Laura kirjotti jotain numeron alla olevalle muistiliuskalle ja ojensi
sen miehelleen, joka luki ääneensä: "Laura Jadwinin syntymäpäivä. Totta
tosiaan. Enkä minä hölmö muistanut. En voi nykyisin muistaa mitään."
"Mutta nyt sinä muistat? Et saa unohtaa. Sinä iltana alkaa uusi elämä.
Saat nähdä. Minä järjestän. Ja sinä rakastat sitten minua niin, ettei
raha eikä mikään voi sinua viedä minulta. Kesäkuun koImastoista on
minun päiväni. Päivän saat toimillesi aikaa, mutta kuudesta olet
minun." Hän tarttui miehensä käsiin sa polvistui hänen eteensä.
"Se päivä on minun, jos rakastat minua. Ymmärrätkö rakkaani? Sinä
tulet kello kuusi, vaikka La Salle katu palaisi poroksi ja kaikki
miljoonabushelisi vehnää sen mukana, sinä tulet etkä ajattele mitään
muuta kuin minua. Se ilta on minun. Mutta minä en muistuta toista
kertaa enkä puhu siitä asiasta. Mutta sinä tulet, _jos rakastat
minua_... Ymmärrätkö mitä tarkotan? Älä sano mitään. Siitä ei puhuta
enempää. Älä lupaa. Sinä kuulit mitä sanoin, siinä kaikki. Nyt puhutaan
muusta. Oletko äskettäin tavannut herra Cressleriä?"
"En ole tavannut Charlieta kuukauteen. Missähän hän onkaan?"
"Minä luulon hänen olleen sairaana. Täti on ihan huolissaan hänen
takiansa."
"Mikä häntä vaivaa?"
"Ei tätikään tiedä. Hän ei ole vuoteella, mutta ei käy toimillaankaan.
Hän kuuluu laihtuvan päivä päivältä."
"Mitähän", sanoi Jadwin, "jos menisimme sinne tänä iltana? Tai
kutsutaanko ne tänne? Olemme olleet yksissä siitä saakka, kun tulin
Chicagoon. Mennään sinne tänään."
"Ei mennä", sanoi Laura. "Sinun täytyy nyt levätä yksi päivä ja nukkua,
jos voit. Minä soitan sinne huomenna."
"Taitaa olla niin. Pitää koittaa nukkua. Ja Samkin tulee tänne
viideltä. Tuo joitakin rautatieherroja. Paljon touhua. Ja, Laura, tämä
on viimeinen tempaus. Kuukauden tai viimeistään viiden viikon päästä
olen lopettanut tämän kaupan ja sitten me vietämme hauskoja päiviä
loppuelämämme, kultaseni. Mutta nyt koitan levähtää."
Laura asetti tyynyt hänen päänsä alle, veti uutimet akkunoihin ja meni
ulos sulkien oven hiljaa jälkeensä. Ja kun hän puolen tunnin kuluttua
livahti sisään katsomaan, oli Curtis unessa, vihdoinkin! Väsyneet
silmät olivat kiinni ja Voimakas käsi pään alla. Kauan katseli Laura
häntä ja hiipi sitten taas hiljaa ulos kyyneleet silmäripsissä.
Mutta Laura ei soittanut Cresslerille seuraavana päivänä eikä
seuraavanakaan. Kolme päivää meni häneltä pikku hommissa kotona. Mutta
torstaina, aurinkoisena päivänä, soitti hän aikaisin iltapäivällä:
"Mitä kuuluu, täti? Tulen teille lunchille, jos sopii."
"Kiitos. Charlie on ennallaan. Ukko parka on kai ollut liian ahkera.
Tule pois ilahuttamaan häntäkin. Minä pistäyn Vähän kaupungilla, muita
ole kuin kotonasi, jos en ole vielä tullut. Minä vien ukon maalle ihan
heti ja häihin liput. Kuinka voi miehesi?"
"Kyllä hän hyvin voi. Väsynyt on."
"Sen ymmärtää kyllä. Mitä te kaikella sillä rahalla teette? Hehän
kertovat, että Curtis on tehnyt miljoonia viime kuukausina. Eräs sanoi
että tämä vehnäkauppa on suurin mitä La Salle kadulla on koskaan
tapahtunut. Sano hänelle terveisiä. Ja tule niin pian kuin pääset."
Tuntia myöhemmin pysähtyi Lauran valjakko Cresslerin talon eteen, siitä
hyppäsi pieni lakeija apinan kaltaisena ja seisoi portaiden vieressä.
Laura käski tulla noutamaan kello kolme ja juoksi ylös portaita.
Palvelija, joka tuli vastaan tomutusliina päässään ja tomuttaja
kädessään, ilmoitti ettei rouva ollut vielä tullut.
Laura riisui hatun ja hansikkaat ja astui sisään esihuoneeseen.
Sen seinillä oli teräspiirroksia seitsenkymmenluvulta, hyllyillä
kiinalaisporsliineja ja kaikenlaista pientä sälyä. Uunin
marmorireunustalla oli pronssikello. Vanhanmallinen piano
oli seinänvierellä ja Laura istahti sen ääreen soittamaan.
"Mefisto-valssia", jota oli opetellut sen jälkeen kun Corthell
soitti sen uruilla hänelle. Sitten nousi hän, sulki pianon ja astui
kirjastoon, jossa rva Cressler piti runoteokset. Hämmästyksekseen
huomasi Laura hra Cresslerin istuman siellä nojatuolista häneen selin.
"En tiennyt teidän olevan täällä", sanoi Laura ja laski kätensä tämän
käsivarrelle. Mutta Cressler oli kuollut ja kun Laura kosketti häntä,
tipahti hänen päänsä olkaa vasten ja ohimosta tuli näkyviin pieni
luodin reikä.
10.
Charles Cresslerin itsemurha tapahtui kesäkuun kymmenentenä päivänä ja
tarina siitä, sekä väritetty kuvaus, kuinka Cressler ei ollut voinut
vastustaa kiusausta, tuli Jadwinin silmiin seuraavan päivän aamuna. Hän
oli Gretryn kanssa tämän toimistossa ja näytti uutinen pimittäneen koko
auringon valon, joka niin täytenä virtasi leveästä akkunasta sisään.
Sanattomina tuijottivat miehet toisiinsa.
"Herra Jumala", voihki Jadwin. "Hän oli Crookesin mukana emmekä me
tienneet. Minä olen tappanut hänet, Sam. On kuin olisin sen pistoolin
itse ojentanut." Hän polki jalkaa ja takoi nyrkillä otsaansa.
"Herra Jumala — Charlie — paras ystäväni. Sam, minä tulen hulluksi."
"Rauhotuhan nyt", sanoi välittäjä, "Meidän täytyy tänään pysyä
kunnossa. Ajatellaan Charlieta myöhemmin. Nyt on... liikeaika.
Mathewson & Knight ovat pyytäneet meiltä välilainaa kaksikymmentä
tuhatta."
