Salomon suuri tie.
Luolan ulkopuolella pysähdyimme; häpesimme suuresti pakoamme.
"Minä menen sinne takaisin", sanoi Curtis.
"Minkä vuoksi?"
"Koska johtuu mieleeni, että ruumis saattaisi olla veljeni."
Niin, kukaties se todellakin voisi olla mahdollista. Siis vielä
kerran luolaan ottamaan asiasta selkoa. Kesti kotvan aikaa ennenkuin
silmämme, jotka tulivat päivänvalosta ja häikäisevän valkeasta
lumesta, tottuivat luolan pimeyteen. Totuimme kuitenkin vähitellen,
ja me aloimme tarkastaa kuollutta miestä.
Curtis laskeutui polvilleen ja tutki kuolleen kasvoja.
"Jumalan kiitos!" hän huudahti. "Tämä ei ole minun veljeni."
Ruumiista päättäen oli vainaja ollut kookas keski-ikäinen mies;
hänellä oli kotkannenä, harmaa tukka ja pitkät mustat viikset.
Keltainen nahka oli kovasti pingollaan luitten päällä. Vaatteita ei
ruumiilla ollut paitsi villasukkia jaloissa; luurankomainen yläruumis
oli aivan alasti. Kuolleen kaulalla oli rihma, jossa riippui pieni
risti. Ruumis oli aivan kylmästä kangistunut.
"Kukahan se mahtaa olla!" lausuin minä.
"Ettekö arvaa?" kysyi God.
Minä pudistin päätäni -- turhaan vaivasin aivojani.
"Tietysti vanha portugalilainen?"
"José da Silvestrako?"
Mutta sitä en voinut uskoa. Kuinka ihmeellä hän olisi voinut säilyä
näin hyvin! Olihan hänen kuolemastaan kulunut kolmesataa vuotta -- --
Miks'ei selitti God meille, hän saattoi säilyä mainiosti. Meidän
tuli muistaa, kuinka suunnattoman kylmä tässä luolassa aina oli.
Sellaisessa pakkasessa saattoi ruumis hyvästi säilyä kolme tuhattakin
vuotta. Aurinko ei koskaan paahda tänne eikä täällä ole eläimiä,
jotka hävittäisivät ja kalvaisivat. "Portugalilaisen orja", arveli
God, "hän, josta vanhassa paperissa puhutaan, on luultavasti jättänyt
isäntänsä heti hänen kuoltuaan, ja ottanut hänen vaatteensa, ettei
kuolisi viluun. Kas tässä", näin sanoen kumartui God ja otti maasta
jotain "tässä on halkinainen luu, jolla hän kirjoitti ja piirsi
kartan".
Nyt ei enää ollut epäilemistäkään, ettei ruumis todellakin ollut
vanhan portugalilaisen seikkailijan. Hetken aikaa seisoimme
hämmästyneinä ääneti katsellen ruumista. Ihmeellinen sattuma!
Unohdimme melkein nälän ja väsymyksen, niin liikutetut olimme.
Curtis kumartui kuolleen puoleen ja viittasi pieneen naarmuun
sen vasemmassa käsivarressa. "Katsokaahan -- siinä on hänen
'mustepullonsa', tästä paikasta on mies ottanut veren, jolla hän
kirjoitti. Onko kukaan luotu olento koskaan kokenut kummempaa?"
Siinä istui nyt tuo mies raukka, joka monta Herran vuotta sitten oli
kirjoittanut opastuksen ja piirtänyt kartan, joiden avulla me olimme
tulleet tälle ihmeelliselle paikalle. Minä pitelin kädessäni kurjaa
kynää, jolla hän oli kirjoittanut ja hänen riutuneella rinnallaan
riippui vielä risti, joka oli ollut hänen viimeinen lohdutuksensa
kuolinhetkellä. Minä katselin, katselin -- ja saatoin ajatuksissani
kuvailla kaiken, näin uljaan aatelismiehen, joka taisteli kuolemaa
vastaan, nääntyi nälkään ja viluun, mutta joka kuitenkin viimeisellä
hetkellään ajatteli tulevia sukupolvia ja tahtoi saattaa suuren
salaisuutensa tiettäväksi maailmalle. Olin myös näkevinäni suurta
yhdennäköisyyttä vainajan ja hänen jälkeläisensä piirteissä, hänen,
jonka tunsin ja joka oli vetänyt viimeisen henkäyksensä minun
sylissäni.
