Kuningas Twala.
Minä en ryhdy seikkaperäisesti kuvailemaan kaikkea mitä saimme kokea
matkallamme Luhiin. Matka kesti aivan oikein kaksi päivää ja kävi
koko ajan pitkin "suurta maantietä" -- Salomon tietä, joka leikkaa
kukualaisten maan kahtia. Maa tuli yhä viljavammaksi ja kauniimmaksi,
mitä kauemmaksi kuljimme, yhä tiheämpään kohosi suuria, väkirikkaita,
vihantien vainioiden ympäröimiä kyliä.
Kaikki nämät kylät olivat rakennetut saman suunnitelman mukaan, ne
olivat aivan yhtäläiset kuin ensimäinen, johon olimme saapuneet,
jokaista kylää vartioi vahva sotajoukko. Kuningas Twalan
valtakunnassa oli näet jokainen sotakuntoinen mies soturi, ja
koko miespuolinen osa kukualaiskansaa oli valmis milloin tahansa
lähtemään taisteluun. Matkallamme tapasimme tuhansittain sotilaita,
jotka myös aikoivat pääkaupunkiin ollakseen läsnä suuressa sotaväen
tarkastuksessa ja vuosijuhlassa.
Seuraavan päivän illalla lepäsimme hetkisen eräällä mäen harjalla,
jonka yli tie kulki. Täällä näimme kauniin, viheriän, hedelmällisen
tasangon. Tasangon keskellä kohosi Luh. Ollakseen afrikalainen kraali
oli se varsin suuri, se oli ainakin peninkulman ympärimitaten, sitä
ympäröi koko joukko pienempiä kraaleja. Nämä esikaupungit olivat
tavallisesti tyhjät, ainoastaan juhlallisissa tilaisuuksissa -- kuten
nyt vuosijuhlan aikana -- majoitettiin niihin pääkaupunkiin tulvivat
sotilaat. Kylän takana puoli peninkulmaa pohjoiseen päin, saatoimme
nähdä hevosenkengänmuotoisen kummun, jolle kohtalo oli määrännyt
tärkeän osan minun ja toverieni vaarallisella seikkailuretkellä
kukualaisten maassa. Luh oli erinomaisen kauniilla paikalla,
kaupungin läpi juoksi suuri virta, kenties sama, josta olimme nähneet
välähdyksen seistessämme korkealla Sheban povella.
Kauempana pohjoisessa, noin 14-15 peninkulmaa Luhista, kohosi kolme
suurta lumivuorta, aivan kolmikannassa keskenään. Ne eivät olleet
pyöreät ja tasaiset kuten Sheban povi vaan jyrkät ja rosoiset.
En saanut silmiäni käännetyksi näistä kolmesta lumipeitteisestä
kukkulasta -- ja samoin oli totta vie myös Curtisin ja Godin laita.
Infadus huomasi, että katselimme niitä, ja virkkoi:
"Te katselette noita kaukaisia vuoria? Me olemme antaneet niille
nimen 'Kolme noitaa', ja niiden luona päättyy suuri maantie."
"Miksi se päättyy?" kysyin.
"Elkää sitä minulta kysykö!" sanoi vanhus olkapäitään kohottaen.
"Vuoret ovat täynnä onkaloita ja niiden sisimmässä sisuksessa on syvä
luola. Sinne menivät muinoin viisaat miehet hakemaan sitä, jonka
vuoksi he olivat tulleet tähän maahan. Ja sinne haudataan nykyään
meidän kuninkaamme. Paikka kutsutaan 'Kuoleman asunnoksi'."
"Mitä etsivät viisaat miehet täältä?" kysyin minä innokkaasti.
"En tiedä. Valtiaani, jotka tulevat tähdistä, tietänevät sen", sanoi
hän luoden ovelan silmäyksen meihin. Nähtävästi hän tiesi jotain,
vaikka ei tahtonut puhua sen enempää tästä kysymyksestä.