"Oh, se voi odottaa iltapäivään. En voi nyt puhua liikeasioista.
Ajatteles rouva Cressleriä!"
"Ei", sanoi pörssimies tyyneesti. "Asiat eivät voi odottaa. Tällaisiin
täytyy vastata heti."
Jadwin sanoi: "Puhut niinkuin pelkäisit minun sortuvan minä hetkenä
tahansa."
Gretry ei vastannut vähään aikaan. Sitten sanoi hän esimiestään silmiin
katsoen: "Sinä näit, kuinka vapaasti ne myivät eilen. Meidän on
ostettava, ostettava yhä pitääksemme pintaa ylhäällä. Kaikki viittaa
valtavaan satoon. Tässä lehdessä sanotaan, että Dakotoissa on kylvetty
kuustoista miljoonaa eekkeriä, joka lisättynä talvivehnäseutuihin tekee
neljäkymmentä kolme miljonaa eli lähes neljä miljonaa eekkeriä enemmän
kuin viime vuonna."
"Mitä vielä. Kaksi kolmannesta tuosta viljasta ei idä ja Europa ottaa
kaikki. Me panemme miehemme ostamaan vielä miljoonan, ostamaan niin
paljon kuin ne toiset voivat myydä. Ne pitää ostaa tyhjiksi."
"Siihen tarvitaan aika lailla rahaa", sanoi välittäjä. "Enemmän kuin
mitä meillä on tänä aamuna. Parasta on ostaa mitä tarjotaan ja pitää
tasalla markkinoita. Sinä hetkenä kun Karhut tarjoavat meille emmekä
me osta, silloin alkavat ne kaataa sitä päällemme junalastittain ja
silloin hinta ratkee."
"Mahdammeko saada tänään kaupaksi paljonkin?" kysyi Jadwin. Oli
käynyt elinkysymykseksi myydä pois varastoja, joiden vuokra ja
vakuutus nielivät pelottavia summia. Siksi olivat he ottaneet tavaksi
antaa ostomääräyksiä kauppa-ajan loppupuolella, ja kun pinta niiden
vaikutuksesta nousi, myydä äkkiä ennenkuin se ennätti laskea. Niin että
voidakseen myydä bushelin täytyi ostaa kaksi.
"Enpä tiedä", vastasi Gretry Jadwinin kysymykseen. "Suoraan sanoen en
luule voivamme myydä paljoa. Ne eivät enää näy pelkäävän meitä kuten
ennen. Uusi sato niitä rohkasee. Näkyvät jo korjaavan eloa joissakin
paikoin. Nyt ne saavat ostaa vehnää farmareilta. Hallituksen raportti
osottaa, että sato tulee hyvä."
"Eipä niinkään, vähän yli 86."
"Onpa siinäkin sen verran että pudotti hinnan dollariin
kahteenkymmeneen. Ja äsken olimme puolessatoista."
"Ja kymmenen päivän sisään olemme kahdessa dollarissa."
"Tiedätkö miten ovat raha-asiamme? Tätä heinäkuun kauppaa ylläpitämään
tarvitaan kaikki liikenevät rahat. Paperilla on voittomme miljoonissa.
Meillä on kymmeniä miljoonia busheleita vehnää, jonka arvo on toista
dollaria busheli, mutta jos emme saa sitä kaupaksi, niin mitä hyvää
siitä on — ja sen pitäminen maksaa meille kuusi tuhatta dollaria
päivässä. Mistä tulevat rahat? Et näy ymmärtävän, että me olemme aika
pulassa." Ja osottaen ylöspäin syvänteen lattiaa kohti jatkoi hän:
"Sinä hetkenä kun emme voi antaa pojillemme ostomääräyksiä, nielee
syvänne meidät."
"Mutta me ostamme", huusi Jadwin hammastensa välistä. "Minä näytän
niille. Tässä on rahaa: sinä sähkötät Pariisiin tarjoten kaksi miljonaa
kahdeksalla sentillä alle markkinain; ja Liverpooliin antaen samoin
kaksi pennyä alennusta. Ja lisäksi minulla lienee tässä kaupungissa
vähän maaperää, joka on jonkun arvoista."
"Aiotko kiinnittää osia maistasi?"
"En, vaan kaikki ja heti. Jos olemme pulassa, eivät puolinaishommat
riitä. Tänään kello kolme on meillä Illinois Trustissa enemmän rahaa
kuin mitä voit käyttää ja huomisaamuna minä survasen noita syvänteen
nautoja, niin että luulevat veturin puskeneen. Vai myisivät minut
pulaan? Mutta minäpä näytän niille, Sam Gretry. Minä nostan vehnän niin
korkealle, ettei Englannin Pankkikaan saisi sitä laskemaan ja ennenkuin
ne pääsevät heräämään, myyn koko pitkän linjamme ja voitolla. Tähän
asti on leikitelty. Nyt aletaan tehdä businessta."
Gretry ei vastannut. Sanoi vain hetken kuluttua: "Saadaan nähdä, mitä
siitä koituu."
"Minä menen nyt Illinois Trustiin", sanoi Jadwin ottaen hattunsa.
"Pojille sanotaan, että tänään on vain kannatettava markkinoita.
Jos paljon tarjotaan vehnää, niin on kai sitä ostettava. Ei ole
laskettava alle dollarin kahdenkymmenen. Kun palaan, niin laaditaan ne
kaapelisanomat."
Sinä päivänä Jadwin toteutti niin kiivaasti uhkaavansa ohjelman. Hän
otti joka maakappaleeseensa niin suuren kiinnityksen kuin se ikinä
kesti. Hän kiinnitti vanhan talonsakin Michigan avenuen varrella
ja homesteadinsa North State kadulla. Nyt oli iskettävä iso isku,
sen hän tunsi, koottava yhteen koko raskas tykistö. Vielä ei ollut
yksikään hänen pörssiliikkeensä epäonnistunut. Hän tiesi ettei
tämäkään. Onnetar, kultasiipinen, edelleen liiteli hänen vierellään.
Ja kiinnitystensä lisäksi hän kirjotti joukon promissorivekseleitä
verottaen vankan luottonsa äärimmilleen. Kootessaan sotakassaa ei
mikään summa ollut liian suuri eikä mikään erä liian pieni. Hän varusti
etuvartiot ja reservit kuntoon sekä yhdisti ne päärintaman kanssa
yhdeksi valtavaksi hyökkäyskiilaksi.
Tullessaan Gretryn toimistoon näki hän Harguksen tavallisella
paikallaan ja sai äkkiä päähänpiston. Hän kutsui miehen sivuun ja
sanoi: "Hargus, haluatteko sijottaa rahanne hyvää korkoa vastaan.
Antakaa minulle satatuhatta kymmenen korolla!"
Mutta Hargus katsoi häneen epäluuloisesti ja sanoi: "En minä lainaa
rahojani."
"Hupsu, saatte viisitoista prosenttia."
