NELJÄS LUKU.

Norsunpyynnillä.

Lähellä Lukanga- ja Kalukve-virtojen yhtymäpaikkaa sijaitsee Sitandan

kraali. Sinne on Durbanista matkaa noin 300 peninkulmaa -- koko pitkä

taipale. Viimeiset viisikymmentä peninkulmaa saimme päälle päätteeksi

astua jalkasin -- sillä seutu vilisi ilkeitä tsetsekärpäsiä, joiden

pistos tappaa kaikki muut elävät olennot paitsi aasin ja ihmisen.

Sen vuoksi oli meidän mahdoton kulettaa vetojuhtiamme eteenpäin; ne

olisivat vaan toinen toisensa jälkeen sortuneet tielle.

Luonnollisesti oli meillä matkallamme jos jonkinlaisia seikkailuja.

En kuitenkaan aio niitä kaikkia tässä kertoa -- silloinpa vasta

kirjastani paksu koituisi. Mainitsen siis vain, että läksimme

Durbanista tammikuun viime päivinä ja asetuimme lähelle Sitandan

kraalia noin toukokuun keskipaikkeilla. Ja sitten kerron vain

lyhyesti eräästä tapahtumasta, jonka saimme kokea tällä taipaleella,

nimittäin norsunpyynnistämme.

Inyati on viimeinen kauppapaikka Matabele-maassa, jota

hallitsee kuningas Lobengula -- suuri lurjus! Täällä täytyi

meidän valitettavasti heittää liikuttavat jäähyväiset mukaville

vankkureillemme. Kahdestakymmenestä härästä, jotka olin ostanut

Durbanissa, oli nyt jäljellä vain kaksitoista. Yksi oli kuollut

lasisilmäkäärmeen puremaan, kolme oli kuollut janoon ja väsymykseen,

kolme oli syönyt myrkyllistä tulpaani nimistä yrttiä ja yksi oli

juossut karkuun. Kahdestatoista jäljellejääneestä saimme töin tuskin

pelastetuksi viisi. Nekin olivat syöneet samaa myrkyllistä yrttiä,

mutta me annoimme niille vastamyrkkyä.

Nyt jätimme, kuten sanottu, sekä härät että vankkurit Inyatiin Tomin

ja Gozan valvonnan alaisiksi. Tiesimmehän että he olivat luotettavia

kumpikin, ja sitä paitsi lupasi muuan Inyatissa asuva skotlantilainen

lähetyssaarnaaja pitää hiukan silmällä sekä heitä että omaisuuttamme.

Sitten vuokrasimme kuusi kantajaa ja läksimme vaaralliselle

matkallemme Umbopan, Khivan ja "Tuulihatun" seuraamina. Muistan vielä

sen hetken niin selvästi kuin eilisenpäivän, me olimme kaikki hiukan

alakuloiset -- jokainen ajatteli luullakseni, että emme koskaan

enää palaisi takasin, minä puolestani olin melkein varma siitä.

Kuljimme ääneti kauan aikaa. Viimein viritti Umbopa zululaisen laulun

uljaista miehistä, jotka olivat kyllästyneet arkielämän uneliaaseen

yksitoikkoisuuteen ja senvuoksi suuntasivat kulkunsa erämaahan

kohti seikkailuja tai -- kuolemaa. Mutta kun he olivat kulkeneet

kauas pohjoiseen, vaihtui erämaa ihanaksi maaksi, joka oli täynnä

metsänriistaa ja karjaa, nuoria kauniita naisia ja uljaita sotureita.

Umbopan laulu elvytti meitä, se oli mielestämme hyvä enne. Umbopa

oli hauska veitikka ja rattoisa matkatoveri, hänellä oli erinomainen

taipumus saada ihmiset hyvälle tuulelle. Mutta joskus oli hän itse

raskasmielinen ja silloin täytyi meidän rohkaista häntä.

Kun olimme astuneet noin neljäntoista päivämatkan verran Inyatista,

jouduimme erittäin kauniiseen ja laajaan metsään. Maaperä oli täynnä

kukkuloita, joiden jyrkkiä rinteitä peitti tiheä pensaskasvullisuus.

Siellä kasvoi muun muassa kaunis machabellpuu, jonka oksat ja lehdet

ovat norsujen herkkuruokaa. Helposti huomasi näiden paksunahkaisten

oleskelevan lähitienoilla; kaikkialla näimme niiden jälkiä ja siellä

täällä olivat puut ruhjotut tai raastetut juurineen maasta. Norsu

elämöi rajusti laitumellaan.

Eräänä päivänä saavuimme pitkän, väsyttävän matkan jälkeen

erinomaisen ihanalle paikalle. Viidakkoa kasvavan kukkulan juurella

aukeni eteemme kuivunut virranuoma, jonka pohjassa kuitenkin siellä

täällä oli pieniä vesilätäköitä. Se oli nähtävästi metsäneläinten

juomapaikka. Vastapäätä kukkulaa oli suuri metsäinen tasanko, joka

näytti miltei puistolta, siellä täällä kasvoi ryhmä mimoosapuita tai

kiiltäviä machabellpuita, ja silmän kantamiin levisi raivaamatonta

viidakkoa.

