"Umbopa", vastasi mies syvällä äänellä.
"Olen nähnyt sinut joskus ennen", sanoin minä.
"Niin, Inkusi (päällikkö) näki kasvoni leirissä Isandlhlwanan luona
päivää ennen suurta taistelua."
Aivan oikein, nyt muistin sen. Siinä sodassa, jossa Napoleon
kolmannen poika, ranskalainen prinssi, menetti henkensä, olin minä
englantilaisen armeijaosaston oppaana. Onneksi lähetettiin minut
päivää ennen äskenmainittua taistelua pois leiristä opastamaan
muutamia kuormavaunuja. Sill'aikaa kun odotin härkien valjastamista,
jouduin keskusteluun tämän miehen kanssa, joka jonkinlaisena
alipäällikkönä johti alkuasukkaiden apujoukkoa. Hän lausui
epäilevänsä, ettei leiri ollut niin vahva kuin miltä näytti. Silloin
käskin minä hänen pitää suunsa kiinni ja heittää sellaiset asiat
viisaampien haltuun, mutta jälkeenpäin muistelin hänen sanojaan --
hän oli todellakin oikeassa: leiri ei kestänyt taistelua.
"Muistan kyllä sinut", sanoin minä, "mutta mitä tahdot?"
"Olen kuullut, että aiot lähteä pitkälle matkalle kauas pohjoiseen
yhdessä valkoisten päällikköjen kanssa, jotka ovat tulleet
merentakaisesta maasta. Onko se totta Makumazahn?"
Kafferit ovat antaneet minulle nimen Makumazahn, se merkitsee: valpas
mies eli sellainen, joka nousee ylös keskellä yötä.
"Se on totta."
"Olen kuullut, että aiotte retkeillä Lukanga-virralle? Onko sekin
totta Makumazahn?"
"Miksi kysyt sinä meidän matkastamme? Mitä se sinuun koskee?" kysyin
epäluuloisesti, sillä olimme tarkoin salanneet matkasuunnitelmamme.
"Koskeepa kylläkin, oo valkoiset miehet, sillä jos te todella
lähdette niin kauas, tahtoisin minä lähteä kanssanne."
Miehen puhetavassa oli jonkinlaista arvokkaisuutta, joka hämmästytti
minua; niinikään sanoi hän "oo valkoiset miehet", eikä "oo Inkosis"
(päälliköt), kuten alkuasukkaat tavallisesti sanoivat.
"Maltahan!" sanoin hiukan tuimasti. "Sinä et ajattele ennenkuin puhut
ja käytät sopimatonta kieltä. Mikä on nimesi ja missä on kraalisi.
Sano se ensin."
"Nimeni on Umbopa. Asun zululaisten keskuudessa, mutta samaa kansaa
en ole. Esi-isieni kotimaa on kaukana pohjoisessa, siellä he elivät
tuhat vuotta sitten, elävät ehkä vieläkin... Kraalia ei minulla
ole. Monta vuotta olen kuljeskellut paikasta paikkaan. Jonkun aikaa
palvelin Cetevajon armeijassa, mutta sitten pakenin Nataliin,
koska tahdoin nähdä valkoisen miehen elintapoja. Nyt tahdon lähteä
takaisin pohjoiseen päin. Täällä olen vieras. Rahoja en tarvitse,
mutta leipäni edestä teen kyllä hyötyä, sillä olen rohkea mies. Olen
puhunut."
En tietänyt oikein mitä ajatella tästä miehestä ja hänen
esiintymistavastaan. Ymmärsin kyllä, että hän pääasiallisesti puhui
totta, mutta hänessä oli jotain omituista, tavallisista zululaisista
poikkeavaa, ja hänen esityksensä palvella meitä palkatta herätti
minussa epäluuloa.
Tulkitsin hänen puheensa ystävilleni ja kysyin heidän mieltään.
"Käskekää hänen nousta seisaalleen", sanoi Curtis. Umbopa teki niin
ja heitti samalla yltänsä hartioita peittävän pitkän soturiviitan.
Siinä hän nyt seisoi edessämme alastonna kiireestä kantapäähän,
vyötäreillään vaan pieni vaate ja kaulassa leijonan kynsistä tehty
kaulanauha.
Hän oli kerrassaan komea mies -- kauniimpaa miestä en ollut nähnyt
koko Afrikassa. Hän oli ainakin kuuden jalan pituinen, sopusuhtaisen
leveä ja kaunisrakenteinen. Hänen ihovärinsä ei ollut kovin
tumma; siellä täällä vain kertoivat syvät mustat arvet vanhoista
assegajinhaavoista.
Curtis astui hänen luokseen ja tarkasti hänen kauniita, ylväitä
kasvojaan.
"Kaksi komeata miestä, eikö totta?" sanoi kapteeni God, ja siinä hän
oli oikeassa.
"Minä pidän ulkomuodostanne, herra Umbopa, ja otan teidät
palvelukseeni", sanoi Curtis.
Hän lausui sanansa englanninkielellä, mutta Umbopa ymmärsi hänet
nähtävästi, sillä hän vastasi zulukielellä: "Hyvä on". Sitten hän
lisäsi luoden silmäyksen valkoisen miehen kookkaaseen vartaloon, "me
kaksi, sinä ja minä, olemme miehiä."