Kohotin pyssyn poskelleni ja tähtäsin kauriiseen. Se oli vain pieni
raukka eikä olisi ollut kummallista, jos olisinkin ampunut syrjään,
mutta minä tiesin, etten erehtyisi.
Henkäsin syvään ja vedin varovasti liipasinta. Onneksi seisoi kauris
liikahtamatta ja hiljaa kuin kivi.
"Pau!" Pyssy laukesi, kauris hypähti ilmaan ja putosi kalliolle
kuolleena kuin pölkky.
Kukualaiset ulvoivat kauhusta.
"Jos tarvitsette lihaa", sanoin minä tyynesti, "niin menkää noutamaan
kauris -- minä lahjoitan sen teille."
Ukko antoi viittauksen ja heti kippasi yksi hänen miehistään
kalliolohkareelle ja tuli takaisin kauris hartioillaan. Alku-asukkaat
kerääntyivät kuolleen eläimen ympäri eivätkä saaneet silmiään
käännetyksi ihmeellisestä reiästä, jonka kuula oli tehnyt sen
ruumiiseen.
"Siinä näette, että puhun totta!" sanoin minä totisesti,
silmäkulmiani rypistäen. Ei kuulunut vastausta.
Mutta minä arvelin, että oli paras takoa, niin kauan kuin rauta oli
kuumaa, ja jatkoin siis:
"Jos vielä epäilette voimaamme, niin voihan joku teistä asettua
tuonne kalliolle, missä kauris seisoi. Silloin saatte nähdä..."
Mutta ehdotukseni ei miellyttänyt ketään. Kaikki seisoivat mykkinä
ja äänettöminä kuin kivikuvat, tuijottaen vuoroin meihin, vuoroin
kauriiseen. Kuninkaan poika katkaisi viimein äänettömyyden lausuen:
"Oikein puhuttu. Kuuleppas, setä", ehdotti hän, "mene sinä ja asetu
kalliolle seisomaan! Taikavoima on kyllä tappanut kauriin, mutta
ihmistä se tuskin siltä voi tappaa."
"Ei, ei!" keskeytti vanhus kiihkeästi rakkaan veljenpoikansa ja
pudisti kiivaasti päätään. "Vanhat silmäni ovat nähneet kyllin. Nämä
miehet ovat todellakin velhoja -- kuinka muuten? Viekäämme heidät
nyt kuninkaan luo. Mutta jos joku joukostamme vielä epäilee, niin
asettukoon hän kalliolle ja puhukoon taikaputki hänelle."
Mutta ei -- siihen ei kenelläkään ollut rohkeutta. "Meidän kurjat
ruumiimme eivät ansaitse, että niihin tuhlataan kallista taikaa",
arveli muuan. "Me tyydymme jo siihen, mitä olemme nähneet. Vaikka
kaikki noidat kukualaisten maassa löisivät tuumansa tukkoon, eivät he
kuitenkaan voisi tehdä tällaista taikatemppua."
"Eivät suinkaan", huomautti vanhuskin. Äänestä päättäen oli raskas
kivi vyörynyt hänen rinnaltaan. "Eivät suinkaan", toisti hän.
Sitten hän kääntyi meidän puoleemme: "Kuulkaa mitä teille sanon
te tähtien pojat, te, joiden silmät välkkyy ja suulaki liikkuu --
te, joiden puhe on kuin ukkosenjyrinä ja jotka surmaatte matkojen
päästä. Minä olen Infadus Kafan poika -- Kafan, joka muinoin oli
kukualaisten kuningas. Ja tämä nuori mies on Skragga, hänen isänsä
on Twala, tuhansien vaimojen mies, kukualaisten päämies ja tämän
maan vallitsija, suuren tien ylläpitäjä, vihollisten hirmu, mestari
velhotaidossa, satojen tuhansien soturien päällikkö -- Twala --
yksisilmäinen -- musta -- peljättävä."
Minä en ollut tietääkseni näistä monista suurista sanoista, virkoin
vaan kopeasti.
"Vie meidät siis Twalan luo. Me emme kauemmin tahdo keskustella
halpasäätyisten kanssa."
"Tapahtukoon tahtonne mukaan, herra", sanoi vanhus. "Mutta tie on
pitkä -- kolmen päivänmatkan pituinen."
"Hyvä", sanoin minä välinpitämättömästi. "Meillä on kyllin aikaa,
sillä me emme koskaan kuole. Menkää te vaan edellä, me seuraamme.