Niin, siinä hän istui -- ilmeisenä todistuksena vaaroista, jotka
uhkaavat jokaista, joka lähtee sellaiselle vaaralliselle retkelle.
Hän oli kuin kauhistuttava varoitus meille, jotka olimme uskaltaneet
ryhtyä samaan uhkayritykseen -- ja joita saattoi kohdata sama onneton
loppu kuin häntäkin. Ja siinä hän luultavasti tulee istumaan uusien
vuosisatojen noustessa ja vieriessä, ja hänen ympärillään levittää --
vast'edes niinkuin nytkin -- yksinäisyyden jylhä kammo suunnattomat
siipensä.
Curtis katkaisi äänettömyyden syvällä äänellään. "Menkäämme!" sanoi
hän. "Ei, odottakaahan hiukkasen, hänen ei enää tarvitse olla yksin.
Me annamme hänelle toverin." Näin sanoen hän nosti Tuulihatun ruumiin
ja kantoi sen vanhan ritarin viereen. Sitten hän kumartui ja koetti
avata rihmaa, josta risti riippui; mutta hänen sormensa olivat liian
jäykät ja hänen täytyi yhdellä tempauksella katkaista lahonnut nauha.
Luulenpa, että hän yhä vielä tänäkin päivänä säilyttää sitä. Kynän --
halkinaisen luun -- otin minä; se on edessäni pöydällä tätä kirjaa
kirjoittaessani. Joskus käytän sitä, kun allekirjoitan jonkun paperin.
Sen jälkeen jätimme molemmat kuolleet yksinäisyyteen. Ikuisen
lumen keskellä he nyt istuvat vartioiden vuorten rauhaa -- istuvat
vieretysten ylpeä aatelismies ja kelpo hottentotti raukka. Sitten
hoipersimme ulos luolasta ja seisoimme taas kirkkaassa päivänvalossa
valmiina jatkamaan raskasta matkaamme. Kenties oli tämä päivämatka
viimeisemme. Kenties mekin makaisimme kuolleina, auringon ensi kerran
noustessa. Mutta eteenpäin...
Olimme kulkeneet noin neljänneksen verran, kun äkkiä huomasimme
saapuneemme ylängön rajalle. Mikä nyt oli kohtaava meitä?
Toistaiseksi emme voineet ollenkaan nähdä, mitä edessämme oli --
kaikki oli vielä tiheän sumun peitossa. Mutta harmaan verhon hitaasti
haihtuessa käytimme silmiämme ja näimme, että noin tuhat jalkaa
alapuolellamme, siinä, missä lumirinne päättyi, levisi vihannoiva
ruohokenttä, jonka läpi pieni hopeavälkkeinen puro virtasi.
Ja me näimme vielä enemmän. Puron reunalla venyi kymmenkunta
antilooppia päivänpaisteessa lekotellen. Emme näin kaukaa voineet
päättää mitä lajia ne olivat, mutta antilooppeja ne olivat -- ja
mekös iloitsimme. Siinähän oli ruokaa moneksi päiväksi, jos meidän
vaan onnistuisi kaataa pyssyillämme muutamia niistä. Mutta siinäpä
se! Eläimet olivat ainakin kuudensadan askeleen päässä meistä,
ampumaväli oli siis varsin pitkä, joten kuulat helposti saattoivat
mennä syrjään -- -- Mutta rohkeutta vaan! Hetkisen neuvottelimme
siitä, millä keinoin parhaiten pääsisimme eläimiin käsiksi. Olisiko
viisasta koettaa hiipiä niitä lähemmäksi? Vai pitäisikö meidän pysyä
siinä missä olimme? Päätimme noudattaa jälkimmäistä ehdotusta, tuuli
puhalsi näet antilooppeihin päin, niin että jos olisimme lähteneet
liikkeelle, olisivat nuo arat eläimet piankin meidät huomanneet,
varsinkin kun meidän tullaksemme niiden luo, olisi pitänyt kulkea
lumikentän poikki, joten oli helppo nähdä meitä.
"Ei, meidän täytyy koettaa onneamme täältä matkan päästä", sanoi
Curtis. "Mitkä pyssyt otamme, Allan -- Winchester-rihlapyssyt vaiko
pika-ampuvat?"
Niin, siinä oli taas tärkeä kysymys, hyvinkin tärkeä.
Winchesteri-pyssyt ampuivat näet kauas, jota vastoin pika-ampuvilla
pyssyillä saattoi vain onnen kaupalla osata niin pitkälle kuin
eläimet nyt olivat meistä. Mutta toiselta puolen olivat pika-ampuvat
ladatut räjähtävillä kuulilla. Jos niillä osui, oli saalis taattu.
