän vertaista näkyä? Katsokaa kuinka
he vapisevat ja kauhistuvat, kaikki ne, joiden sydämet ovat pahat --
kaikki ne, jotka pelkäävät taivaan tuomiota."
"Alkakaa! Alkakaa!" kirkui Gagul kimeällä äänellään, "hyenat ovat
nälissään. Alkakaa! Alkakaa!"
Silmänräpäyksen kesti vielä kammottavaa hiljaisuutta, mutta
nyt heilutti kuningas peitseään, ja samassa tuokiossa polkaisi
kaksikymmentätuhatta jalkaa tannerta sellaisella töminällä, että
koko maa ylt'ympärillä tärisi. Kolme kertaa tämä uudistui, sitten
seurasi taas syvä hiljaisuus, kunnes kumea ääni kaukaa sotajoukon
äärimmäisestä päästä, viritti hitaan, surumielisen laulun, jonka
loppusävel aina uudistui:
"_Mikä kohtalo odottaa jokaista vaimosta syntynyttä_?"
Ja pauhaavan ukkosen lailla kuului vastaus joka miehen suusta:
"_Kuolema_!"
Vähitellen yhtyi osasto toisensa jälkeen lauluun, kunnes viimein
koko sotajoukko lauloi mukana. En enää voinut erottaa tämän hurjan
korvia-repivän laulun sanoja, siitä ymmärsin vain sen verran, että
se kuvasi tuskaa, uhmaa ja iloa. Milloin soivat säveleet hyväilevinä
kuin lemmenlaulu, milloin voimakkaina kuin mahtava sotalaulu
vaihtuakseen senjälkeen surulliseen hautavirteen ja viimein päättyen
sydäntä-särkevään valitushuutoon, joka vähitellen sammui yön
pimeyteen...
Taas levisi hiljaisuus yli kentän. Mutta kuningas kohotti kätensä,
ja samassa kuului askelten sipsutusta kymmenen kummallisen näköistä
olentoa hyökkäsi meihin päin. Kun he tulivat lähemmäksi, näimme,
että he olivat naisia, enimmäkseen vanhoja akkoja joiden valkoisiin
hapsiin oli punottu kalansuomuja. Heidän kasvoihinsa oli maalattu
valkoisia ja keltaisia juovia, ja kurttuisessa kädessään oli
jokaisella pajunoksa.
Saavuttuaan meidän kohdallemme ne seisahtuivat, yksi heistä viittasi
pajunoksalla Gaguliin, ja kaikki huusivat yhteen ääneen:
"Äiti, äiti vanha, tässä olemme!"
"Hyvä! Hyvä! Hyvä!" kirkui ilkeä noita-akka. "Ovatko silmänne
terävät? Voitteko nähdä sen, mikä on pimeyteen kätketty."
"Äiti, ne ovat terävät."
"Hyvä! Hyvä! Hyvä! Tahdotteko puhdistaa maan pahansuovista ihmisistä,
jotka hautovat salaisia juonia kuningasta ja naapureitansa vastaan?
Oletteko valmiit täyttämään taivaan tuomion, te, jotka olette syöneet
viisauteni leipää ja juoneet noituuteni vettä? Oletteko valmiit?"
"Äiti, me olemme valmiit?"
"Ryhtykää siis työhönne. Valkoiset miehet, jotka ovat tulleet kaukaa,
tahtovat nähdä kuinka kukualaisten maassa oikeutta harjoitetaan.
Kiiruhtakaa!"
Hurjasti kirkuen hajosi noitaparvi eri suunnille. Me emme voineet
pimeältä nähdä kaikkia vaan seurasimme katseillamme sitä Isanusia
(noitaa), joka oli meitä lähinnä. Kun hän oli tullut jonkun askeleen
päähän sotureista, pysähtyi hän ja alkoi pyöriä hurjassa tanssissa
laulaen samalla: "Minä olen löytänyt hänet! Hänet, joka varasti
veljensä härän! Minä kuulen hänen ajatuksensa, joka ajatteli pahaa
kuninkaasta! Hän on lähelläni!"
Yhä rajummaksi kävi hänen tanssinsa, yht'äkkiä hän seisahtui ja
hiipi lähemmäksi sotureita, jotka arkoina väistyivät häntä. Me
puolestamme seurasimme hänen liikkeitään äärettömällä jännityksellä.
