Kukualaisten maassa.
Me läksimme nyt kulkemaan kohti kuninkaan kaupunkia. Koko iltapuolen
astuimme eteenpäin suurta maantietä pitkin, joka kaiken aikaa kulki
luoteissuuntaan. Infadus ja Skragga kävelivät rinnallamme, mutta
heidän seuralaisensa astuivat noin sata askelta edellämme.
"Kuuleppas, Infadus", kysyin minä hetken aikaa kuljettuamme, "kuka on
rakentanut tämän tien?"
"Se rakennettiin monta, monta vuotta sitten -- -- kuinka ja milloin,
sitä ei kukaan tiedä, sitä ei tiedä edes Gagul, viisas vaimo, joka on
elänyt monta miespolvea. Nyt ei kukaan voi enää rakentaa sellaisia
teitä, mutta kuningas ei anna sen kasvaa ruohoa."
"Ja kuka on laatinut kuvapiirrokset kallioon, jonka kautta kuljimme?"
"Kädet, jotka rakensivat tien, tekivät myös ihmeelliset kuvat",
arveli Infadus. "Me emme tiedä, kuka ne on tehnyt."
"Koska tuli kukualaisten kansa tähän maahan?"
Vanhus vastasi: "Valtiaani. Myrskytuulen lailla hyökkäsi kansamme
näille lakeuksille tuhatta, kymmenentuhatta kertaa tuhatta
kuunkierrosta sitten. Se vaelsi tänne suurista maista, jotka
sijaitsevat tuolla kaukana, kaukana", ja Infadus viittasi pohjoiseen.
"He eivät päässeet kauemmaksi kuin tänne, kertoo tarina, ja niin
sanoo myös viisas Gagul, sillä valtavat vuoret sulkivat heiltä tien.
Mutta olihan täälläkin hyvä olla, ja niin he asettuivat tähän maahan
ja lisääntyivät ja tulivat mahtaviksi. Nyt olemme lukuisat kuin hieta
erämaassa, kun kuningas Twala nyt kutsuu sotaväkensä kokoon, kohoavat
heidän höyhentöyhtönsä yli tasangon, niin pitkälle kuin silmä kantaa."
"Mutta ketä vastaan soturit taistelevat, kun maa on vuorten
ympäröimä?"
"Ei joka puolelta, ei tuolla", selitti Infadus viitaten pohjoiseen.
"Siellä maa on avoin, ja sitä tietä hyökkäävät viholliset tuon
tuostakin päällemme tuntemattomasta maasta. Mutta nyt on kolmas osa
ihmisikää kulunut siitä, kun viimeksi oli sota. Silloin kaatui monta
tuhatta kukualaista, mutta me kukistimme ne, jotka tahtoivat hävittää
meidät. Sen jälkeen emme ole taistelleet vieraita kansoja vastaan,
mutta sisällistä sotaa olemme käyneet, toinen jalopeura otteli toisen
kanssa."
"Mistä se johtui?" kysyin minä.
"Valtiaani, kuninkaalla, velipuolellani, oli veli, kaksoisveli.
Meidän tapamme ei salli, oi valtias, kaksoisten elää, heikomman
täytyy aina kuolla. Mutta kuninkaan äiti kätki heikomman lapsen,
koska hänen sydämensä sääli sitä. Tämä lapsi on Twala, kuningas. Minä
olen hänen nuorempi veljensä, toisen vaimon poika."
"Entä sitten?"
"Kafa, isämme kuoli, kun me tulimme miehiksi, ja veljeni Imotu tuli
kuninkaaksi hänen jälkeensä. Hän hallitsi maata jonkun aikaa ja
hänellä oli poika, nimeltä Ignosi (Salama), jonka äiti oli kuninkaan
lempivaimo. Kun poika oli kolmen vuoden vanha, tapahtui että heti
kauhean sodan jälkeen tuli nälänhätä maahan. Koko kansa näki nälkää
ja kuten nälkääntynyt leijona haki se jotain, jonka olisi voinut
repiä palasiksi. Silloin julisti Gagul, viisas, hirvittävä vaimo,
joka ei koskaan kuole, kansalle:
"'Kuningas Imotu ei ole oikea kuningas.'
