valikoima lääkkeitä ja muutamia pieniä haavaveitsiä;
taskuveitsemme, muutamia pikku-esineitä, kuten: kompassi,
tulitikkuja, vähän tupakkaa, lapio, pullo paloviinaa ja vaatteet,
jotka olivat yllämme.
Enemmän emme uskaltaneet ottaa mukaamme. Varustuksemme olivat siis
oikeastaan varsin niukat semmoiselle matkalle kuin meidän, mutta 20
kiloamme oli jo liiankin raskas kuorma helteisessä hiekkaerämaassa
kulkijalle.
Seuraavana iltana, kun tuli viileä ja pimeä, aioimme lähteä matkaan,
yön kuluessa ennättäisimme kulkea koko pitkän taipaleen. Suurella
vaivalla onnistui minun houkutella kolme kurjaa alku-asukasta kylästä
seuraamaan meitä yhden päivämatkan verran -- noin neljän-viiden
peninkulman pituisen matkan. -- Heidän oli kunkin määrä kantaa suuri
kurbitsipullo, joka sisälsi noin kolme kannua vettä. Kovalle otti,
ennenkuin sain heidät mukaan, mutta hyvä metsästyspuukko mieheen
voitti heidän vastustelunsa. He eivät voineet ymmärtää, miksi me
tahdoimme lähteä erämaahan. Kun minä sanoin heille, että aioimme
lähteä ampumaan strutseja, vastasivat he olkapäitään kohottaen, että
olimme hulluja ja kuolisimme janoon -- mutta samapa se, eihän se
heihin kuulunut. Ja niin he, kuten sanottu, suostuivat seuraamaan
meitä.
Koko päivän nukuimme makeasti oikein kootaksemme voimia, ja illan
suussa söimme pulskan aterian ja joimme teetä lasin toisensa jälkeen
surumielisin tuntein. Herra ties, koska ensi kerralla saisimme
tätä juomaa maistaa. Kun olimme syöneet ja juoneet laittauduimme
matkakuntoon ja sitten paneuduimme levolle kaikessa rauhassa
odottaen kuun nousua. Yhdeksän ajoissa kuu nousi, hopeoiden
puhtaalla valollaan aution seudun. Ihmeelliseltä näytti ääretön
erämaa kuutamossa! Juhlallisena, hiljaisena ja yliluonnollisena kuin
tähtitaivas päämme yllä se lepäsi edessämme.
Me olimme nyt astumaisillamme uuteen, tuntemattomaan maailmaan,
jossa tuhannet vaarat meitä uhkasivat. Kummako siis, jos outo tunne,
melkeinpä epäilys, valtasi meidät kaikki. Me kolme valkoista miestä
seisoimme yhdessä. Umbopa seisoi parin askeleen päässä meistä, keihäs
kädessä ja pyssy olalla hän liikkumatta tuijotti eteensä erämaahan.
Meidän takanamme muodostivat Tuulihattu ja kolme vedenkantajaamme
pienen ryhmän.
"Ystäväni!" lausui vihdoin Henry Curtis syvällä matalalla äänellään.
"Me lähdemme nyt retkelle, joka on niin vaarallinen, ettei kukaan
ihminen voi kokea ihmeellisempää. Miten meidän käy, emme voi
tietää. Vain yhden tiedämme, me kolme tahdomme pysyä yhdessä
myötä- ja vastoinkäymisessä viimeiseen asti, Mutta ennenkuin lähdemme
matkallemme, niin rukoilkaamme hetki Häntä, joka ohjaa ihmisten tiet
ja kohtalot ja joka jo tuhansia vuosia sitten on määrännyt elämämme
kulun. Rukoilkaamme Häntä johtamaan askeleemme oman tahtonsa mukaan."
Hän paljasti päänsä ja peitti hatullaan kasvonsa. God ja minä teimme
samoin. Siten seisoimme hetken aikaa.