Saavuttuamme virranuomalle kohtasimme suuren giraffilauman. Kapisevin

sorkin, häntä kiemurassa nelistivät tai pikemmin vaappuivat nämä

kummalliset eläimet pakoon 4-500 kyynärän päähän meistä. Oli

siis jotenkin turhaa koettaa tähdätä niihin. Mutta God ei voinut

hillitä itseään. Me, jotka kuljimme hänen jäljessään, näimme hänen

äkkiä kohottavan pyssyn poskelleen ja -- pam! -- samassa lennähti

luoti kohti takimmaista giraffia. Aivan sattuman kaupalla osui

laukaus takaa eläimen niskaan ja tunkeutui selkäytimeen. Giraffi --

nuori naaras -- pyörähti ympäri ja heitti kuperkeikan. En ole iki

maailmassa nähnyt ihmeellisempää.

"Hiisi vieköön", huudahti God -- ikäväkseni täytyy minun tunnustaa,

että hänellä oli ruma tapa kiroilla, kun hän innostui -- "luulenpa

totta vie tappaneeni sen!"

"Oo Bougwan", huusivat kafferilaiset, "Oo, Oo."

He olivat antaneet Godille nimen "Bougwan" (lasisilmä), koska hän

käytti lornettia.

"Oo Bougwan!" huusimme Curtis ja minäkin. Ja siitä päivin pidettiin

Godia mestariampujana, ainakin kafferilaisten kesken. Oikeastaan oli

hänen ampumataitonsa jotenkin huono, mutta kun hän täst'edes ampui

syrjään, sai se kaikki mennä tämän giraffin lukuun.

Annoimme muutamien kafferilaisten leikata giraffista parhaat palat

ja ryhdyimme itse rakentamaan aitausta yön varalle. Kaadettuamme

koko joukon orjantappurapensaita asetimme ne ympyrään kerroksittain.

Ympyrän sisään hajotimme ruohoa ja saimme siten pehmeän vuoteen.

Juuri kun olimme saaneet pikku linnoituksemme kuntoon, nousi kuu,

ja samalla tuli kafferilainen ilmoittamaan, että ruoka oli valmis.

Hyvänen aika, kuinka makealta giraffipaisti maistui! Varsinkin

ydinluut, vaikka olikin vaikea saada ne säretyiksi. Lähinnä

paistetuita norsunsydämiä on giraffinydin parasta herkkuani.

Syötyämme lausuimme Godille monenkertaiset kiitokset ruuasta, sitten

viritimme nuotion, sytytimme piippumme ja heittäydyimme tulen ääreen

juttelemaan. Näytimme varmaan omituisilta venyessämme siinä nuotion

ääressä kuuvalossa. Me kaksi, Curtis ja minä, olimme toistemme

täydelliset vastakohdat: minä laiha, lyhyt ja tumma, hän pitkä,

kookas ja vaalea, minun tukkani oli lyhyeksi leikattu, harmahtava

ja kankea kuin harja, hänen keltaiset kiharansa olivat matkalla

kasvaneet pitkiksi... Mutta kapteeni God oli kuitenkin merkillisin

meistä kolmesta. Minä näen hänet vielä, sellaisena kuin hän istui

nahkasäkillä, hienona, puhtaana ja huolellisesti puettuna, kuin olisi

hän suoraa päätä tullut joistakin kutsuista. Kuten tavallisesti oli

hänen partansa huolellisesti ajettu, sekä lornetti että valehampaat

olivat kuin kiinni juotetut paikoilleen. Olipa hänellä ihka puhdas

kauluskin, hän oli nimittäin ottanut mukaansa koko joukon valkoisesta

guttaperkasta tehtyjä kauluksia.

"Eihän ne paina mitään", sanoi hän, kun minä ihmettelin että hän

kuletti mukanaan sellaista joutavaa rihkamaa. "Ja minusta on aina

hyvin hauska olla siististi puettu."

Siinä nyt venyimme jutellen niitä näitä, poltimme tupakkaa ja

katselimme kafferilaisia, jotka hekin vetivät sauhuja. He polttivat

jonkinlaista juovuttavaa "daccha" nimistä ainetta, ja kun he olivat

saaneet kyllikseen, kietoutuivat he peitteisiinsä toinen toisensa

jälkeen ja laskeutuivat nukkumaan nuotion ääreen.

Umbopa ei ollut juuri koskaan yhdessä toisten kafferilaisten kanssa.

Tänäkin iltana hän istui erillään heistä vähän matkan päässä pää

käsien nojassa, nähtävästi syviin ajatuksiin vaipuneena.

Kuningas Salomon kaivokset · 第 10 / 34 题