Minä tekeydyin hirveän viisaan näköiseksi ja sanoin: "Olet oikeassa,
Infadus. Ylhäältä tähdistä näemme melkein kaikki, mitä täällä maan
päällä tapahtuu. Ja mitä me emme näe, siitä kuulemme. Siten olen
esimerkiksi kuullut, että muinaisajan viisaat miehet tulivat tähän
maahan ja noille vuorille löytääkseen välkkyviä kiviä ja keltaista
metallia..."
"Valtiaani on viisas", kuului vastaus. Ja vanha päällikkö jatkoi
varovasti kylmällä äänellä. "Minä olen vain maanlapsi enkä tunne
moisia asioita. Mutta Gagul tietää -- vanha Gagul, joka ei koskaan
kuole. Puhukoon valtiaani hänen kanssaan, kun saavumme kuninkaan
kaupunkiin; hän on melkein yhtä viisas kuin te." Näin sanoen hän
pyörähti kantapäällään ja meni matkoihinsa.
Heti kun hän oli mennyt, käännyin minä matkakumppanieni puoleen ja
sanoin viitaten vuoriin: "_Siinä ovat kuningas Salomon kaivokset_."
Umbopa seisoi vieressämme uneksivana, kuten usein viime päivien
kuluessa. Hän kuuli sanani ja hänen silmänsä välkähtivät.
"Niin, Makumazahn!" sanoi hän zulukielellään. "Siinä ovat kaivokset
ja niissä timantit. Ja te olette saavat nuo välkkyvät kivet ja
punaisen kullan, koska te valkoiset miehet nyt kerran olette niin
ahneet leluille ja rahoille."
Hänen nenäkkäisyytensä harmitti minua ja minä tiuskaisin hänelle:
"Mitä sinä siitä tiedät, Umbopa?"
"Tiedänkö?" toisti hän, "en minä mitään tiedä, minä näin vain unta
viime yönä!" Ja sitten hänkin meni matkoihinsa.
"Mikä hänen on?" virkkoi Curtis. "Mitähän ajatuksia musta ystävämme
mahtanee hautoa mielessään? Hän on mielestäni niin salaperäinen ja
tietää varmaan enemmän kuin hän tahtoo ilmaista. Se on totta, Allan,
onko Umbopa kuullut mitään veljestäni?"
"Ei, hän ei sano kuulleensa mitään. Hän on kysynyt jokaiselta
kukualaiselta, johon hän on tutustunut, mutta kaikki sanovat, että
me olemme ensimäiset valkoiset ihmiset, jotka ovat astuneet jalkansa
tähän maahan."
"Luuletko ylipäänsä, että hän on voinut päästä tänne asti?" kysyi God
ystävältään. "Meidän matkamme kyllä onnistui, mutta sehän oli sula
ihme. Kuinka hän olisi voinut löytää tien vuorten yli ilman karttaa?"
"En tiedä", vastasi Curtis synkästi, "mutta jollain tavalla minä
kyllä hänet löydän".
Päivä laski hitaasti mailleen ja samassa kun sen viimeinen valo
sammui näköpiirin taa, syöksyi pimeys kätköstään kuin myrskytuuli
ja kattoi mustana ja paksuna pääkaupungin ja koko maan. Toisena
silmänräpäyksenä oli päivä, toisena yö -- hämärän hiljaisia hetkiä ei
näillä leveysasteilla tunneta. Valo ja pimeys vaihtuvat kuin elämä ja
kuolema. Aurinko laskee ja maa peittyy varjoon, mutta pimeyden viitta
ei kauankaan verhonnut maan hartioita: pian hiipi vieno valonsäde
idästäpäin -- ja kas! Nyt näkyi kapea hopeareuna, ja viimein kohosi
puolikuu taivaalle. Sen kalpeat säteet valaisivat suuren, hiljaisen
tasangon, ja kaukana vuorilla loisti lumi kuin puhdas hopea.
