"Leijona", huudahdin minä, ja yhtenä miehenä kohosimme kaikki
seisaalle korviamme heristäen. Tuskin olimme päässeet pystyyn, kun
jo lätäköstä, noin sadan askeleen päässä meistä, kajahti norsun
kimeä torventoitotus. "Inkubu! Inkubu!" (norsu, norsu) kuiskasivat
kafferilaiset, ja hetken kuluttua näimme jonon suunnattomia
eläimiä hiljakseen köntystävän juomapaikasta viidakkoon päin. God
syöksyi ottamaan pyssynsä. Luultavasti hän otaksui, että oli yhtä
helppo tappaa norsu kuin ampua giraffeja. Mutta minä tartuin hänen
käsivarteensa pidättäen häntä.
"Antaa niiden mennä vaan", sanoin. "Niitä ei todellakaan kannata
ampua."
Henry Curtis oli tähän asti aina jouduttanut matkaamme niin paljon
kuin mahdollista, varsinkin sen jälkeen kun Inyatissa olimme
saaneet kuulla, että Neville kaksi vuotta sitten oli siellä myynyt
vankkurinsa ja sitten lähtenyt eteenpäin, mutta nyt hän lausui
suureksi hämmästyksekseni:
"Tämä maahan on oikea metsästäjien paratiisi. Mitäs jos pysähtyisimme
tänne päiväksi tai pariksi!"
Hän puhui kuin minun suustani. Sillä -- totta puhuen -- olisi
mieltäni kaivanut, jos olisin antanut moisen suuren norsulauman mennä
menojaan ainoatakaan laukausta ampumatta. God puolestaan oli ilon
innoissaan Curtisin ehdotuksesta; hänellä näkyi olevan kova halu
päästä ottelemaan paksunahkaisten kanssa.
Me päätimme siis kaikki yksimielisesti käyttää pari päivää
metsästykseen. Minä ehdotin kuitenkin, että heti paneutuisimme
nukkumaan, sillä seuraavana aamuna täytyi meidän jo päivänkoitteessa
olla jalkeilla, jos mielimme päästä eläinten jäljille.
Sanottu ja tehty. God riisui vaatteensa, ravisti niistä tomun ja
taittoi ne siististi kokoon, kätki silmälasinsa ja valehampaansa
housuntaskuun ja peitti viimein kaikki tavaransa lakanallaan
suojatakseen ne kasteelta. Curtis ja minä pääsimme vähemmällä
puuhalla, me emme edes riisuneet yltämme, kääriydyimme vaan
vaippoihimme. Pian lepäsimme kaikki sikeässä unessa -- levollisesti,
unia näkemättä, kuten väsyneet matkamiehet ainakin.
Mutta keskellä yötä herätti meidät unesta hirveä ulvonta ja
kauhistuttava melu. Yks kaks vedimme jalkaan parkitsemattomasta
nahasta tehdyt saappaamme ja juoksimme ääntä kohti. Vain leijona
saattoi päästää tuollaisen kiljunnan -- ja aivan oikein! Alhaalla
juomapaikan luona keksimme pian mustan- ja keltaisenkirjavan
möhkäleen, joka rajusti pyöriskellen vyöryi meitä kohti. Kun hetkisen
kuluttua saavuimme paikalle, makasi möhkäle liikahtamatta maassa.
Ja nyt selvisi asian laita. Ruohikossa makasi hengetönnä
hieta-antilooppi ja suuri mustaharjainen leijona virui sen vieressä.
Ne olivat tapelleet keskenään elämästä ja kuolemasta. Voimakas
leijona oli purrut antiloopin kuoliaaksi mutta tämä oli kuoleman
tuskissaan lävistänyt vihollisensa terävillä käyrillä sarvillaan.
Leijona oli arvattavasti sama, jonka kiljunnan eilen illalla olimme
kuulleet. Se oli luultavasti ollut väijyksissä viidakossa ja
hyökännyt antiloopin kimppuun kun tämä kumartui juomaan.
Kun olimme kylliksi ihailleet noita kuolleita otuksia, kuljetimme
kafferilaisten avulla ne aitaukseen. Sitten paneuduimme taas levolle
ja nukuimme aamun koitteeseen.
Heti päivän valjetessa olimme jalkeilla ja varustauduimme lähestyvää
ottelua varten. Me tarkastimme raskaat norsupyssymme, otimme
ampumavaroja niin paljon kuin mahdollista ja täytimme pullomme
heikolla, kylmällä teellä; se on näet paras metsästysjuoma minun
mielestäni. Syötyämme hiukan aamiaista läksimme matkaan. Umbopa,
Khiva ja Tuulihattu seurasivat meitä, toiset kafferilaiset jätettiin
nylkemään leijona ja antilooppi ja leikkaamaan viimemainittu
kappaleiksi.