Minä mietin hetken aikaa.
"Otetaan pika-ampuvat", sanoin sitten. "Näettekö noita kolmea
otusta tuolla suoraan edessämme? Jokainen ottaa yhden osalleen.
Sinä, Umbopa, saat antaa merkin, niin että kaikki kolme laukaisemme
yht'aikaa."
Nostimme pyssyt poskelle ja tähtäsimme. Jokainen sipristi vasemman
silmänsä ja koetti pitää pyssyänsä niin levollisesti, kuin olisi
ollut kuvapatsas. Tähtäsimme, niinkuin tähtää mies, joka tietää
elämänsä olevan kysymyksessä!
"Nyt!" sanoi Umbopa, ja rihlapyssymme pamahtivat. Ylt'ympäriltä
vastasi kaiku vuorten välistä. Silmänräpäykseksi kohosi kolme
pientä savupilveä eteemme, mutta kun ne haihtuivat, näimme --
oi suurta riemua -- suuren antiloopin, joka kuoleman kourissa
vääntelihe maassa. Kohotimme riemuhuudon, me olimme pelastetut, me
olimme saaneet ruokaa! Vaikka olimme niin väsyneet ja heikot, että
tuskin pysyimme pystyssä, laukkasimme nyt täyttä vauhtia lumista
rinnettä alas saaliillemme. Yks kaks olivat puukkomme esillä, ja me
leikkasimme sydämen ja maksan irti eläimestä.
Mutta entäs sitten? Millä lailla saisimme lihan paistetuksi? Meillä
ei ollut poltinpuita, ei rahtuakaan. Neuvottomina ja alakuloisina
katselimme toisiimme.
"Nälkäisten miesten ei todellakaan kannata olla herkuttelijoita!"
arveli God. "Meidän on pakko syödä lihamme raakana."
Raakana! Uh! Mutta muuta neuvoa ei ollut, sillä jotain syötävää
meidän täytyi saada. Otimme siis maksan ja sydämen ja jäähdytimme ne
lumessa; sitten huuhdoimme lihan purossa, jonka vesi oli jääkylmää
ja iskimme hampaat lihaan. Hyvänen aika, kuinka se maistui makealta,
niin raakaa kuin se olikin. Joka suupala elvytti jälleen entistä
voimaamme ja entistä elämänhaluamme ja veri alkoi nopeammin kiertää
suonissamme. Emme kuitenkaan uskaltaneet täyttää nälkiintyneitä
vatsojamme ylenmääräisesti; kun olimme sammuttaneet pahimman nälän,
taukosimme, vaikka kyllä vielä olimme nälkäiset.
Minä astuin nyt lähemmäksi kaatunutta antilooppia sitä paremmin
tarkastaakseni. Se oli kummallinen eläin -- minä en ainakaan ollut
ennen nähnyt senlajista. Se oli noin aasin kokoinen, sarvet olivat
pitkät ja käyrät, nahka ruskea, punajuovikkainen. Sittemmin sain
tietää, että sen nimi alku-asukkaiden kielellä oli Inko. Se on hyvin
harvinainen ja elää vain ikuisen lumen mailla, missä eivät mitkään
muut metsän otukset menesty. Ei ollut helppo tietää, kuka meistä oli
ampunut eläimen. Mutta luulenpa, että God kaikessa salaisuudessa
kuvitteli olevansa sen onnellinen ampuja, hän näet yhä vielä muisteli
mestarilaukaustaan giraffinajossa ja oli omasta mielestään mainiokin
metsämies. Ja me jätimme hänet siihen uskoon.
Tähän asti oli koko huomiomme kiintynyt syömiseen, niin ettemme
ennättäneet ajatella mitään muuta. Nyt annoimme Umbopan leikata
antiloopin kappaleiksi, jotta saisimme parhaimman lihan mukaamme
evääksi, ja sillä aikaa tutkimme itse ympäristöä. Ja totta puhuen,
kauniimpaa ja suurenmoisempaa maisemaa en ole ikimaailmassa nähnyt ja
tuskinpa enää tulen sen vertaista näkemään.
