VIIDES LUKU.

Me matkaamme erämaahan.

Me olimme kaataneet yhdeksän norsua, ja kaksi päivää kului, ennenkuin

olimme katkaisseet niiden torahampaat. Sitten hautasimme kaikki

kahdeksantoista hammasta hietaan suuren, suunnattoman puun alle.

Sieltä saatoimme ne helposti löytää paluumatkallamme -- jos nimittäin

koskaan palaisimme näille seuduille. En ole eläissäni nähnyt niin

paljon ja niin kaunista norsunluuta yhtä haavaa. Jokainen hammas

painoi keskimäärin 20 kiloa; suurella koirasnorsulla, joka tappoi

Khiva raukan, oli raskaimmat hampaat; ne painoivat yhteensä noin 80

kiloa.

Khivan maalliset jäännökset hautasimme muutamaan muurahaiskarhun

luolaan, ja panimme assegajin mukaan hänen hautaansa, ettei hänen

tarvitsisi vaeltaa aseetonna tietään suuren tuntemattoman maan halki,

jonne hän nyt oli lähtenyt. Ja sitten läksimme kolmantena päivänä

matkaamaan eteenpäin -- kohti meidän tuntematonta maatamme.

Päivä toisensa jälkeen kului, me vaan yhä astuimme pohjoista

kohti ja monta ihmeellistä seikkailua saimme kokea väsyttävällä

matkallamme. Niistä en nyt kuitenkaan tällä kertaa sen enempää kerro.

Viimein saavuimme toukokuun keskipaikkeilla Lukanga-virralle ja

Sitandankraalille.

Muistan vielä selvästi tulomme tähän paikkaan. Oikealla meistä olivat

alkuasukkaiden yksinkertaiset majat ja muutamia karjanavetoita

hajallaan toisistaan sekä virran rannalla kappale viljeltyä maata,

josta villit saivat niukan viljavarastonsa. Vainioiden takana

oli suuri lainehtiva lakeus, joiden korkeassa ruohikossa vilisi

kaikenlaista metsänriistaa. Vasemmalla oli ääretön erämaa. Me olimme

nyt siis viljellyn maan ja erämaiden rajalla.

Aivan leiripaikkamme läheisyydessä lirisi pieni puro, ja sen tuolla

puolen kohosi kivinen rinne. Samaa rinnettä myöten olin kaksikymmentä

vuotta sitten nähnyt onnettoman Silvestran ryömivän alas turhaan

pyrittyään Salomon kaivoksille. Rinteen takana alkoi loppumaton kuiva

erämaa, joka ei kasvanut muuta kuin laihaa lyhyttä pensaikkoa.

Ilta oli käsissä. Suurena hehkuvana tulipallona meni aurinko hitaasti

mailleen näköpiirin taa ja sen loistavat säteet kultasivat äärettömän

lakeuden. Henry Curtis ja minä jätimme Godin huoleksi pikku telttamme

pystyttämisen ja nousimme itse kummulle, josta oli laaja näköala

erämaan yli.

Ilma oli kirkas ja puhdas, kaukana saatoin eroittaa Suliman-vuorten

siintävät valkohohteiset ääriviivat.

Minä viittasin niitä kohti. "Tuolla", sanoin minä, "tuolla kohoaa

Salomon kaivoksia ympäröivä muuri, Jumala tietää, pääsemmekö koskaan

sen yli."

"Kenties elää veljeni sen muurin takana. Jos niin on, täytyy minun

löytää hänet," lausui Curtis vakavalla äänellä. Näki, että hän oli

mies, joka pysyi päätöksessään.

Minä käännyin lähteäkseni takaisin leiripaikallemme. Huomasin nyt,

ett'emme olleet yksin. Meidän takanamme seisoi mies, joka hänkin

vakavin silmin katseli sinertäviä vuoria. Hän oli Umbopa, kookas

zululaisemme.

