Me pestaamme Umbopan.
Merimatka Kapista Durbaniin kestää tavallisesti neljä viisi päivää;
riippuen tietysti siitäkin onko ilma hyvä vai huono. Varsinkin täytyy
välistä, jos tuuli on epäsuotuisa, jäädä kellumaan kokonaiseksi
vuorokaudeksi puolitiehen Itä-Lontoon luo, missä laivojen on aika
pulmallista päästä särkkien yli ottamaan lastia. Tällä kertaa kävi
kuitenkin jotenkin hyvästi. Veneet olivat yks kaks paikalla, ja pian
vierivät tavarat, joiden oli määrä tulla maihin, huiskin haiskin
veneisiin. Kaikki lennätettiin alas miten tahansa -- lautaset,
lasitavarat ja villasäkit kaikki samaa menoa. Sietipä nähdä sitä
elämää, mikä syntyi kun puolisensataa sampanjapulloa sisältävä kori
pyörähytettiin menemään! Pullot särkyivät tuhansiksi sirpaleiksi
ja viini virtasi vaahdoten likaisen veneen pohjaan. Oli oikein
ilkeätä nähdä sitä hävitystä! Mutta kafferilaiset veneessä olivat
yhtä iloiset. He löysivät pari eheää pulloa, katkaisivat niiltä
kaulan ja tyhjensivät ne pohjia myöten. Ruskeat lurjukset eivät
ajatelleet, ettei juoma, jota he joivat, ollut tavallista viiniä,
ja kun se nyt alkoi kuohua heidän vatsassaan, niin että he olivat
aivan pullistuneet, rupesivat he huutamaan ja ulvomaan -- he luulivat
ahmineensa noiduttua juomaa. En voinut olla huutamatta heille, että
he olivat juoneet valkoisen miehen väkevintä noitaviiniä, josta kyllä
pian kuolisivat. Kylläpä heille silloin tuli kiire päästä maihin!
Olen varma siitä, että he ainakin jonkun aikaa ovat pistämättä
nenäänsä senlaatuisiin juomavaroihin.
Koko ajan, minkä purjehdimme, harkitsin Henry Curtisin ehdotusta.
Suostuisinko vai kieltäytyisinkö?
Pariin päivään emme ollenkaan kosketelleet tätä ainetta.
Kun puhelimme toistemme kanssa, keskustelimme enimmäkseen
metsästysseikkailuista, ja minun täytyi kertoa monista ihmeellisistä
tapahtumista, jotka olin kokenut kaikkialla Afrikassa. Curtis ja God
eivät koskaan väsyneet minua kuuntelemaan.
Tammikuu on ihana aika Etelä-Afrikassa, ja kaunis oli ilma sinäkin
iltana, jolloin vihdoinkin matkustimme pitkin Natalin rannikkoa
pääkaupunkiin, Durbaniin, jonne arvelimme voivamme saapua
päivänlaskun aikana. Koko rannikko Itä-Lontoosta alaspäin on
kauneimpia seutuja, mitä voi nähdä. Rantaäyräällä leviää hiekkasärkkä
toisensa vieressä ja siellä täällä pistäikse kallio vedestä. Kun
laineet lyövät kiviä vasten, särkyvät ne valkeaksi vaahdoksi ja
kuohahtavat ilmaan kuin mistäkin taitehikkaasta suihkulähteestä. Ja
kauempana leviävät rehevät ja lihavat laitumet ikäänkuin kylvettynä
täyteen kafferilaisten majoja. Seutu Durbanista suoraan etelään päin
on kaunein. Täällä on maa läpeensä uurteinen, kaikkialla on syviä
ja äkkijyrkkiä rotkoja, jotka rankkasade vuosisatojen kuluessa on
kaivanut. Jokaisessa lorisee, välkkyy ja pulppuaa nyt hilpeä joki,
jolla on kauhea kiire päästä vuorenrinteiltä alas suureen mereen...