"Kuningas Imotu makasi siihen aikaan sairaana majassaan. Hän oli
haavoittunut sodassa eikä voinut liikahtaa paikaltaan.
"Silloin Gagul astui erääseen majaan ja talutti ulos Twalan,
velipuoleni ja kuninkaan kaksoisveljen, jota hän oli syntymästä asti
salannut rotkoissa ja vuorenonkaloissa. Hän repäisi vaatteen hänen
lanteiltaan ja näytti kansalle _kuninkaanmerkin_ -- pyhän käärmeen,
joka oli piirretty hänen vyötäisiinsä. Sellainen merkki annetaan aina
kuninkaan vanhimmalle pojalle, heti kun hän on syntynyt. Ja Gagul
huusi kaikuvalla äänellä: 'Katsokaa! Tässä on kuninkaanne, jonka
henkeä olen suojellut tähän päivään asti.' Ja kansa, jonka ymmärrys
kärsimyksistä oli mennyt sekaisin ja jonka nälkä oli saattanut
raivoon, uskoi Gagulin sanoja ja ulvoi: 'Kuningas! Kuningas!' Mutta
minä tiesin, että Gagul valehteli. Imotu oli vanhin. Juuri kun kansa
huusi ja melusi, astui sairas kuningas Imotu hoiperrellen majastaan
vaimonsa ja pikku Ignosin seurassa. 'Mitä tämä melu tietää?' kysyi
kuningas Imotu. Ja miksi huudatte: kuningas, kuningas?'
"Ei kukaan vastannut. Äkkiä hyökkäsi Twala, hänen kaksoisveljensä,
hänen päällensä, tarttui häntä hiuksiin ja iski veitsensä hänen
sydämeensä. Ja huikentelevainen kansa, joka aina kumartaa nousevaa
aurinkoa, puhkesi riemuhuutoihin. 'Twala on kuninkaamme!' kirkuivat
he. 'Nyt sen tiedämme, että Twala on kuninkaamme'."
"Ja mihin joutuivat Imotun vaimo ja hänen pieni poikansa. Surmasiko
Twala heidätkin?"
"Ei, valtias", vastasi Infadus. "Kun vaimo näki, että hänen isäntänsä
oli kuollut, tempasi hän pojan syliinsä ja pakeni. Muutaman päivän
perästä hän hyvin nälkäisenä saapui erääseen syrjäkylään ja pyysi
jotain syödäkseen. Mutta ihmiset vihaavat aina onnettomia, ei kukaan
antanut hänelle maitoa eikä ruokaa. Mutta yöllä pimeässä hiipi pieni
tyttö, jonka kävi sääliksi pikku poikaparkaa, hänen luokseen vieden
hänelle vähän ruokaa. Samana yönä matkasi vaimo poikineen vuoria
kohti. Sen jälkeen ei kukaan ole nähnyt häntä eikä Ignosia, hänen
poikaansa -- he ovat kai molemmat kuolleet."
"Mutta jos poika nyt ei olisikaan kuollut, Infadus, silloin hän kai
olisi kukualaisten laillinen kuningas, vai kuinka?"
"Olisi kylläkin, valtiaani, pyhä käärme kiertää hänen lanteitaan.
Mutta", jatkoi hän, päätään pudistaen, "hän on varmaan jo kauan
sitten kuollut."
Kaukana näköpiirin luona huomasimme nyt ryhmän majoja, joita
ympäröi korkea paalutus ja syvä kaivanto. Infadus viittasi näihin
rakennuksiin. "Katso tuonne, valtiaani", sanoi hän. "Siinä on kraali,
jossa murhatun kuninkaan vaimo ja poika viimeksi nähtiin.
"Siellä me nukumme tänä yönä, jos nimittäin", lisäsi hän epäröiden ja
kasvonsa olivat kuin suuri kysymysmerkki: "Nukkuvatko valtiaani maan
päällä oleskellessaan?"