"En lainaa", sanoi mies ja meni.
Yhden lähteen oli Jadwin jättänyt käyttämättä, vaimonsa rahat. Mutta
olikin varma voitostaan, ei Jadwin jonkunlaisessa ylpeydentunnossa
halunnut kajota vaimonsa omaisuuteen. Mutia koko hänen oma omaisuutensa
oli vaakalaudalla. Tämä oli viimeinen taistelu, valtava yritys,
hyökkäys kootuin voimin ja voitonvarmuus väreili Jadwinin mielessä
hänen kierrellessään sinä yhdentenätoista päivänä. Jackson, Adams ja La
Salle kaduilla.
Mutta hän tiesi vaarankin, ja kun hän samana päivänä sattui joutumaan
likelle syvännettä, hämmästyi hänkin sitä myllerrystä, jonka kaiku
kuului laajalti sen uuden lumivyöryn, _vehnän_ alkaessa virrata
Illinoisin ja Iowan farmeilta, Kansasin ja Nebraskan rancheilta ja koko
Keski-Länneltä yhtenä suurena vuoksiaaltona tulvien yhä paisuvana
Kansain Ravitsijana edelleen, ylemmä. Syvänteessä jo kieppuivat sen
ensi pyörteet ja hetkeksi kohosi hänen ajatuksiin aavistus: Mitä
ovat nuo huitovat pörssin miehet? Ei hän niitä vastaan taistellut,
hän tappeli tätä Uutis-Satoa vastaan, vehnää vastaan, itseään Maata
vastaan — kuten Gretry oli sanonut. Mitä olivat nuo hajalliset
farmarisatamäärät, jotka korkean hinnan tähden viljelivät niin paljon
vehnää? Mitä he merkitsivät? Vehnä kasvoi, kasvoi totellen kysynnän ja
tarjonnan suuria lakeja. Hän oli uhmaten noussut näitä lakeja vastaan
ja herättänyt jättiläisen. Hän oli virittänyt vaivasen inhimillisen
ansansa Luomakunnan eteen ja maaäiti itse tuntien hämähäkin seitin,
jonka ihmismäkäräinen oli punonut, hieroi nyt silmiään ja ponnahutti
voimaansa murskatakseen sen röyhkeilijän, joka oli uhannut häiritä sen
tasasta kulkua.
Uutissatoa korjattiin ja se oli valtavan suuri; niin valtava, ettei
sitä mikään raha voinut ostaa, ja niin vuolas, ettei mikään taito sitä
voinut hallita.
Mutta Jadwin kiiruhti pois syvänteen lähettyviltä. Ei, ei. Onni oli
hänen mukanaan ja hän hallitsi syvänteen vuon kuten ennenkin. Kului
päivä loppuun, yö tuli ja seuraavana aamuna klo 9 liiketoverukset
taas tapasivat Gretryn konttorissa. Välittäjä käänti kalpeat
kasvonsa Jadwiniin sanoen: "Sain juuri vastaukset kaapelisanomiimme
Liverpoolista ja Pariisista. Tarjosimmehan sinne halvemmalla kuin ennen
vehnää."
"Mitä — vastasivat?"
"Eivät tarvitse", vastasi Gretry katsoen vakavasti Jadwinia silmiin.
* * * * *
Kun Laura syntymäpäiväaamunaan astui ruokailuhuoneeseen, oli Page
jo siellä. Vaikka kello oli vasta puoli kahdeksan, oli sisar jo
kävelypuvussa seisoen akkunan edessä hermostuneesti hansikkaitaan
vedellen.
"Mitäs on tänään, Pagie?" sanoi Laura.
"Landry tulee hakemaan minua pörssiin, jonka katselijaparvekkeella
kuuluu olevan tänään jotain nähtävää. Onko Jadwin ollut kotona?"
Laura pudisti päätään sanaa sanomatta. Hänen kauhean Cresslerissä
käyntinsä jälkeen ei hänen miehensä ollut ollut kotona kuin korkeintaan
tunnin kaikkiaan.
"Landry sanoo", selitti Page, "että siellä on nykyisin hirveätä. La
Salle kadun suurin taistelu. Onko Jadwin puhunut sinulle."
"En tiedä siitä mitään."
Hän ihmetteli, oliko Pagekin unohtanut. Huoneeseen tullessaan oli
hän ensimäiseksi katsahtanut pöytäpaikkaan päin. Mutta siellä ei
ollut mitään, ei edes kirjelappusta eikä kukaan ollut hänelle onnea
toivottanut. Sisarenkin seuraavat sanat osottivat että tällä oli
mielessä muuta kuin syntymäpäivät.
"Laura, kuule... Landry ja minä... me menemme naimisiin."
"Sepä hauskaa. Hän on kunnon poika."
"Olen iloinen, että ajattelet niin. Ennenkuin sinä menit naimisiin,
tuntui minusta siltä, tuota noin, kuin sinä olisit voinut saada hänet,
— jos olisit halunnut."
"Oh", huudahti Laura. "Ei Landry koskaan minua tosissaan ajatellut.
Sellaista haikailua vain. Kun hän oppi sinut tuntemaan, en minä enää
merkinnyt mitään."
"Me otamme kortteerin Michigan avenuen varrelta. Olemme laskeneet
kaiken. Yhden palvelijan voimme pitää. Minä olen kyllä opetellut
keittämään. Mutta tuossahan hän onkin."
Landry tuli kädessään kukkavihko ja makeisrasia. Hän oli niin loistava
kuin sulhaspojan sopii, mutta hän näytti väsyneeltä ja hermostuneelta
Hän sanoi: "Täytyy kiirehtiä, Page, minun täytyy olla aikaisemmin
siellä."
"Kuinka voi Curtis?" kysyi Laura. "Miten käyvät asiat?" Landryn liike
osotti kohtaloon alistumista. "En tiedä", sanoi hän. "Tuskinpa kukaan
tietää. Eilen oli kova päivä, mutta kaipa me lopulta olimme voitolla.
Hintaa yhä kohotimme. Jos luulivat Jadwinin kukistuneen, niin kylläpä
erehtyivät. Me ihan ajoimme niitä edellämme. Mutta kun herra Gretry
lähetti sanan myydä, tulivat ne takasin kuin sudet. Ne pudottivat
hinnan viisi senttiä yhtä monessa minuutista ja meidän täytyi ostaa
jälleen. Silloin Jadwin iski taas. Hinta oli pysäytetty dollariin
viiteentoista, mutta me kohautimme sen dollariin viiteenkolmatta.."
"Mutta miten voi Curtis itse?"
"Näin hänet vain ohimennen. Kai hän terve on. Hermostunut tietysti.
Mutta Gretry on aivan sairas."
"Eikö meidän ole lähdettävä?" sanoi Page. "Oletko syönyt?"
"Jo aikoja sitten. Mutta tottakin, meidän on lähdettävä, jos sinun
mieli saada paikkaa. Onko mitään sanaa vietävä herra Jadwinille?"