Hiljaa ja ääneti ihailimme tätä hurmaavaa satuihanuutta. Tähdet
kalpenivat kalpenemistaan -- kuun valo himmensi ne, omituinen lämmin
ja onnellinen tunne valtasi meidät nähdessämme edessämme leviävät
suuremoiset ja kauniit seudut. En osaa kuvailla minkä vaikutuksen
tämä kuutamoinen yö teki mieleemme, tiedän vaan, että minä --
niin, kuten lukija tietää, olen vaan tavallinen, yksinkertainen
norsunpyytäjä eikä elämäni suinkaan ole ollut pelkässä kauneudessa
kahlaamista, mutta jotain _kaunistakin_ olen sentään nähnyt, ja
kauniimpia hetkiä elämässäni oli kuutamo-yö kukualaisten maassa.
Mutta äkkiä häirittiin meitä unelmissamme. Kohtelias ystävämme
Infadus astui luoksemme ja ehdotti, että me nyt jo jatkaisimme
matkaamme pääkaupunkiin, missä meille oli varattu yömaja.
"Kuu paistaa nyt niin kirkkaasti", sanoi hän, "että me emme kompastu
tiellä".
Sanottu ja tehty. Läksimme matkaan ja tunnin kuluttua olimme
saapuneet erääseen Luhin esikaupungeista. Kaupunki itse näytti
suurenmoiselta; ylt'ympäri sitä leimusi nuotio nuotion vieressä
-- ikäänkuin valtava tulikehä. Nyt saavuimme vallihaudalle;
nostosillalla seisoi soturi vartioimassa. Tuimalla äänellä huusi
hän vastaamme: "Ken siellä?" Infadus lausui tunnussanan, jolloin
nostosilta laskettiin, ja me pääsimme yli. Tulimme kaupungin
pääkadulle, mutta vielä emme pysähtyneet; vasta kun olimme astuneet
puoli tuntia ja kulkeneet satojen majojen ohi, seisahtui Infadus
vihdoin kapealle portille. Sen sisäpuolella oli koko joukko majoja,
jotka ympäröivät pientä pihamaata. Siinä oli meidän asuntomme.
Me astuimme pihalle. Huomasimme nyt, että jokainen meistä oli saanut
oman majansa itseään varten, vieläpä oikein tilavan ja mukavan;
lattialle oli levitetty useampia kerroksia tuoksuvia heiniä ja niiden
päälle parkittuja nahkoja. Ensi työksemme peseydyimme, kun se oli
tehty, tuli joukko nuoria tyttöjä luoksemme. He toivat paistettua
lihaa ja paahdettuja jauhokokkareita puulautasilla.
Iskimme hyvällä ruokahalulla kiinni alku-asukkaiden herkkuihin, ja
kun olimme syöneet ja juoneet, nostatimme kaikki vuoteet samaan
majaan ja heittäysimme sitten makuulle. Eipä kestänyt montakaan
silmänräpäystä ennenkuin vaivuimme sikeään uneen, väsyneet ja uniset
kun olimme rasittavan päivämatkan jälkeen.
Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun viimein heräsimme. Vuoteemme
ääressä seisoivat eilisiltaset ystävämme, heidät oli lähetetty
auttamaan meitä pukeutumisessa.
Olisittepa nähneet miltä God tällä hetkellä näytti. "Pukeutumisessa!"
toruskeli hän. "Pukeutumisessa? Tätäkö he kutsuvat pukeutumiseksi?
Kun ei ihmisellä ole muita vaatteita kuin villapaita ja saapaspari,
niin ei todellakaan kannata tulla puhumaan pukeutumisesta... Ettekö
voisi pyytää näitä tyttösiä tuomaan housuni, Allan?"
Minä tein niin, mutta housut eivät olleet saatavissa. Ne olivat kuten
mitkäkin pyhät esineet heti viety kuninkaalle. Muuten ilmoittivat
neitoset, että kuningas suvaitsi vastaanottaa meidät aamupäivällä.
