Nuori kaunis mies astui kuninkaan eteen.
"Haa, sinäkö pudotit kiipesi, kurja tomppeli. Uskallatko häväistä
minua tähdistä tulleitten vieraittemme silmissä? Millä voit itseäsi
puolustaa?"
Näimme, miten miesraukka mustasta ihostaan huolimatta kalpeni.
"Anna kuulua!" ärjäisi Twala.
"Se vierähti kädestäni vahingossa", änkytti soturi. "Minä en voinut
sille mitään, oo sinä mustan lehmän vasikka!"
"Sen tapaturman saat sinä maksaa! Sinä olet saattanut minut
naurunalaiseksi. Sinun pitää kuoleman!"
Nuorukainen tiesi, etteivät rukoukset auttaisi. "Minä olen kuninkaan
härkä", kuiskasi hän melkein kuulumattomasti.
Nyt kutsui kuningas poikansa Skraggan luokseen. "Näytä minulle
taitoasi", sanoi hän kamalasti hymyillen. "Heiluta keihästäsi ja tapa
tämä kurja koira".
Skraggan irvistys oli yhtä inhoittava kuin hänen ilkeän isänsä. Hän
kohotti keihäänsä, nuori soturi parka peitti käsillään silmänsä ja
odotti vavisten loppuaan. Me olimme kauhusta kivettyneet nähdessämme
moista raakuutta.
Kahdesti heilautti kuninkaanpoika keihästään ja heitti sitten
raskaan murha-aseensa uhriaan kohti. Se osui nuorukaista sydämeen ja
tunkeutui selästä lävitse. Hän ponnahti kohoksi, levitti käsivartensa
ja kaatui kuolleena maahan. Sotajoukossa kuului hiljainen mutina,
se vyöryi rivistä riviin ja kuoli viimein. Rikos oli tehty, ruumis
makasi maassa, ennenkuin edes olimme oikein ennättäneet tajuta mistä
oli kysymys. Curtis hypähti pystyyn vihasta vavisten, mutta istuutui
jälleen -- mitäpä hän olisi voinut tehdä?
"Se oli mainio heitto", sanoi kuningas. "Viekää ruumis pois!"
Neljä miestä astui esille, he nostivat kaatuneen toverinsa ja
kantoivat hänet syrjään.
Nyt vinkui marakatti taas: "Peittäkää verijäljet! Kuningas on
langettanut tuomionsa. Kuningas on rangaissut pahantekijän."
Heti astui muuan nainen esille majan takaa kantaen ruukkua, joka oli
täynnä kalkkikivijauhoa. Hän siroitti sitä veripilkuille, kunnes ne
peittyivät näkymättömiin.
Curtis istui kuin hehkuvilla hiilillä -- ja me muut samoin. Moista
julmuutta emme olleet koskaan nähneet ja Curtis kiehui vihasta, niin
raivostunut hän oli petomaiseen kuninkaaseen. Töin tuskin sain hänet
hillityksi.
"Istukaa levollisesti", täytyi minun hänelle yhtämittaa kuiskata.
"Muuten olemme hukassa."
Viimein sain hänet käsittämään, että meidän ei pitänyt olla
tietääksemme koko asiasta, jos mielimme pelastaa nahkamme.
Kun verilätäköt oli täydellisesti peitetty, kääntyi Twala puoleemme.
"Valkoiset miehet!" sanoi hän, "te, jotka olette tulleet tänne mistä
ja mitä varten, sitä en tiedä, -- minä tervehdin teitä".
"Ja me tervehdimme sinua, Twala, kukualaisten kuningas!" vastasin
minä.
"Valkoiset miehet, mistä te tulette ja mitä etsitte täältä?"
"Me tulemme tähdistä. Mutta elä kysy meiltä, millä tavalla olemme
kulkeneet tämän pitkän matkan. Minkä vuoksi olemme tulleet? Katsomaan
tätä maata?"
"Täällä ei ole paljon näkemistä!" arveli kuningas. "Entä tuo mies,
joka on seurassanne", jatkoi hän viitaten Umbopaan, "tuleeko hänkin
tähdistä?"
"Tulee hänkin. Taivaassa elää kyllä hänenkin värisiään miehiä. Mutta
miksi kysyt tällaisia asioita, kuningas Twala? Kaikki nämä seikat
ovat liian ylhäisiä sinun laisellesi maanlapselle."
"Sinä olet suurisuinen, tähtimies", vastasi Twala silmäkulmiaan
rypistäen. "Tähdet ovat kaukana täältä -- mitä jos antaisin teille
saman lopun kuin tuolle miehelle, joka äsken kannettiin pois."
Minä purskahdin raikuvaan nauruun, vaikka en suinkaan ollut
naurutuulella. Asemamme näytti perin uhkaavalta.