Mutta sen sanon teille -- sekä sinulle Infadus että sinullekin
Skragga -- varokaa virittämästä ansoja meille. Tietäkää, että me
tunnemme jokaisen ajatuksenne ja rankaisemme ne samassa tuokiossa,
jolloin ne syntyvät aivoissanne. Hän, jolla on paljaat jalat ja
puoleksi partaiset kasvot, lähettää salaman välkkyvästä silmästään
teihin ja teidän maahanne, hänen noitahampaansa iskevät teihin kiinni
ja syövät teidät kaikki, ja noitaputki on puhuva teille ukkosen
äänellä ja tappava teidät!"
Mahtava puheeni teki syvän vaikutuksen. Nöyriä he kyllä tähänkin
asti olivat olleet, mutta nyt he tuskin uskalsivat silmiään päässä
liikuttaa, niin he pelkäsivät noitavoimaamme.
Vanha Infadus kumarsi maahan asti ja mutisi: "Kuhm! Kuhm." Sittemmin
sain tietää, että kukualaiset täten tervehtivät kuningastaan. Sitten
hän sanoi jotain seuralaisilleen ja nämä korjasivat kauhealla
kiireellä huostaansa kaikki kimsumme ja kamsumme. He eivät millään
ehdolla antaneet meidän itse kantaa tavaroitamme -- ei, he muka kyllä
pitivät huolen niistä. Pyssyihin ei kukaan kuitenkaan uskaltanut
koskea, ei millään ehdolla. Mutta Godin vaatteet, jotka huolellisesti
kokoonpantuina olivat maassa, korjasi muuan alku-asukas heti
kainaloonsa.
God harppasi miehen luo vaatien vaatteitaan takaisin ja kiivas
sananvaihto syntyi heidän välillään kaikessa ystävyydessä tietysti.
Infadus rupesi sovittajaksi. "Elköön noitasilmäinen ja noitahampainen
valtiaani millään ehdoin koskeko vaatteisiinsa. Hänen orjansa
kantavat ne ilolla kuninkaan kaupunkiin."
"Niin, mutta minä tahdon" -- tässä pääsi Godilta kirous -- "minä
tahdon vaatteeni ylleni, sinä pässinpää."
Umbopa tulkitsi hänen sanansa vanhalle päällikölle (lukuunottamatta
sanaa pässinpää), mutta Infadus ei tahtonut kuulla sellaisesta
puhuttavankaan.
"Minkä vuoksi tahtoo valtiaani kätkeä kauniit valkoiset säärensä
meiltä?" kysyi hän ja näytti kovin onnettomalta. "Olemmeko rikkoneet
valtiaamme mieltä vastaan, koska hän tahtoo rangaista orjiaan näin
ankarasti?"
God oli aivan pyörällä, hän ei enää sanonut sanaakaan, seisoi vaan ja
mulkoili Infadusiin ja hänen seuralaisiinsa. Curtis ja minä olimme
katketa nauruun nähdessämme keikarimaisen ystävämme onnettoman tilan.
Mutta alku-asukas pötki ystävällisesti irvistäen vaatteet kainalossa
matkaansa.
"Hiisi vieköön!" huusi God raivoissaan. "Nyt tuo musta lurjus vie
housuni."
"Kuuleppas, God," selitti Curtis hänelle yhä vielä naurun vallassa.
"Sinä olet esiintynyt tässä maassa erityisen huomattavassa
ulko-asussa ja sinun täytyy ylläpitää arvoasi. Toisin sanoen: niin
kauan kuin me olemme tässä maassa, on sinun pakko käydä housuitta.
Sinun täytyy tyytyä vain paitaan, saappaisiin ja lasisilmään."
"Niin, ja sitten teidän täytyy tyytyä vain yhteen poskipartaan.
Toisen posken on edelleenkin oltava parraton. Jos te hiukankaan
muutatte ulko-muotoanne olemme mennyttä miestä. Silloin he näet
huomaavat, että me olemme vain pettureita emmekä noitia. Olen
pahoillani teidän tähtenne, God. Mutta totta puhuen teillä ei ole
muuta neuvoa kuin nielaista karvas pala."
God, joka tähän asti oli raivonnut ja kiroillut kuin pahin korpraali,
rauhoittui ja pudisti alakuloisena päätään. "Luuletteko todellakin
niin?" kysyi hän. "Luuletteko, että se on välttämätöntä?"
"Ehdottomasti. Toistaiseksi riippuu meidän kohtalomme teidän
'kauniista, valkoisista sääristänne' ja 'välkkyvästä silmästänne'...
Kiittäkää onneanne, että saitte pitää edes saappaanne. Sitä paitsi ei
ole laisinkaan liian kylmä käydä housuitta."
God ymmärsi nyt kaikesta, että oli turha potkia tutkainta vastaan.
Hän huokasi raskaasti eikä sanonut enää mitään.
Mutta monta monituista päivää kului, ennenkuin hän tottui uuteen
pukuunsa.