"Me norsunpyytäjät", alotin minä, "emme tavallisesti ole erittäin
oppinutta väkeä. Meidän sivistyksemme ei ole hienointa laatua,
ja useimmilla meistä on harvoin aikaa välittää siitä, mikä ei
kuulu toimeemme. Me pidämme huolta ammatistamme ja annamme muiden
huolehtia omista ammateistaan. Mutta joskus sattuu tapaamaan
sellaisen metsästäjän, joka todella on käyttänyt silmiään ja korviaan
liikkuessaan villiheimojen keskuudessa, ja tuntee jonkun niistä
monista taruista, jotka kulkevat suusta suuhun ja suvusta sukuun
alkuasukkaiden joukossa. Ja sellainen mies kertoi minulle ensiksi
kuningas Salomon kaivoksista. Hänen nimensä oli Evans, ja minä opin
tuntemaan hänet ensimäisellä norsunpyynnilläni Matabele-maassa --
noin kolmekymmentä vuotta sitten. Vuosi sen jälkeen puski sitten
puhvelihärkä hänet kuoliaaksi. Eräänä iltahetkenä istuin Evansin
kanssa juttelemassa ja kerroin hänelle muutamista omituisista
muinaisjäännöksistä, joita olin tavannut jossain Lydenburgin
tienoilla. Minä kuvailin hänelle, kuinka aivan vuorten keskellä olin
keksinyt kallioon hakatun käytävän, joka johti suureen luolaan, missä
oli aimo läjät kultamalmia..."
Evans istui hetken aikaa kuuntelemassa, mutta sitten hän sanoi
voivansa kertoa vielä ihmeellisempiä asioita. Ja sitten hän kertoi
pitkän jutun siitä, kuinka hän syvällä Etelä-Afrikan sydämessä oli
keksinyt jäännöksiä kaupungista, joka luultavasti oli sama kuin
Ofir-niminen kaupunki, josta raamatussa kerrotaan. Muistan vielä,
millä mielihartaudella kuuntelin vanhan Evansin kertomusta. Olin
siihen aikaan nuori, ja nämä ihmeelliset muinaistarut juutalaisten
ja foinikilaisten matkoista tuhansia vuosia takaperin valtasivat
kaikki ajatukseni. Yht'äkkiä virkkoi Evans: "Oletko koskaan
kuullut puhuttavan Suliman-vuorista?" Ei, en ollut kuullut. Sainpa
sitten tietää, että ne ovat Maskujulumbwe-maan luoteispuolella
ja niissä vuorissa -- kertoi Evans -- _oli Salomolla ollut
timanttikaivoksensa!_ Arabialaiset äänsivät Salomon Sulimaniksi,
ja muuan vanha velhovaimo Manika-maassa oli kertonut hänelle, että
vuorten takana asui kansanheimo, joka oli Zulukansan sukua, ja puhui
samankaltaista kieltä kuin hekin. Nämä ihmiset olivat kuitenkin
kauniimpia ja kookkaampia kuin zululaiset ja heidän keskuudessaan eli
suuria velhoja, jotka muinaisina aikoina olivat oppineet taitonsa
valkoisilta miehiltä. Nämä velhot tunsivat niinikään tien salaiseen
kätköpaikkaan kallion sisässä, kaivokseen, joka oli täynnä "säihkyviä
kiviä."
Sillä kertaa nauroin vaan näille ihmeellisille jutuille, ja noin
pariinkymmeneen vuoteen en asiata sen enempää aprikoinut. Mutta
sitten sain täydellä todella tietää jotain Suliman-vuorista ja niiden
takaisesta maasta.
Minä olin sillä kertaa asioilla kaukana pohjoisessa, Sitandan kraali
nimisessä paikassa. Metsästys niillä seuduin oli laihanlaista, töin
tuskin sain ammutuksi sen verran, että saalis riitti ruuakseni.