Hän hiiviskeli ja vainusi kuin koira, pysähtyi äkkiä ja kosketti
sitten hurjasti kirkaisten pajunoksallaan erästä kookasta soturia.
Tämän vieruskumppanit tarttuivat heti käsiksi kuolemaan tuomittuun ja
taluttivat hänen kuninkaan luo.
"Tappakaa hänet", sanoi kuningas.
"Tappakaa hänet", vinkui Gagul.
Ja "tappakaa hänet", toisti Skraggakin.
Silmänräpäyksen kuluttua oli miesparka menettänyt henkensä.
"Yksi", laski Twala, ja ruumis vietiin syrjään.
Tuskin oli tämä tehty, kun jo toinen uhri raahattiin kuninkaan luo.
Leopardinnahkaisesta vaipasta päättäen oli tämä mies maan mahtavia.
Taas kaikui julma käsky: "Tappakaa hänet!" ja uhri lankesi kuolleena
maahan.
"Kaksi", laski kuningas.
Ja näin jatkui tätä inhoittavaa näytelmää, kunnes noin sata
ruumista makasi takanamme. Olen kuullut puhuttavan roomalaisten
gladiaattorinäytelmistä ja espanjalaisista härkätaisteluista, mutta
uskallanpa väittää, etteivät ne olleet puoleksikaan niin julmia
kuin kukualaisten noidan-ajo. Me olimme niin kauhistuneet, ettemme
osanneet hillitä itseämme, vaan nousimme kerran ylös ja koetimme
keskeyttää verisen näytelmän.
Mutta Twala vastasi tuimalla äänellä:
"Antakaa oikeuden täyttää tehtävänsä. Nuo koirat ovat velhoja ja
pahantekijöitä -- ja heidän täytyy kuolla!" Ja siihen täytyi meidän
tyytyä.
Keskiyön aikana keskeytettiin kammottava ajo. Luulimme jo, että
kaikki oli lopussa, mutta erehdyimme. Ihmeeksemme näimme vanhan
Gagulin nousevan kyyrysiltään ja horjuvan sauvan nojassa aukealle
paikalle. Oli ihmeellistä nähdä, kuinka tämä kamala korppimainen
olento vähitellen sai voimia, niin että hän, vaikka olikin ikivanha,
lopulta syöksyi eteenpäin melkein yhtä ketterästi kuin hänen tuhoa
tuottavat toverinsakin. Hän juoksi edestakaisin itsekseen hyräillen.
Äkkiä hän harppasi erään päällikön luo, joka seisoi sotilaittensa
edessä ja sivalsi häntä vitsallaan. Kun miehistö näki tämän, kuului
hillitty murina, mutta ei mikään auttanut -- hänkin raastettiin
kuninkaan eteen ja surmattiin. Ja hän oli kuitenkin rikas ja arvossa
pidetty mies ja sen lisäksi kuninkaan serkku.
Hän surmattiin niinkuin sanottu, ja kuningas laski satayksi. Gagul
hyppeli edes takaisin, vähitellen hän lähenemistään läheni meitä.
"Saattepa nähdä, että tuo vanha velho aikoo harjoittaa temppujaan
meidänkin suhteemme", huudahti God kauhistuneena.
"Lörpötystä", sanoi Curtis.
Mutta se ei ollut niinkään vaan lörpötystä. Minun täytyy tunnustaa,
että sydän kurkussa seurasin vanhan noidan hyppyjä, sillä lähemmäksi,
yhä lähemmäksi meitä hän tanssi. Muistelin kaatuneitten sankkaa
joukkoa ja selkäpiitäni karmi.
Nyt oli Gagul aivan edessämme. Hän muistutti koukeroista sauvaa, joka
oli saanut eloa, hänen ilkeät silmänsä kiiluivat. Mitä hän aikoi?
Koko tuo suunnattoman suuri ihmisjoukko seurasi hänen liikkeitään
henkeään vetämättä. Mitä oli tapahtuva? Viimein hän pysähtyi ja
viittasi.
"Keneen hän viittaa?" sanoi Curtis hiljaa. Silmänräpäyksen kuluttua
ei siitä ollut epäilystä. Noita harppasi välitsemme Umbopan eli
Ignosin luo koskettaen häntä oksallaan.