Yläpuolellamme kohosivat Sheban huiput kohti aurinkoa, ja alhaalla,
viisituhatta jalkaa alapuolellamme levisi ihana, hedelmällinen
tasanko. Tuolla oli tiheä metsä, tuolla vielä toinen ja tuolla -- --
Metsien välistä näkyi viheriäisiä ruohomaita, ja kaukana kierteli
leveä sinertävä virta päivänpaisteessa välkkyen. Laitumilla kuljeksi
suuria eläinlaumoja, mutta emme voineet näin kaukaa päättää, olivatko
ne metsäneläimiä vaiko karjaa. Sitä vastoin saatoimme selvästi nähdä
jotain majojen tapaista.
Suurena karttana levisi kaunis maa edessämme. Me katselimme,
katselimme, emmekä väsyneet ihailemasta kaikkea tätä valoisaa
kauneutta ja tuoretta rehevyyttä.
Kaksi seikkaa kiinnitti heti huomiomme puoleensa. Ensiksikin oli
edessämme leviävä maa ainakin viisituhatta jalkaa korkeammalla
kuin erämaa, jonka läpi olimme kulkeneet, toiseksi juoksivat
kaikki virrat etelästä pohjoiseen päin. Vuorijonon etelärinteellä
emme valitettavasti olleet tavanneet ainoatakaan jokea, täällä
pohjoispuolella sitävastoin oli runsaasti jokia ja puroja. Ne
näyttivät kaikki yhtyvän suureen virtaan, joka kiemurteli seudun
läpi, niin pitkälle kuin silmä kantoi. Me istuimme kalliorinteellä ja
ihailimme hetken aikaa sanattomina silmäimme edessä olevaa maisemaa.
Viimein katkaisi Curtis äänettömyyden.
"Kuulkaapa", virkkoi hän. "Vanhassa kartassa mainittiin jotain
Salomon suuresta tiestä, eikö totta?"
Minä nyökkäsin.
"Katsokaa tuonne! Siinä se on!" sanoi Curtis viitaten oikealle.
God ja minä käännyimme katsomaan. Toden totta! Suoraan halki tasangon
kiemurteli nauhan tapainen juova, se näytti todella leveältä
maantieltä. Me emme heti olleet huomanneet sitä, koska se puolittain
peittyi silmiltämme pienen kummun taa, juuri siinä missä se alkoi
leikata tasankoa. Emme virkkaneet mitään -- emme sanaakaan. Ja mitä
olisimmekaan voineet sanoa? Viime päivien kuluessa olimme nähneet ja
kokeneet niin paljon, että olimme jo kadottaneet kyvyn ihmetellä.
Sitä paitsi ei meistä ollut niin kummallista, jos tapasimme
jäännöksiä menneiltä ammoisilta ajoilta.
"Sinne ei liene kovinkaan pitkä matka", arveli God. "Mennäänkö nyt
heti?"
Tuumasta toimeen. Pesimme kätemme ja kasvomme purossa ja seurasimme
Godin kehotusta. Alkumatka oli jotenkin rasittava, täytyi alinomaa
kavuta ja harpata suurten kivien, ja korkeiden lumikinosten yli.
Viimein saavuimme kuitenkin pienelle töyräälle ja siinä näimme
tien aivan jalkaimme juuressa. Mainio tiepä se olikin, se oli noin
puolisataa jalkaa leveä ja kovaan kallioon hakattu. Ihmeellistä kyllä
päättyi se tähän, katosi kiviin ja lumeen.
"Mitäs tästä arvelette, Allan?" kysyi God, kun tuokion kuluttua
seisoimme kuningas Salomon tiellä. "Voitteko selittää, mistä tämä
johtuu?"
Ravistin päätäni. God katseli tutkivasti ympärilleen ja nosti
miettiväisenä sormen nenälleen.
"Luulenpa tietäväni sen", huudahti hän äkkiä. "Tie on nähtävästi
aikoinaan kulkenut vuorten yli ja jatkunut alaspäin erämaan halki.
Mutta joku tulivuorenpurkaus on hävittänyt sen. Selvästihän näkee,
kuinka koko vuoriseutu on laavan vallassa -- samoin on hiekka
peittänyt tien vuorten toisella puolella."
Godin selitys tuntui meistä uskottavalta, ja me jatkoimme matkaamme
alas vuorenrinnettä pitkin. Tämä kulku oli toista menoa kuin se,
johon olimme tottuneet. Tähän asti olimme päivät pääksytysten saaneet
ponnistaa ylöspäin lumikinosten ja vuorenlohkareiden yli, olimme
kärsineet nälkää ja janoa, vähältä piti ettemme kuolleet viluun.