Minä olin kyllästynyt koko hommaan, ja päälle päätteeksi vielä
sairastuin, niin etten voinut lähteä pois. Eräänä päivänä saapui
seudulle vieraita, muuan portugalilainen ja mestitsi. Nyt tulee minun
tunnustaa, etten koskaan ole rakastanut portugalilaisia. Useimmat
tämän kansakunnan jäsenet, joita olen tavannut, ovat olleet aika
ilkeitä vekkulia, paksuja ja lihavia ja pöyhkeitä rahoistaan, jotka
ovat ansainneet ihmiskaupalla. Mutta tämä oli tykkänään toista maata,
oikea aatelismies, sellainen, joista vanhat ritarikronikat kertovat.
Hän oli pitkä ja laiha, silmät olivat suuret ja mustat, parta harmaa
ja kähärä. Me juttelimme keskenämme paljonkin, hän osasi näet vähän
englanninkieltä ja minä ymmärsin koko lailla hänen portugaliaan. Hän
kertoi minulle, että hänen nimensä oli José da Silvestra, ja että hän
omisti maatilan Delagaolahden suulla. Seuraavana päivänä hän matkusti
edelleen palvelijoineen. Minä näen hänet vielä, sellaisena kuin hän
seisoi ja heilutti hattuaan hyvästiksi sanoen: "Nyt minä lähden. Jos
joskus vielä tapaamme, olen minä maailman rikkain mies, ja silloin
en unohda teitä!" Ja sitten hän suuntasi askeleensa länteen suurta
erämaata kohti, mutta minä arvelin mielessäni, oliko mies hullu, vai
oliko noilla raivaamattomilla autioilla seuduilla todellakin mitä
aarteita.
Kului neljätoista päivää, ja minä aloin vähitellen päästä
entiselleni. Eräänä iltana istuin pikku telttani ulkopuolella
nakertamassa lintua, jonka kalliista hinnasta olin ostanut eräältä
alkuasukkaalta. Se oli jotenkin sitkeätä herkkua, ja kun olin
nakertanut leukapieleni väsyksiin, tuijotin huvikseni aurinkoon,
jonka punainen kehrä parhaillaan oli mailleen menossa erämaan hiekan
taakse. Yht'äkkiä näin jotain kummallista. Pitkin mäenharjannetta
noin 4-500 kyynärän päässä tuli viittaan puettu mies nelinkontin
ryömien; silloin tällöin hän koetti hiukan kohota seisaalleen, mutta
kukertui heti taas alas ja konttasi eteenpäin kuin eläin. Yks kaks
olin saanut käsiini erään palvelijoistani -- itse olin vielä liian
heikko -- ja lähetin hänet miehen luo. Silmänräpäyksen kuluttua
kantaa retuutti hän raukan minun luokseni. Ja arvatkaapa, kuka se oli?
"Portugalilainen arvatenkin!" sanoi kapteeni God.
Aivan niin! Se oli kuin olikin José da Silvestra tai oikeammin hänen
haamunsa. Hänen kasvonsa olivat pullistuneet ulos kuopistaan. Hänen
ruumiissaan ei ollut lihaa linnun ruuaksikaan -- pelkkä nahka vain,
keltainen kuivettunut nahka peitti luut.
Hän tapaili ilmaa keuhkoihinsa niin että oli surkea kuunnella ja
läähätti: "Vettä! Vettä! Jumalan tähden, vettä." Minä katselin hänen
huuliaan, ne olivat kuivat ja sierettyneet, ja kieli oli niin paksu,
niin paksu ja musta kuin muste!
