Yht'äkkiä kuului viidakosta takanamme kova kiljuna: "uu uu!"

"Leijona", huudahdin minä, ja yhtenä miehenä kohosimme kaikki

seisaalle korviamme heristäen. Tuskin olimme päässeet pystyyn, kun

jo lätäköstä, noin sadan askeleen päässä meistä, kajahti norsun

kimeä torventoitotus. "Inkubu! Inkubu!" (norsu, norsu) kuiskasivat

kafferilaiset, ja hetken kuluttua näimme jonon suunnattomia

eläimiä hiljakseen köntystävän juomapaikasta viidakkoon päin. God

syöksyi ottamaan pyssynsä. Luultavasti hän otaksui, että oli yhtä

helppo tappaa norsu kuin ampua giraffeja. Mutta minä tartuin hänen

käsivarteensa pidättäen häntä.

"Antaa niiden mennä vaan", sanoin. "Niitä ei todellakaan kannata

ampua."

Henry Curtis oli tähän asti aina jouduttanut matkaamme niin paljon

kuin mahdollista, varsinkin sen jälkeen kun Inyatissa olimme

saaneet kuulla, että Neville kaksi vuotta sitten oli siellä myynyt

vankkurinsa ja sitten lähtenyt eteenpäin, mutta nyt hän lausui

suureksi hämmästyksekseni:

"Tämä maahan on oikea metsästäjien paratiisi. Mitäs jos pysähtyisimme

tänne päiväksi tai pariksi!"

Hän puhui kuin minun suustani. Sillä -- totta puhuen -- olisi

mieltäni kaivanut, jos olisin antanut moisen suuren norsulauman mennä

menojaan ainoatakaan laukausta ampumatta. God puolestaan oli ilon

innoissaan Curtisin ehdotuksesta; hänellä näkyi olevan kova halu

päästä ottelemaan paksunahkaisten kanssa.

Me päätimme siis kaikki yksimielisesti käyttää pari päivää

metsästykseen. Minä ehdotin kuitenkin, että heti paneutuisimme

nukkumaan, sillä seuraavana aamuna täytyi meidän jo päivänkoitteessa

olla jalkeilla, jos mielimme päästä eläinten jäljille.

Sanottu ja tehty. God riisui vaatteensa, ravisti niistä tomun ja

taittoi ne siististi kokoon, kätki silmälasinsa ja valehampaansa

housuntaskuun ja peitti viimein kaikki tavaransa lakanallaan

suojatakseen ne kasteelta. Curtis ja minä pääsimme vähemmällä

puuhalla, me emme edes riisuneet yltämme, kääriydyimme vaan

vaippoihimme. Pian lepäsimme kaikki sikeässä unessa -- levollisesti,

unia näkemättä, kuten väsyneet matkamiehet ainakin.

Mutta keskellä yötä herätti meidät unesta hirveä ulvonta ja

kauhistuttava melu. Yks kaks vedimme jalkaan parkitsemattomasta

nahasta tehdyt saappaamme ja juoksimme ääntä kohti. Vain leijona

saattoi päästää tuollaisen kiljunnan -- ja aivan oikein! Alhaalla

juomapaikan luona keksimme pian mustan- ja keltaisenkirjavan

möhkäleen, joka rajusti pyöriskellen vyöryi meitä kohti. Kun hetkisen

kuluttua saavuimme paikalle, makasi möhkäle liikahtamatta maassa.

Ja nyt selvisi asian laita. Ruohikossa makasi hengetönnä

hieta-antilooppi ja suuri mustaharjainen leijona virui sen vieressä.

Ne olivat tapelleet keskenään elämästä ja kuolemasta. Voimakas

leijona oli purrut antiloopin kuoliaaksi mutta tämä oli kuoleman

tuskissaan lävistänyt vihollisensa terävillä käyrillä sarvillaan.

Leijona oli arvattavasti sama, jonka kiljunnan eilen illalla olimme

kuulleet. Se oli luultavasti ollut väijyksissä viidakossa ja

hyökännyt antiloopin kimppuun kun tämä kumartui juomaan.

Kun olimme kylliksi ihailleet noita kuolleita otuksia, kuljetimme

kafferilaisten avulla ne aitaukseen. Sitten paneuduimme taas levolle

ja nukuimme aamun koitteeseen.

Heti päivän valjetessa olimme jalkeilla ja varustauduimme lähestyvää

ottelua varten. Me tarkastimme raskaat norsupyssymme, otimme

ampumavaroja niin paljon kuin mahdollista ja täytimme pullomme

heikolla, kylmällä teellä; se on näet paras metsästysjuoma minun

mielestäni. Syötyämme hiukan aamiaista läksimme matkaan. Umbopa,

Khiva ja Tuulihattu seurasivat meitä, toiset kafferilaiset jätettiin

nylkemään leijona ja antilooppi ja leikkaamaan viimemainittu

kappaleiksi.