Tuossa on tumma, viheriä viidakko -- tuolla hohtaa viljavainio, ja
kas, tuolla kohoaa liituvalkoinen talo, joka katselee hymyillen
siniseen veteen. Kaikki on hauskaa ja rauhallista.
Ja kuitenkaan en voi olla kaipaamatta jotain tässä maisemassa:
nimittäin _ihmisiä_. Sellainen olen kuin olenkin; kenties se
johtuu siitä, että olen viettänyt niin monta vuotta elämästäni
yksinäisyydessä. Joka tapauksessa olen usein ajatellut itsekseni,
että paratiisin puutarha ehkä kylläkin oli kaunis, jo ennenkuin
ihminen luotiin, mutta kyllä se kuitenkin kävi koko joukon
koreammaksi, kun Adam ja Eva asettuivat siihen asumaan.
Me olimme, kuten sanottu, luulleet saapuvamme Durbaniin auringon
laskiessa, mutta niin varhain emme kuitenkaan päässeet. Kun
ankkuroimme, oli kello jo paljon, ja liian myöhäistä oli mennä
maihin. Illallisen syötyämme kävelimme edes takaisin kannella.
Kuu oli noussut ja valaisi niin kirkkaasti, että tuskin saattoi
erottaa valon tuiketta ylt'ympäri vilahtelevista majakoista.
Kaupungin monista ikkunoista säteili valoa. Suurella prikillä aivan
läheisyydessä jorotteli väki työlauluaan nostaessaan ankkuria. Mutta
muutoin oli aivan hiljaista ja levollista. Ahnaan koirankin, jonka
muuan matkustajista oli tuonut mukaansa ja joka aina haukkui rajusti,
oli illan rauha ja hiljaisuus lannistanut. Se olisi muutoin kyllä
ryhtynyt tappeluun häijysisuisen paviaanin kanssa, joka kurkisteli
häkistään katon päällä. Mutta nyt se venyi pitkin pituuttaan kajuutan
oven edustalla ja kuorsasi.
Curtis, God ja minä istuimme ruorirattaan luona. Kului hetkinen,
ennenkuin kukaan sanoi mitään. Mutta sitten kysyi Curtis:
"No, herra Allan, oletteko miettinyt asiaa?"
Ja God lausui siihen: "Niin, ettekö pian ole päättänyt? Te lähdette
mukaan, eikö totta?" kysyi hän innokkaasti. "Aina kuningas Salomon
kaivoksille -- --!"
Minä nousin seisomaan ja koputin miettiväisenä ja levollisena
tuhan piipustani, ennenkuin vastasin -- sitenhän sain ainakin pari
silmänräpäystä enemmän ajatusaikaa. Kaksi sekuntia vain, ja hehkuva
tupakantuhka sammui veteen. Samassa tuokiossa olin valinnut. Niin voi
käydä. Päiväkausia olin ollut kahden vaiheilla ja nyt -- muutamassa
lyhyessä silmänräpäyksessä -- päätin myöntyä Henry Curtisin
ehdotukseen.
"Hyvät herrat!" sanoin istuutuen heidän viereensä, "_minä yhdyn
seuraanne_! Nimittäin, jos -- -- niin, minä näet asetan muutamia
ehtoja. Nyt saatte kuulla:
"Ensiksikin tulee teidän suorittaa kaikki matkakustannukset, ja kaikki
norsunluu ja muut aarteet, mitä matkalla keräämme, on jaettava tasan
kapteeni Godin ja minun välilläni.
"Toiseksi vaadin matkaa varten 500 puntaa sterlinkiä [punta sterlinkiä
on noin 25 Suomen markkaa] etukäteen. Minä taas puolestani sitoudun
seuraamaan teitä uskollisesti, kunnes tarkoitusperämme on saavutettu
tai joku onnettomuus katkaisee matkamme.
"Kolmanneksi täytyy teidän, ennenkuin lähdemme matkalle, sitoutua
siinä tapauksessa että minä kuolen tai joudun tapaturman uhriksi,
viiden vuoden aikana maksamaan pojalleni Harrylle 200 puntaa vuoteen.