Nyt kävi kulku alaspäin, tie oli kerrassaan oivallinen ja ruokahalu
tyydytetty. Ellei synkkä muisto Tuulihatun kuolemasta ja vanhan
Silvestran kammottavasta luolasta olisi painanut mieltämme, olisimme
olleet oikein hyvällä tuulella. Olisimmepa totta vie virittäneet
hilpeän laulunkin, huolimatta vaaroista, jotka ehkä väijyivät meitä
eteemme aukeavassa ihanassa maassa.
Mitä kauemmaksi jouduimme tasangolla, sitä lauhkeammaksi kävi ilma,
ja sitä hedelmällisemmäksi maaperä. Entäs tie -- niin enpä totta
tosiaan ole nähnyt niin suurenmoista yritystä. Rakennusmestari, joka
muinaisaikoina on rakentanut kuningas Salomon tien, oli taitavasti
osannut voittaa kaikki esteet. Eräässä kohden oli suunnaton rotko,
noin 300 jalkaa leveä ja ainakin 100 jalkaa syvä. Tämä mahdoton kuilu
oli täytetty valtavilla kivilohkareilla ja alhaalla pohjassa oli
näistä kivistä muurattu holvi, jota myöten raju vuoripuro kohisten
virtasi. Toisessa paikassa taas täytyi tien mutkailla edes takaisin
kiertääkseen äkkijyrkkää, noin 500 jalan korkuista syvännettä. Ja
taaskin kolmannessa paikassa nousi korkea kallioseinä vastaan, sen
läpi oli kaivettu ainakin kolmenkymmenen jalan pituinen tunneli.
Tunnelin seiniä peittivät omituiset korkokuvat. Ne esittivät
haarniskaan puettuja sotureita, jotka seisoivat sotavaunuissaan
taistellen. Eräässä kohden oli kuvattu kokonainen taistelu, siinä
oli kaatuneita, haavoittuneita ja vankeja, joita aseelliset miehet
kuljettivat pois.
Henry Curtis tutki hyvin tarkoin vanhoja taideteoksia.
"Niin", sanoi hän, "tätä kutsutaan kyllä kuningas Salomon tieksi,
mutta ellen varsin suuresti erehdy, ovat vanhat egyptiläiset olleet
täällä kauan ennen kuningas Salomon kansaa. Joka tapauksessa näyttää
tämä kuvaryhmä olevan egyptiläistä työtä!"
Päivällisaikaan saavuimme sille seudulle, missä metsät alkoivat.
Ensiksi tulimme harvaan viidakkoon, mutta vähitellen kohosi yhä
useampia suuria puita ympärillämme, ja viimein jouduimme tiheään
metsään. Enimmäkseen kasvoi se niin kutsuttuja "hopeapuita" -- näiden
lehdet välkkyvät nimittäin hopealle. Nämä puut ovat muuten jotenkin
harvinaisia Afrikassa. En ole nähnyt niitä muualla kuin Taffelvuoren
rinteillä Kapkaupungin luona.
Godin silmät loistivat kilpaa puitten lehtien kanssa. "Tässä,
totta vie, on polttopuita yllin kyllin", sanoi hän ja ehdotti että
pysähtyisimme valmistamaan päivällistä itsellemme. Se ei ollut
niinkään tuhma keksintö. Me poikkesimme tieltä ja asetuimme pienen
puron rannalle. Tuossa tuokiossa olimme sytyttäneet aimo nuotion
kuivista oksista. Leikkasimme sitten pulskat kappaleet tuota
"Inkoa", pistimme ne terävien puikkojen nenään ja paahdoimme niitä
kafferilaisten tavan mukaan, kunnes liha oli kystä. Sitten söimme
hyvällä ruokahalulla, ja kun olimme ravitut, otimme piippumme ja
vetelimme savuja. Lyhyesti sanoen, me nautimme elämästä täysin
siemauksin, lukemattomien kärsimysten jälkeen tuntui olomme nyt
melkein taivaalliselta.
Ja voi, kuinka ihanata oli ympärillämme! Puro, jonka reunat olivat
jättiläissuurten saniaisten ja hienojen parsaheinien peitossa, lorisi
hilpeästi jalkaimme juurella. Muuten vallitsi äänettömyys, vieno
tuuli vain suhahti kuiskien hopeapuitten latvoissa, silloin tällöin
lensi kuhertava metsäkyyhky ohitsemme ja ylt'ympärillä hyppeli
pikkulintuja oksalta oksalle, ne loistivat ja välkkyivät kuin elävät
jalokivet. Olisi luullut eksyneensä paratiisin puutarhaan.