Pian löysimme tien, jota myöten norsujen jättiläisjalat olivat

astuneet metsän halki. Tuulihattu tutki sen perinpohjin. Hän arveli,

että noin kaksi-kolmekymmentä norsua, enimmäkseen koiraita, oli

kulkenut siitä. Mutta lauma oli astunut pitkän matkan yöllä, joten

saimme kulkea kauan aikaa paahtavassa helteessä, ennenkuin -- noin

yhdeksän ajoissa -- saatoimme huomata niiden olevan läheisyydessä.

Siellä täällä olivat näet puut taittuneet, kuori kiskaistu rungoista

irti ja lehdet syöty, ja kaikkialla oli tuoretta lantaa -- me olimme

siis aivan niiden kintereillä.

Hei, kas siinä koko lauma olikin! Aivan oikein noin kaksi-,

kolmekymmentä kappaletta. Ne olivat juuri lopettaneet aamiaisensa ja

seisoivat nyt notkossa heiluttaen hitaasti suuria korviaan. Se oli

uhkea näky!

Kunpahan vaan eivät vainuaisi meitä! Ne olivat nyt noin 200 askeleen

päässä meistä, ja jos ne saisivat meistä vainun, oli meidän turha

käyttää ruutiamme. Minä revin hiukan ruohoa maasta ja heitin sen

ilmaan nähdäkseni, mistä tuuli kävi. Huomasin silloin, että vain

vieno tuulenhenkäys puhalsi norsuista päin meitä kohti. Toimeen

siis! Me hiivimme eteenpäin ja viidakon peitossa pääsimme aivan

lähelle niitä. Saavuttuamme kolmenkymmenen askeleen päähän niistä,

pysähdyimme. Lähinnä meitä seisoi kolme suunnattoman suurta koirasta.

"Keskimäinen on minun", kuiskasin minä. "Tähdätkää te, Curtis,

vasempaan. Ja te, God, ottakaa osallenne tuo, jolla on nuo suuret

torahampaat!"

Nostimme pyssyt poskelle. "Nyt!" kuiskasin minä, ja kolme laukausta

pamahti yht'aikaa. Samassa tuokiossa kaatui Curtisin norsu kuolleena

maahan, luoti oli osunut suoraan sydämeen. Minun äijäni vaipui

polvilleen, mutta se ei vielä ollut saanut tarpeeksi; yht'äkkiä se

kohosi ylös ja syöksyi aivan ohitseni. Mutta minä lähetin luodin

sen kylkiluiden väliin, josta se kellahti kumoon. Nopeasti latasin

pyssyni uudestaan ja ammuin kuulan eläinraukan aivoihin, jolloin

se heitti henkensä. Olin kuullut Godin norsun päästävän raivoisan

karjunnan, mitenkähän sen oli käynyt? Juoksin Godin luo. Hän oli

kauheasti kiihoittunut. Hänen luotinsa oli kyllä sattunut, kertoi

hän, mutta eläin oli hyökännyt suoraan hänen päälleen niin että hän

töin tuskin pelastui sen jalkoihin joutumasta, sitten se oli juossut

meidän leiripaikkaamme kohti. Kaikki muut norsut olivat sikin sokin

pötkineet pakoon vastakkaiseen suuntaan.

Seuraisimmeko Godin haavoitettua koirasta? Vai rientäisimmekö lauman

jälkeen?

Hetken aikaa mietittyämme päätimme heittää suuren norsun ja sen

valtavat torahampaat oman onnensa nojaan ja lähteä toisten norsujen

jälkeen. Ei ollut vaikea seurata niiden jälkiä, raivoisassa paossaan

ne olivat tallanneet tiheän viidakon kuin olisi se ollut pientä

ruohikkoa vain, ja niiden jäljistä oli muodostunut leveä maantie.

Kului kuitenkin kolme tuntia ennenkuin ne saavutimme. Kahden tunnin

juoksu kauheassa helteessä! Eläimet olivat kaikki kerääntyneet

yhteen läjään lähetysten toisiaan; ne näyttivät hyvin levottomilta

ja kohottivat kärsänsä ilmaan vainutakseen oliko vihollisia

läheisyydessä. Noin kuudenkymmenen askeleen päässä meistä ja

viisikymmentä askelta laumasta seisoi yksinäinen koiras nähtävästi

vartioimassa. Jos me hetkenkään siekailisimme, näkisi se meidät, ja

silloin olisi taas koko lauma tipo tiessään. Senvuoksi tähtäsimme

kaikki kolme samalla haavaa, ja pam! siinä se makasi. Samassa

tuokiossa syöksyivät kaikki norsut vinhaa vauhtia pakosalle. Mutta

niiden onnettomuudeksi oli sadan askeleen päässä niin kutsuttu

"nullah" eli kuiva virranuoma, jonka kummallakin puolen kohosi

jyrkkä vuoren rinne. Norsut syöksyivät rotkoon toinen toisensa

päälle. Kun me saavuimme reunalle, koettivat ne kaikin voimin

ponnistaen kiivetä ylös toiselta puolelta. Ilma raikui niiden

mylvinnästä ja torventoitotuksista, ne tyrkkivät ja sysivät toisiaan,

jokainen ajatteli vain omaa pelastustaan aivan kuin me itsekkäät

ihmislapsetkin. Nyt oli oikea hetki käsissä. Me laukaisimme ja

ammuimme luodin toisensa jälkeen, minkä ennätimme ladata pyssyjämme.