Hän lukee lääkäriksi Lontoossa, ja noiden viiden vuoden kuluttua voi
hän kyllä itse ansaita leipänsä.
"Kas, siinä ovat vaatimukseni. Kenties ne teistä tuntuvat liian
suurilta...?"
"Ei, ei suinkaan;" virkkoi Curtis. "Minä suostun ilolla ehtoihinne.
Minä _tahdon_ tehdä matkani ja minunhan _täytyy_ saada teidät mukaan.
Ei sitä niin vaan jokapäivä tapaa miestä, jolla olisi sellainen kyky
ja sellaiset tiedot kuin teillä on."
Minä kiitin herra Curtisia siitä, että hän ajatteli niin hyvää
minusta, ja kerroin sitten, mikä oli saanut minun suostumaan hänen
esityksensä. Olin viime päivinä tarkannut molempia ja olin ruvennut
pitämään heistä erinomaisen paljon. Luulin, että Curtis, God ja minä
tulisimme hyvästi sopimaan keskenämme -- ja sehän tiesi jo paljon.
"Mitä taas matkaamme tulee, hyvät herrat," lausuin, "niin totta
puhuen, en luule meidän hengissä sieltä palaavan. Suliman-vuorten
kanssa ei ole leikkiminen. Kuinka kävikään vanhan portugalilaisen
kolme sataa vuotta sitten! Entäs hänen jälkeläisensä, kuinka kävi
hänen! Ja kuinka luulette te teidän veljellenne käyneen, herra
Curtis?"
Minä vaikenin kuullakseni, mitä he tähän vastaisivat. God näytti
vähän levottomalta, mutta Curtisin kasvot olivat yhtä tyynet kuin
ennenkin, hän sanoi vain: "Meidän täytyy olla valmiit kaikkeen,
kuolemaankin." Ja vähän myöhemmin hän kutsui Godin ja minut
kajuuttansa, jossa joimme maljan matkamme menestymiseksi.
Seuraavana päivänä astuimme maihin. Molemmat uudet ystäväni
seurasivat minua pieneen majaani kaupungin ulkopuolelle. Kotini ei
suinkaan ole komea -- kolme huonetta ja keittiö, siinä kaikki. Mutta
talon edustalla on kaunis puutarha, ja siinä kasvaa muun muassa
mangopuita, joista toivon vielä saavani paljon huvia. Muuan vanha
metsästäjäni, Jack nimeltään, puuhailee puutarhassa. Hän ei juuri
kelpaa muuhunkaan, senjälkeen kun villi puhveli Sikukuni-maassa
murskasi hänen säärensä, mutta puutarhuriksi on hän omiaan,
sellaiseen työhön ei koskaan voi panna Zululaista, heitä eivät
rauhalliset toimet miellytä.
Puutarhaan, keskelle oranssilehtoa, pystytimme teltan ja siitä
tuli makuusuoja Godille ja Curtisille. Paikka oli ihana. Teltan
ulkopuolella kohosivat tuoksuvakukkaiset oranssipuut kantaen sekä
viheriäisiä että kultaisia hedelmiä yhtä haavaa. Moskiitoista,
Etelä-Afrikan pahimmasta maanvaivasta, ei ollut juuri ensinkään
haittaa.
Niin pian kuin saatoin, ryhdyin matkavalmistuksiin. Nimittäin:
kaikkein ensiksi pidin huolta siitä, että herra Curtis allekirjoitti
sitoumuksensa auttaa poikaani, jos minä kuolisin. Meillä oli koko
lailla puuhaa, ennenkuin saimme paperit kuntoon, mutta viimein
selviydyimme siitäkin. Sitten sain minä etukäteen 500 puntaa ja sen
lisäksi Curtisilta rahoja ostoksia varten. Ensiksi ostin vankkurit
ja härkävaljakon. Vankkurit olivat 22 jalkaa pitkät ja hyvin vahvat,
rauta-akseleilla varustetut. Niitä oli kyllä ennen käytetty, mutta
se ei merkinnyt mitään. Päinvastoin ne vain siten näyttivät, mihin
kelpasivat. Ne olivat niin kutsutut "puolikatetut vankkurit", s.o.