Nähdessään, että minä olin hänet huomannut, kääntyi hän Curtisin

puoleen, viittasi paksulla keihäällään vuoriin ja lausui:

"Tuohon maahanko aiot matkata, Inkubu?" Inkubu on norsun zululainen

nimitys. Kafferilaiset olivat antaneet tämän nimen Curtis

ystävälleni. Minun puolestani saavat alkuasukkaat kutsua meitä

valkoisia millä nimellä tahansa keskenänsä jutellessaan meistä, mutta

vasten naamaa ei heidän sovi puhutella meitä liikanimillään. Sen

vuoksi käskin Umbopaa käyttämään säädyllisempää kieltä isäntäänsä

puhutellessaan. Mutta hän vain naurahti puoliääneen, ja se ärsytti

minua vielä enemmän.

"Entäs jos nyt olisinkin päällikön vertainen?" lausui hän. "Hän on

tosin kuninkaallista verta, sen näen hänen ryhdistään ja katseestaan;

ehkä minäkin olen yhtä jalosukuinen! Ainakin olen yhtä voimakas kuin

hän. Ole minun kieleni, oo Makumazahn, ja puhu sanani herralleni

Inkubulle, sillä tahdon puhua hänelle ja sinulle."

Oikeastaan olin, kuten sanottu, suuttunut mieheen. Mutta hänen uljas

käytöksensä vaikutti minuun, sitä paitsi olin utelias tietämään,

mitä sanottavaa hänellä oli meille. Sen vuoksi käänsin hänen sanansa

Curtisille lisäten siihen omasta puolestani, että hän oli röyhkeä ja

suurisuinen veitikka.

"Kyllä, Umbopa!" sanoi Curtis, "minä aion lähteä sinne."

"Erämaa on laaja eikä siellä ole vettä. Vuoret ovat korkeat ja

lumipeittoiset. Ei kukaan tiedä, mitä niiden takana on. Millä lailla

aiot päästä sinne, Inkubu? Ja miksi, mitä etsit sieltä?"

Minä käänsin hänen sanansa, ja Curtis vastasi:

"Sano hänelle, että minä lähden sinne, koska veljeni on siellä ja

minä tahdon löytää hänet."

"Niin on, Inkubu", vastasi Umbopa päätään nyökäyttäen, "muuan mies,

jonka tapasin tiellä, kertoi minulle, että valkoinen mies ja hänen

palvelijansa kaksi vuotta sitten kulkivat noita vuoria kohti. Mutta

he eivät palanneet koskaan enää."

"Kuinka tiedät, että hän oli veljeni?" kysyi Curtis.

"Minä en sitä tiedä. Mutta mies, jonka kanssa puhuin, sanoi minulle,

että muukalaisella oli sinun silmäsi, mutta hänen partansa oli musta.

Kuulin myös, että hänen palvelijansa oli betsjuanilainen ja Jim

nimeltään."

"Hän on epäilemättä oikeassa", sanoin minä. Henry Curtis tuijotti

miettiväisenä eteensä. "Minä arvasin kyllä sen", sanoi hän. "Kun

George kerran on päättänyt tehdä jotain, ajaa hän tavallisesti

asiansa perille; sellainen hän on ollut varhaisimmasta lapsuudestaan.

Jos hän on saanut päähänsä kiivetä Suliman-vuorten yli, niin hän on

sen tehnyt, ellei joku onnettomuus ole häntä kohdannut. Meidän täytyy

siis etsiä häntä vuoren toiselta puolelta."

Umbopa ymmärsi varsin hyvin meidän kieltämme, vaikka hän harvoin

puhui sitä:

"Sinne on pitkä matka, Inkubu", sanoi hän.