"Hyvää onnea vain — Niin, kysykäähän, muistaako hän mikä päivä on — ei,
ei sitä. Siis, onnea vain."
Kello yhdeksän tienoilla Landry ja Page pääsivät La Salle kadulle.
Päivä oli vilpoisa ja kuulas. Aurinko valaisi pörssin otsikon, jonka
edessä kyyhkyset lentelivät.
"Herra Cressler niitä aina ruokki", sanoi Landry. "Miesparka, hänet
haudataan huomenna."
Page sulki silmänsä: "Ajatteles, kun Laura löysi hänet siten. Minä
olisin varmasti kuollut."
"Miten lie", sanoi Landry. "Minusta tuntuu kuin ei hän olisi siitä
kärsinyt. Olisi luullut hänen sairastuneen."
"Oh, Laura. En tunne häntä enää näinä päivinä. Hän on kuin kiveä. Hän
ikäänkuin pidättää jotain hirveää. Kun hän kertoi siitä tapauksesta,
oli hänen äänensä kuin jäätä. Ei kyyneltäkään. Oi, jos pääsisimme
kaikki pois Chicagosta ja voisimme ottaa Jadwinln mukaamme, niin että
hänestä taas tulisi sama hauska mies. Hän oli kuin isä minulle."
Landry tarttui hänen käsivarteensa heidän mennessään yli kadun ja
sanoi pörssin porstuassa: "Pysy nyt kiini minussa." Portaat olivat
näet aivan täynnä väkeä. Mutta Landry kertoi pyytäneensä vahtimestaria
pitämään yhden paikan tyhjänä ja lähti toimittamaan Pagea sisään. Koko
talo kaikui jo yhtenä huminana, vaikka kauppa ei ollutkaan alkanut.
Syvänteen pyörre tuntui tänä aikana valtavampana kuin koskaan. Pagen
korvissa kaikuivat outona nuo äänet: sähkötysavainten naputus,
keskustelun ja huutojen sorina, puhelinkellojen kilinä. Niitä kuului
kaikilta tahoilta. Syvänne alkoi kuohua ja sen ääni kuului kuin
valtameren pauhu kaukaa.
Askel askeleelta sai Landry avatuksi tietä, mutta he olivat vasta
päässeet puoliväliin portaita kun hän sanoi: "Ei, nyt täytyy minun
mennä, Tässä on korttini, näytä sitä vahtimestarille."
"Mene pian. Älä minun takiani viivy. Kun loppuu, käy minua katsomassa.
Odotan."
Landry lähti, raivasi tiensä läpi väkijoukon, heilautti hattuaan ja
katosi. Kului neljännestunti ja Page ei ollut päässyt askeltakaan. Hän
näki jo parvekkeen takaistuimet, mutta nekin olivat täynnä. Väkijoukon
keskellä kuuli hän keskustelun paloja. Iso, valkohattuinen mies sanoi:
"Onpa hän niitä ravistellut. Voitti hän tai hävisi, hyvin on tapellut."
Nuori mies nyökkäsi myöntymystä ja toinen jatkoi: "Aika poika se
Jadwin." — "Tänään yrittävät häntä kaataa taas." — "Kyllä kai. Mutta
hän näyttää." — "Saammeko nähdä hänet?" — "Emme, ei ne suuret tule itse
syvänteeseen."
Toisella puolen keskusteli kaksi naista: "Jadwin teki sisarestani
rikkaan. Hän osti vähän vehnää, noin vain huvikseen ja piti niin kauan,
että Jadwin kohotti hinnan nelikertaiseksi. Nyt hänellä on hieno talo
ja poika matkustaa Europaan taidetta tutkimaan. Vuosi sitten oli heillä
vain hänen miehensä palkka." — "Asialla on toinenkin puoli. Jos Jadwin
romahtaa tänään, niin — enpä tiedä miten Filipin käy."
Ja vielä yhdestä ryhmästä kuuli hän lauseita: "Jos Gretry-Conmerse
menee, niin menee Burbank mukana ja Keokukin pankki myös." — "Kyllä
Jadwin selviää." — "Toivonpa totisesti. Mutta kuinka sinä pääsit irti?"
— "Sanoppas se. Kyllä aikaa kuluu, ennen kuin minä vehnää ostan. Olin
niitä hupsuja, jotka luottivat siihen, että Crookes se itse Äijä on, ja
yhdyin hänen häntäänsä. Kyllä kai. Jadwin nylki selästäni kakstoista
tuhatta. Mutta emmekö me pääsekään — hoh — gongongi! Nyt ne alkoivat.
Oletkos tuollaista ääntä kuullut? Kun pääsisi näkemään."
Äkkiä kuului huutoja ja naisten kiljahduksia joukosta. "Älkää tunkeko
niin." — "Takasin, takasin." — "Ei pääse, sieltä tuntevat." — "Eräs
nainen pyörtyy. Eikö täällä ole poliisia?" — "Kuulkaa, hinta laski
jo kolme senttiä.." — "Kun vaan Jadwin kestäisi." — "Kestää kyllä." —
"Tuskin vaan."
Vihdoin tuli poliiseja. Ne avasivat tiensä ja huusivat: "Tyhjentäkää
portaat! Paikat ovat täydet." Page, joka oli päässyt jo miltei
yläpäähän, keksi hädissään pienen petoksen. Liehuttaen Landryn korttia
huusi hän: "Minulla on lippu. Olkaa hyvä, päästäkää." — "Antakaa
tietä, hänellä on kortti", sanoi muuan vahtimestari ja niin Page pääsi
ylös. Vahtimestari oli saanut säilytetyksi hänen paikkansa. Se oli
aivan kaiteen ääressä. Saattaessaan häntä huusi 'mies hänen korvaansa
metelin takia tuskin kuuluvat sanat: "Täältä näette hyvin. Olette herra
Jadwinin käly. Hurja päivä, neiti. Herra Jadwin pitää vielä puolensa."
Page istuutui paikalleen ja katseli alas syvänteeseen.
Landry oli hänestä päästyään juossut kiiruimman kautta Gretryn
toimistoon. Hänen kymmenkunta toveriaan olivat jo siellä. Jadwinia ei
näkynyt. Gretry tuli kalpeana.
"Mitkä ovat ohjeet?"
Landry näki Gretryn hätäisen ilmeen. Ja ennen kuin vastasi, joi tämä
siemauksen jäävettä, toisen, kolmannenkin. Nyt eivät asiat olleet
tolallaan, koska tyyni Gretrykin oli noin hermostunut. Vihdoin sanoi
hän: "Ohjeenne ovat samat kuin eilenkin. Pitää markkinoita yllä. Ei
laskea alle dollarin viidentoista. Älkää hyökätkö, jollen anna sanaa.
