Vettä! Vettä!
Nukuin parisen tuntia, siis noin neljään asti ja näin ihmeen
ihanata unta. Olin uivinani viileässä, lorisevassa purossa, jonka
vihertävillä rannoilla siimehikkäät puut levittivät oksiaan veden
yli... Ja nyt heräsin polttavan erämaanhiekan todellisuuteen, heräsin
ajattelemaan, että me ennen illan tuloa kaikki ehkä nääntyisimme
janoon.
Kohosin pystyyn ja hieroin kuivilla, rustottuneilla käsilläni
tomuisia kasvojani. Töin tuskin sain suuni ja silmäni avatuksi --
niin kovasti olivat sekä huulet että silmäluomet liimautuneet umpeen,
mutta hierottuani niitä hyvästi kotvan aikaa, sain ne vihdoin irti
toisistaan.
Ei ollut enää pitkältä aamunkoittoon, mutta aamuilman tavallista
raikkautta ei tuntunut nimeksikään. Päinvastoin kävi ilma yhä
tukahuttavammaksi hetki hetkeltä... Synkältä näytti kohtalomme.
Toiset olivat vielä unen vallassa. Minä herätin heidät, ja he
alkoivat vuorostaan hieroa kasvojaan saadakseen suun ja silmät auki.
Kun kaikki olivat oikein hereillä, aloimme neuvotella mihin
ryhtyisimme. Vettä ei enää ollut jäljellä pisaraakaan. Käänsimme
pullot ylös-alaisin -- mutta turhaan! ne olivat yhtä kuivat kuin
kaikki muukin ympärillämme, kuivat kuin kipeät, sierettyneet
huulemme. God, jonka hallussa viinapullo oli, katseli siihen
himokkaasti, mutta yks kaks sieppasi Curtis sen hänen kädestään.
Puhdas, väkevä viina tässä tilassa olisi vain kiirehtänyt loppuamme.
"Ellemme nyt löydä vettä, olemme hukassa", sanoi Curtis, niinkuin
usein ennenkin olimme sanoneet -- ja se oli totta. "Jos vanhan
portugalilaisen kartta on oikeassa, pitäisi olla vettä aivan
tässä lähettyvillä", tuumasin minä, mutta sanani eivät kyenneet
rohkaisemaan toisia. Ja totta puhuen, pitäisi ollakkin jotenkin
luja-uskoinen voidakseen luottaa tuohon vanhaan karttarepaleeseen.
Nyt oli aivan valoisa. Me istuimme neuvottomina katsellen toinen
toisiamme, mutta äkkiä kohosi hottentotti Tuulihattu pystyyn ja alkoi
tutkia maata ympärillämme. Sitten hän jäi seisomaan ja viittasi
alaspäin kirkaisten.
"Mitä nyt?" Me hyökkäsimme joka mies katsomaan, mitä oli tekeillä.
Pyh, ei niin mitään! Muutamia kauriinjälkiä vain! Mitä ihmeellistä
siinä sitten oli?
Hottentotti katseli meihin. "Kauriit oleskelevat aina niillä paikoin,
missä on vettä", vastasi hän.
Hän oli oikeassa, sitä en ollut ajatellut. "Jumalan kiitos!"
huudahdin.
Tuulihatun keksintö herätti meihin uutta eloa. Kun hätä on suurin, on
apu lähinnä, sanotaan. Olisiko apu nyt todellakin lähellä -- vesi,
kiihkeästi kaivattu vesi?
Tuulihattu puolestaan ei laiskotellut. Hän haki, haki, heitti pään
taaksepäin, nosti nenänsä pystyyn ja veti ilmaa kuin vanha vaaraa
vainuava metsäkoira. Viimein hän huudahti: "Minä haistan vettä."
Ei voi sanoin selittää meidän iloamme. Tiesimmehän, kuinka terävät
näiden villi-ihmisten aistimet ovat.
Ja katso -- samassa tuokiossa tuli aurinko näkyviin kaikessa
loistossaan, ja yht'äkkiä levisi eteemme kuva, niin suurenmoinen
ja niin ihana, että me hetkeksi unohdimme janommekin ja puhkesimme
ihastuksen huutoihin.
