Me matkaamme erämaahan.
Me olimme kaataneet yhdeksän norsua, ja kaksi päivää kului, ennenkuin
olimme katkaisseet niiden torahampaat. Sitten hautasimme kaikki
kahdeksantoista hammasta hietaan suuren, suunnattoman puun alle.
Sieltä saatoimme ne helposti löytää paluumatkallamme -- jos nimittäin
koskaan palaisimme näille seuduille. En ole eläissäni nähnyt niin
paljon ja niin kaunista norsunluuta yhtä haavaa. Jokainen hammas
painoi keskimäärin 20 kiloa; suurella koirasnorsulla, joka tappoi
Khiva raukan, oli raskaimmat hampaat; ne painoivat yhteensä noin 80
kiloa.
Khivan maalliset jäännökset hautasimme muutamaan muurahaiskarhun
luolaan, ja panimme assegajin mukaan hänen hautaansa, ettei hänen
tarvitsisi vaeltaa aseetonna tietään suuren tuntemattoman maan halki,
jonne hän nyt oli lähtenyt. Ja sitten läksimme kolmantena päivänä
matkaamaan eteenpäin -- kohti meidän tuntematonta maatamme.
Päivä toisensa jälkeen kului, me vaan yhä astuimme pohjoista
kohti ja monta ihmeellistä seikkailua saimme kokea väsyttävällä
matkallamme. Niistä en nyt kuitenkaan tällä kertaa sen enempää kerro.
Viimein saavuimme toukokuun keskipaikkeilla Lukanga-virralle ja
Sitandankraalille.
Muistan vielä selvästi tulomme tähän paikkaan. Oikealla meistä olivat
alkuasukkaiden yksinkertaiset majat ja muutamia karjanavetoita
hajallaan toisistaan sekä virran rannalla kappale viljeltyä maata,
josta villit saivat niukan viljavarastonsa. Vainioiden takana
oli suuri lainehtiva lakeus, joiden korkeassa ruohikossa vilisi
kaikenlaista metsänriistaa. Vasemmalla oli ääretön erämaa. Me olimme
nyt siis viljellyn maan ja erämaiden rajalla.
Aivan leiripaikkamme läheisyydessä lirisi pieni puro, ja sen tuolla
puolen kohosi kivinen rinne. Samaa rinnettä myöten olin kaksikymmentä
vuotta sitten nähnyt onnettoman Silvestran ryömivän alas turhaan
pyrittyään Salomon kaivoksille. Rinteen takana alkoi loppumaton kuiva
erämaa, joka ei kasvanut muuta kuin laihaa lyhyttä pensaikkoa.
Ilta oli käsissä. Suurena hehkuvana tulipallona meni aurinko hitaasti
mailleen näköpiirin taa ja sen loistavat säteet kultasivat äärettömän
lakeuden. Henry Curtis ja minä jätimme Godin huoleksi pikku telttamme
pystyttämisen ja nousimme itse kummulle, josta oli laaja näköala
erämaan yli.
Ilma oli kirkas ja puhdas, kaukana saatoin eroittaa Suliman-vuorten
siintävät valkohohteiset ääriviivat.
Minä viittasin niitä kohti. "Tuolla", sanoin minä, "tuolla kohoaa
Salomon kaivoksia ympäröivä muuri, Jumala tietää, pääsemmekö koskaan
sen yli."
"Kenties elää veljeni sen muurin takana. Jos niin on, täytyy minun
löytää hänet," lausui Curtis vakavalla äänellä. Näki, että hän oli
mies, joka pysyi päätöksessään.
Minä käännyin lähteäkseni takaisin leiripaikallemme. Huomasin nyt,
ett'emme olleet yksin. Meidän takanamme seisoi mies, joka hänkin
vakavin silmin katseli sinertäviä vuoria. Hän oli Umbopa, kookas
zululaisemme.
Nähdessään, että minä olin hänet huomannut, kääntyi hän Curtisin
puoleen, viittasi paksulla keihäällään vuoriin ja lausui:
"Tuohon maahanko aiot matkata, Inkubu?" Inkubu on norsun zululainen
nimitys. Kafferilaiset olivat antaneet tämän nimen Curtis
ystävälleni. Minun puolestani saavat alkuasukkaat kutsua meitä
valkoisia millä nimellä tahansa keskenänsä jutellessaan meistä, mutta
vasten naamaa ei heidän sovi puhutella meitä liikanimillään. Sen
vuoksi käskin Umbopaa käyttämään säädyllisempää kieltä isäntäänsä
puhutellessaan. Mutta hän vain naurahti puoliääneen, ja se ärsytti
minua vielä enemmän.
"Entäs jos nyt olisinkin päällikön vertainen?" lausui hän. "Hän on
tosin kuninkaallista verta, sen näen hänen ryhdistään ja katseestaan;
ehkä minäkin olen yhtä jalosukuinen! Ainakin olen yhtä voimakas kuin
hän. Ole minun kieleni, oo Makumazahn, ja puhu sanani herralleni
Inkubulle, sillä tahdon puhua hänelle ja sinulle."