Sitten hän sai astiallisen maitovettä juodakseen. Ja kylläpä hän
sitä ahmikin itseensä! Lähes kaksi tuoppia joi hän yhteen menoon,
sitten en uskaltanut antaa hänelle enää. Kuume alkoi nyt repiä
häntä, hän kaatui ja houraili kovasti Suliman-vuorista, timanteista
ja erämaasta. Me kannoimme hänet telttaan ja valmistimme hänelle
vuoteen, ja vähitellen hän vaipui jonkinlaiseen horrostilaan, niin
että minäkin saatoin hiukan nukahtaa. Aamunkoitteessa heräsin, ja
totta tosiaan! -- eikös vain hän istunut vuoteessaan tuijottaen
kohti aamuhämäräistä erämaata! Tuokion kuluttua loi nouseva aurinko
ensimäiset kultaiset säteensä äärettömälle hiekkalakeudelle,
ja kaukana etäisyydessä välähteli kirkas hohde -- päivänsäteet
kultasivat Suliman-vuorten huippuja.
Samassa silmänräpäyksessä tuli portugalilaisen riutuneeseen olentoon
eloa. "Siinä se on!" huudahti hän rajusti, osottaen sinne päin
pitkällä laihalla kädellään. "Mutta minä en koskaan pääse sinne! En
koskaan! Ei kukaan voi päästä sinne...!"
Hän tyyntyi hiukan ja kääntyi minun puoleeni. "Ystävä kulta!" sanoi
hän väsyneellä äänellä, "sinäkö siinä olet? Minun näköni sumenee."
Minä rauhoitin häntä ja koetin saada hänet nukkumaan, mutta hän
pudisti kiihkeästi päätään: "Ei", sanoi hän, "minä nukun pian ikuista
unta. Mutta nyt en tahdo nukkua -- tahdon puhua! Te olette ollut
minua kohtaan hyvä ja teille tahdon antaa paperin. Kenties onnistuu
teidän päästä sinne, jos jaksatte ponnistella erämaan halki, joka vei
palvelijaltani ja minulta hengen."
Hän alkoi haparoida taskujaan ja sai vihdoin suurella vaivalla esille
rääsyn, joka näytti vanhalta nahkaiselta tupakkakukkarolta. Se oli
sidottu kokoon hihnalla; hän koetti avata sitä, mutta ei voinut.
Silloin ojensi hän tuon kummallisen kapineen minulle ja minä sain sen
pian avatuksi. Siinä oli vanha likaisenkeltainen liinatilkku, johon
oli raapusteltu kirjaimia, jotka näyttivät ruosteella kirjoitetuilta.
Ja tilkun sisässä oli paperipalanen.
Portugalilainen heikkeni heikkenemistään, hän saattoi tuskin
puhuakaan enää. Suurella vaivalla hän sai kuiskatuksi, että paperissa
oli selitetty, mitä liinatilkkuun oli kirjoitettu. Oli kulunut
-- sanoi hän -- monta vuotta, ennenkuin hän sai selkoa niistä
harakanvarpaista. Hänen kanta-isänsä oli ne kirjoittanut kolmesataa
vuotta sitten. "Hän oli ensimäisiä portugalilaisia, joka astui maihin
tänne Afrikaan", kertoi hän, "ja hän heitti henkensä noilla vuorilla,
joille ei kenkään valkoihoinen hänen jälkeensä ole jalkaansa astunut.
Hänellä oli sama nimi kuin minullakin: José da Silvestra. Hänen
musta orjansa etsi hänet ja löysi tämän liinatilkun vainajan ruumiin
vierestä. Se on siitä päivin ollut meidän sukumme hallussa, mutta
minä olen ensimäinen, joka olen osannut selittää kirjoituksen. Se
maksoi minun elämäni, mutta jollakin toisella voi kenties olla
parempi onni, jolloin hänestä tulee maailman rikkain mies!" Poloinen
tarttui kolmeen viimeiseen sanaa toistaen niitä kerran toisensa
jälkeen. Sitten hän sanoi: "Mutta elkää antako liinatilkkua tai
paperia kenellekään muulle!" Tähän loppuivat hänen voimansa. Hetkisen
kuluttua parkaisi hän taas houreessa, ja heti sen jälkeen hän kuoli.
Minä hautasin hänet syvälle maahan ja vieritin muutamia raskaita
jättiläiskiviä hänen rintansa kohdalle -- joten luulen sakaalien
kyllä jättäneen hänet rauhaan.