Curtis ja Umbopa istuivat juttelemassa omituisella murteella, joka
ei ollut englantia -- eikä zulukieltä, mutta vähän kumpaistakin.
He puhelivat matalalla äänellä ja innokkaasti, minä taas venyin
pitkin pituuttani vihannalla saniaisvuoteella katsellen heitä silmät
puoliummessa. Äkkiä kaipasin Godia ja käännyin häntä katsomaan. Minne
hän oli joutunut? Huomasin hänet pian; hän seisoi puron reunalla,
ja oli juuri noussut kylvystä. Hän oli paitasillansa ja oli kovassa
puuhassa järjestää ulkoasuansa; paperikauluksensa hän oli puhdistanut
ja pölyiset vaatteensa ravistanut ja harjannut. Hän piteli niitä
juuri kädessään ja katseli surullisesti päätään pudistaen reikiä ja
repeämiä, jotka hän matkalla oli saanut housuihinsa ja takkiinsa.
Nyt hän laski vaatteensa maahan ja alkoi tarkastaa saappaitansa.
Hän puhdisti ne ensin sanajaloilla, sitten hän hankasi niitä ihran
kappaleella, jonka hän oli ottanut talteen Inko-eläimen lihasta.
Lasisilmällään hän tutki sitten tarkoin, olivatko ne kyllin kiiltävät
-- ja veti ne jalkaansa. Sitten hän otti esille taskukampansa ja
pienen peilin ja tarkasti huolellisesti itseänsä. Hän ei nähtävästi
ollut tyytyväinen kuvaansa, koska innokkaasti ja hartaudella alkoi
kammata hiuksiaan. Saatuaan vihdoin hapsensa jonkinmoiseen kuntoon
hän taas kurkisti peiliin, mutta kuva ei vieläkään tyydyttänyt häntä;
hän koetteli leukaansa, missä parransänki rehevänä törrötti -- hän ei
ollut ajanut partaansa kymmeneen päivään.
"Ei mahtane mies ruveta partaansa ajamaan", arvelin minä. Mutta eikös
vaan God kaivanut esille pohjattomasta taskustaan partaveitsen,
jolla hän rupesi kaapimaan itseään käyttäen saippuanaan samaa
ihrankappaletta, josta saappaatkin olivat osansa saaneet. Parranajo
tällaisissa olosuhteissa ei nähtävästi ollut varsin helppoa, ainakin
voihki God surkeasti. Sitä paitsi hän näytti niin hassunkuriselta
seistessään siinä pitkiä parrantynkiänsä kihnuttamassa, että minä
olin nauruun menehtyä. Kylläpä on ihminen turhamainen, kun viitsii
moista puuhaa ja vaivaa nähdä, vaikka voisi elää vapaudessaan!
Vihdoin viimein hän oli saanut oikeanpuolisen poskensa ja leukansa
jotakuinkin sileäksi raapituksi -- -- -- mutta yht'äkkiä näin jotain
välähdyksentapaista suhahtavan hänen päänsä ylitse.
God teki aika hyppäyksen ja päästi oikean meripoikakirouksen. Minäkin
karkasin pystyyn salaman nopeudella -- -- ja mitä näinkään! Noin
kahdenkymmenen askeleen päässä minusta, aivan Godin lähellä, seisoi
muutamia miehiä ryhmässä. He olivat kookkaita ja uhkeavartaloisia,
kuparinvärisiä, muutamilla oli mustia sulkatöyhtöjä hiuksissa ja
lyhyt leopardinnahka hartioilla. Parven etunenässä seisoi noin 16-18
vuotias nuorukainen. Hänen käsivartensa oli vielä ojennettu ja
vartalo eteenpäin kumarassa. Välähdys Godin pään yläpuolella johtui
kaikesta päättäen veitsestä, jonka tämä nuori poika oli lennättänyt
häntä kohti.
Vanha sotaisan näköinen alkuasukas astui nyt pojan luo, tarttui hänen
käsivarteensa ja sanoi hänelle jotain. Sen jälkeen lähestyi koko
parvi meitä.
Curtis, God ja Umbopa tarttuivat pyssyihinsä ojentaen ne
alkuasukkaita kohti. Mutta nämä lähenivät vain rauhallisesti. He
eivät nähtävästi tunteneet ampuma-aseita, muuten he eivät kai olisi
niitä niin halveksineet.