Siinä olivat vuoret edessämme! Hohtavana kuin hopea aamuauringon
säteissä kohosi Sheban povi kirkkaassa erämaan ilmassa. Näytti siltä
kuin olisi se ollut vain kappaleen matkan päässä, ja kuitenkin oli
sinne ainakin 10 peninkulmaa. Molemmin puolin näitä kaksoisvuoria,
kaukana, ehkä satojen virstojen päässä, kohosivat mahtavat
Suliman-vuoret.
Komeampaa näkyä ei voi ajatella. Nyt kun istun täällä ja muistelen
sitä, tunnen hyvin ettei kynäni kykene kuvailemaan sitä vaikutusta,
jonka nuo mahtavat vuoret meihin tekivät. En ikimaailmassa ole nähnyt
mitään ihanampaa. Koko Afrikassa ei ole näiden vuorten vertaista,
siitä olen varma -- niin ehkäpä ei koko maailmassa. Ainakin 15,000
jalan korkuisina kohottivat molemmat vuoret huippujaan korkeuteen,
pilvien yläpuolelle saakka, ja jyrkkä kalliojono yhdisti siltana
ne toisiinsa. Silvestran kartassa oli näille kauniille vuorille
annettu nimi "Sheban povi", ne kohosivat näet taivasta kohti
ikäänkuin lumivalkea äidinrinta. Niiden välinen kallioseinä näytti
olevan useampia tuhansia jalkoja korkea; se oli aivan äkkijyrkkä.
Silmänkantamiin ulottuivat nämä jyrkät kalliot, huippu toisensa
vieressä. Siellä täällä niiden keskellä yleni laakeakukkulainen vuori
-- samantapainen kuin Taffelvuoret Kap-kaupungin luona. Tällaiset
vuorimaisemat ovat hyvin tavalliset Afrikassa.
Tämä suurenmoinen ja mahtava näky vaikutti meihin niin juhlallisesti,
että seisoimme tuskin henkeä vetäen. Ääneti katselimme vain noita
suunnattomia tulivuoria -- sillä epäilemättä ne olivat sammuneita
tulivuoria. Hetkisen leikittelivät aamuruskon säteet lumipeitteisillä
huipuilla ja alempana olevilla ruskeilla kalliorinteillä. Mutta nyt
alkoivat kummalliset sumut ja omituisesti muodostuneet pilvet verhota
huippuja ja pian oli Sheban povi harmaan harson peitossa, jonka
kautta sen jalopiirteiset ääriviivat vain himmeästi häämöttivät. Oli
kuin joku näkymätön noitakäsi olisi vetänyt verhon vuorien eteen
peittäen ne ihmetteleviltä katseiltamme. -- Myöhemmin saimme tietää,
että tällainen paksu sumu melkein aina verhoaa koko tämän vuorijonon,
ja siksi emme ollut niitä ennen huomanneet. Siksipä eivät myöskään
monet löytöretkeilijät, jotka ovat samonneet mustien maanosan ristiin
rastiin, tiedä kertoa mitään näistä vuorista ja niiden omituisesta
kauneudesta.
Siispä: vuoret katosivat, ja samassa valtasi jano meidät uudelleen,
rajusti polttaen kurkkujamme.
Tuulihattu yhä väitti vainuavansa vettä. Mutta mitä hyötyä siitä oli,
kun silmä kaikkialla kohtasi vain kuivaa tulikuumaa hiekkaa. Hiekkaa,
hiekkaa ja taaskin hiekkaa -- siinä kaikki. Me kiersimme kukkulan,
mutta ei toisella rinteelläkään näkynyt veden pisaraa.
"Sinä olet hölmö", tiuskasin minä Tuulihatulle. "Eihän täällä ole
vettä ei näkyvissä, ei kuuluvissa."
Hän kohotti vaan nenänsä yhä pystympään ja haisteli, haisteli. "Minä
haistan aivan selvästi", sanoi hän. "Sitä täytyy olla jossakin
ilmassa."