"Entä muistiinpanot?" huudahti Henry Curtis. Hänen kasvonpiirteensä
osoittivat suurta jännitystä. Ja kapteeni God oli yhtä kiihkeä:
"Niin, mitä sanottiin liinatilkussa?"
"Näyttääpä siltä", vastasin minä, "kuin kertomukseni kävisi
mielellenne. Senvuoksi teenkin teille selkoa kaikesta. Muuten en
koskaan ole ilmaissut tätä, ainoallekaan ihmissielulle paitsi
vaimolleni, joka nyt on kuollut, - hän nauroi sille ja sanoi
sitä hassutukseksi -- sekä eräälle vanhalle portugalilaiselle
juopporentulle, jolle eräänä iltana annoin ryypyn, jotta hän
kääntäisi paperin sisällön minulle, ja joka seuraavana aamuna oli
unohtanut koko jutun. Vanha rääsy ja Josén jäljennös ovat kotonani
Durbanissa, mutta tässä saatte nähdä", -- ja näin sanoen otin
esille taskukirjani -- "tähän se on minulle kirjoitettuna ynnä
kartanpiirustus, jos sitä nyt voi kutsua kartaksi..."
Minä levitin kartan pöydälle ja luin ääneen jäljennökseni vanhan
portugalilaisen salaperäisistä muistiinpanoista. Se kuului
seuraavasti:
Minä _José da Silvestra_, joka nyt olen nälkään kuolemaisillani
pienessä luolassa, jossa ei ole lunta, sen vuorenselänteen
pohjoisrinteellä, jonka alkuna on eteläpuoleinen niistä kahdesta
vuoresta, joille olen antanut nimen "Sheban povi", kirjoitan
tämän Herran vuonna 1590 halkinaisella luulla, jonka kastan
vereeni ja jolla piirrän paidastani reväistyyn tilkkuun!
Jos palvelijani löytää sen ja vie sen mukanaan Delagoaan, -- niin
pyydän ystävääni -- --. (Nimestä ei saanut selvää) saattamaan
asian kuninkaan tietoon, jotta hän voisi lähettää sotajoukon
tähän maahan. Jos kuninkaan sotilaat voivat hengissä päästä
erämaan halki, ja jos he voivat kukistaa kukualaiset ja vastustaa
heidän noitatemppujaan, tulee kuninkaasta niin rikas, ettei
kuningas Salomon jälkeen ole sen rikkaampaa hallitsijaa maan
päällä elänyt.
Omin silmineni olen nähnyt timanttiläjät Salomon aarreaitassa
valkoisen kuoleman takana; mutta Gagul, kavala, ilkeä velho petti
minut, ja aarteista en saanut mitään. Töin tuskin onnistui minun
päästä sieltä hengissä.
Käskekää niiden, jotka lähtevät sinne, tutkia karttaa ja
kiivetä yli Sheban vasemman huipun lumirajan luona. Vuoren
pohjoisrinnettä myöten saapuvat he silloin kuningas Salomon
suurelle maantielle; kolmen päivämatkan päässä on kuninkaan
kaupunki.
Tappakaa Gagul! Rukoilkaa sieluni puolesta! Hyvästi!
José da Silvestra.
Kun olin lukenut tämän vanhan kirjeen sanasta sanaan ja näyttänyt
kartan, eivät Curtis ja God hetken aikaan puhuneet sanaakaan. Vasta
kun he jotakuinkin olivat tointuneet hämmästyksestään, virkkoi
kapteeni:
"Kahdesti olen matkustanut maan ympäri ja monta ihmeellistä seikkaa
olen kokenut, mutta viekää minut hirteen, jos koskaan olen mokomaa
juttua kuullut!"
Ja Curtis arveli niinikään: "Se oli varsin kummallinen kertomus!
Sillä, eikö totta, herra Allan! Tehän puhuitte aivan tosissanne?