"Kyllä, ystäväni Infadus, kun olemme kukualaisten maassa, elämme
kuten kukualaisetkin", vastasin minä majesteetillisesti. Tämän
sanottuani käännyin äkkiä puhutellakseni Godia, joka unisena
tallusteli takanani ja näytti hyvin happamelta, hänellä oli täysi työ
pidellä paidanliepeitään, joita iltatuuli tuon tuostakin liehautti
ylös. Godin rinnalla kulki Umbopa. Hän oli nähtävästi suurella
tarkkuudella seurannut keskusteluani, vanhan päällikön kanssa ja
hänen kasvoillaan oli vakava ja samalla iloinen ilme. Hänen katseensa
oli tähdätty kauas etäisyyteen. Näki selvästi, että hänen ajatuksensa
liikkuivat menneissä ajoissa, ja että hän koetti muistella asioita
ja tapahtumia, jotka jo olivat puoleksi unohtuneet, mutta nyt olivat
heränneet uuteen eloon... Ihmeellinen mies, tuo Umbopa!
Koko ajan olimme kulkeneet hyvää vauhtia maakylän majoja kohti.
Vuoret, joiden yli olimme kiivenneet, olivat jo kaukana takanamme,
ja tiheämpänä, yhä tiheämpänä verhosi sumuhuntu Sheban poven.
Mitä edemmäksi saavuimme sitä kauniimmaksi kävi maa. Kasvullisuus
oli rehevä, mutta ei silti troopillisen ylenpalttinen. Aurinko
oli kirkas ja lämmin, mutta ei paahtava, ja vuoriseudulta puhalsi
raitis, vilpoisa tuuli, siveli viileästi hiuksiamme ja leikitteli
vallattomasti God raukan paidalla. -- --
Tämä uusi maa oli todella maallinen paratiisi. En koskaan ole nähnyt
sen vertaista kauneudessa ja hedelmällisyydessä. Transvaal on kaunis
maa, mutta sitä ei voi verrata kukualaisten valtakuntaan.
Heti kun läksimme matkaan, oli Infadus lähettänyt pikajuoksijan
kylään ilmoittamaan tulostamme. Mies lähti laukkaamaan tavattoman
nopeasti, ja Infadus selitti meille, että hän tulisi juoksemaan samaa
vauhtia koko ajan. Pikajuoksu oli näet suosituin urheilu kukualaisten
kesken, ja he olivatkin erinomaisen taitavat siinä. Saavuttuamme
puolen peninkulman päähän kylästä, huomasimme siellä vilkasta
liikettä ja eloa aivan kuin muurahaispesässä. Majojen välissä vilisi
toimeliaita ihmisiä, ja kyläpaalutuksen portista astui joukottain
alku-asukkaita meitä vastaan. Joka mies oli kiireestä kantapäähän
asti aseissa, näytti siltä, kuin saisimme lämpimän vastaanoton.
Curtis laski hieman levottomana kätensä minun käsivarrelleni
huomauttaen, että asema tuntui uhkaavalta.
Infadus ymmärsi, että me epäilimme pahaa. Hän pudisti päätään ja
kiirehti vakuuttamaan:
"Valtiasteni ei tarvitse pelätä. Sydämessäni ei ole petosta. Minä
olen näiden soturien päällikkö, minun käskystäni he tulevat teitä
tervehtimään!"
Tämä kuului rauhoittavalta, ja minä nyökäytin hänelle tyynesti päätä.
Mutta aivan levollisia emme kuitenkaan olleet.
Noin neljänneksen päässä kylän suurimmasta portista oli pitkähkö
mäki, joka vietti tasaisesti Salomon suurelle tielle. Mäen viheriälle
rinteelle asettuivat sotilaat riviin, osasto osaston viereen ja rivi
rivin taa. Komealta näytti, kun tällainen 300 miehen suuruinen osasto
tasaisessa, nopeassa vauhdissa marssi mäenrinnettä ylös, välkkyvin
peitsin ja liehuvin sulkatöyhdöin ja asettui paikoilleen. Kun viimein
saavuimme mäen juurelle, oli kokonaista kaksitoista osastoa -- siis
3,600 miestä -- asettunut tien viereen lausuakseen yliluonnolliset
vieraansa tervetulleiksi kukualaisten maahan ja valtakuntaan.