Pian löysimme tien, jota myöten norsujen jättiläisjalat olivat
astuneet metsän halki. Tuulihattu tutki sen perinpohjin. Hän arveli,
että noin kaksi-kolmekymmentä norsua, enimmäkseen koiraita, oli
kulkenut siitä. Mutta lauma oli astunut pitkän matkan yöllä, joten
saimme kulkea kauan aikaa paahtavassa helteessä, ennenkuin -- noin
yhdeksän ajoissa -- saatoimme huomata niiden olevan läheisyydessä.
Siellä täällä olivat näet puut taittuneet, kuori kiskaistu rungoista
irti ja lehdet syöty, ja kaikkialla oli tuoretta lantaa -- me olimme
siis aivan niiden kintereillä.
Hei, kas siinä koko lauma olikin! Aivan oikein noin kaksi-,
kolmekymmentä kappaletta. Ne olivat juuri lopettaneet aamiaisensa ja
seisoivat nyt notkossa heiluttaen hitaasti suuria korviaan. Se oli
uhkea näky!
Kunpahan vaan eivät vainuaisi meitä! Ne olivat nyt noin 200 askeleen
päässä meistä, ja jos ne saisivat meistä vainun, oli meidän turha
käyttää ruutiamme. Minä revin hiukan ruohoa maasta ja heitin sen
ilmaan nähdäkseni, mistä tuuli kävi. Huomasin silloin, että vain
vieno tuulenhenkäys puhalsi norsuista päin meitä kohti. Toimeen
siis! Me hiivimme eteenpäin ja viidakon peitossa pääsimme aivan
lähelle niitä. Saavuttuamme kolmenkymmenen askeleen päähän niistä,
pysähdyimme. Lähinnä meitä seisoi kolme suunnattoman suurta koirasta.
"Keskimäinen on minun", kuiskasin minä. "Tähdätkää te, Curtis,
vasempaan. Ja te, God, ottakaa osallenne tuo, jolla on nuo suuret
torahampaat!"
Nostimme pyssyt poskelle. "Nyt!" kuiskasin minä, ja kolme laukausta
pamahti yht'aikaa. Samassa tuokiossa kaatui Curtisin norsu kuolleena
maahan, luoti oli osunut suoraan sydämeen. Minun äijäni vaipui
polvilleen, mutta se ei vielä ollut saanut tarpeeksi; yht'äkkiä se
kohosi ylös ja syöksyi aivan ohitseni. Mutta minä lähetin luodin
sen kylkiluiden väliin, josta se kellahti kumoon. Nopeasti latasin
pyssyni uudestaan ja ammuin kuulan eläinraukan aivoihin, jolloin
se heitti henkensä. Olin kuullut Godin norsun päästävän raivoisan
karjunnan, mitenkähän sen oli käynyt? Juoksin Godin luo. Hän oli
kauheasti kiihoittunut. Hänen luotinsa oli kyllä sattunut, kertoi
hän, mutta eläin oli hyökännyt suoraan hänen päälleen niin että hän
töin tuskin pelastui sen jalkoihin joutumasta, sitten se oli juossut
meidän leiripaikkaamme kohti. Kaikki muut norsut olivat sikin sokin
pötkineet pakoon vastakkaiseen suuntaan.
Seuraisimmeko Godin haavoitettua koirasta? Vai rientäisimmekö lauman
jälkeen?
Hetken aikaa mietittyämme päätimme heittää suuren norsun ja sen
valtavat torahampaat oman onnensa nojaan ja lähteä toisten norsujen
jälkeen. Ei ollut vaikea seurata niiden jälkiä, raivoisassa paossaan
ne olivat tallanneet tiheän viidakon kuin olisi se ollut pientä
ruohikkoa vain, ja niiden jäljistä oli muodostunut leveä maantie.
Kului kuitenkin kolme tuntia ennenkuin ne saavutimme. Kahden tunnin
juoksu kauheassa helteessä! Eläimet olivat kaikki kerääntyneet
yhteen läjään lähetysten toisiaan; ne näyttivät hyvin levottomilta
ja kohottivat kärsänsä ilmaan vainutakseen oliko vihollisia
läheisyydessä. Noin kuudenkymmenen askeleen päässä meistä ja
viisikymmentä askelta laumasta seisoi yksinäinen koiras nähtävästi
vartioimassa. Jos me hetkenkään siekailisimme, näkisi se meidät, ja
silloin olisi taas koko lauma tipo tiessään. Senvuoksi tähtäsimme
kaikki kolme samalla haavaa, ja pam! siinä se makasi. Samassa
tuokiossa syöksyivät kaikki norsut vinhaa vauhtia pakosalle. Mutta
niiden onnettomuudeksi oli sadan askeleen päässä niin kutsuttu
"nullah" eli kuiva virranuoma, jonka kummallakin puolen kohosi
jyrkkä vuoren rinne. Norsut syöksyivät rotkoon toinen toisensa
päälle. Kun me saavuimme reunalle, koettivat ne kaikin voimin
ponnistaen kiivetä ylös toiselta puolelta. Ilma raikui niiden
mylvinnästä ja torventoitotuksista, ne tyrkkivät ja sysivät toisiaan,
jokainen ajatteli vain omaa pelastustaan aivan kuin me itsekkäät
ihmislapsetkin. Nyt oli oikea hetki käsissä. Me laukaisimme ja
ammuimme luodin toisensa jälkeen, minkä ennätimme ladata pyssyjämme.