"Pyssyt alas!" huusin toisille. Ymmärsin henkemme riippuvan siitä,
että olimme ystäviä maan asukkaiden kanssa. Astuin sitten parvea
vastaan ja käännyin vanhuksen puoleen, joka oli hillinnyt nuorukaista.
"Terve teille!" sanoin zulunkielellä vain arviolta, enhän tietysti
tietänyt, mitä kieltä he puhuivat. Mutta suureksi kummakseni hän
ymmärsi minua.
"Terve teille!" vastasi hän. Hän ei tosin ääntänyt sanoja samalla
tapaa kuin me, mutta hänen murteensa oli siksi saman sukuista, että
Umbopa ja minä hyvästi ymmärsimme sen. Myöhemmin tulimme tietämään
että tämän maan kansa käytti erästä vanhempaa zulukielen muotoa.
Vanhus jatkoi: "Mistä tulette? Keitä olette? Ja miksi on kolmella
teistä vaaleat kasvot ja neljännellä samanlaiset kasvot kuin meidän
veljillämme?" Näin sanoen hän viittasi Umbopaan. Minä loin silmäyksen
Umbopaan ja huomasin kummakseni miehen olevan oikeassa. Kelpo
palvelijamme oli ulkomuotoon ja vartaloon nähden täydellisesti näiden
alkuasukkaiden näköinen. Mutta sitä en nyt ennättänyt ihmetellä.
Hitaasti ja arvokkaasti vastasin: "Me olemme muukalaisia ja tulemme
rauhallisissa asioissa. Ja tämä mies tässä on palvelijamme."
Vanhus pudisti kiivaasti päätään: "Sinä valehtelet", sanoi hän. "Ei
kukaan muukalainen voi hengissä päästä vuorten yli, niillä kuolee
kaikki. Mutta mitä siitä, samapa se, valhetteletko vai et, jos olette
muukalaisia, täytyy teidän kuolla. Sillä kukualaisten maahan ei
kenkään muukalainen saa jalkaansa astua, niin säätää kuninkaan laki.
Valmistautukaa siis kuolemaan, o muukalaiset."
Kävin jotenkin noloksi moisista tervetuliaisista. Ja hiukan kamalata
oli nähdä muutamien miesten kohottavan kätensä sivulleen ja tarttuvan
suuriin, raskaisiin veitsiinsä.
"Mitä tuo vanha marakatti sanoo?" kysyi God.
"Hän sanoo, että me kohta saamme lähtöpassit tästä maailmasta",
vastasin minä nyrpeästi.
"Herra varjelkoon!" voihkasi God, joka täydellä todella tunsi
korviansa kuumentavan. Ja sitten paljassäärinen kapteenimme teki
jotain, jota hän aina teki, kun oli hämmästynyt, hän tarttui kaksin
sormin valehampaisiinsa ja irroitti ne yläleuan suulaesta ja lennätti
ne sitten maiskuttaen jälleen paikoilleen. Se oli perin ihmeellinen
temppu ja oikea onnen potkaisu meille, sillä samassa tuokiossa
päästivät kaikki kukualaiset kauhunhuudahduksen ja hoipertelivat
taaksepäin kuin salaman iskemät.
"Mikäs hätänä? Mikä heihin meni?" kysyin minä.
"Hampaat, Godin hampaat!" kuiskasi Curtis. "Hän liikutti niitä. Ota
ne ulos, God! Ota ne ulos!"
Godia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Kuten paraskin silmänkääntäjä hän
piilotti hammasrivinsä paidan hihaan.
Nyt olivat kukualaiset aivan pyörällä päin. He olivat kauheasti
peloissaan, mutta uteliaisuus voitti pelon, ja hitaasti lähenivät
miehet vähitellen Godia. Nähtävästi he olivat aivan unohtaneet
äskeiset hyväntahtoiset aikeensa meidän suhteemme.
Viimein puhkesi vanha kukualainen puhumaan. "Ken on tämä, o
muukalaiset?" kysyi hän juhlallisella äänellä viitaten Godiin, jolla
ei vielä ollut mitään muuta yllään kuin villapaita ja saappaat ja
jonka parta oli vain puoleksi ajettu. "Ken on hän, jonka yläruumis on
vaatetettu mutta sääret paljaat, jolla on karvoja toisella poskella
mutta ei toisella, jolla on kiiltävä ja läpinäkyvä silmä... Kuinka
voivat hänen hampaansa jättää hänen leukapielensä ja palata taas
takaisin entiseen paikkaansa hänen käskystään!"