Ettehän tee meistä pilaa."
Minä hiukan suutuin hänen sanoistaan ja pistin paperit takaisin
taskuuni sanoen: "Jos luulette minun tekevän teistä pilaa, herra
Curtis, niin ei meidän kannata tästä sen enempää puhua."
Seikka on nimittäin sellainen, että minä en voi sietää sitä, että
minua punnitaan samalla vaa'alla kuin noita metsästäjävalehtelijoita,
joiden huulilta ei lähde ainoatakaan totta sanaa, vaan jotka aina
lörpöttelevät kaikkein kummallisimpia metsästysjuttuja, jotka ovat
typi tyhjästä temmattuja. Mutta Henry Curtis katui heti epäilystään
nähtyään kuinka se minua loukkasi ja pyysi kauniisti anteeksi
-- hänen tarkoituksensa ei ollut loukata minua. Niinpä nielin
suuttumukseni ja jatkoin:
"Kunhan vaan saavumme Durbaniin", sanoin, "saatte nähdä oikean
liinatilkun ja kaiken muun. Mutta... tehän tahdoitte kuulla
veljestänne. Minä tunsin vähän Jimiä, joka seurasi häntä matkalla.
Hän oli betsjulainen ja varsin näppärä poika ja aimo metsästäjä. Sinä
aamuna, jolloin herra Neville lähti matkaan, seisoi Jim vankkurien
ääressä ja oli kovassa puuhassa."
"No", kysyin minä häneltä, "minne matka? Norsunpyynnillekö lähdette?"
Ei, he lähtivät pyytämään jotain, joka oli kallisarvoisempaa kuin
norsunluu, kertoi Jim. Minä arvasin kultaa, mutta musta-ihoinen
pudisti vain päätään ja irvisteli. En sitten viitsinyt sen enempää
kärttää, neekerien joukossa täytyy näet säilyttää arvokkaisuutensa,
ja se on mennyttä, jos on liian utelias. Mutta minun ei ollutkaan
pakko kysyä, sillä Jim ei tietysti voinut pitää suutaan kiinni.
Silmänräpäyksen kuluttua hän sanoi:
"Me haluamme timantteja -- timantteja Suliman-vuorista."
"Uskotteko todellakin tuota rosvojuttua, Jim? Sinun herrasi joutuu
vaan linnunruuaksi, jos hän aikoo pyrkiä Suliman-maahan ja sinun käy
samoin, ukko raiska, -- jos ruumiissasi silloin enää on mitään, johon
korpit viitsivät iskeä."
Jim veti suunsa irveen ja sanoi jotain siihen suuntaan, että
täytyyhän meidän kaikkien kuitenkin kerran kuolla, ja joka
tapauksessa halutti häntä nähdä vähän muutakin maailmaa, missä ei
ehkä ole niin niukalti norsuja. "Täältähän ne ovat kuin ilmaan
haihtuneet!" valitti hän.
Puolen tunnin perästä kuulin Nevillen vankkurien vierivän matkaan.
Kotvasen kuluttua tuli Jim juosten takaisin. "Hyvästi, herra!" huusi
hän. "Tahdoin sentään jättää sinulle hyvästi, sillä me emme ehkä
kuitenkaan enää palaja."
"Kuuleppas, Jim, aikooko isäntäsi todellakin lähteä Suliman-vuorille?"
Aikoipa niinkin. Hän oli sanonut Jimille, että jossain hänen täytyi
koettaa onneaan ja miks'ei hän voisi yrittää saada timantit käsiinsä?
Minä pyysin Jimiä hiukan odottamaan, otin paperiliuskan ja kirjoitin:
"Käskekää niiden, jotka lähtevät sinne, -- -- kiivetä yli Sheban
vasemman huipun. Vuoren pohjoisrinnettä myöten he silloin saapuvat
kuningas Salomon suurelle maantielle."
"Siinä saat, Jim, annappas tämä isännällesi minulta, mutta ei ennen,
kuin olette Inyatissa!"