Nyt olimme saapuneet ensimäisen osaston luo. Kuljimme niin läheltä,
että helposti saatoimme tarkastaa jokaista yksityistä miestä. Kuinka
voimakkaita ja kookkaita he kaikki olivat! Sellaista sotajoukkoa
en ole eläissäni nähnyt. He olivat kaikki keski-ikäisiä, lyhyimmät
heistä olivat noin kolmen kyynärän pituiset, ei yksikään siitä
alle, Päässä oli heillä samanlainen suuri sulkatöyhtö kuin meidän
seuralaisillammekin. Vyötäisten ja oikean säären ympäri, juuri
polven alapuolelle oli sidottu valkoisia häränhäntiä ja vasemmalla
käsivarrellaan kantoi joka mies pyöreätä kilpeä. Se oli melkein
kyynärän levyinen poikkimitaten ja hyvin omituisen näköinen,
etu-osa oli hyvin ohuista rautalevyistä, joiden yli oli levitetty
liidunvalkoinen härän nahka. Soturien aseet olivat yksinkertaiset,
mutta hyvin tarpeenmukaiset. Joka miehellä oli ensiksikin lyhyt
ja raskas kaksikärkinen keihäs, jonka terä oli noin kuusi tuumaa
läpimitaten leveimmältä kohdaltaan. Näitä keihäitä ei käytetä
heittoaseina -- kukualaiset iskevät ne vastustajaansa. (Selkääni
karmii ajatellessani mitä kauheita haavoja moiset aseet iskevät)!
Sitäpaitsi oli jokaisella soturilla kolme pitkää, raskasta veistä,
noin 2 naulan painavia kukin -- yksi riippui vyöllä, toiset kaksi
kilven takana. Näitä keihäitä kutsuivat kukualaiset nimellä "Tollas".
Kukualaissotilas voi tällaisella veitsellä osata tähdättäväänsä
viidenkymmenen askeleen päästä, ja he alkavat tavallisesti taistelun
lähettämällä oikean luotituiskun näitä murha-aseita vihollisiinsa,
ennenkuin ahdistavat heitä keihäillään.
Sotilaat seisoivat hiljaa ja liikkumatta, kuin olisivat he olleet
kivipatsaita eikä ihmisiä, mutta vain siksi, kunnes me olimme
saapuneet heidän eteensä. Samassa tuokiossa he kaikki yhtenä miehenä
kohottivat peitsensä ilmaan ja kunnioittivat meitä huutaen: "Kuhm!
Kuhm!" Niin pian kuin olimme sivuuttaneet kunkin osaston, yhtyi se
seuraamaan takanamme saattaen meitä kylään. Viimein marssi koko
joukko, siis 3,600 miestä, takanamme, niin että askelten töminä
kaikui virstojen päähän ja maa tärisi. Myöhemmin jouduimme hyvinkin
paljon tekemisiin näiden kahdentoista osaston kanssa, mutta siitä
kerron sittemmin. Infaduksen osasto oli kukualaisen sotajoukon ydin
ja niitä kutsuttiin -- kilpiensä värin mukaan -- "valkoisiksi".
Me poikkesimme nyt valtatieltä ja saavuimme leveätä siltaa myöten
kaivannon yli kylään. Se näytti olevan rakennettu harvinaisen
säännöllisesti; suoraan sen halki kulki leveä tie, jonka poikkikadut
leikkasivat suorakulmaisesti; siten tuli koko kylä jaetuksi
kahteentoista yhtä suureen nelikulmioon; jokaisessa nelikulmiossa
oli niin monta majaa, että juuri yksi "valkoisten" kahdestatoista
osastosta saattoi asua siinä. Majat olivat kekomaisesti pajun oksista
rakennetut ja ruohopeittoiset. Ne muistuttivat suuresti zululaisten
majoja, mutta sekä oviaukot että mökit itsekin olivat suuremmat.