"Minä tunnen hänet!" huusi hän. "Lyökää hänet kuoliaaksi! Hän on
täynnä pahoja ajatuksia, tappakaa hänet, tappakaa muukalainen,
ennenkuin veri vuotaa hänen tähtensä. Tapa hänet, kuningas Twala!"
Hän keskeytti puheensa ja minä käytin tilaisuutta hyväkseni
lausuakseni:
"Kuningas, tämä mies on vieraittesi palvelija, hän on heidän
koiransa, se joka vuodattaa hänen vertaan, vuodattaa _meidänkin_
vertamme. Vieraanvaraisuuden nimessä vaadin minä, että hänen henkeään
suojellaan."
Twala loi minuun ilkeän silmänsä ja vastasi vihaisesti: "Gagul,
noitavaimojen äiti, on vainunut hänet, hänen täytyy kuolla, valkoiset
miehet."
Nyt minä suutuin: "Ei, hänen ei pidä kuoleman", huusin. "Jokaisen,
joka uskaltaa koskea häneen, surmaan minä heti paikalla."
"Ottakaa kiinni hänet!" karjui Twala ympärillään seisoville
pyöveleilleen.
He ottivat askeleen meitä kohti, mutta eivät uskaltaneet tehdä
mitään. Ignosi heilutti peistään, hän oli valmis puolustamaan
henkeään viimeiseen asti.
"Takaisin koirat", kiljasin minä. "Takaisin, jos tahdotte nähdä
huomispäivän koittavan. Jos te katkaisette hiuskarvankaan tämän
miehen päästä, on kuninkaanne kuoleman oma!" näin sanoen tähtäsin
suoraan Twalan rintaan. Curtis ja God sieppasivat samoin revolverinsa
esille tähdäten edellinen pyövelien johtajaan, joka läheni tuomiota
täyttämään, jälkimäinen taas Gaguliin.
Twalan rohkeus aleni huomattavasti, hän vapisi nähdessään revolverin
uhkaavan suun.
"Kas niin, Twala", sanoin minä kärsimättömästi, "miten käy?"
"Laskekaa noitaputkenne alas!" ärjäisi hän. "Te olette vedonneet
minuun vieraanvaraisuuden nimessä. Sen vuoksi lahjoitan
palvelijallenne hänen henkensä. -- Mutta teitä ja teidän
taikatemppujanne en pelkää", lisäsi hän pöyhistellen. "Menkää
rauhassa!"
"Hyvä", vastasin minä levollisesti. "Nyt olemme kyllästyneet murhiin
ja tahdomme levätä. Onko _tanssi_ päättynyt?"
"Se on päättynyt", vastasi hän jurosti. Sitten hän heilutti peistään,
ja hiljaa ja ääneti alkoi sotajoukko marssia pois kraalin portin
kautta.
Mekin nousimme, kumarsimme kuninkaalle, joka tuskin oli sitä
huomaavinaan, ja lähdimme takaisin majoihimme.
Ensi työksemme sytytimme lamppumme. Se oli sulatetulla virtahevosen
rasvalla täytetty saviruukku, johon oli pistetty palmulehden
syistä punottu sydän. Sitten istuimme ja juttelimme yön kauheista
tapahtumista.
"Kuinka teistä on?" kysyi Curtis. "Minua ilettää, ilettää kauheasti."
"Niin", myönsi God, "en ole eläissäni kokenut mitään inhoittavampaa.
Ja tämän yön jälkeen minä oikein kuohun halusta auttaa Umbopaa
voittoon ja saada löylyttää noita roistoja. Minulla oli täysi työ
pysyä hiljaa ilkitöiden aikana. Koetin sulkea silmäni, mutta ne
avaantuivat tahtomattani. -- -- Missähän Infadus oleskelee?...
Kuuleppas, Umbopa, sinä voit syystä olla kiitollinen meille, sillä
olitpa totta vie jotenkin vähällä saada reiän nahkaasi, ellemme olisi
olleet saapuvilla noitaputkinemme."
Minä käänsin Godin sanat Ignosille. "Niin", sanoi hän, "minä olenkin
kiitollinen, Bougwan. En koskaan unohda tätä yötä enkä sitä, että te
minut pelastitte. Te kaipaatte Infadusta. Hän tulee kyllä niin pian
kuin voi. Meidän täytyy odottaa."
Sytytimme siis piippumme ja istuimme odottamaan.