Kukin teistä voi ostaa puoleen miljoonaan busheliin. Jos sekään ei
pidä hintaa yllä, niin... tuota... jos vielä myyvät sittenkin, niin
annan minä sanan. Ja pojat, pää kylmänä nyt... asioita ratkee. Pitäkää
silmällä Crookesin joukkoa. He yrittävät jotain."
Miehet kiiruhtivat pörssiin. Landryn sydän sykki vakavasti, huulet
olivat tiukasti yhteen puristetut. Joka hermo oli jännityksissä.
Tämä oli viime ottelu. Kestäisikö hänen päänsä kaikki ne ansat ja
juonet, joita vastustajat virittelivät? Eikö nyt jo helähdä? Hän oli
Vehnäsyvänteen ylälaidalla. Se oli täynnä kauppiaita. Kaikki huusivat,
ei kukaan kuunnellut. Tarjouksia tehtiin jo, vaikkei aikakaan ollut.
Joko alkoi? Landry ei muista kuulleensa helähdystä. Mutta äkkiä hänet
siepattiin keskelle pyörrettä, joka tuhannen Niagaran voirnalla
tyrskyi hänen ympärillään. Syvänne oli mielipuoli, päihtynyt. Ei
kukaan tiennyt, mitä naapurinsa teki. Sen vain kaikki tunsivat, että
kauan kestänyt pohja petti, pudotti, kohahti taas, häilyi. Virallinen
tiedonantaja nojautui tuolinsa nojaan avuttomana. Viisari heilahteli
edestakaisin kuin masto myrskyssä. Heinäkuun vehnän hintaa ei kukaan
tiennyt kuin arviolta. Muutokset tapahtuivat kymmenin sentein,
kaksinkymmenin viisinkin. Toisella puolen myytiin busheli 90:llä
sentillä, toisella maksettiin vielä dollari viiskolmatta.
Ja yli kaiken tämän metelin näytti kuuluvan itse Vehnän vyörynä sen
tullessa vuoksiaaltona Iowan ja Kalifornian maatiloilta matkallaan
Itään — Europan leipäkauppoihin ja nälkäisiin suihin.
Landry tarttui erästä toveriaan käsivarresta: "Mitä tehdään? Ostin jo
kaikki. Markkinat eivät ole meidän vallassamme. Eikä sanaa tule."
"En tiedä. Kaikki menee helvettiin. Nyt on vika jossain."
Silloin lähti Landry hatutta päin juoksemaan Gretryn konttoriin.
Ulkotoimistossa ahdistelivat häntä sanomalehtimiehet: "Missä olette?" —
"Mikä on heinäkuun vehnän hinta?" — "Voittaako Jadwin vai häviää?"
Mutta hän riuhtasi itsensä irti huutaen: "Ei tiedä kukaan. Markkinat
ovat valloillaan. Helvetti irti." Hän tempasi oven auki ja säntäsi
sisään huutaen: "Mitä on tehtävä? Ei ole ohjeita."
Mutta kukaan ei kuullut, Gretryn pöydän ääressä istuvista ei kukaan
katsahtanutkaan häneen, Jadwin seisoi keskellä veristävin silmin.
Hänen käsivarrestaan piti kiinni Gretry. Vieressä oli liikkeen
vanhin konttoristi, suuren pankin johtaja ja joitakin mukana olevia
liikemiehiä.
"Mutta sinä et voi", huudahti Gretry. "Se tuskin jaksamme maksaa
marginaalimme. Ei ole rahaa."
"Se on vale." Ei koskaan Landry unohtanut sitä ääntä, millä Jadwin
noin huusi. "Ostakaa, sanon minä. Me pääsemme kahteen dollariin ennen
kahtatoista."
"Ei lähde ohjetta minulta", sanoi Gretry. "Kysy näiltä herroilta."
"Hyödytöntä", sanoi pankkiherra tyyneesti. "Kaksi päivää sitten te
olitte jo menettänyt pelin."
"Kuulkaa nyt järkeä, herra Jadwin", rukoili konttoristi. "Teidän
liikkeemme — —"
Jadwin tempasi Gretryn käden irti huudahtaen: "Teidän liikkeenne —
raukkoja te olette olleet alun pitäen. Minä tunnen teidät. Te olette
pettäneet minut. Crookes on ostanut teidät. Pois tieltä. Minä pelaan
yksin nyt."
"Kuule nyt vanha veikko", yritti Gretry sanoa, mutta Jadwinin ääni soi
kuin sotatorvi: "Syvänteeseen!"
"Odota... pidättäkää häntä, herrat. Hän ei tiedä mitä tekee."
"Jos ette täytä ohjeitani, niin toimin itse."
"Olet hullu, ystäväni. Etkö ymmärrä, että olet vararikossa?"
"Sitten kirottu sinä, Sam Gretry, joka petit minut pulassa." Ja
hän iski välittäjää vasten silmiä. Tämä heilahti taapäin ja kasvot
sävähtivät punasiksi, nyrkit puristuivat. Mutta sitten hänen kätensä
laskeutuivat ja hän sanoi: "Antakaa hänen mennä. Hän on hullu."
Ja Jadwinin työntäessä estelevät miehet sivuun ja rynnätessä ulos
istahti Gretry tuoliinsa, sanoen vain: "Loppu tuli." Ja hän otti
paperipalan ja kirjotti siihen joitakin sanoja. "Vie tämä pörssin
sihteerille", sanoi hän konttoristille.
Suoraan syvänteen pyörteeseen, voittojensa paikkaan, jossa vihollisensa
riehuivat, tuli itse Suuri Härkä. Ja samassa kulki uutinen jupinana
suusta suuhun. Parvekkeelta se huomattiin, teleqraafipöytäin ääressä
ja vihdoin itse syvänteessäkin, jonka läpi kulki vavahdus. Sillä niin
valtava oli ollut hänen pelinsä, niin suuremmoiset hänen iskunsa,
että tämä pelin viimeinen veto tyrehdytti ankarimmatkin vastustajat.
Itse Jadwin! Mitä tuleekaan tapahtumaan? Joko oli ennenaikainen hänen
tuhonsa odotus? Hetkeksi he pysähtyivät, mutta sitten tuntien takanaan
uuden painon he yhtyivät suureen hyökkäykseen ja tarjosivat vehnää
kaupaksi tuhansin bushelein. Ja Jadwinin seisoessa siinä keskellä
myllerrystä löi tämä sadon aalto, itse Vehnän Valtameri, häntä kasvoja
vasten.
Hän kuuli sen nyt, eikä hän muuta kuullut. Vehnä oli murtautunut
irti hänen hallinnastaan. Kuukausia oli hän käsivarren voimalla
sitä pidättänyt, mutta nyt oli se noussut valtavaksi patsaaksi,
joka möyryten purkautui hänen ylitseen ja jatkoi matkaansa itää
kohti nälkäisten kansojen suuhun. Ja samalla tapahtui jotain hänen
aivoissaan. Viime aikain hermojännitykset kokoontuivat nyt yhdeksi
ankaraksi iskuksi, joka tuntui pysäyttävän koko koneiston. Vain yksi
aatos kierti hirveällä voimalla huristen tuossa aivokoneistossa laulaen
pelottavaa säveltään: "Vehnää — vehnää — vehnää — vehnää."