"Varo itseäsi, oo kuningas! Kulje varovasti, kun astut kuumilla
kivillä -- muuten poltat jalkasi. Ja pitele keihästäsi varresta,
ettet haavoita kättäsi sen purevaan terään. Jos riistät
hiuskarvankaan päästämme, olet hukassa ja kuoleman oma. Eivätkö
nämä kaksi miestä", näin sanoen viittasin Infadukseen ja Skraggaan,
joka parhaillaan pyyhki verta keihäästään, "ole kertoneet sinulle,
mitä miehiä me olemme ja mihin kykenemme? Oletko koskaan nähnyt
meidän kaltaisiamme olentoja? Oletko nähnyt ketään hänen laistaan?"
Minä viittasin Godiin -- tiesin että hyvällä omallatunnolla saatoin
esittää hänet ainoana lajiaan.
"En, siinä olet oikeassa", virkkoi kuningas.
Minä jatkoin: "Eivätkö he ole kertoneet sinulle, kuinka meidän
kätemme lähettää surman pitkän matkan päästä?"
"He ovat kertoneet, mutta minä en usko heitä. Tahdon sen itse nähdä,
ennenkuin uskon", sanoi hän. "Tapa joku noista sotilaista, jotka
seisovat tuolla", -- hän viittasi kentän tuolle puolen -- "ja minä
uskon".
"Ei", sanoin minä päättävästi, "Ihmisiä me emme tapa, paitsi silloin
kun he ansaitsevat kuolemanrangaistuksen. Mutta jos sinua haluttaa
nähdä taitoamme, niin anna palvelijaisi tuoda tänne härkä, sen minä
tapan."
Mutta kuningas vain hymyili ivallisesti. "Ei, teidän pitää tappaa
mies. Ennen en teitä usko."
"Niinkuin tahdot, kuningas Twala", virkoin minä. "Pyydän siis
sinua menemään tämän suuren pihan poikki. Silloin on elämäsi valo
sammutettu, ennenkuin jalkasi ovat saavuttaneet portin. Tai... ellet
itse tahdo, niin anna poikasi Skraggan koettaa..." Yllämainitun
nuoren verihurtan olisin mielihyvällä passittanut toiseen maailmaan.
En koskaan unhoita, minkä kauhean karjunnan Skragga päästi
kuullessaan ehdotukseni. Hänen kuninkaallinen korkeutensa hypähti
pystyyn, kuin käärme olisi häntä purrut, ja katosi yks kaks kuninkaan
majaan.
Ei Twalakaan pitänyt ehdotuksestani; hän rypisti kulmakarvojaan ja
vaipui mietteisiin. Sitten hän huusi:
"Tuokaa tänne nuori härkä!"
Kaksi miestä kiiti nuolen nopeudella täyttämään kuninkaan käskyä.
Minä löin Curtisia olalle sanoen hänelle:
"Tällä kertaa, Sir Henry, saatte te ampua. Näyttäkää tuolle mustalle
hirviölle, etten minä ole ainoa velho joukossamme."
Curtis otti pyssynsä ja valmistautui ampumaan.
"Kunpa en vain ampuisi väärään", sanoi hän.
"Teidän täytyy osua", kuiskasin hänelle. "Ja joskin ensimäisen
laukauksen kävisi hullusti, on teillä vielä toinen kuula jälellä.
Laukaiskaa se sitten heti. Mutta elkää ampuko, ennenkuin härkä
kääntää kylkensä".
Kesti tuokion aikaa, ennenkuin näimme härän, joka juoksi täyttä
vauhtia aituuksen porttia kohti. Mutta tuskin se oli päässyt portin
sisäpuolelle, kun se pysähtyi ällistyneenä. Se nosti turpansa ilmaan
ja mylvi. Nähtävästi se pelkäsi suurta ihmisjoukkoa, eikä tiennyt
minnepäin kääntyä.
"Nyt on paras hetki!" kuiskasin minä Curtisille. Hän nosti pyssyn
poskelleen -- tuima laukaus -- ja härkä kellahti selälleen. Kuula
oli osunut kylkiluiden väliin ja tehnyt perinpohjin tehtävänsä.
Hämmästyksen huuto kaikui yli kentän, kuiskailtiin ja mutistiin;
moista temppua ei oltu kukualaisten maassa nähty eikä kuultu.
Levollisesti käännyin Twalan puoleen.
"Olenko valehdellut, kuningas?"
"Et", täytyi hänen vapisevalla äänellä myöntää, "sinä olet puhunut
totta, valkoinen mies." Oli huvittavaa kuulla, kuinka nöyrältä hänen
äänensä, joka äsken oli ollut niin kopea, nyt kuului.
