Norsunpyynnillä.
Lähellä Lukanga- ja Kalukve-virtojen yhtymäpaikkaa sijaitsee Sitandan
kraali. Sinne on Durbanista matkaa noin 300 peninkulmaa -- koko pitkä
taipale. Viimeiset viisikymmentä peninkulmaa saimme päälle päätteeksi
astua jalkasin -- sillä seutu vilisi ilkeitä tsetsekärpäsiä, joiden
pistos tappaa kaikki muut elävät olennot paitsi aasin ja ihmisen.
Sen vuoksi oli meidän mahdoton kulettaa vetojuhtiamme eteenpäin; ne
olisivat vaan toinen toisensa jälkeen sortuneet tielle.
Luonnollisesti oli meillä matkallamme jos jonkinlaisia seikkailuja.
En kuitenkaan aio niitä kaikkia tässä kertoa -- silloinpa vasta
kirjastani paksu koituisi. Mainitsen siis vain, että läksimme
Durbanista tammikuun viime päivinä ja asetuimme lähelle Sitandan
kraalia noin toukokuun keskipaikkeilla. Ja sitten kerron vain
lyhyesti eräästä tapahtumasta, jonka saimme kokea tällä taipaleella,
nimittäin norsunpyynnistämme.
Inyati on viimeinen kauppapaikka Matabele-maassa, jota
hallitsee kuningas Lobengula -- suuri lurjus! Täällä täytyi
meidän valitettavasti heittää liikuttavat jäähyväiset mukaville
vankkureillemme. Kahdestakymmenestä härästä, jotka olin ostanut
Durbanissa, oli nyt jäljellä vain kaksitoista. Yksi oli kuollut
lasisilmäkäärmeen puremaan, kolme oli kuollut janoon ja väsymykseen,
kolme oli syönyt myrkyllistä tulpaani nimistä yrttiä ja yksi oli
juossut karkuun. Kahdestatoista jäljellejääneestä saimme töin tuskin
pelastetuksi viisi. Nekin olivat syöneet samaa myrkyllistä yrttiä,
mutta me annoimme niille vastamyrkkyä.
Nyt jätimme, kuten sanottu, sekä härät että vankkurit Inyatiin Tomin
ja Gozan valvonnan alaisiksi. Tiesimmehän että he olivat luotettavia
kumpikin, ja sitä paitsi lupasi muuan Inyatissa asuva skotlantilainen
lähetyssaarnaaja pitää hiukan silmällä sekä heitä että omaisuuttamme.
Sitten vuokrasimme kuusi kantajaa ja läksimme vaaralliselle
matkallemme Umbopan, Khivan ja "Tuulihatun" seuraamina. Muistan vielä
sen hetken niin selvästi kuin eilisenpäivän, me olimme kaikki hiukan
alakuloiset -- jokainen ajatteli luullakseni, että emme koskaan
enää palaisi takasin, minä puolestani olin melkein varma siitä.
Kuljimme ääneti kauan aikaa. Viimein viritti Umbopa zululaisen laulun
uljaista miehistä, jotka olivat kyllästyneet arkielämän uneliaaseen
yksitoikkoisuuteen ja senvuoksi suuntasivat kulkunsa erämaahan
kohti seikkailuja tai -- kuolemaa. Mutta kun he olivat kulkeneet
kauas pohjoiseen, vaihtui erämaa ihanaksi maaksi, joka oli täynnä
metsänriistaa ja karjaa, nuoria kauniita naisia ja uljaita sotureita.
Umbopan laulu elvytti meitä, se oli mielestämme hyvä enne. Umbopa
oli hauska veitikka ja rattoisa matkatoveri, hänellä oli erinomainen
taipumus saada ihmiset hyvälle tuulelle. Mutta joskus oli hän itse
raskasmielinen ja silloin täytyi meidän rohkaista häntä.
Kun olimme astuneet noin neljäntoista päivämatkan verran Inyatista,
jouduimme erittäin kauniiseen ja laajaan metsään. Maaperä oli täynnä
kukkuloita, joiden jyrkkiä rinteitä peitti tiheä pensaskasvullisuus.
Siellä kasvoi muun muassa kaunis machabellpuu, jonka oksat ja lehdet
ovat norsujen herkkuruokaa. Helposti huomasi näiden paksunahkaisten
oleskelevan lähitienoilla; kaikkialla näimme niiden jälkiä ja siellä
täällä olivat puut ruhjotut tai raastetut juurineen maasta. Norsu
elämöi rajusti laitumellaan.
Eräänä päivänä saavuimme pitkän, väsyttävän matkan jälkeen
erinomaisen ihanalle paikalle. Viidakkoa kasvavan kukkulan juurella
aukeni eteemme kuivunut virranuoma, jonka pohjassa kuitenkin siellä
täällä oli pieniä vesilätäköitä. Se oli nähtävästi metsäneläinten
juomapaikka. Vastapäätä kukkulaa oli suuri metsäinen tasanko, joka
näytti miltei puistolta, siellä täällä kasvoi ryhmä mimoosapuita tai
kiiltäviä machabellpuita, ja silmän kantamiin levisi raivaamatonta
viidakkoa.