Olimme jo ampuneet viisi suurta otusta ja olisimme epäilemättä

voineet tehdä lopun koko laumasta, elleivät ne äkkiä olisi väsyneet

toivottomaan kapuamiseensa rinnettä ylös. Ne alkoivat nyt syöstä

hillitöntä vauhtia alas virranuomaa pitkin, emmekä me niitä estäneet.

Me olimme liian väsyneet seurataksemme niitä ja sitä paitsi olimme

jo vuodattaneet kyllin verta. Joka tapauksessa oli kahdeksan norsua

pulska saalis, sellaista metsänriistaa ei joka päivä ammutakkaan.

Levähdimme sitten hetken aikaa, ja kafferilaiset leikkasivat sydämen

kahdesta norsusta keittiön varalle. Sen jälkeen taivalsimme leirille

päin. Olimme hyvin tyytyväiset päivän tapahtumiin ja päätimme

seuraavana päivänä lähettää kantajat hakkaamaan pois eläimien

torahampaat.

Matkalla kuljimme sen paikan ohi, missä God oli ampunut suurta

koirasnorsuansa. Täällä kohtasimme suuren antilooppiparven, mutta

jätimme ne rauhaan, koska meillä jo oli lihaa yllin kyllin.

Antiloopit syöksyivät ohitsemme tuulen nopeudella, mutta pysähtyivät

vähän matkan päässä olevaan metsikköön, ja kurkistivat uteliaina

meihin viidakon suojasta. God oli yhtä utelias kuin antiloopitkin.

Häntä halutti nähdä niitä hiukan lähempää, ojentaen pyssynsä

Umbopalle hiipi hän viidakkoon Khivan seuraamana. Me toiset istuimme

siksi aikaa rauhallisesti levähtämään.

Päivä oli juuri mailleen menossa; Curtis ja minä ihailimme taivasta,

joka ihanana hohti iltaruskon purppurassa. Äkkiä kuulimme norsun

raivoisan karjunnan -- ja kas tuossa! Hehkuvaa päivänkehrää vasten

kuvastuivat sen jättiläisvartalon ääriviivat. Se syöksyi eteenpäin

hurjaa vauhtia kärsä ja häntä kohona, ja sen edellä kiitivät God ja

Khiva pakoon niin kovaa kuin ikinä pääsivät. Me emme uskaltaneet

ampua otukseen, olisimmehan samalla voineet osua jompaankumpaan

tovereistamme. Silmänräpäys vain -- ja voi kauheata: God joutui

turhamaisuutensa uhriksi! Kuten aina oli hän tänäänkin pukeutunut

ahtaisiin housuihin ja kiiltosaappaisiin, ja arvata saattaa mitenkä

tämä hurja kilpajuoksu sellaisissa tamineissa päättyi. Hän kompastui

yht'äkkiä ja kaatui nenälleen ruohikkoon aivan norsun eteen.

Me kiljahdimme kauhusta. Olimme varmat siitä, että hän nyt oli

mennyttä miestä. Salaman nopeudella juoksimme hänen luokseen ja...

niin hän pelastui mutta kamalalla, odottamattomalla tavalla.

Khiva oli nähnyt isäntänsä kaatuvan. Samassa tuokiossa tempasi uljas

poika keihäänsä heittäen sen suoraan norsun päätä kohti. Ase osui

eläintä otsaan. Raivosta ja tuskasta karjuen ryntäsi haavoitettu

norsu onnettoman Khivan kimppuun, tarttui kärsällään kiinni häneen,

paiskasi hänet maahan, tallasi häntä jättiläisjaloillaan ja repi

hänet kahtia.

Kauhistuneina syöksyimme me paikalle ja laukaisimme luodin toisensa

jälkeen, kunnes norsu horjui ja kaatui kuoliaana Khiva raukan

veriselle ruumiille.

God oli sillä aikaa päässyt jaloilleen taas. Hän väänteli käsiänsä

tuskissaan ajatellessaan uljaan palvelijansa kauheata kuolemaa, joka

oli pelastanut hänen henkensä. Ja totta puhuen oli minullakin, vanha

sitkeänahkainen metsämies mikä olenkin, itku kurkussa.

Umbopa seisoi jättiläissuuren norsun vieressä ja katseli ääneti ja

liikkumatonna Khivan ruhjottua ruumista.

"Niin, hän on kuollut", lausui hän viimein. "Mutta", lisäsi hän

syvällä vakavalla äänellä, "_hän kuoli kuin mies_!"

Kuningas Salomon kaivokset · 第 11 / 34 题