Jokaiseen majaan johti leveä, kovaksi poljettu savikäytävä.
Molemmat puolet pääkatua olivat mustanaan naisia, jotka uteliaina
töllistivät meihin. He olivat oikein somia ollakseen neekereitä.
He olivat pitkiä, solakoita ja hyvin siroja. Tukka oli lyhyt,
mutta ei villainen kuten neekerien, vaan vapaasti aaltoileva.
Kasvojenjuonteet eivät myöskään olleet tavallista afrikalaista
mallia; pikemmin muistuttivat heidän kaarevanenäiset piirteensä
seemiläistä kansanrotua. Mutta enimmin kummastutti meitä heidän
tyyni hiljainen käytöksensä. He olivat omalla tavallaan yhtä hyvin
kasvatetut kuin konsanaan hienot salonkinaiset. Siinä suhteessa
he suuresti eroavat zulunaisista, jotka ovat sangen ilettäviä ja
tunkeilevia olentoja. Väsyneinä ja uuvuksissa tallustelimme kylän
läpi, sadat naiset tarkastivat olentoamme kiireestä kantapäähän,
mutta ei ainoatakaan raakaa tai säädytöntä sanaa kuulunut tiellämme.
-- Äänettöminä ja sopivan välimatkan päässä seurasivat he kulkuamme.
Eivät he silloinkaan, kun vanha Infadus merkitsevästi viittasi
suureen ihmeeseen, God ystävämme "kauniisiin, valkoisiin sääriin",
puhuneet mitään, vaikka helposti saattoi nähdä, että tämä harvinainen
näky herätti heissä tavatonta kummastusta. Ihastuneina he vain
tuijottivat mustilla säihkyvillä silmillään Godin sääriin, (jotka
sivumennen sanoen olivat harvinaisen valkoiset). Mutta tämä riitti
hyvin nostamaan veret Godin poskille, hän oli näet varsin häveliäs
luonnoltaan.
Saavuttuamme keskelle kylää pysähtyi Infadus suuren majan luo, joka
sijaitsi hiukan erillään muista majoista.
Ovella hän lausui kovalla äänellä.
"Astukaa sisään, te tähtien pojat, ja suvaitkaa viivähtää hetkinen
matalassa majassani. Heti paikalla tarjotaan teille ravintoa --
maallista ruokaa ja juomaa -- niin ettei teidän tarvitse kiristää
vöitänne nälästä. Te saatte hunajaa ja maitoa ja härän sekä muutamia
lampaita -- se ei ole paljon, valtiaani, mutta meillä ei ole sen
parempaa."
"Hyvä, Infadus", sanoin minä. "Me levähdämme mielellämme, pitkä
retkemme ilman halki taivaasta maahan on väsyttänyt meitä."
Me astuimme majaan, joka nähtävästi oli järjestetty meitä varten.
Parkituista nahoista oli valmistettu mainioita vuoteita ja pesua
varten oli vettä yllin kyllin.
Äkkiä kuulimme huutoa ulkopuolelta. Avasimme oven, kurkistimme ulos
ja näimme joukon nuoria tyttöjä, jotka kantoivat maitoruukkuja,
hunajaa ja paistettuja kakkuja. Heidän jälessään talutti pari nuorta
miestä nuorta lihavaa härkää. Yht'äkkiä sivalsi toinen veitsensä ja
leikkasi näppärästi eläimeltä kaulan. Muutamassa minutissa oli härkä
nyletty ja paloitettu. Maukkain osa lihaa pantiin meidän varallemme,
jäännökset jaoin omasta ja toverieni puolesta ympärillämme seisoville
sotureille. He taas vuorostaan paloittelivat lihan pienemmäksi ja
jakoivat sen kansalle. Se oli "valkoisten miesten lahja".
Umbopa ja nuori kaunis kukualaisnainen alkoivat kiireesti valmistaa
ruokaa. He keittivät lihan suuressa savipadassa, joka ripustettiin
majan ulkopuolelle sytytetyn nuotion päälle. Kun ruoka oli
valmistumaisillaan, lähetimme sanan Infadukselle kutsuen häntä ja
Skraggaa aterioimaan kanssamme.