"Ilmassa", toistin minä, "pidätkö meitä pilanasi, sinä ruskea
veijari? Vai tarkoitatko pilvissä olevaa vettä? Silloin olet
oikeassa. Mutta kuluupa vielä pari kuukautta, ennenkuin se virtaa
alas... meidän valjenneille luillemme", lisäsin ja kävin äkkiä
totiseksi.
Curtis siveli miettiväisenä vaaleata partaansa. "Mitäs jos tuolla
kukkulan huipulla?"
Mutta God keskeytti hänet tuikeasti: "Lörpötyksiä! Vettäkö kukkulan
huipulla! Onkos mokomaa kuultu!"
"Kiivetäänpä sentään sinne katsomaan!" ehdotin minä. Ja niin
kapusimme siis jalka jalalta ylös kummun hiekkaista rinnettä.
Umbopa oli ensimäisenä perillä. Yht'äkkiä hän seisahtui kuin
kivettyneenä.
"Vettä! Vettä!" huusi hän, niin että kajahti yli erämaan.
Samassa olimme mekin jo hänen rinnallaan ja _siinä -- niin siinä oli
todellakin vettä_!
Hiekkakummun huipulla oli pieni rotko tai syvennys ja siinä
pieni vesilammikko. Emme tietysti ennättäneet ihmetellä, kuinka
näin kummallisessa paikassa saattoi olla vettä. Se oli mustaa
ja ilkeännäköistä, mutta me emme siitä peljästyneet, olihan se
vettä ja se riitti meille. Yks kaks olimme kaikki vatsallamme ja
ahmimme suuhumme lammikon likaista nestettä, kuin olisi se ollut
jumalten juomaa. Hyvänen aika, kuinka me joimme! Olipa ihme, ettemme
halenneet. Vihdoin viimein, kun jo olimme saaneet kylläksi, revimme
vaatteet yltämme ja laskeuduimme lammikkoon -- suoraan sanoen
liotimme itsemme tuossa sameassa vedessä. Kuiva, kurtistunut ihomme
sieti kyllä hiukan kostua.
Nautittuamme kylvystämme perin pohjin, nousimme viimein elpyneinä
ylös ja vedimme vaatteet yllemme. Viime päivinä emme janolta olleet
saaneet syödyksi pienintäkään palasta. Nyt maitti ruoka taas ja
mielihalulla haukkasimme kuivattua lihaamme. Kun olimme ravitut,
heittäysimme unisina lammikon reunalle rotkon suojaan ja poltimme
piipullisen tupakkaa, kunnes vaivuimme uneen. Vasta päivällisaikaan
heräsimme.
Sinä päivänä emme kulkeneet sen kauemmaksi, vaan levähdimme rakkaan
lammikkomme ääressä. Kiitollisuudella ajattelimme vanhaa Silvestraa,
joka kaikesta päättäen oli taitava ja tarkka kartanpiirustaja,
olihan vesilammikon paikka aivan täsmälleen merkitty karttaan. En
vaan voinut käsittää, kuinka vielä -- 300 vuotta Silvestran kuoleman
jälkeen -- saattoi olla vettä rotkossa; luultavasti kumpusi se
jostain salaisesta lähteestä syvältä maan alta.
Kuun noustessa läksimme taas liikkeelle reippaina, pää pystyssä;
ensiksi täytimme tietysti sekä itsemme että pullomme täpötäyteen
vedellä. Sinä päivänä kuljimme noin viisi peninkulmaa. Vettä emme
enää nähneet, mutta aamulla me onneksi saavuimme muutamille suurille
muurahaiskeoille, jotka suojasivat meitä auringon paahteelta.