Saavuttuamme virranuomalle kohtasimme suuren giraffilauman. Kapisevin
sorkin, häntä kiemurassa nelistivät tai pikemmin vaappuivat nämä
kummalliset eläimet pakoon 4-500 kyynärän päähän meistä. Oli
siis jotenkin turhaa koettaa tähdätä niihin. Mutta God ei voinut
hillitä itseään. Me, jotka kuljimme hänen jäljessään, näimme hänen
äkkiä kohottavan pyssyn poskelleen ja -- pam! -- samassa lennähti
luoti kohti takimmaista giraffia. Aivan sattuman kaupalla osui
laukaus takaa eläimen niskaan ja tunkeutui selkäytimeen. Giraffi --
nuori naaras -- pyörähti ympäri ja heitti kuperkeikan. En ole iki
maailmassa nähnyt ihmeellisempää.
"Hiisi vieköön", huudahti God -- ikäväkseni täytyy minun tunnustaa,
että hänellä oli ruma tapa kiroilla, kun hän innostui -- "luulenpa
totta vie tappaneeni sen!"
"Oo Bougwan", huusivat kafferilaiset, "Oo, Oo."
He olivat antaneet Godille nimen "Bougwan" (lasisilmä), koska hän
käytti lornettia.
"Oo Bougwan!" huusimme Curtis ja minäkin. Ja siitä päivin pidettiin
Godia mestariampujana, ainakin kafferilaisten kesken. Oikeastaan oli
hänen ampumataitonsa jotenkin huono, mutta kun hän täst'edes ampui
syrjään, sai se kaikki mennä tämän giraffin lukuun.
Annoimme muutamien kafferilaisten leikata giraffista parhaat palat
ja ryhdyimme itse rakentamaan aitausta yön varalle. Kaadettuamme
koko joukon orjantappurapensaita asetimme ne ympyrään kerroksittain.
Ympyrän sisään hajotimme ruohoa ja saimme siten pehmeän vuoteen.
Juuri kun olimme saaneet pikku linnoituksemme kuntoon, nousi kuu,
ja samalla tuli kafferilainen ilmoittamaan, että ruoka oli valmis.
Hyvänen aika, kuinka makealta giraffipaisti maistui! Varsinkin
ydinluut, vaikka olikin vaikea saada ne säretyiksi. Lähinnä
paistetuita norsunsydämiä on giraffinydin parasta herkkuani.
Syötyämme lausuimme Godille monenkertaiset kiitokset ruuasta, sitten
viritimme nuotion, sytytimme piippumme ja heittäydyimme tulen ääreen
juttelemaan. Näytimme varmaan omituisilta venyessämme siinä nuotion
ääressä kuuvalossa. Me kaksi, Curtis ja minä, olimme toistemme
täydelliset vastakohdat: minä laiha, lyhyt ja tumma, hän pitkä,
kookas ja vaalea, minun tukkani oli lyhyeksi leikattu, harmahtava
ja kankea kuin harja, hänen keltaiset kiharansa olivat matkalla
kasvaneet pitkiksi... Mutta kapteeni God oli kuitenkin merkillisin
meistä kolmesta. Minä näen hänet vielä, sellaisena kuin hän istui
nahkasäkillä, hienona, puhtaana ja huolellisesti puettuna, kuin olisi
hän suoraa päätä tullut joistakin kutsuista. Kuten tavallisesti oli
hänen partansa huolellisesti ajettu, sekä lornetti että valehampaat
olivat kuin kiinni juotetut paikoilleen. Olipa hänellä ihka puhdas
kauluskin, hän oli nimittäin ottanut mukaansa koko joukon valkoisesta
guttaperkasta tehtyjä kauluksia.
"Eihän ne paina mitään", sanoi hän, kun minä ihmettelin että hän
kuletti mukanaan sellaista joutavaa rihkamaa. "Ja minusta on aina
hyvin hauska olla siististi puettu."
Siinä nyt venyimme jutellen niitä näitä, poltimme tupakkaa ja
katselimme kafferilaisia, jotka hekin vetivät sauhuja. He polttivat
jonkinlaista juovuttavaa "daccha" nimistä ainetta, ja kun he olivat
saaneet kyllikseen, kietoutuivat he peitteisiinsä toinen toisensa
jälkeen ja laskeutuivat nukkumaan nuotion ääreen.
Umbopa ei ollut juuri koskaan yhdessä toisten kafferilaisten kanssa.
Tänäkin iltana hän istui erillään heistä vähän matkan päässä pää
käsien nojassa, nähtävästi syviin ajatuksiin vaipuneena.