Sokeana ja mistään välittämättömänä ponnisteli hän tätä vehnävirtaa
vastaan ja seisoi kuin nälkäisten sutten ympäröimänä, pää pystyssä,
luisevan vankka käsi korkealla, taisteluun vaativana ja huutaen kerran
toisensa jälkeen: "Annan dollarin heinäkuun vehnästä."
Samassa hyökkäsivät kaikki hänen kimppuunsa. Hänen miestensä pieni
joukko pyyhkäistiin pois. Vain Landry Court, uskollisena viimeiseen
asti pysytteli hänen rinnallaan kalpeana ja vavisten, nyyhkytysten
tyrehdyttäessä kurkkua. Mutta uusi vehnävyöry tuli heitä päin ja Landry
väistyi sen edestä herransa selän taa. Mutta Jadwin seisoi pystyssä
päin ja puristi Landryn kättä teräksen lujasti ja toinen käsi ojolla
julisti taisteluhuutoaan viimeiseen asti: "Annan dollarin heinäkuun
vehnästä."
Mutta äkkiä huomasi Landry Syvänteen melun heikentyvän. Kuului ääni:
"Järjestystä, herrat, järjestystä!" Mutta huudot kasvoivat taas yhä
uudelleen villiksi meluksi, kunnes äkkiä kaikki vaikenivat kuin
taikaiskusta. Pörssin lattialla lähellä syvännettä seisoi Kauppakamarin
presidentti, varapresidentti sekä joukko johtokunnan jäseniä. Kaikki
katsoivat heihin vaieten. Pienelle parvekkeelle katsojain parveketta
vastapäätä oli ilmestynyt pitkä mustatakkinen mies, Kauppakamarin
sihteeri, joka syvän hiljaisuuden vallitessa julisti: "Kaikki
kaupanteko Gretry, Commerse ja K:nin kanssa lakkaa heti."
Tuskin oli nuo sanat kuultu, kun kohosi vehnäsyvänteestä villi
voitonkiljunta. Kaadettu, kaadettu oli vihdoinkin Suuri Härkä! Kaappaus
ratkennut! Jadwin kumossa! He itse pelastetut, pelastetut! Huutoja ja
kiljuntaa. Hattuja lenteli ilmassa. Hulluina ilosta tanssivat miehet,
syleilivät, puristelivat toistensa käsiä, huutaen ja hurraten äänensä
käheiksi. Toiset vanhemmat miehet panivat vastalauseita. Huudettiin:
"Hävetkää, hävetkää." — "Järjestystä!" — "Jättäkää hänet rauhaan!
Hänhän on kukistunut."
Mutta riemu oli hillitön. Heitä oli niin puristettu, painettu. He
olivat tunteneet liian raskaina hänen kavionsa polkemiset, sarvensa
iskut. Nyt hän oli kumossa. "Jah-hah-haa. Uiii! Tuossa, maassa, hei!
Hip, hip, tiikeri!"
"Jumalan tähden, tulkaa, herra Jadwin", rukoili Landry, molemmin käsin
puristaen hänen käsivarttaan. Jadwin oli vaiennut. Hän ei näyttänyt
kuulevan eikä näkevän; painavasti nojasi hän nuoren miehen olkaa
vasten. Ja he lähtivät. Kauppiaat jakautuivat heidän edestään yhäkin
huutaen. Landryn oli itku kurkussa, ja kiukun kyyneleet silmissä huusi
hän: "Raukat, kirotut pedot. Viikko sitten juoksitte henkenne edestä
kun hän sormensa kohotti."
Mutta hänen äänensä hukkui kiljunaan, ja kun nuo kaksi astuivat
syvänteestä lattialle, kuului loppuheläddys julistaen Curtis Jadwinin
keinottelukauden päättyneen. Ja yli lattian ovea kohti talutti Landry
hävinneen kapteeninsa. Tämä oli kuin huumaustilassa. Hän antautui
johdettavaksi. Vieraat kurottuivat katsomaan ja kauppiaat, joutolaiset,
sivulliset, konttoristit, juoksupojat ja reportterit kiirehtivät
seuraamaan Suuren Härän viime askeleita hänen lähtiessään suurten
voittojensa ja valtavan häviönsä paikalta.
Vaieten he katselivat. Syvänteeltä päin vain kuului häipyvän
riemuhuudon kaiku. Mutta ovipielessä seisoi pieni, sileäkasvoinen,
hienopukuinen mies, suu kuin suljettu kukkaro ja ryhti häiriintymätön
kuin aina, kylmä, tyyni — Calwin Crookes itse.
Ja Jadwinin ohi kulkiessa kuuli Landry karhujohtajan sanovan:
"Huutakoot nyt voimainsa takaa. He sitä eivät tehneet. Vehnä itse hänet
kaati, ei sitä miesten liitto pystynyt tekemään — huutakaa nyt, hullut.
Hän oli suurempi kuin paraskaan meistä."
Gongongin helähtäessä ja joukon kiiruhtaessa ovia kohti nousi Pagekin,
veti pitkän henkäyksen ja painoi kätensä hehkuvia poskiaan vasten.
Hän oli nähnyt kaikki, mutta ei ollut ymmärtänyt. Koko aamupäivä oli
ollut yhtä humua. Hän oli katsellut miehiä, jotka kolmeen tuntiin
eivät olleet tehneet muuta kuin kiljuneet ja tapelleet. Hän oli nähnyt
Jadwinin tulevan ja kuullut riemuhuudot. Page ajatteli, että Jadwin oli
tai tehnyt noille jotain mieleistä. Ne olivat kai ystäviä. Ja hän oli
ehkä voittanut. Mutta sitten tuli tuo julistus. Mitä se merkitsi? Ja
astuessaan portaita alas kuuli hän jonkun sanovan: "Se riittää hänelle."
Ehkäpä sittenkin Jadwin oli menettänyt rahaa. Hän halusi kiihkeästi
tietää ja odotteli pitkän aikaa Landrya, mutta tätä ei kuuluut. Ei
kai päässyt. Tämä näytti olleen hirvittävän vakava. Kyllä hän kysyisi
Landrylta.
Hän palasi kotiin ja paljon jälkeen lunchin ajan astui hän ruokasaliin
kysyen sisartaan, mutta hänelle ilmoitettiin, että tämä oli huoneessaan
ja oli ilmoittanut päätänsä särkevän. Hän joi nopeasti suklaansa,
tilasi kupin väkevää teetä ja meni sitä vieden Lauran huoneeseen. Tämä
loikoi Madeira-tuolissaan kädet pään takana katsellen ulos akkunasta.