"Kuule nyt, mitä sinulle sanomme, Twala!" jatkoin minä. "Me emme
tule sodan, vaan rauhan tuojina. Kas tässä", näin sanoen viittasin
Winchesterpyssyyn -- "tämän onton sauvan annamme sinulle. Se antaa
sinulle vallan tappaa, niinkuin me tapamme. Mutta minä olen loihtinut
taikasanalla sauvan, sen vuoksi sanon sinulle: elä tapa ketään
ihmistä sillä. Jos annat sen puhua hirvittävää kieltään jollekin
ihmiselle, niin tuottaa se surman sinulle itsellesi. Maltahan,
niin saat nähdä jotain uutta... Käske jonkun sotilaistasi asettua
viidenkymmenen askeleen päähän minusta, ja työntää keihäänsä maahan
terä ylöspäin, niin että lappea kääntyy meihin päin."
Parissa silmänräpäyksessä oli kaikki tehty.
"Kas niin! Nyt minä pirstaan keihään."
Tähtäsin tarkkaan ja laukaisin. Kuula sattui terään ja pirstasi sen
kappaleiksi.
Taas kuului hämmästyksen kohina. Minä käännyin Twalan puoleen
ojentaen hänelle pyssyn.
"Tämän velhoputken annamme siis sinulle. Sittemmin opetan sinua
sitä käyttämään. Mutta kuten sanottu, varo käyttämästä tähtien
lahjoittamaa lahjaa maallisia miehiä vastaan."
Kuningas vastaanotti varovasti pyssyn ja laski sen pelonsekaisella
kunnioituksella jalkainsa juureen. Samassa huomasin kokoonkuivuneen
apinaolennon ryömivän huoneen vierustalta päivänpaisteeseen.
Saavuttuaan kuninkaan istuimen luo se kohosi pystyyn ja avasi
turkkiviittansa, niin että saatoimme nähdä sen kasvot. Ja nekös
kasvot! Ilkeämpää ja inhoittavampaa naamaa en ole ikipäivinäni
nähnyt. Apinaolento oli nähtävästi ikivanha vaimo; hänen ruumiinsa
oli niin näivettynyt ja kuihtunut, että se tuskin oli suurempi
kuin seitsenvuotisen lapsen ruumis, ja kasvot olivat pelkkää
ryppyä, kurttu kurtussa kiinni. Töin tuskin saattoi niissä eroittaa
sisäänpainuneen uurteen, joka oli olevinaan suu, sen alta pisti
esiin pitkä terävä leuka. Olihan hänellä nenäkin, mutta se oli niin
sisäänpainunut, että sitä tuskin saattoi huomata. Lyhyesti sanoen:
koko ämmä olisi ollut kuin kuivunut ruumis, ellei hänellä olisi
ollut kaksi suurta mustaa silmää, jotka säkenöivät tulta ja älyä ja
vilkkuivat ilkeästi lumivalkoisten silmäkulmien alta. Näissä silmissä
asui koko hänen elinvoimansa. Hänen päänsä oli kalju ja keltainen ja
esiinpistävä otsa oli pergamentin värinen.
Tämä kammottava hirviö, jonka näky pani meidät kauhusta vapisemaan,
seisoi silmänräpäyksen liikkumatta. Sitten hän äkkiä ojensi luuksi
kuivettuneen käden, jonka sormet tuumanpituisineen kynsineen
harottivat kuin haukan koura, ja laski sen kuningas Twalan olkapäälle
lausuen kimeällä läpitunkevalla äänellään:
"Kuule minua, oo kuningas! Kuuntele, oo kansa! Kuunnelkaa, kaikki
vuoret, vainiot ja virrat! Kuuntele, koko kukualaisten maa! Kuuntele
kaikki, mikä elää ja kuolee. Kuuntele, kaikki mikä on kuollutta ja
nousee elämään taas kuollakseen! Kuuntele! Kuuntele! Elämän henki on
minussa. Minä ennustan! Minä ennustan! Minä ennustan!"
Hänen sanansa häipyivät heikkoon vaikerrukseen, ja läsnäolijat, me
muiden mukana, olivat kauhun vallassa. Vanha vaimo oli hirveä.
Hän jatkoi:
"Verta! Verta! Verta! Verta virtanaan! Verta kaikkialla! Minä näen
sen, minä tunnen sen, minä maistan sitä -- se on suolaista, se valuu
punaisena maassa, sitä sataa taivaasta.
"Askeleita! Askeleita! Askeleita! Kuulen valkoisen miehen askeleita
kaukaisista maista. Maa tärisee, se vapisee herrainsa alla.
"Veri on hyvää -- punainen, virtaava veri. Leijonat nuolevat sitä ja
kiljuvat korpit huutavat ilosta.