vain takaosa kahdentoista jalan pituudelta oli katettu, koko etuosa
oli avoin ja siinä säilytimme varastomme. Katetussa osassa oli kaksi
makuusijaa ja säiliö pyssyjä varten. Näistä vankkureista maksoin
125 puntaa -- hyvä hinta. Entäs härät! Sain käsiini kaksikymmentä
mainiota Zulu-härkää, joihin jo kauan sitten olin iskenyt
silmäni. Zulu-härkä on pieni kevyt eläin, vain puolet tavallisen
afrikalaishärän koosta, joita muuten yleisesti käytetään. Ja sitten
ovat nämä Zulu-härät siinä suhteessa mainiot, että ne tyytyvät
vähään ja tulevat toimeen siinä, missä afrikalaishärät nääntyvät
nälkään; sen lisäksi ne ovat nopsajalkaisempia eivätkä niin pian tule
aroiksi jaloistaan. Minun ostamillani härillä oli vielä muuan mainio
ominaisuus: ne olivat "kyllin suolatut", kuten Afrikassa sanotaan.
Toisin sanoen: ne olivat samoilleet kaikkialla eri osissa maata ja
tottuneet juomaan kaikenlaatuista vettä -- suolansekaistakin, jota
juomaa monet härät eivät ollenkaan voi sietää. Ilkeätä keuhkotautia
vastaan ne myöskin olivat karaistut. Tämä karkaiseminen tapahtuu
siten, että härän häntään leikataan haava, ja sitten sidotaan kappale
keuhkotautiin kuolleen härän keuhkoa kiinni haavaan. Härkä käy tästä
hiukan huonoksi ja kadottaa usein häntänsä -- mutta ei koskaan
myöskään saa keuhkotautia. Monen mielestä tuntunee eläinrääkkäykseltä
noin tehdä eläin hännättömäksi, ettei se voi huiskuttaa kärpäsiä
pois, mutta -- eikö totta? -- on parempi uhrata häntä ja pelastaa
härkä, kuin antaa sekä hännän että härän mennä. Sillä häntä ilman
härkää on jotenkin hyödytön kapine.
Sitten tuli elintarpeiden ja lääkkeiden vuoro. Kovin paljoa emme
voineet ottaa mukaamme, jott'eivät vankkurit kävisi liian raskaiksi,
täytyi valita vain se, minkä välttämättä tarvitsimme. Onneksi
oli God nuoruudessaan tutkinut lääketiedettä ja oli yhä vieläkin
perehtynyt lääkeopin salaisuuksiin. Sen lisäksi hänellä oli mainio
matka-apteekki ja hyvä joukko lääketieteellisiä työkaluja. Durbanissa
oleskellessamme hän leikkasi eräältä kafferilaiselta isonvarpaan
aivan kuin leikillä vaan. Mutta kylläpä hän vähän äimistyi, kun
kafferilainen leikkauksen päätyttyä virkkoi: "Hyvä on, mutta enköhän
voisi saada uutta varvasta entisen sijaan? Voisinhan hätätilassa
tyytyä valkoiseenkin," lisäsi hän.
Kaksi tärkeätä seikkaa oli vielä ratkaisematta: aseet ja palvelijat.
Kauan aikaa saimme vaivata päätämme, ennenkuin valitsimme aseet. Sekä
Curtisilla että minulla oli runsas valikoima erinomaisia aseita,
mutta emmehän voineet viedä kaikkia pyssyjämme ja revolverejamme
kuningas Salomon kaivoksille. Me tyydyimme seuraaviin:
3 raskasta norsupyssyä,
3 kaksipiippuista pika-ampuvaa tussaria,
1 kaksipiippuinen haulikko,
3 Winchesteri-rihlapyssyä, (harvinaisia aseita),
3 revolveria.