"Kyllä!" sanoi Jim, ja sitten hän juosta vilisti vankkurien jälkeen
-- -- Siinä, herra Curtis, on kaikki, mitä veljestänne tiedän,
mutta...
"Herra Allan", keskeytti minut Curtis, "minä olen matkustanut tänne
etsimään veljeäni, ja tahdon seurata hänen jälkiään Suliman-vuorille
-- vieläpä niiden ylikin, jos niiksi tulee! Minä en aio pysähtyä,
ennen kuin olen hänet löytänyt tai saanut varman tiedon hänen
kuolemastaan. Ja nyt kysyn teiltä: _Tahdotteko seurata minua
matkalle_?"
Minä en riemastunut ehdotuksesta. En nimittäin ole juuri mikään
uskalikko -- päinvastoin olen vähän liiankin varovainen, onpa ehkä
sellaisiakin, jotka suorastaan sanovat minua pelkuriksi. Olin kohta
siitä selvillä, että sellainen matka kuin tämä Henry Curtisin
ehdottama johtaisi melkein varmaan kuolemaan, ja minua halutti vielä
elää ainakin muutaman vuoden, muun muassa siksi, ettei poikani Harry,
joka tutkii lääketiedettä kotona Englannissa, vielä voinut seisoa
omilla jaloillaan.
Sen vuoksi ei minulla ollut muuta neuvoa kuin sanoa: "Ei, kiitos",
Curtisin ehdotukseen.
"Olen liian vanha tuollaisiin seikkailuihin", sanoin, "ja sitä paitsi
pelkään, että meidän käy kuten portugalilaisen ystäväni. Ja sen
lisäksi on minulla poika, josta minun on huoli pidettävä; sanalla
sanoen: -- --"
Saatoin nähdä molemmista herroista, että he tulivat pahoilleen ja
Curtis ei tahtonut hellittää.
"Minulla on rahoja kyllin", sanoi hän, "ja minä tahdon tehdä tämän
matkan. Voitte vaatia minulta, mitä tahdotte, herra Allan, ja rahat
lyön pöytään, ennenkuin lähdemme matkaan. Paitsi sitä talletan
mielelläni vielä suuren rahasumman, jonka poikanne voi saada, jos
emme palaa. Hartain toivoni olisi saada käyttää hyväksenne teidän
apuanne -- niin voisinpa sanoa, että koko matkasta tuskin tulee
mitään, ellette te tahdo lyöttäytyä Godin ja minun seuraani. Ja mitä
timantteihin tulee -- jos todellakin matkalla saisimme niitä käsiimme
-- niin sanon teille, että ne saatte te ja God jakaa keskenänne
kuten parhaaksi näette. Minä en niistä välitä. Samoin mitä tulee
norsuihin, jotka kenties joutuvat saaliiksemme tiellä. Siispä, herra
Allan! Pyydän teitä vielä kerran: Esittäkää ehtonne ja vaatimuksenne.
Minä suostun jo edeltäkäsin! Luonnollisesti suoritan myös kaikki
matkakustannukset."
Näin houkuttelevaa tarjousta ei kukaan vielä ollut minulle tehnyt,
ja tarkemmin ajateltuani arvelin, että olisin tehnyt väärin, jos
muitta mutkitta olisin kieltäytynyt. Mutta koska oli kysymys niin
vaarallisesta ja eriskummaisesta matkasta, täytyi minun ensin punnita
ehdotusta vakavasti, ennenkuin uskalsin siihen suostua. Sen vuoksi
pyysin herra Curtisia suomaan minulle ajatusaikaa. Lupasin, että hän
saisi vastaukseni, ennenkuin saapuisimme Durbaniin.
"Sitä sietää kuulla", sanoi hän. Sitten toivotin hyvää yötä ja menin
nukkumaan. Mutta aamunkoittoon asti uneksin vuoteessani kuolleesta
José da Silvestrasta ja kaikista kuningas Salomon aarteista.