Neitosten suureksi kummaksi ja mielipahaksi pyysimme heidät
poistumaan kunnes olimme pukeutuneet. God parka näki sittenkin
eniten vaivaa, vaikka hän ei tarvinnut monta minuuttia ennenkuin oli
vaatteissa. Hänen täytyi näet ajaa partansa toisin sanoen oikean
posken parta. Vasempaa kielsimme häntä Herran nimessä veitsellään
koskemasta, siinä kasvoi nyt oikein muhkea poskiparta.
Me toiset tyydyimme vähempään, pesimme ja harjasimme itsemme vain
oikein perinpohjaisesti. Curtisin kullankeltaiset hiukset olivat
kasvaneet niin pitkiksi, että ne ulottuivat melkein hartioille, ja
hän muistutti nyt enemmän kuin koskaan ennen muinaisajan viikinkiä.
Minäkin olin saanut aimo parran; harmaat viikseni eivät tavallisesti
ole puolta tuumaa pitemmät, mutta nyt ne olivat kokonaisen tuuman
pituiset.
Kun olimme syöneet aamiaisemme ja polttaneet piipullisen tupakkaa,
tuli Infadus ilmoittamaan, että kuningas Twala oli valmis
vastaanottamaan meitä.
Me vastasimme, että mieluummin odottaisimme, kunnes aurinko oli
korkeammalla, olimme vielä väsyneet matkan jälkeen j.n.e. Kun olet
tekemisessä villien tai puolivillien ihmisten kanssa, on paras antaa
heidän odottaa. Jos olet liian kohtelias ja huomaavainen, luulevat
he, että heitä pelkäät. Sen vuoksi jäimme rauhallisesti majaamme
ja istuimme vielä kokonaisen tunnin jutellen niitä näitä, vaikka
varmasti olimme yhtä uteliaita näkemään kuningas Twalaa kuin hän
meitä. Odottaessamme otimme esille muutamia lahjoja, joilla aioimme
ilahuttaa kuningasta, hänen vaimojaan ja hoviväkeään. Paljon ei
meillä ollut, mutta jotain sentään saimme kerätyksi kokoon; nimittäin
Tuulihattu raukan Winchesterpyssyn ja muutamia helminauhoja.
Viimein ilmoitimme Infadukselle, että olimme valmiit lähtemään
kuninkaan luo, ja sitten läksimme kaikki matkaan Infaduksen
seuraamina, Umbopa kantoi pyssyä ja helmiä.
Kuljettuamme pari sataa askelta saavuimme melkein samanlaiselle
aituukselle, kuin mikä meidän majojamme ympäröi -- se oli vain
viisikymmentä kertaa suurempi, mikäli arvioin, neljä-viisi
tynnyrinalaa läpimitaten. Ylt'ympärillä pitkin aituusta kohosi maja
toisensa vieressä, niissä asuivat kuninkaan vaimot. Vastapäätä
porttia pihan perällä kohosi suuri maja, ja se oli kuninkaan
"linna". Aukealla kentällä joka tavallisissa oloissa oli tyhjä, oli
nyt eloa ja liikettä; se vilisi näet kukualaisia sotamiesosastoja,
ja luullakseni oli siellä ainakin 7000-8000 sotilasta. Meidän
täytyi kulkea rivien välitse astuessamme kuninkaan majalle,
ja siten saatoimme oikein selvästi nähdä, kuinka muhkeilta
sotilaat näyttivät seisoessaan siinä riveissään liikkumatta kuin
kuvapatsaat. Sulkatöyhdöt liehuivat tuulessa, keihäät ja valkoiset
härännahkakilvet välkkyivät päivänpaisteessa. Se oli komea näky.
Kuninkaan majan lähin ympärys oli vapaa ja pitkin seinää oli asetettu
jakkaroita, joille me Infaduksen viittauksesta istuimme. Umbopa
asettui taaksemme ja vanha Infadus seisoi majan ovella.