Vielä yksi öinen matka ja sitten -- kun aamuaurinko hetkeksi
karkoitti sumupilvet -- näimme Suliman-vuorten ja Sheban poven
kohoavan korkeuteen aivan edessämme, vain neljän-viiden peninkulman
päässä. Illalla lähdimme uudelleen eteenpäin, ja seuraavana aamuna
päivänkoitteessa aloimme vihdoin vähitellen nousta ylöspäin; me
seisoimme Sheban vasemman "rinnan" alimmalla rinteellä, jota kohti
kulkumme koko ajan oli ollut suunnattu. Nyt olivat vesipullomme
taas tyhjät, ja meillä oli kauhea jano, mutta emme voineet
toivoakkaan mitään juotavaa, ennenkuin olimme saapuneet vuorenhuipun
lumirajalle. Levähdimme parisen tuntia ja kapusimme sitten taas
eteenpäin. Janoisina ja uupuneina ponnistelimme askel askeleelta,
ylöspäin laavalohkareiden yli, jotka vuosituhansia sitten olivat
sinne purkautuneet. Jalkamme olivat pian niin hellät, että teki
kipeätä joka kerran, kun ne koskivat maahan. Kello tuli 10 --
tuli 11 -- ja me olimme yhä vaan samassa paikassa, siltä meistä
ainakin tuntui. Silloin äkkäsimme joitakuita suuria laavamöhkäleitä
muutama sata askelta yläpuolellamme. Sinne täytyi meidän pyrkiä,
siellä oli varmaankin siimestä! Viimein pääsimme niin korkealle,
ja mitä näimmekään? Suureksi kummaksemme -- tai oikeastaan olimme
käyneet niin tylsiksi, ettemme enää ihmetelleet mitään -- näimme
täällä pienen ylängön, joka rehevänä vihannoi. Luultavasti oli
rapaantunut laavakerros aikojen kuluessa muodostunut ruokamullaksi,
linnut olivat kuljettaneet siemeniä, ja siten oli ruoho alkanut
rehoittaa päivänpaisteessa. Me emme paljoakaan piitanneet nurmikosta,
emmehän voineet syödä ruohoa kuten Nebukadnezar ennen vanhaan, emme
myöskään voineet sillä janoamme sammuttaa. Toivottomina ja väsyneinä
heittäydyimme ruohikkoon, ja minä puolestani kaduin hartaasti, että
ollenkaan olin lähtenyt tämmöiselle uhkarohkealle matkalle. Siinä
maatessamme huomasin äkkiä Umbopan kohoavan pystyyn ja juoksevan,
minkä väsyneiltä jaloiltaan pääsi, toiselle vihannalle paikalle
lähellämme. Äkkiä alkoi hän, tämä vakava, tyyni mies, hyppiä ja
tanssia aivan kuin lapsi, samalla kun hän heilutti jotain viheriäistä
ilmassa meidän nähdäksemme... Silmänräpäyksessä karkasimme joka mies
pystyyn. Olisiko hän löytänyt vettä? Vai mitä oli tekeillä?
Minä huusin hänelle hänen omalla kielellään, kysyen mikä oli hätänä.
"Ruokaa ja juomaa Makumazahn!" huusi hän heiluttaen viheriäistä
esinettään.
Nyt näin, mitä hän oli löytänyt: _meloonin_. Ja kaikkialla hänen
ympärillään kasvoi kypsiä melooneja tuhansittain.
"Melooneja!" kirkaisin täyttä kurkkua Godille, vaikka hän oli aivan
kintereilläni, ja silmänräpäyksessä oli hän iskenyt valehampaansa
mehevään hedelmään.
Luulenpa, että kukin meistä hotki suuhunsa viisi -- kuusi meloonia,
ennenkuin saimme sanaakaan suustamme. Hyvänen aika, kuinka makeilta
ne maistuivat! Meloonit tosin eivät ole erittäin ravitsevia hedelmiä,
mutta ne olivat niin ihanan virvoittavia ja meheviä, että janomme
pian haihtui kuin kaste auringossa. Entäs "biltongimme" suolattu
lihamme, uh meitä iljetti jo ajatellessakin. Sitä paitsi täytyi
meidän säästää sekin vähä, mikä siitä vielä oli jäljellä, kukaties
milloin taas saisimme jotain syötävää.
Mutta mitä näinkään! Eikö tuolla lentänyt lintuparvi. Aivan oikein,
korkealla ilmassa päämme yläpuolella lensi kymmenen suurta trappia.