En tahdo väittää, että olisin mikään harras rukoilija -- enpä
niinkään. Enkä tunne juuri ketään metsästäjää, joka olisi sellainen.
Mitä Curtisiin tulee, niin en koskaan ennen ollut kuullut hänen
puhuvan näin hurskaasti ja jumalisesti. Mutta sisimmässä sydämessään
hän on tosi kristitty ja samoin God, vaikkakin hän on paha
kiroilemaan. Enkä luule, että minä koskaan olen rukoillut palavammin
ja totisemmin kuin tuona kuutamoisena yönä erämaan rajalla.
"Ja nyt matkaan!" huudahti Curtis. "Eteenpäin."
Niin, matkaan! Meillä ei ollut mitään, minkä mukaan suunnata
kulkumme paitsi kaukaiset vuoret ja José da Silvestran kartta. Ja
se ei juuri ollut erittäin luotettava opas, ajatelkaa, että sen
oli 300 vuotta sitten piirtänyt kuoleva mies liinarievulle. Mutta
sellaisenaan se kuitenkin oli ainoa toivomme ja johtotähtemme, Ellei
meidän onnistuisi löytää sitä "vaivaista vesilätäkköä", jonka vanha
aatelismies oli merkinnyt karttaansa ja joka hänen mukaansa sijaitsi
keskellä erämaata noin neljätoista peninkulmaa lähtöpaikastamme
ja saman verran matkaa vuorista, niin kuolisimme armotta janoon.
Ja mitenkä saattaisimme löytää tuon lammikon? Joskohta Silvestra
olisikin merkinnyt paikan oikein ja täsmälleen, oli kuitenkin varsin
otaksuttavaa, että sitä ei enää ollut. Kenties oli aurinko jo monta
miespolvea sitten kuivannut sen, kenties olivat aavikon eläimet
tallanneet sen kuiviin tai lentohiekka sen tukkinut?
Ääneti kuin öiset varjot astuimme syvässä hiekassa. Karoopensaat
kietoutuivat vähän väliä sääriemme ympäri, ikäänkuin olisivat
tahtoneet estää kulkuamme, ja hiekka tunkeutui jalkineihin hangaten
jalkojamme, niin että meidän tuon tuostakin täytyi pysähtyä ja
kääntää kenkämme ylös-alaisin. Ilma oli ihana, niin raitis ja
viileä. Kuitenkin olimme alakuloiset; erämaan yksinäisyys ja suuri
hiljaisuusko siihen olivat syynä? Ei ollut siitäkään apua, että God
koetti rohkaista itseään ja meitä alkaen viheltää iloista laulua
-- reippaat säveleet eivät saaneet vastakaikua, ne soivat niin
surullisesti yössä, että hän heti lopetti yrityksensä.
Vähän sen jälkeen oli meillä ensimäinen pieni seikkailumme. Se oli
vähällä peloittaa meistä hengen, mutta jälkeenpäin nauroimme monta
kertaa makeasti koko jutulle. Vanhana merimiehenä hoiti God kompassia
ja kulki joukon etunenässä, me toiset astuimme hanhenmarssissa
hänen jäljessään. Yht'äkkiä hän kirkasi ja katosi. Samalla aikaa
nousi ylt'ympärillämme kauhea melu. Kuului hirmuista korskumista,
hurjaa töminää ja potkimista, ja kalpeassa kuutamossa näimme
joukon tummia olentoja nelistävän vimmattua vauhtia, niin että
hiekka pölysi. Alku-asukkaat olivat vähällä pötkiä pakoon, mutta
huomasivat pian, että oli suo siellä vetelä täällä. He heittäytyivät
nenälleen maahan kirkuen, että piru itse oli irrallaan. Curtis ja
minä katselimme toisiimme. Mitä tämä merkitsi? Äkkiä näimme Godin
sukeltavan esille ja katoavan taas nuolen nopeudella -- hän istui
nähtävästi hevosen selässä ja hoilasi kuin hullu. Kas niin -- nyt hän
huitoi käsivarsillaan ilmaa, ja pöksis! siinä hän venyi. Nyt minä
ymmärsin. Me olimme joutuneet keskelle nukkuvaa seebralaumaa. God
oli kompastuneet yhteen ja kaatunut pitkälleen suoraan sen selälle;
siihen hän sitten jäi riippumaan, kun eläin nousi pystyyn ja lähti
nelistämään. Minä huusin toisille, ettei ollut hätääkään. Sitten
riensin Godin luo, kenties häneen oli pahastikin sattunut! Mitä
vielä! hän istui hiekassa lasisilmä silmäpieleen puristettuna, häntä
ei mikään vaivannut, olipahan vaan hiukan ällistynyt odottamattomasta
ratsastuksestaan.