Norsupyssyistä, jotka olivat takaaladattavia ja painoivat noin
6 kiloa, oli kaksi valmistettu Lontoossa. Kolmas oli minun, sen
syntyperää en tuntenut, mutta se ampui vallan mainiosti. Olen
käyttänyt sitä monella retkellä ja kaatanut sillä koko joukon
norsuja. Kolme kaksipiippuista olivat keskikokoisia metsänotuksia
varten, haulikko taas pikkuriistan varalle. Kuten näkyy, olimme
valinneet kolme kappaletta kutakin pyssylajia; siten saatoimme
käyttää samanlaatuisia kuulia kaikkiin kolmeen.
Monen mielestä olen ehkä liian laveasti kertonut asevarastostamme.
Mutta vanhana metsästäjänä tiedän, että kun lähtee sellaiselle
retkelle kuin me nyt, täytyy välttämättä olla aseita ja ampumavaroja
kyllin.
Montako palvelijaa tarvitsimme? Kauan aikaa pohdittuamme tätä
kysymystä päätimme viimein ottaa viisi miestä mukaamme, nimittäin:
ajomiehen, hoputtajan ja kolme palvelijaa.
Ajomiehen ja hoputtajan sain sangen helposti, kaksi zululaista,
nimeltä Tom ja Goza. Pahempi oli löytää kolme uljasta ja
täydellisesti luotettavaa palvelijaa -- sellaisia, joiden käsiin
saattoi huoleti uskoa henkensä, jos niiksi tuli. Viimein onnistui
minun löytää kaksi mieleistäni ja minä pestasin ne molemmat.
Toinen oli hottentotti Ventvögel (Tuulihattu) ja toinen oli Khiva
niminen zululainen. Molemmat puhuivat sujuvasti englanninkieltä.
Hottentotin tunsin ennestään, hänellä oli erinomainen taito löytää
ja seurata metsänriistan jälkiä, sen lisäksi hän oli harvinaisen
sitkeä eikä koskaan väsynyt. Hänellä oli vain yksi vika, joka muuten
on hyvin tavallinen hänen rodussaan, hän joi. Hän oli kerrassaan
mennyttä kalua, kun vaan viinapullo sattui olemaan lähettyvillä.
Mutta koska meidän tiemme ei johtanut kapakkain ohi, en tästä hänen
heikkoudestaan sen enempää piitannut.
Nyt oli meillä siis kaksi palvelijaa, kolmas vain puuttui. Mutta
mistä löytää hänet? Turhaan koetettuani saada jotakuta kelvollista,
päätimme viimein heittää asian sikseen ja lähteä matkaan
niine väkinemme, mitkä meillä jo oli. Mutta juuri iltaa ennen
lähtöpäiväämme tuli Khiva luokseni ja sanoi, että ulkona seisoi
mies, joka pyysi saada puhutella minua. Me olimme juuri aterialla,
syötyämme kutsuin miehen sisään. Hän oli noin kolmenkymmenen ikäinen
nuori, kaunis mies ja hyvin vaaleanverinen ollakseen zululainen.
Hän kohotti sauvansa tervehdykseksi ja istuutui sitten nurkkaan
kantapäilleen kuten alkuasukkaiden on tapa. Hetken aikaan en ollut
häntä huomaavinani. Sillä tavoin tulee näet aina vastaanottaa
alku-asukkaita. Jos heti ryhdyt keskusteluun zululaisen kanssa, pitää
hän sinua vähäpätöisenä henkilönä, ja sinä olet kadottanut arvosi
hänen silmissään. Huomasin kuitenkin, että hän oli niin kutsuttu
"Keshla" se on "rengas-mies", hänellä oli nimittäin päässään musta
kiiltävä kumirengas, joka oli takellutettu kiinni hänen hiuksiinsa.
Sellaista rengasta käyttävät vain vanhimmat ja arvokkaimmat
zululaiset.