"Ammu, Baas, ammu", kuiskasi Tuulihattu heittäytyen suulleen
maahan. Me toiset seurasimme hänen esimerkkiään. Kun trapit olivat
pyssykantaman päässä meistä, hypähdin minä pystyyn. Nähdessään minut,
pakkautuivat ne yhteen, kuten olin arvannut. Tätä silmänräpäystä
käytin hyväkseni ja laukaisin. Pamaus -- ja riemuhuutojen raikuessa
pudota pöksähti suuri komea lintu keskellemme. Se oli kelpo äijä ja
painoi vähintään 9 kiloa. Tuossa vilauksessa me olimme virittäneet
kuivista melooninvarsista nuotion, joka iloisesti leimusi. Lintu
riippui paistinvartaassa eikä aikaakaan, kun saimme pistää poskeemme
herkkua, jommoista emme viikkokauteen olleet saaneet maistaa. Koko
trappi meni menoaan vatsaamme, ei jäänyt jäljelle kuin luut ja nokka.
Sinä iltana emme kärsineet ei nälkää eikä janoa.
Yöllä jatkoimme matkaamme kuuvalossa. Tietysti otimme melooneja
mukaamme, niin paljon kuin vain jaksomme kantaa. Mitä korkeammalle
nousimme, sitä kylmemmäksi kävi ilma, ja sitä me tietysti emme
pahoitelleet. Päivänkoitteessa ei meillä enää ollut kuin noin
kolme-neljä peninkulmaa lumirajalle. Ja sinne kerran päästyämme
oli meidän helppo saada janomme sammutetuksi, olihan meillä lunta
yllin kyllin. Mutta voi kauheata kuinka tukalaa oli kiivetä vuorta
ylös! Pääsimme tuskin neljänneksen verran tunnissa. Sinä yönä söimme
viimeisen palan "biltongiamme". Herra ties, koska taas saisimme
jotain syödäksemme. Lukuunottamatta trappeja, emme olleet vuorilla
nähneet ainoatakaan elävää olentoa, emme myöskään olleet tavanneet
yhtäkään lähdettä tai puroa, joka oli meistä varsin kummallista.
Mihin ihmeeseen joutui kaikki sulava lumi? kummastelimme.
Jäljestäpäin saimme tietää vuorten viettävän pohjoista kohti, ja sitä
tietä virtasivat kaikki vedetkin.
Minä painatan tähän otteen muistiinpanoistani, jotka kolmen seuraavan
päivän kuluessa tein päiväkirjaani. Se kuvaa parhaiten vaivat ja
vastukset, jotka saimme kärsiä matkallamme mahtaville vuorille.
21 p. _toukokuuta_. Läksimme matkaan kello 11 aamupäivällä. Olemme
nimittäin nyt niin korkealla, että voimme kulkea päivälläkin. Meillä
on muutamia melooneja mukanamme. Olemme ponnistaneet ylöspäin koko
päivän löytämättä mitään syötävää. Päivän laskiessa pysähdyimme.
Olemme kauheasti nälissämme.
22 p. _toukokuuta_. Eteenpäin auringon noustessa. Olemme kaikki
hyvin heikot ja näännyksissä. Emme ole jaksaneet juuri peninkulmaa
pitemmälle päivässä. Olemme tavanneet joitakuita lumipilkkuja ja
syöneet vähän lunta, muuta syötävää ei ole ollut. Illan suussa
pysähdyimme lepäämään. On jäätävän kylmä. Olemme juoneet siemauksen
paloviinaa, kietoutuneet peitteisiimme ja likistäytyneet aivan
lähelle toisiamme pysyäksemme lämpöisinä. Olemme nälkään ja
väsymykseen nääntymäisillämme. Tuulihattu oli vähällä kuolla viluun
yöllä.
23 p. _toukokuuta_. Vielä kerran olemme alkaneet päivämatkamme, mutta
pelkään, sen olevan viimeisemme. Emme voi kauemmin pysyä elossa ilman
ravintoa. Paloviinaa -- ainoata, joka tähän asti on pitänyt veremme
lämpimänä -- ei ole kuin tilkkanen enää jäljellä. Curtis, God ja
Umbopa eivät valita, he kantavat kärsimyksensä sankarillisesti. Mutta
hottentotti ei suinkaan enää kestä kauan, hän ei siedä kylmyyttä.