Hän oli tavallista kalpeampi ja näytti Pagesta jossakin suhteessa
ankaralta. Jokin varmasti vaivasi häntä. Hän näytti henkilöltä, joka on
pannut kaikki yhden kortin varaan ja kaikin voimin hillitsee itseään
tuota ratkaisua odottaen. Page oli tiennyt, että tähän oli vaikuttimena
Jadwinin täydellinen antautuminen liikeasioihin, mutta ei ollut
puuttunut siihen asiaan. Hän muisti "hoitaa omat asiansa" eikä Lauralla
ollut tapana huoliaan haastella. Vain kerran oli Page yrittänyt
sekaantua sisarensa asioihin, mutta tulos ei ollut houkutellut
uudistamaan sitä. Hän muisti hopearasiajutun.
Nyt kieltäytyi Laura juomasta teetä. Hän ei halunnut mitään. Päätä
vähän särki. Tahtoi maata vain rauhasia.
"Olin tänään pörssissä."
"Näitkö Curtiksen?" kysyi Laura nopeasti.
"Kyllä hän kerran tuli sinne. Siellä oli niin kiihkeätä tänään. Ei
kai siellä aina niin. Pelkään, että Jadwin hävisi aika lailla rahaa,
kuulin jonkun sanovan, mutten ymmärtänyt itse. Olen kuukausia koettanut
perehtyä vehnäkauppaan, kun se on Landryn ala, mutta tänään en
käsittänyt mitään."
"Sanoiko Curtis tulevansa tänään kotiin?"
"En puhunut hänen kanssaan."
"Mikset?"
"Älä nyt ole lapsellinen, Laura. Et ymmärrä mikä meteli siellä oli. En
koittanut saada tavata Landryakaan."
"Oliko hänellä hyvin kiire?"
"Landryllako?"
"Ei, ei vaan Curtiksella?"
"Varmasti. Kuule minä pelkään että vehnä meni alas hirveästi, ja ne
sanoivat, että se merkitsee hyvin paljon Jadwinille. Eikö se merkitse,
että hän menettää hyvin paljon rahaa? Ja Landry näytti niin rohkealta.
Teki oikein mieli mennä sinne hänen rinnalleen."
Laura kavahti ylös kärsimättömänä ja kirkui: "Mitä huolin minä vehnästä
ja tästä mielettömästä rahan kahmimisesta. Curtiksella siis näytti
olevan kiire?"
"Kaikilla oli." Ja sitten hän uskalsi lisätä: "En minä niin surisi,
Laura. Mieheltä tietysti menee paljon aikaa liikeasioihin. En surrut
vaikka Landry ei tullut mukaani kotiin."
"Oh — Landry", mutisi Laura.
Samassa sävähti Page. "Tuo oli tarpeetonta", sanoi hän. "Ja minä
sanon sinulle, Laura Jadwin, että jos sinä välittäisit vähän enemmän
vehnästä, miehesi liikeasioista — jos enemmän harrastaisit hänen
työtään, koettaisit syventyä hänen elämäänsä — ja — ymmärtäisit —." Page
pidätti henkeään tämän rohkeutensa säikäyttämänä. Mutta samassa hän jo
jatkoikin: "Ajatteles, että hän ehkä taistelee henkensä edestä siellä
La Salle kadulla etkä sinä tienä siitä mitään — et tahdokaan tietää.
Mitä välitän vehnästä, sanot vain. En minäkään siitä välitä sen itsensä
takia, mutta kun se on Landryn alaa, hänen työtään ja oikea tai väärä
—" Page hyppäsi ylös ja kädet nyrkistä punaisena kasvoiltaan sanoi:
"olkoon oikea tai väärä asia, minä panen molemmat käteni tuleen häntä
auttaakseni."
"Mitä asiaa —" alkoi Laura, mutta Page ei antanut keskeyttää itseään:
"Ja jos hän jättäisi minut yksin joskus, niin luuletko, että minä naama
pitkänä vain ajattelisin omia surujani. Hänellä on huolensa myös. Jos
minun mieheni olisi taistelussa, niin luuletko, että minä mököttäisin
siitä, että hän jättäisi minut kotiin; en, enpä. Minä auttaisin
hänelle miekan vyölle, ja kun hän tulisi kotiin, en minä vatkuttaisi
hänelle ikävääni, vaan hoitaisin hänen haavojaan ja kehottaisin häntä
rohkeuteen — ja auttaisin häntä."
Ja näin sanoen Page kyyneleet silmissä ja itku kurkussa juoksi ulos
huoneesta ja heitti oven kiini jälkeensä.
Lauran ensi tunne oli kiukku. Taas oli hänen nuorempi sisarensa noussut
häntä mestaroimaan ja juuri tänä päivänä! Hän katseli hetken ovea
kohti, sitten kohotti päänsä. Hän oli oikeassa ja Page, hänen miehensä,
kaikki olivat väärässä. Häntä oli loukattu, hyljeksitty. Hän asteli
muutamia kertoja yli huoneensa lattian, heittäytyi sitten sohvalle ja
asetti leukansa kätensä varaan.
Hän oli nähnyt pöydällä rva Cresslerin hautajaiskutsun täksi päiväksi
ja samalla oli tuo tapaus muistunut hänen mieleensä; kuinka hän sormet
suun edessä huudahdusta pidättäen oli seisonut kauhun värisyttäessä
hänen sydäntään, aivojaan. Yhä uudelleen oli tuon kauhean hetken
vaikutus uusiintunut ja tuonut katkeran surun. Mutta päättäväisesti oli
hän sen työntänyt syrjään, tärkeämpää oli hänellä aatoksissa. Kaikki,
kuolemakin saivat väistyä, kun hänen rakkautensa oli kokeella. Elämä
ja kuolema olivat vähäpätöisiä. Rakkaus vain oli olemasta; sortukoon
hänen miehensä liikeasiat; mitä se merkitsi, kun vain rakkaus kohosi
voittoisana taistelusta? Ja taas hän ajatteli vain itseään ja miestään.
Päivä kului, mutta tätä ei kuulunut eikä hän sanaakaan lähettänyt.
Vaikka olikin kiire, oli tämä syntymäpäivä — vaikka menettikin
miljoonia. Kun olisi edes lähettänyt jonkun mitättömän lahjan tai
vaikka paperilappusen. Mutta eihän päivä ollut vielä mennyt Curtis
tietysti Valmisti jotain yllätystä. Hänhän tiesi, mikä päivä nyt oli.
Eihän hän voinut unohtaa. Ja olihan hän luvannut tämän illan, — "jos
hän rakasti."
Laura oli käskenyt valmistaa aterian kello kahdeksaksi. He söisivät
sen kahden. Koko meluisa maailma olisi siitä suljettu. Hän halusi
pitää hänet kokonaan itsellään, ja hän oli oleva kaunis — loistava,
vastustamaton. Ja hän saisi sen miehen jalkainsa juureen, ihan omakseen
ja panisi hänet lupaamaan, vannomaan lopettavansa sen kadun taistelun,
koska se oli niin monasti hänet riistänyt. Syvänteen pyörre ei enää
saisi häntä temmatuksi rakkauden valloilta.