Olimme jo ampuneet viisi suurta otusta ja olisimme epäilemättä
voineet tehdä lopun koko laumasta, elleivät ne äkkiä olisi väsyneet
toivottomaan kapuamiseensa rinnettä ylös. Ne alkoivat nyt syöstä
hillitöntä vauhtia alas virranuomaa pitkin, emmekä me niitä estäneet.
Me olimme liian väsyneet seurataksemme niitä ja sitä paitsi olimme
jo vuodattaneet kyllin verta. Joka tapauksessa oli kahdeksan norsua
pulska saalis, sellaista metsänriistaa ei joka päivä ammutakkaan.
Levähdimme sitten hetken aikaa, ja kafferilaiset leikkasivat sydämen
kahdesta norsusta keittiön varalle. Sen jälkeen taivalsimme leirille
päin. Olimme hyvin tyytyväiset päivän tapahtumiin ja päätimme
seuraavana päivänä lähettää kantajat hakkaamaan pois eläimien
torahampaat.
Matkalla kuljimme sen paikan ohi, missä God oli ampunut suurta
koirasnorsuansa. Täällä kohtasimme suuren antilooppiparven, mutta
jätimme ne rauhaan, koska meillä jo oli lihaa yllin kyllin.
Antiloopit syöksyivät ohitsemme tuulen nopeudella, mutta pysähtyivät
vähän matkan päässä olevaan metsikköön, ja kurkistivat uteliaina
meihin viidakon suojasta. God oli yhtä utelias kuin antiloopitkin.
Häntä halutti nähdä niitä hiukan lähempää, ojentaen pyssynsä
Umbopalle hiipi hän viidakkoon Khivan seuraamana. Me toiset istuimme
siksi aikaa rauhallisesti levähtämään.
Päivä oli juuri mailleen menossa; Curtis ja minä ihailimme taivasta,
joka ihanana hohti iltaruskon purppurassa. Äkkiä kuulimme norsun
raivoisan karjunnan -- ja kas tuossa! Hehkuvaa päivänkehrää vasten
kuvastuivat sen jättiläisvartalon ääriviivat. Se syöksyi eteenpäin
hurjaa vauhtia kärsä ja häntä kohona, ja sen edellä kiitivät God ja
Khiva pakoon niin kovaa kuin ikinä pääsivät. Me emme uskaltaneet
ampua otukseen, olisimmehan samalla voineet osua jompaankumpaan
tovereistamme. Silmänräpäys vain -- ja voi kauheata: God joutui
turhamaisuutensa uhriksi! Kuten aina oli hän tänäänkin pukeutunut
ahtaisiin housuihin ja kiiltosaappaisiin, ja arvata saattaa mitenkä
tämä hurja kilpajuoksu sellaisissa tamineissa päättyi. Hän kompastui
yht'äkkiä ja kaatui nenälleen ruohikkoon aivan norsun eteen.
Me kiljahdimme kauhusta. Olimme varmat siitä, että hän nyt oli
mennyttä miestä. Salaman nopeudella juoksimme hänen luokseen ja...
niin hän pelastui mutta kamalalla, odottamattomalla tavalla.
Khiva oli nähnyt isäntänsä kaatuvan. Samassa tuokiossa tempasi uljas
poika keihäänsä heittäen sen suoraan norsun päätä kohti. Ase osui
eläintä otsaan. Raivosta ja tuskasta karjuen ryntäsi haavoitettu
norsu onnettoman Khivan kimppuun, tarttui kärsällään kiinni häneen,
paiskasi hänet maahan, tallasi häntä jättiläisjaloillaan ja repi
hänet kahtia.
Kauhistuneina syöksyimme me paikalle ja laukaisimme luodin toisensa
jälkeen, kunnes norsu horjui ja kaatui kuoliaana Khiva raukan
veriselle ruumiille.
God oli sillä aikaa päässyt jaloilleen taas. Hän väänteli käsiänsä
tuskissaan ajatellessaan uljaan palvelijansa kauheata kuolemaa, joka
oli pelastanut hänen henkensä. Ja totta puhuen oli minullakin, vanha
sitkeänahkainen metsämies mikä olenkin, itku kurkussa.
Umbopa seisoi jättiläissuuren norsun vieressä ja katseli ääneti ja
liikkumatonna Khivan ruhjottua ruumista.
"Niin, hän on kuollut", lausui hän viimein. "Mutta", lisäsi hän
syvällä vakavalla äänellä, "_hän kuoli kuin mies_!"