Tunti keskiyön jälkeen pysähdyimme ja joimme vähän vettä -- aivan
vähän, sillä se oli kallista juomaa. Puolisen tuntia levähdettyämme
aloimme taas astua pohjoista kohti.
Vähitellen alkoi aamu valjeta. Kaukana itäisellä taivaanrannalla
näkyivät aamukoiton ensimäiset heikot valojuovat, ja pian kohosi
päivä taivaanrannan yläpuolelle. Tähdet himmenivät ja kuu kalpeni
kalpenemistaan kadoten auringon tieltä, jonka kultaiset, väräjävät
säteet yhä kirkkaammin valaisivat erämaan lakeutta.
Meitä halutti kovasti levätä hetkinen mutta voitimme kiusauksen ja
kuljimme uskollisesti eteenpäin; tiesimme hyvin, että kun aurinko
oikein pääsi paahtamaan, meidän oli pakko pysähtyä. Noin kello
kuuden ajoissa huomasimme muutamia kalliolohkareita, jotka kohosivat
hiekasta, ja niiden luo laahustimme. Suureksi iloksemme löysimme
luisuvan kalliorinteen, jonka varjossa saimme suojan auringon
polttavia säteitä vastaan. Joimme pari siemausta vettä ja söimme
kappaleen kuivattua lihaa; sitten oikaisimme väsyneet jäsenemme
hiekalle ja vaivuimme sikeään uneen.
Kun heräsimme oli kello jo yli kolme iltapuolella ja vedenkantajamme
hommasivat juuri kotiinlähtöä. He olivat jo saaneet tarpeekseen
erämaasta, eivätkä koko maailman puukot olisi saaneet heitä
houkutelluiksi seuraamaan meitä askeltakaan enää. Meille ei siis muu
neuvoksi kuin särpiä vettä, niin paljon kuin ikinä jaksoimme, siten
tyhjenivät vesipullomme, jotka taas täytimme vedenkantajien suurista
kurpitsi-astioista.
Puolen tunnin kuluttua läksimme taas liikkeelle ja kuljimme eteenpäin
yksinäistä tietämme. Silmän kantamiin ei näkynyt ainoatakaan elävää
olentoa. Silloin tällöin vain jokunen kamelikurki tai unelias
lasisilmäkäärme -- ja sen lisäksi muuan eläinlaji: _kärpäsiä_. Niitä
vilisi tuhansittain, miljoonittain. Kärpäset ovat todella ihmeellisiä
eläimiä! Matkusta minne tahansa, kärpäsestä et koskaan pääse, ja
niin on varmaankin ollut hamasta maailmaan alusta. Olen nähnyt sen
suljettuna piikiveen, joka tiedemiesten laskujen mukaan oli useampia
satoja tuhansia vuosia vanha, ja tämä kärpänen oli saman näköinen
kuin sen jälkeläiset meidän päivinämme. Ja lyönpä veikkaa siitä,
että kun tuomiopäivä on käsissä, ja viimeinen ihminen makaa maassa
kuolevana, niin kärpänen vielä silloinkin surisee hänen ympärillään,
nimittäin jos silloin on kesäaika.