He tulivat heti ja me istuimme pienille jakkaroille -- zululaiset
istua kyyköttävät yleensä kantapäillään, mutta kukualaiset eivät
tee niin. Söimme hyvällä ruokahalulla ja pääsimme taas vähitellen
voimiimme. Kylläpä siitä olikin viikkoja vierinyt, kun niin hyvän
aterian olimme syöneet!... Infadus oli hyvin puhelias ja kohtelias
meille; sitä vastoin huomasimme, että Skragga katseli meitä
epäluuloisesti. Hän kuten hänen seuralaisensa oli ensin kauhistunut
valkoista ihoamme ja taikatemppujamme luullen meitä mahtaviksikin
poppamiehiksi. Mutta kun hän näki meidän syövän, ja juovan aivan
kuin muutkin kuolevaiset, näytti hän vähitellen muuttavan mieltään.
Aterioidessamme näin hänen koko ajan salaa luovan meihin sangen pahaa
ennustavia silmäyksiä. Lyhyesti sanoen: herra Skraggan käytös ei
lainkaan miellyttänyt minua.
Aterian aikana huomautti Curtis minulle, että meidän pitäisi ottaa
selkoa siitä, tietäisikö vieraanvarainen isäntämme mitään hänen
veljensä kohtalosta. Mutta minä sain hänet siitä estetyksi, pidin
ylimalkaan viisaimpana odottaa sopivaa tilaisuutta, ennenkuin
kävisimme siihen kysymykseen käsiksi.
Päivällisen jälkeen otimme esille piippumme ja vedimme aika sauhut
Infaduksen ja Skraggan suureksi kummaksi. Ihmeellistä kyllä,
viljelevät kukualaiset tupakkaa sangen suuressa määrässä, mutta
tupakanpolton jumalallinen taito on heille tuntematon. He käyttävät
tupakkaa vain nuuskaksi; ei vanha päällikkö eikä Skragga tunteneet
sitä samaksi aineeksi, jolla me täytimme piippumme.
Viimein kysyin Infadukselta, koska hän luuli meidän voivan jatkaa
matkaamme, ja suureksi ilokseni hän vastasi, että seuraavana aamuna
lähtisimme kulkemaan. Hän oli jo lähettänyt kaksi sanansaattajaa
ilmoittamaan kuningas Twalalle tulostamme. Twala oleskeli nykyään
Luh nimisessä pääkaupungissaan, jossa piakkoin kesäkuun alkupäivinä,
aiottiin viettää kukualaisten suurta jokavuotista juhlaa. Tähän
tilaisuuteen kokoontuivat kaikki valtakunnan soturit; ja kuningas
piti sotaväen tarkastuksen; vaan muutamia osastoja jätettiin
vartioimaan maan pohjoisrajaa. Juhlan yhteydessä vietettiin
niinkutsuttu "noita-ajo", josta vielä aion kertoa tarkemmin.
Infadus ilmoitti siis meille, että meidän tuli lähteä
aamunkoitteessa. Hän aikoi seurata meitä ja arveli, että me kyllä
voisimme saapua Luhiin parin vuorokauden kuluttua, ellei jotain
erityistä estettä sattuisi tiellä; voisihan esimerkiksi joku virta
tulvata yli reunainsa, kuten usein tapahtui, ja silloin olisi vaikea
päästä yli.
Sitten toivottivat Infadus ja Skragga meille hyvää yötä ja menivät
matkoihinsa. Samassa tuokiossa heittäysimme vuoteillemme ja olimme,
pian sikeässä unessa.
Emme kuitenkaan kaikki neljä, yksi meistä valvoi. Eihän voinut
tietää, mitä nämä kukualaiset -- ystävällisyydestään huolimatta --
saattoivat keksiä.
Mutta Jumalan kiitos -- pelkomme oli aiheeton. Yö kului hiljaa ja
rauhallisesti; ei meille tapahtunut mitään pahaa.