Entä minä itse -- niin, kylmyyttä voin vielä kestää, mutta en nälkää.
Tuntuu niin omituisen ontolta vatsani seutuvissa. Toisilla kuuluu
olevan samanlainen tunne vatsassaan.
Me olimme nyt saapuneet kukkulalle, joka on molempia vuoria
yhdistävän laavamuurin tasalla. Näköala on suuremmoinen. Takanamme
välkkyy suuri päivänpaisteinen erämaa niin pitkälle kuin silmä
kantaa; edessämme ja yläpuolellamme hohtaa lumi peninkulmia laajalta,
ja lumen keskeltä kohoaa vuoren pyöreä kukkula taivasta kohti. Ei
ainoatakaan elävää sielua ole näkyvissä. Jumala varjelkoon meitä.
Viimeinen hetkemme lähestyy...
Ja nyt jätän päiväkirjani. Siitä mitä sittemmin tapahtui, aion kertoa
lähemmin.
Koko päivän -- (toukokuun 23 päivä) kahlasimme hitaasti eteenpäin
lumessa; silloin tällöin istahdimme lepäämään. Ihmeellisen näköistä
joukkoa varmaankin olimme, kun siinä viimeisiä voimiamme ponnistaen
hoipertelimme lumikentällä raskas taakka hartioilla. Lakkaamatta
tähystimme nälkäisin katsein oikealle ja vasemmalle keksiäksemme
jonkun elävän olennon -- mutta turhaan -- kaikki oli hiljaista,
autiota. Hitaasti, kauhean hitaasti kävi kulku ylöspäin; puolitoista
peninkulmaa päivässä, sen enempää emme jaksaneet.
Vähän ennen auringonlaskua olimme kavunneet korkealle ylös Sheban
vasemmalle rinnalle, aivan sen rinnanpään alle, joka suunnattomana
lumikekona kohoaa pilviin.
Olimme väsyneet ja kurjassa tilassa, mutta kesken kärsimyksiemme
vaikutti meihin kummallisesti ihana näköala, joka levisi silmiemme
eteen yltympärillämme, tällä hetkellä se oli sitä suurenmoisempi, kun
laskeuvan auringon säteet heijastivat lumen veripunaiseksi ja loivat
vuorenharjalle välkkyvän hohtokivikruunun.
"Entäs luola!" läähätti God viimein. "Minun mielestäni pitäisi meidän
vähitellen olla sen lähettyvillä, tarkoitan luolaa, josta vanha
portugalilainen kirjoitti."
"Niin, jos sitä ollenkaan on olemassa", virkoin minä. Mutta nyt
Curtis suuttui.
"Teette väärin, Allan", sanoi hän "epäillessänne Silvestran karttaa.
Minä uskon lujasti sen luotettavaisuuteen. Muistakaa lammikkoa
erämaassa! Sen löysimme helposti, ja me löydämme kyllä luolankin."
"Kenties", vastasin minä. "Mutta meidän on löytäminen se nyt heti --
ennen pimeän tuloa. Muuten olemme kuoleman omat."
Samosimme sitten eteenpäin aivan hiljaa noin neljännestunnin,
varjomme kasvoivat muistuttaen meitä siitä, että päivä vaipumistaan
vaipui; hetkisen kuluttua se oli katoova näköpiirin taa.
Umpoba astui minun rinnallani. Hän oli kietoutunut peitteeseensä ja
oli kiristänyt vatsansa nahkahihnalla "pienentääkseen nälkää", niin
että hän oli hoikka kuin nuori tyttö.
Äkkiä hän tarttui käsivarteeni.
"Kas tuolla!" sanoi hän ja viittasi edessämme kohoavaan
kallioseinään. Minä tuijotin sinne ja näin jotain luolan tapaista
lumessa.
"Siinä on luola", sanoi Umbopa. Aivan oikein! Me riensimme sinne
ja huomasimme, että aukko tosiaan johti rotkoon, joka nähtävästi
oli Silvestran mainitsema luola. Mutta viime hetkelläpä sen
huomasimmekin. Sillä samassa silmänräpäyksessä kun me astuimme
luolaan, sanoi aurinko hyvää yötä ja tuli pimeä, pilkkosen pimeä.