Päivänlaskun aikana pysähdyimme ja odotimme kello 10:een, jolloin
kuu nousi. Sitten taas eteenpäin uusin voimin! Kello kaksi aamulla
levähdimme taas kotvasen, mutta muuten kuljimme lakkaamatta
eteenpäin, kunnes aurinko viimein teki lopun uuvuttavasta
vaelluksestamme. Joimme hiukan vettä ja heittäysimme sitten hiekalle
vaipuen pian sikeään uneen. Vartioita emme tarvinneet, kukapa olisi
voinut ahdistaa meitä autiossa erämaassa? Ainoat vihollisemme olivat
kuumuus, jano ja kärpäset. Mutta totta puhuen olisin mieluummin
tapellut villi-ihmisiä ja petoja kuin tätä sietämätöntä kolmiliittoa
vastaan.
Tällä kertaa ei mikään kallio suojannut meitä nukkuessamme. Siitä
oli seurauksena, että kun me noin kello seitsemän ajoissa heräsimme,
olimme jotenkin samassa tilassa kuin pihvi paistinpannussa. Me olimme
sananmukaisesti paistetut, ja tuntui kuin olisi aurinko imenyt
verenkin suonistamme. Läähättäen nousimme ylös.
"Puh", sanoin minä torjuen kärpäsiä, jotka mustana pilvenä surisivat
korvieni ympärillä. Niihin ei aurinko, ei helle purrut.
"Niin -- puuh!" ähkyi Henry Curtiskin. God tarttui päähänsä
huudahtaen: "Kas, tämä totta vie on hellettä."
Kuuma oli eikä siimestä kämmenen vertaakaan lähettyvillä.
Katselimme, katselimme, mutta tähystävä silmämme näki vain keltaista
päivänvalossa välkähtelevää hiekkaa, joka oli niin paahtavan kuumaa,
että ilma sen yläpuolella väreili aivan kuin hehkuvaa uunia ympäröivä
ilma.
"Mikä nyt neuvoksi?" kysyi Curtis. "Tätä on mahdoton kestää."
Siinä seisomme nyt kaikki neuvottomina. Viimein keksi hän keinon:
"Minä tiedän", huusi hän. "Me kaivamme kuopan hiekkaan ryömimme
siihen ja peitämme sen pensailla."
Meidän mielestämme ei ehdotus ollut kovinkaan kehuttava, mutta
sopihan koettaa. Ja niin ryhdyimme tuumasta toimeen. Työ-aseina oli
meillä vain ainoa lapiomme ja omat sormemme, mutta siitä huolimatta
työskentelimme niin ahkerasti, että tunnin kuluttua olimme kaivaneet
kuopan, joka oli noin 10 jalkaa leveä, 12 jalkaa pitkä ja 2 jalkaa
syvä. Sitten leikkasimme metsästyspuukollamme koko joukon matalia
pensaita, joita kasvoi yltympäri, kömmimme kuoppaan ja peitimme
itsemme risuilla. Tuulihattu yksin jäi maan pinnalle, hän ei
tarvinnut mitään siimestä -- hottentotithan sietävät hellettä vaikka
kuinka paljon.
Siinä nyt makasimme kuopassamme ja odotimme toivottua viileyttä.
Mutta huh! oli kerrassaan kauheata! Pensaat suojasivat kyllä itse
päivänsäteitä vastaan, mutta kuitenkin oli kuopassa niin tulikuuma,
että minulle vielä tänä hetkenä on täydellinen arvoitus, kuinka me
saatoimme hengissä päästä kauhistuttavasta tuskastamme. Me tapailimme
ilmaa kuin kalat, jotka on nostettu vedestä maalle; tuon tuostakin
kostutimme kuivia sierettyneitä huuliamme vesipisaralla, mutta ei
sekään auttanut. Jos olisimme uskaltaneet, olisimme nostaneet pullot
huulillemme ja tyhjentäneet ne pohjia myöten. Olipa onni, ettemme
sitä tehneet, sillä silloin olisivat päivämme pian olleet luetut.