"Niin, sinne on pitkä matka", vastasi Curtis. "Mutta ei mikään matka

maailmassa ole liian pitkä miehelle, jolla on luja tahto. Ihminen

voi, mitä hän tahtoo, Umbopa. Korkeat vuoret, laajat erämaat --

kaikki ovat hänelle vain pikku seikkoja, jotka eivät estä hänen

kulkuaan. Kun rakkaus johtaa häntä, ei mikään voi häntä pidättää."

"Suuria sanoja, päällikköni!" kuului Umbopan vastaus. "Suuria, yleviä

sanoja, jotka kaikuvat ylpeiltä miehen suussa. Olet oikeassa, Inkubu.

Mitä on elämä? Se on kuin höyhen, kuin ruohonsiemen, jota tuuli

lennättää. Usein kantautuu siemen tietymättömiin ja kuolee, mutta jos

se on raskas ja hyvä, juurtuu se multaan, kasvaa ja menestyy. Miehen

tulee ylväänä astua tietänsä eteenpäin ja taistella myrskyjä vastaan.

Jokaisen ihmisen täytyy kuolla. Mitäpä siitä, tuleeko kuolema vähän

aikaisemmin vai vähän myöhemmin? Minä tahdon seurata sinua ja sinun

miehiäsi erämaan halki ja korkeiden vuorten yli -- seurata sinua,

kunnes hengetönnä vaivun jalkaisi juureen."

Hän vaikeni silmänräpäykseksi, mutta jatkoi sitten omituisella

kaunopuheisuudella, joka on zululaisille ominaista:

"Niin, mitä on elämä? Sanokaa se minulle, te valkoiset miehet!

Tehän olette viisaita, te tunnette maailman salaisuudet, tutkitte

tähtien kulun ja tähtien takaiset maailmat. Te puhutte ilman kieltä

maailman etäisimpäänkin maahan... selvittäkää, te valkoiset miehet,

minulle elämän arvoitus -- minne käy elämämme ja mistä se tulee?...

Te ette vastaa, te ette tiedä. Kuulkaa, minä sanon sen teille. Me

tulemme pimeydestä ja pimeyteen me menemme. Kuten eksynyt yön lintu

liihottelemme tyhjässä pimeydessä. Välähdys vain -- ja me olemme taas

kadonneet tyhjyyteen. Elämä ei ole mitään. Elämä on kaikki. Se on

kuin kiiltomato, joka loistaa öisin ja aamulla on musta. Se on kuin

kiitävien pilvien varjo, joka päivänpaisteessa liukuu kedon yli --

päivän mailleen mennessä sitä ei ole enää. Olen puhunut."

Umbopa vaikeni, ja hetkisen tuijotimme kaikki ääneti eteemme. Sitten

sanoi Henry Curtis:

"Sinä olet harvinainen mies."

Umbopa hymyili. "Minun mielestäni me kaksi olemme samankaltaiset,

Inkubu. Ja ehkä minäkin etsin veljeäni vuorten tuolta puolen."

Minä loin häneen epäluuloisen katseen. "Mitä tarkoitat?" kysyin,

"mitä sinä niistä vuorista tiedät?"

"Vähäsen", vastasi Umbopa salaperäisesti, "vain vähäsen. Tiedän, että

niiden takana on maa, ihmeellisen ihana satumaa, jonka metsissä asuu

urhoollinen kansa. Suuret virrat juoksevat sen maan läpi ja valkoinen

leveä tie leikkaa sen, siellä on valkoisia vuoria ja paljon puita.

Mutta mitä hyödyttää siitä puhua? Tulee jo pimeä. Ne, jotka elävät

niin kauan, että voivat sen nähdä, näkevät sen."

Taas loin häneen epäluuloisen katseen. Mistä hän tämän kaiken tiesi?

Umbopa arvasi ajatukseni. "Turhaan minua pelkäätte, Makumazahn!"

sanoi hän. "Minä en viritä ansoja teille. Mutta jos joskus saavumme

noiden vuorten yli sinne, missä päivä laskee, niin sanon teille,

mitä tiedän. Mutta vuorenharjanteilla asuu kuolema. Olkaa viisaat ja

kääntykää takaisin! Menkää norsuja pyytämään. Olen puhunut."