"Avatkaa nyt suunne!" kuiskasin minä Godille. Yks kaks aukaisi God
suunsa ja irvisti punaisella suulaellaan äijää vasten naamaa aivan
kuin äkäinen pihakoira. Kukualaiset seisoivat kuin puusta pudonneet
ja töllistivät suu selällään Godiin.
"Missä ovat hänen hampaansa?" kirkuivat he. "Me näimme ne äsken omin
silmin."
God käänsi hitaasti kasvonsa sivulle ja läimähytti kädellään suutaan.
Sitten hän taas irvisti ja nyt välkkyi kaksi valkoista hammasriviä
hänen suussaan.
Nuori poika, joka oli tähdännyt puukollaan Godiin, heittäytyi suin
päin maahan ja ulvoi peloissaan, niin että koko seutu kaikui, ja
vanhuksen polvet tutisivat kuin haavanlehti.
"Te olette siis henkiä!" änkytti hän kauhuissaan. "Sillä naisesta
syntynyt ei ole se, jolla on toinen puoli kasvoista karvojen peitossa
ja toinen paljas, jolla on välkkyvä ja läpinäkyvä silmä ja hampaat,
jotka katoavat ja taas kasvavat? Armoa, armoa! Säästäkää henkemme!"
Mepä oikein onnen myyriä olimme! Nyt me olimme käskijöinä. Minä
käytin tietysti tilaisuutta hyväkseni.
"Me suvaitsemme antaa teille anteeksi", sanoin ystävällisesti.
"Mutta kuulkaa nyt, minä sanon, keitä olemme. Me tulemme toisesta
maailmasta, vaikka olemme ihmisiä kuten te kukualaisetkin. Me olemme
astuneet alas suurimmasta tähdestä, joka yöllä tuikkii."
"Oh, oh!" ulvoivat alku-asukkaat yhteen ääneen ja olivat pelkästä
kummastuksesta pudottaa silmät päästään.
"Niin!" lausuin minä, "sieltä tulemme." Ja armollisesti hymyillen
lisäsin: "Me olemme tulleet kunnioittamaan teitä vierailullamme ja
ilahuttamaan kansaanne. Ja kuten kuulette, oi ystäväni, olen oppinut
kielenne erityisesti tätä matkaa varten."
"Niin on, niin on!" huusivat kaikki miehissä. "Mutta hallitsijani",
virkkoi vanhus. "Sinä olet oppinut kielemme hyvin huonosti."
Minä heitin häneen tuikean katseen ja hän loi nöyrästi silmänsä
maahan.
Minä jatkoin edelleen. "Niin", sanoin, "me olemme siis kulkeneet
pitkän matkan tänne alas maan päälle, ja te olette vastaanottaneet
meidät vihamielisesti. Sen vuoksi tulee teidän kärsiä rangaistus.
Yksi teistä heitti veitsensä hänen päätään kohti, jonka hampaat
tulevat ja menevät."
"Oi, herra, armahda häntä!" pyysi vanha kukualainen rukoillen. "Hän
on kuninkaan poika, ja minä olen hänen setänsä. Jos sinä hänet
surmaat, täytyy minun se hengelläni maksaa."
"Niin, se on varma!" virkkoi nuorukainen uhkaavasti. "Te ette kenties
luule, että meillä on voima teitä rangaista --. voima surmata teidät
kaikki. Odottakaa, minä näytän teille, mihin kykenemme. Kuules
sinä, orjankoira!" ärjäsin ukkosäänellä Umbopalle. "Anna minulle
taikaputki, joka puhuu!"
Umbopa oli heti oivaltanut aseman. Hän otti pika-ampuvan pyssyni ja
ojensi sen minulle ovelasti hymyillen -- hän, jonka vakavat kasvot
tuskin koskaan hymyilivät.
"Tässä se on, oi hallitsijoiden hallitsija", sanoi hän heittäytyen
polvilleen eteeni, kuin olisin ollut mikä jumala.
Minä olin äkännyt pienen vuorikauriin, joka seisoi kalliolohkareella
noin seitsemänkymmenen askeleen päässä meistä. Päätin tähdätä siihen.
Viittasin eläimeen. "Te näette kaikki tuon kauriin," sanoin.
"Sanokaapa minulle: Voiko kukaan tappaa tämän eläimen täältä ja
pelkällä jyrinällä?"
"Se on mahdotonta, valtiaani", sanoi ukko.
"Mahdotonta, mahdotonta!" huusivat toisetkin.
"Ja kuitenkin tapan minä sen."