Mutta jokainen päivä päättyy iltaan, ja viimein kuluivat nämä kauheat
tunnitkin loppuun. Kello kolmen ajoissa iltapuolella päätimme
yksimielisesti, että oli mahdotonta kestää kauemmin: parempi lähteä
liikkeelle, kävi miten kävi, kuin venyä siinä ja vähitellen nääntyä
kuumuuteen. Ryömimme ulos kuopastamme, joimme siemauksen vettä, joka
nyt oli melkein lopussa sekin vähä, mikä oli jäljellä, oli kiehuvan
kuumaa. Sitten hoipersimme eteenpäin.
Olimme nyt kulkeneet noin yksitoista-kaksitoista peninkulmaa
erämaata. Vanhan Silvestran kartan mukaan oli yllämainittu
vesilammikko keskellä erämaata, ja koska tämän leveys oli vähän yli
25 peninkulmaa, oli meillä siis vain enää noin parin peninkulman
matka vesilammikolle, jos sitä nimittäin enää oli olemassakaan.
Läpiväsyneinä ja tuskaantuneina käydä laahustimme eteenpäin koko
iltapuolen, ennättäen tuskin enempää kuin noin neljännespeninkulman
tunnissa. Päivänlaskun aikana pysähdyimme ja joimme kulauksen vettä.
"Mitäs jos nyt heittäytyisimme pitkällemme ja koettaisimme sulkea
silmät", ehdotin minä, ja niin teimmekin. Mutta ensin osoitti Umbopa
meille pientä kumpua, joka kohosi erämaan tasaiselta pinnalta noin
parin peninkulman päässä. Etäältä katsoen se näytti muurahaiskeolta.
Mikähän se mahtoi olla? Vielä puoli-unessanikin koetin päästä siitä
selville.
Kuu nousi, ja me samoin, vaikka olimme niin väsyksissä, että tuskin
pysyimme jaloillamme. Ei kukaan, joka ei ole kokenut samaa, voi
kuvailla, mitä me kärsimme. Kävelemisestä ei enää ollut puhettakaan
-- me hoipertelimme eteenpäin kuin juopuneet, joka silmänräpäys
kaatui joku kumoon noustakseen taas muitten avulla pystyyn.
Keskustelu sammui tykkänään, me suorastaan emme jaksaneet avata
suutamme puhuaksemme toisillemme. Itse Godkin, joka tähän asti oli
pysynyt reippaalla tuulella, oli nyt ääneti ja alla päin.
Vihdoin viimein kellon käydessä kahta, onnistui meidän raahautua
pienen hiekkakummun luo, jonka illalla olimme nähneet. Se oli noin
100 jalkaa korkea ja noin 300 jalkaa ympärimitaten.
Sen juurelle heittäysimme nääntyneinä pitkällemme. Kauhea jano
raastoi sisälmyksiämme ja poltti kurkkuamme kuin tuli. Vielä
oli meillä pieni vesitilkka jäljellä -- pari korttelia mieheen.
Tyhjensimme astian pohjaa myöten, mutta mitä se auttoi?
Suljimme silmämme nukkuaksemme. Uneen vaipuessani kuulin Umbopan
mutisevan itsekseen.
"Ellemme löydä vettä, olemme kuoleman omat, ennenkuin kuu ensi kerran
nousee", sanoi hän. Ja kesken kuumuutta tunsin kylmän väreen karsivan
selkäpiitäni kuolemaa ajatellessani.
Ja yhtäkaikki ei tämäkään ajatus voinut pitää silmiäni auki. Hetkinen
vain, ja minä nukuin kuin tukki.