Sen enempää sanomatta hän kohotti keihäänsä tervehdykseksi ja palasi

leiriin. Kun hetken kuluttua palasimme sinne, näimme hänen istuvan

pyssyään puhdistamassa -- aivan kuin muutkin kafferilaiset.

"Omituinen mies," sanoi Henry Curtis.

"Niin", vastasin minä, "liiankin omituinen. Hän tietää nähtävästi

paljonkin, mutta ei tahdo puhua. Mutta vähätpä siitä, pahempaa

vastusta hän tuskin voi meille tuottaa vaikka, näyttäisikin

hampaitaan."

Seuraavana aamuna aloimme varustautua lähtöön. Luonnollisesti

emme voineet raahata norsupyssyjämme ja muita raskaita tavaroita

erämaan halki, sen vuoksi annoimme matkapassit kantajillemme ja

teimme sopimuksen erään vanhan neekerin kanssa, jolla oli kraali

läheisyydessä, että hän tallettaisi omaisuutemme, kunnes palaisimme

niitä noutamaan.

Sydäntäni kirveli, jättäessäni kalliit aseeni tuolle vanhalle

veijarille. Nähdessäni kuinka ahnaasti hänen silmänsä tarkastivat

pyssyjä, ajattelin itsekseni: "Tuota miestä täytyy pitää kovalla,

muuten emme iki maailmassa enää saa omaisuuttamme takaisin."

Tuumasta toimeen! Latasin pyssyt ja ilmoitin hänelle, että jos hän

sormen päälläänkään niihin koskisi, ne laukeaisivat. Ja kuinkas

kävi, siitä huolimatta hän heti tarttui suureen norsupyssyni! Pam --

se pamahti ja puhkaisi reiän vanhan rosvon omaan lihavaan härkään,

joka rauhallisena kävi laitumella vähän matkan päässä. Itse hän sai

sellaisen kolauksen pyssyn perästä että pyllähti kumoon. Ja nytkös

äijä suuttui! Torui ja pauhasi ja vaati korvausta härästään. Mutta

pyssyä ei mikään voima enää saanut häntä liikuttamaan.

"Pankaa nuo elävät pirut tuonne vajaan", sanoi hän, "ja peittäkää ne

hyvin, muuten ne vievät meiltä kaikilta hengen."

Sitten selitin hänelle vielä, että jolleivät kaikki tavaramme ole

hyvässä kunnossa, kun palaamme takaisin, niin minä tuhoan hänet ja

koko hänen huoneensa noitakeinoilla; ja jos minä kuolisin ja hän

koettaisi varastaa pyssymme, minä kummittelen hänen talossaan joka

yö, peloitan hänen karjansa, hapatan hänen maitonsa ja päästän kaikki

pyssypirut irralleen häntä yötä päivää piinaamaan. Kas, se naula

veti, ukko vannoi pyhästi vartioivansa meidän tavaroitamme kuin

konsaan oman isänsä henkeä. Hän oli näet hyvin taika-uskoinen vanha

kafferilainen ja muuten aika lurjus.

Kun tämä asia oli järjestetty, aloimme panna kokoon matkatavaroita,

jotka aioimme ottaa mukaamme. Meitä oli kaikkiaan viisi; Curtis, God

ja minä sekä Umbopa ja hottentotti Tuulihattu ja kukin meistä sai

kantaakseen noin 20 kiloa.

Luettelen seuraavassa yhteisen kuormastomme:

3 pika-ampuvaa pyssyä ynnä 200 patruunaa; molemmat Winchester-pyssyt

ja samoin 200 patruunaa Umbopan ja Tuulihatun varalle, 3 revolveria

ynnä 60 patruunaa;

Kuningas Salomon kaivokset · 第 12 / 34 题