Tällä leveysasteella kestää näet hämärä vain tuokion.
Kovin tilava ei luola tuntunut olevan. Sitä paitsi emme
ennättäneetkään sitä nyt sen tarkemmin tutkia. Heittäysimme vaan
maahan, painauduimme niin lähelle toisiamme kuin mahdollista
saadaksemme lämmintä ja tyhjensimme viinapullomme viimeiseen pisaraan
-- saimme kulauksen mieheen -- siinä kaikki. Sitten koetimme nukkua
päästäksemme nälästä, tuskasta ja väsymyksestä. Mutta kuka olisi
voinut nukkua mokomassa pakkasessa? En tiedä tarkoin, montako astetta
kylmää oli, mutta 10-12 asteen pakkanen oli ainakin. Joka tapauksessa
me kärsimme kauheasti, heikontuneet kun olimme erämaan helteestä
ja ruuan puutteesta. En koskaan ole tuntenut olevani niin lähellä
kuolemaa kuin tuona kamalana yönä pimeässä, jääkylmässä luolassa.
Etananvauhtia matovat hetket eteenpäin. Yö tuntui loppumattomalta.
Lähemmäksi, yhä lähemmäksi, toisiamme painauduimme torjuaksemme
purevaa pakkasta, joka kirveli käsiämme, jalkojamme ja kasvojamme.
Mutta siitä ei ollut paljon apua, kurjissa nälkiintyneissä
ruumiissamme ei ollut lämpöä liiaksi.
Silloin tällöin nukahti joku meistä silmänräpäykseksi vain, kauan ei
kukaan voinut nukkua. -- Jumalan kiitos! -- sillä jos kaikki olisimme
vaipuneet sikeään uneen, emme ehkä koskaan enää olisi heränneet.
"Ihminen voi, mitä hän tahtoo", sanoo vanha sanalasku. Ja minä luulen
melkein, että me pysyimme hengissä tämän kauhean yön vain siksi, että
me _tahdoimme_ elää.
Koko yön kalisivat hottentotti Tuulihatun hampaat, niin että säälitti
kuulla sitä. Vähän ennen aamunkoittoa hän huokasi syvään ja sitten
hänen hampaansa lakkasivat kalisemasta. Hän on nukahtanut, arvelin.
Hän ja minä istuimme selitysten, ja minä saatoin huomata kuinka hän
kylmenemistään kylmeni, viimein tuntui siltä, kuin olisin nojautunut
jääkappaletta vasten.
Vihdoinkin sarasti aamu, harmaana, koleana. Sitten alkoi kultainen
päivänvälke iloisesti leijailla lumella ja viimein kohosi säteilevä
aurinko laavaseinän takaa ja valaisi luolaa, jossa me makasimme
kylmiksi kangistuneina ja Tuulihattua, joka istui keskellämme
kuolleena. Nyt ymmärsin, miksi hänen selkänsä oli ollut niin
kylmä. Hän oli kuollut juuri silloin, kun minä kuulin hänen syvän
huokauksensa. Kauhistuneina ja alakuloisina kohosimme pystyyn ja
jätimme uskollisen palvelija-raukkamme samaan asentoon, mikä hänellä
oli ollut nukkuessaankin, sääret koukussa, käsivarret polvien ympäri.
Kun nousimme pystyyn, paistoi päivä kirkkaana suoraan luolan aukosta
sisään valaisten sen kokonaan. Samassa kuulin kauhunhuudahduksen.
Käännyin katsomaan, mikä oli hätänä -- ja mitä näin?
Luolan perällä, seinää vasten, istui vielä toinenkin olento kyyryssä.
Pää nojausi rintaan ja pitkät käsivarret riippuivat sivulla
hervottomina. Minä tuijotin olentoon ja huomasin, että sekin oli
ruumis -- _valkoisen miehen ruumis_.
Sen näkivät toisetkin. Sanomaton kauhu valtasi meidät, väsyneet ja
voimattomat kuin olimme, ja niin pian kuin kangistuneilta jaloiltamme
pääsimme, pakenimme ulos luolasta.