Kyllä hän, Laura, oli kärsinyt, hän oli tuntenut hyljeksityn naisen
nöyryytyksen. Mutta se oli päättyvä nyt. Hänen ylpeyttään ei enää
tultaisi loukkaamaan, hänen rakkauttaan ei enää hyljeksittäisi.
Mutta iltapäivä kului ja ilta läheni. Ei sanaakaan Jadwinilta.
Huolimatta huolestumisestaan matki Laura yhä uudelleen sanoja: "Hän
antaa janan hän antaa sanan."
Kello neljä hän alkoi pukeutua. Koskaan ei hän ollut huolekkaammin,
loistavammin kukaan huolitellut. Ei nyt ollut mitään teatteriosaa.
Nyt oli hän itse, Laura Jadwin. Mutta silti oli mitä tärkeintä valita
oikea puku ja saada se sopimaan. Hänen pukunsa, joka jätti käsivarret
ja taulan paljaaksi, oli yhtenä mustain helpeitten välkkyvänä
värinänä hänen astuessaan. Mustan tukan kiehkuroissa oli kaksi suurta
helmikoristetta ja kaulassa timanttinauha. Olalla kimppu Jacqueminot
ruusuja, hehkupunahia.
Kuudelta hän jo lähetti palvelustytön pois. Hetken seisoi hän yksin
peilin edessä eikä hän voinut pidättää hymyä eikä pään ylvästä
kohautusta. Kaikki, mitä hänessä naista oli, komeili nyt kauneutensa
tietoisuudessa. Antaa nyt kadun taistelumelskeen kaikua, antaa
syvänteen mylviä, Eeva oli vallitseva, Venus saava riemuvoiton.
Nuo Amerikan naiset, nuo toiset, jotka antoivat liike-elämän tyystin
viedä heidän miehensä ja alentuivat heille tungettuihin julmiin oloihin
sekä tyytyivät siihen, että saivat myrskyjen ja päivätyön uuvuttaman
raunion luokseen, väsyneen ruumiiltaan ja sielultaan — kuinka hän
säälikään heitä. He eivät olleet niin loistavat kuin hän eivätkä
kyenneet kutsumaan miehiään luokseen. Mutta hän, Laura, oli kaunis.
Ja se oli voimaa. Hän tunsi taistelijan ylpeyttä tämän koetellessa
aseitaan. Ja tänä iltana oli hänen kauneutensa loistavampi kuin
konsanaan. Hän tunsi olevansa vastustamaton. Ja Curtis oli tuleva,
Rakkautensa pantilla oli hän luvannut, ja rakkaudellaan oli Laura
voittava.
Mutta samalla kohosi hänen sielunsa syvimmistä onkaloista epäilyn
ensi värinä, soi se kieli, jota Page oli koskettanut. Rakkauttako
hän todella ajoi takaa vaiko itserakkautta? Oliko tämä tittelikään
paras tapa hänen voittaa takasin miehensä — tämä, kauneuden näyttely,
pukuparaati? Itse, itse! Oliko hän ollut itsekäs alun pitäen? Oliko
hän todellakaan harrastanut miehensä työtä? "Olkoon oikea tai väärä
asia, minä panen molemmat käteni tuleen häntä auttaakseni." Tämäkö
oli tie? Eikö tämä ollut ainoa tie? Mitä jos tarvittiin muuta miehen
takasin voittamiseksi? Kerran oli hän jo sanonut, että naisen rakkaus
oli enemmän antaumus kuin Voitto. Oliko hän tämän mukaan elämänsä
järjestänyt? Uskoiko hän edes siihen nyt? Mihin oli tämä julma itsensä
palvominen hänet vienyt?
Hämärästi alkoi Laura Jadwin aavistaa uutta elämän ymmärrystä. Mutta
se ei ennättäisi seljetä täksi iltaa. Nainen hänessä oli liian
monimutkainen ja kypsä muokkaantuakseen äkillisessä kumouksessa. Mutta
niin varmasti kuin uusi päivä koittaa, oli se uusi alkanut hänessä
rakentua. Tähän asti oli hän sanonut, että oli kaksi Lauraa. Nyt
tunsi hän kolmannen _kohoavan_ ja uhkaavan niitä kahta tarkotuksella.
Mutta tänä iltana mitä olikaan hän? Vain nainen, heikko, tunnehyrskyn
vallassa ja astumassa kuten luuli elämänsä juuren kriisiin.
Mutta aika kului. Laura meni kirjastoon muka lukeakseen. Eihän hän nyt
voinut miestään kuudelta odottaa. Päivä oli saattanut olla tärkeä,
kuten Page oli viitannut. Curtis voi myöhästyä, mutta hän oli tuleva.
"Jos minua rakastat —". — Mutta tunnin kuluttua vaelsi hän huonetta
edestakasin huulet puristettuna yhteen ja hehkuvin poskin. Hän oli
yhä yksin tänä päivänään eikä toinen ollut edes sanaa lähettänyt.
Hetken hän ajatteli, että ehkä miehensä oli suuressa onnettomuudessa.
Mutta hän hylkäsi tämän ajatuksen. Minuutit matelivat edelleen. Ei
kuulunut kärryjen kolinaa, ei askeleita. Talo oli tänä keskikesän
iltana aivan hiljaa kuin metsälampi. Vain lehtipoikain huuto kuului
sivummalta. Taasko hän jäisi unhoon? Ja tämä oli suurin koe! Tämä ilta
oli ratkaiseva hänen elämänsä — rakkausko vai ei? "Ja hän tiesi sen",
huudahti nainen kärsimättömänä. "Hän ei ole voinut unohtaa.."
Kun kello löi seitsemän, pysähtyi Laura jäykkänä keskelle huonetta.
Hänen tuskansa poltti tulena. Koko naisen intohimo värisytt:i häntä.
Hänen ylpeyttään oli loukattu. Eikä tämä ollut ainoa kerta. Kaikki
viime aikain nöyryytykset tulivat hänen mieleensä. — Mutta äkkiä käänti
hän päätään kuullakseen. "Vihdoinkin", huudahti hän. Askeleet kuuluivat
eteisestä ja palvelija oli menossa vastaan.
"Sano, että minä olen kirjastossa", huusi hän tälle.
Hän katsahti vielä kerran kuvastimeen, pyyhkäsi nopein sormin
tukkaansa, painalti kädellä otsaansa tyyntyäkseen ja istahti syvään
tuoliin lieden ääreen selin oveen. Hän kuuli toisen tulevan, mutta ei
käännähtänyt. Askeleet pysähtyivät lähelle. Hetken hiljaisuus. Sitten
Laura laskien kirjan helmaansa kääntyi hiljaa.
"Monta onnellista syntymäpäivää", toivotti Sheldon Corthell, ojentaen
kimpun syvänsinisiä orvokkeja.