"Minä olen vanha -- vanha! Olen nähnyt paljon verta. Mutta minä näen
enemmän verta, ennenkuin kuolen. Kuinka vanhaksi minua luulette? Te
ette tiedä. Mutta te tiedätte, että teidän isänne tunsivat minut ja
heidän isänsä ja heidän isäinsä isät. Minä olen nähnyt valkoisen
miehen ja tiedän, mitä hän himoitsee. Olen vanha, mutta vuoret ovat
vielä vanhemmat. Sanokaa, kuka rakensi suuren tien? Sanokaa, kuka
kaiversi kuvat kallioon? Sanokaa, kuka kohotti tuonne nuo kolme
mykkää, jotka tuijottavat kuiluun?" Näin sanoen hän viittasi noihin
kolmeen vuoreen, jotka me edellisenä iltana olimme huomanneet.
"Te ette tiedä", jatkoi hän, "mutta minä tiedän. Ne olivat valkoisia
miehiä, suuri valkoinen kansa oli täällä ennen teitä, ja tulee
olemaan täällä teidän jälkeenne, se imee teistä ytimen ja hävittää
teidät. Niin! Niin! Niin!
"Ja miksi he tulivat tänne, nuo valkoiset miehet noitakeinoineen? Mitä
he etsivät tästä maasta, nuo väkevät mahtavat miehet? Mikä on tuo
välkkyvä kivi, joka otsallasi säihkyy, kuningas Twala? Mitkä kädet
kutoivat haarniskan, joka suojaa rintaasi? Sinä et sitä tiedä, ei
kukaan sitä tiedä -- ei kukaan muu kuin minä, vanha, viisas, Isanusi
(noitavaimo)!"
Nyt käänsi hirviö kamalat kasvonsa meihin päin.
"Mitä etsitte, valkoiset tähtien miehet? Tähtien --! Etsittekö
ketä kadonnutta? Te ette löydä häntä täältä. Hän ei ole täällä.
Ihmispolvia on tullut ja ihmispolvia on mennyt; mutta ei ainoakaan
valkoinen jalka ole polkenut maatamme -- vain yhden miehen, mutta
hän matkasi kuoleman maille. Te tulette etsimään kiiltäviä kiviä --
minä tiedän sen kyllä. Ja te löydätte ne, kun veri on kuivunut. Mutta
palaatteko takaisin sinne, mistä tulitte vai jäättekö minun luokseni?
Hä, hä hää!
"Entä sinä, ylpeäryhtinen mustanahka", kirkui hän viitaten Umbopaan.
"Ken olet sinä ja mitä sinä etsit? Et kiiltäviä kiviä, et keltaista
metallia, joka välkkyy -- ne jätät sinä valkoisille tähtimiehille.
Luulen tuntevani sinut, luulen tuntevani veren hajun suonissasi -- --
Tempaa vyösi pois -- -- Tempaa se -- --."
Mutta sen enempää ei noita jaksanut. Kiihoitus nousi yli hänen
voimainsa, hänen kasvonsa vääntyivät ja hän vaipui maahan. Muutamat
miehet nostivat hänet ylös ja kantoivat hänet majaan.
Kuningas nousi vavisten seisaalleen. Hän viittasi kädellään ja
samassa silmänräpäyksessä alkoivat sotajoukon eri osastot lähteä
pois. Kymmenen minuutin kuluttua ei suurella kentällä ollut muita
kuin me neljä, kuningas ja muutamia palvelijoita.
"Valkoiset miehet!" sanoi kuningas Twala. "Sydämeni neuvoo minua
surmaamaan teidät. Gagul puhui kummallisia sanoja. Mitä sanotte te?"
Minä nauroin taas ääneen. "Ole varovainen, kuningas! Ei ole helppo
surmata meitä. Sinä näit, miten kävi härän, tahdotko kuolla samalla
lailla kuin se?"
Twala rypisti silmäkulmiaan. "Te uskallatte uhata minua -- minua
kuningasta!" karjui hän.
"Uhata!" toistin minä. "Me emme uhkaa, me vain vastaamme. Koeta
koskea meihin, kuningas Twala, niin saat nähdä..."
Jättiläinen nosti käden otsalleen.
"Menkää rauhassa", sanoi hän viimein. "Yöllä tanssitaan suuri tanssi.
Teidän pitää nähdä se. Elkää peljätkö, että viritän teille ansoja. Ei
kukaan tee teille pahaa. Minä ajattelen huomiseen."
Levollisesti ja tyynesti kohosin minä istuimeltani: ja sanoin: "Hyvä
on, kuningas Twala!"
Sitten astuimme Infaduksen seuraamina takaisin majoihimme.