Kului viisi minuuttia -- kului kymmenen -- vieläpä kaksitoistakin.
Raskas hiljaisuus vallitsi suurella kentällä. Me tunsimme miten
tuhansien aseellisten miesten katseet olivat meihin tähdätyt, ja
kaikesta sydämestämme toivoimme, että tapahtuisi jotain; tämähän oli
melkein sietämätöntä -- pahempaa kuin tulikokeet keskiajalla. Emme
kuitenkaan olleet tietääksemme, näytimme vaan hyvin arvokkailta ja
levollisilta. Ja yhä kesti hiljaisuutta. Viimein avaantui ovi ja ulos
astui jättiläisolento tiikerintalja hartioilla. Häntä seurasivat
Skragga ja kummallisen näköinen kuvatus, joka oli kuin kuivunut
marakatti, päästä jalkoihin asti kiedottuna nahoista ommeltuun
vaippaan. Jättiläinen eli kuningas Twala istui jakkaralle, Skragga
asettui hänen taakseen, ja marakatti (vai mikä lie ollut) ryömi
nelinkontin majan siimekseen.
Yhä vallitsi sama äänettömyys.
Jättiläinen kohosi nyt seisaalleen ja heitti tiikerintaljan
hartioiltaan, niin että selvästi saatoimme nähdä, kuinka
inhoittavalta, raa'alta ja ilkeältä hän näytti. En koskaan ole
nähnyt ilkeämpiä ja vastemielisempiä kasvoja. Kukualaisilla oli
ylipäänsä kauniit kapeat huulet, mutta heidän kuninkaallaan
oli paksut neekerihuulet, leveä litteä nenä ja vain yksi musta
luimisteleva silmä; toisen sijalla oli kamala ammottava aukko; ja
hänen kasvoillaan oli julma, eläimellinen ilme. Tämän mustanruskean
hirviön päässä liehui komea töyhtö valkoisia kamelikurjen sulkia,
välkkyvä rintahaarniska peitti vartalon ja vyötäisillä ja oikean
polven ympärillä oli hänellä kuten hänen sotilaillaankin valkoisia
häränhäntiä. Oikeassa kädessään hän piteli suunnattoman suurta
keihästä. Kaulaa ympäröi paksu kultarengas ja hänen otsallaan
hohti ja välkkyi yksi ainoa mahdottoman suuri hiomaton timantti...
luultavasti Salomon kaivoksen aarteita...
Vielä kesti äänettömyyttä mutta ei kauan. Kuningas heilutti raskasta
keihästään, ja samassa silmänräpäyksessä heiluttivat kaikki 8,000
soturia keihäitänsä vastaukseksi ja 8,000 kurkkua kohotti yht'aikaa
tervehdyshuudon. "Kuhm!" kaikui yli laajan kentän, ja "Kuhm! Kuhm!"
vielä toisen ja kolmannen kerran. Se jyrisi kuin ukkonen ja sai maan
tärisemään.
Äkkiä kuulimme vikisevän äänen mankuvan jotain. Mistä se ääni tuli?
Marakattiko tuolta majan siimeksestä puhui?
"Nöyryyttäkää itsenne, oo kukualaiset miehet!" kuului käheä ääni.
"Tässä on kuninkaanne!"
Ja 8,000 kurkusta kajahti vastaukseksi: "Kuningas! Nöyryyttäkää
itsenne kuninkaanne edessä!"
Sitten vallitsi taas hiljaisuus, painostava kuolonhiljaisuus. Mutta
äkkiä se katkesi; yksi sotilaista sattui pudottamaan kilpensä.
Kolisten ja rämisten se putosi kovalle kalkkikivelle, jolla pihamaa
oli laskettu.
Twalan musta silmä säkenöi; hän käänsi päänsä siihen suuntaan, mistä
melu kuului.