Oikeastaan olin, kuten sanottu, suuttunut mieheen. Mutta hänen uljas
käytöksensä vaikutti minuun, sitä paitsi olin utelias tietämään,
mitä sanottavaa hänellä oli meille. Sen vuoksi käänsin hänen sanansa
Curtisille lisäten siihen omasta puolestani, että hän oli röyhkeä ja
suurisuinen veitikka.
"Kyllä, Umbopa!" sanoi Curtis, "minä aion lähteä sinne."
"Erämaa on laaja eikä siellä ole vettä. Vuoret ovat korkeat ja
lumipeittoiset. Ei kukaan tiedä, mitä niiden takana on. Millä lailla
aiot päästä sinne, Inkubu? Ja miksi, mitä etsit sieltä?"
Minä käänsin hänen sanansa, ja Curtis vastasi:
"Sano hänelle, että minä lähden sinne, koska veljeni on siellä ja
minä tahdon löytää hänet."
"Niin on, Inkubu", vastasi Umbopa päätään nyökäyttäen, "muuan mies,
jonka tapasin tiellä, kertoi minulle, että valkoinen mies ja hänen
palvelijansa kaksi vuotta sitten kulkivat noita vuoria kohti. Mutta
he eivät palanneet koskaan enää."
"Kuinka tiedät, että hän oli veljeni?" kysyi Curtis.
"Minä en sitä tiedä. Mutta mies, jonka kanssa puhuin, sanoi minulle,
että muukalaisella oli sinun silmäsi, mutta hänen partansa oli musta.
Kuulin myös, että hänen palvelijansa oli betsjuanilainen ja Jim
nimeltään."
"Hän on epäilemättä oikeassa", sanoin minä. Henry Curtis tuijotti
miettiväisenä eteensä. "Minä arvasin kyllä sen", sanoi hän. "Kun
George kerran on päättänyt tehdä jotain, ajaa hän tavallisesti
asiansa perille; sellainen hän on ollut varhaisimmasta lapsuudestaan.
Jos hän on saanut päähänsä kiivetä Suliman-vuorten yli, niin hän on
sen tehnyt, ellei joku onnettomuus ole häntä kohdannut. Meidän täytyy
siis etsiä häntä vuoren toiselta puolelta."
Umbopa ymmärsi varsin hyvin meidän kieltämme, vaikka hän harvoin
puhui sitä:
"Sinne on pitkä matka, Inkubu", sanoi hän.
"Niin, sinne on pitkä matka", vastasi Curtis. "Mutta ei mikään matka
maailmassa ole liian pitkä miehelle, jolla on luja tahto. Ihminen
voi, mitä hän tahtoo, Umbopa. Korkeat vuoret, laajat erämaat --
kaikki ovat hänelle vain pikku seikkoja, jotka eivät estä hänen
kulkuaan. Kun rakkaus johtaa häntä, ei mikään voi häntä pidättää."
"Suuria sanoja, päällikköni!" kuului Umbopan vastaus. "Suuria, yleviä
sanoja, jotka kaikuvat ylpeiltä miehen suussa. Olet oikeassa, Inkubu.
Mitä on elämä? Se on kuin höyhen, kuin ruohonsiemen, jota tuuli
lennättää. Usein kantautuu siemen tietymättömiin ja kuolee, mutta jos
se on raskas ja hyvä, juurtuu se multaan, kasvaa ja menestyy. Miehen
tulee ylväänä astua tietänsä eteenpäin ja taistella myrskyjä vastaan.
Jokaisen ihmisen täytyy kuolla. Mitäpä siitä, tuleeko kuolema vähän
aikaisemmin vai vähän myöhemmin? Minä tahdon seurata sinua ja sinun
miehiäsi erämaan halki ja korkeiden vuorten yli -- seurata sinua,
kunnes hengetönnä vaivun jalkaisi juureen."
Hän vaikeni silmänräpäykseksi, mutta jatkoi sitten omituisella
kaunopuheisuudella, joka on zululaisille ominaista:
"Niin, mitä on elämä? Sanokaa se minulle, te valkoiset miehet!
Tehän olette viisaita, te tunnette maailman salaisuudet, tutkitte
tähtien kulun ja tähtien takaiset maailmat. Te puhutte ilman kieltä
maailman etäisimpäänkin maahan... selvittäkää, te valkoiset miehet,
minulle elämän arvoitus -- minne käy elämämme ja mistä se tulee?...
Te ette vastaa, te ette tiedä. Kuulkaa, minä sanon sen teille. Me
tulemme pimeydestä ja pimeyteen me menemme. Kuten eksynyt yön lintu
liihottelemme tyhjässä pimeydessä. Välähdys vain -- ja me olemme taas
kadonneet tyhjyyteen. Elämä ei ole mitään. Elämä on kaikki. Se on
kuin kiiltomato, joka loistaa öisin ja aamulla on musta. Se on kuin
kiitävien pilvien varjo, joka päivänpaisteessa liukuu kedon yli --
päivän mailleen mennessä sitä ei ole enää. Olen puhunut."
Umbopa vaikeni, ja hetkisen tuijotimme kaikki ääneti eteemme. Sitten
sanoi Henry Curtis:
"Sinä olet harvinainen mies."
Umbopa hymyili. "Minun mielestäni me kaksi olemme samankaltaiset,
Inkubu. Ja ehkä minäkin etsin veljeäni vuorten tuolta puolen."
Minä loin häneen epäluuloisen katseen. "Mitä tarkoitat?" kysyin,
"mitä sinä niistä vuorista tiedät?"
"Vähäsen", vastasi Umbopa salaperäisesti, "vain vähäsen. Tiedän, että
niiden takana on maa, ihmeellisen ihana satumaa, jonka metsissä asuu
urhoollinen kansa. Suuret virrat juoksevat sen maan läpi ja valkoinen
leveä tie leikkaa sen, siellä on valkoisia vuoria ja paljon puita.
Mutta mitä hyödyttää siitä puhua? Tulee jo pimeä. Ne, jotka elävät
niin kauan, että voivat sen nähdä, näkevät sen."
Taas loin häneen epäluuloisen katseen. Mistä hän tämän kaiken tiesi?
Umbopa arvasi ajatukseni. "Turhaan minua pelkäätte, Makumazahn!"
sanoi hän. "Minä en viritä ansoja teille. Mutta jos joskus saavumme
noiden vuorten yli sinne, missä päivä laskee, niin sanon teille,
mitä tiedän. Mutta vuorenharjanteilla asuu kuolema. Olkaa viisaat ja
kääntykää takaisin! Menkää norsuja pyytämään. Olen puhunut."
Sen enempää sanomatta hän kohotti keihäänsä tervehdykseksi ja palasi
leiriin. Kun hetken kuluttua palasimme sinne, näimme hänen istuvan
pyssyään puhdistamassa -- aivan kuin muutkin kafferilaiset.
"Omituinen mies," sanoi Henry Curtis.
"Niin", vastasin minä, "liiankin omituinen. Hän tietää nähtävästi
paljonkin, mutta ei tahdo puhua. Mutta vähätpä siitä, pahempaa
vastusta hän tuskin voi meille tuottaa vaikka, näyttäisikin
hampaitaan."
Seuraavana aamuna aloimme varustautua lähtöön. Luonnollisesti
emme voineet raahata norsupyssyjämme ja muita raskaita tavaroita
erämaan halki, sen vuoksi annoimme matkapassit kantajillemme ja
teimme sopimuksen erään vanhan neekerin kanssa, jolla oli kraali
läheisyydessä, että hän tallettaisi omaisuutemme, kunnes palaisimme
niitä noutamaan.
Sydäntäni kirveli, jättäessäni kalliit aseeni tuolle vanhalle
veijarille. Nähdessäni kuinka ahnaasti hänen silmänsä tarkastivat
pyssyjä, ajattelin itsekseni: "Tuota miestä täytyy pitää kovalla,
muuten emme iki maailmassa enää saa omaisuuttamme takaisin."
Tuumasta toimeen! Latasin pyssyt ja ilmoitin hänelle, että jos hän
sormen päälläänkään niihin koskisi, ne laukeaisivat. Ja kuinkas
kävi, siitä huolimatta hän heti tarttui suureen norsupyssyni! Pam --
se pamahti ja puhkaisi reiän vanhan rosvon omaan lihavaan härkään,
joka rauhallisena kävi laitumella vähän matkan päässä. Itse hän sai
sellaisen kolauksen pyssyn perästä että pyllähti kumoon. Ja nytkös
äijä suuttui! Torui ja pauhasi ja vaati korvausta härästään. Mutta
pyssyä ei mikään voima enää saanut häntä liikuttamaan.
"Pankaa nuo elävät pirut tuonne vajaan", sanoi hän, "ja peittäkää ne
hyvin, muuten ne vievät meiltä kaikilta hengen."
Sitten selitin hänelle vielä, että jolleivät kaikki tavaramme ole
hyvässä kunnossa, kun palaamme takaisin, niin minä tuhoan hänet ja
koko hänen huoneensa noitakeinoilla; ja jos minä kuolisin ja hän
koettaisi varastaa pyssymme, minä kummittelen hänen talossaan joka
yö, peloitan hänen karjansa, hapatan hänen maitonsa ja päästän kaikki
pyssypirut irralleen häntä yötä päivää piinaamaan. Kas, se naula
veti, ukko vannoi pyhästi vartioivansa meidän tavaroitamme kuin
konsaan oman isänsä henkeä. Hän oli näet hyvin taika-uskoinen vanha
kafferilainen ja muuten aika lurjus.
Kun tämä asia oli järjestetty, aloimme panna kokoon matkatavaroita,
jotka aioimme ottaa mukaamme. Meitä oli kaikkiaan viisi; Curtis, God
ja minä sekä Umbopa ja hottentotti Tuulihattu ja kukin meistä sai
kantaakseen noin 20 kiloa.
Luettelen seuraavassa yhteisen kuormastomme:
3 pika-ampuvaa pyssyä ynnä 200 patruunaa; molemmat Winchester-pyssyt
ja samoin 200 patruunaa Umbopan ja Tuulihatun varalle, 3 revolveria
ynnä 60 patruunaa;