Hetken kuluttua alkoi kone pöydällä naputtaa ja Jadwin kuuli melun
kiihtyvän salissa. Hän mutisi: "ähä, poikaseni, etpä nyt kestä kymmentä
minuuttia."
Ja hän kutsutti huoneeseen Harguksen, joka ällistyneenä katseli häntä
veristävin silmin.
"Istukaa", sanoi Jadwin. "Haluan jutella kanssanne. Tehän kerran
kaappasitte vehnän?"
"Oh... vehnän."
"Kauppauksenne, muistattehan?"
"Siitä on jo kauan. Seitsemänkymmentä kahdeksan se tapahtui.
Syysvehnää."
"Ja menetitte kaikkenne. Scannel, toverinne, petti?"
"Hm... se oli seitsemänkymmentä kahdeksan. Kello kymmenen ilmoitti
pörssin sihteeri, että me olimme erotetut —"
Hän jatkoi hetken edelleen yksitoikkoista, sekavaa jupinaa. Jadwin
keskeytti sanoen: "Mutta Scannel, toverinnehan, petti?"
Vanhus katsoi häneen höperösti. Sikäli kuin tuo nimi tunkeutui
hänen tylsyneisiin aivoihinsa, välähti silmissä hetkellinen liekki,
mutta sitten alkoi hän taa» sopertaa juttuaan seitsemästäkymmenestä
kahdeksasta ja kuinka hän hävisi kolmesataatuhatta. Jadwin keskeytti:
"Kuinka voi sisarenne tytär?"
"Tarkotatte Liggietä?... Hän voi hyvin. Minulla on hänen kuvansa." Ja
ukko alkoi kaivaa taskustaan likasia papereita.
"Te näytitte sen jo minulle", kiiruhti Jadwin sanomaan ja samassa
ilmoitettiinkin hra Scannel. Dania oli paksu punakka mies, jolla oli
valkea poskiparta. Hän tuli huoneeseen metelikkäästi huudahtaen: "Hei,
kapteeni!"
"Halloo", vastasi Jadwin jyrkästi.
Toinen istahti sekä nähtyään Harguksen sanoi:
"Tämäkö on teidän tyyliänne? — Minä olen niitä hulluja, jotka te olette
saanut apajaanne. Mitä maksaa tästä pääsy? Mikä summa?"
"Minulla on teille yhtä ja toista sanottavaa", lausui Jadwin yhä
jyrkästi. Hargus oli vihdoinkin löytänyt valokuvan ja antoi sen
Jadwinille. Tämä otti sen siihen katsahtamatta ja puhuessaan kopautteli
sillä pöytään. Hän puhui:
"Hyvä on, Hargus. Minulla on puhuttavaa teille, herra Scannel.
Tunnetteko tämän vanhan miehen?"
"Lopettakaa jo", mörisi toinen.
"Se on Hargus. Hyvin hänet tunnette. Kerranhan te yhdessä yrititte
suurta temppua. Hargus!" Kun vanhus katsoi, jatkoi Jadwin: "Tässä on
Scannel, josta puhelimme. Katsokaa, hän on rikas mies. Muistatteko
hänet?"
"Mitä peliä tämä on?" huudahti Scannel. "En minä ole tullut tänne
näyteltäväksi. Minä —."
Hänen lauseensa keskeytti lyhyt huokaus, joka äkkiä kohosi Harguksen
väriseviltä huulilta. Tämä tuijotti yli pöydän Scanneliin nopeasti
hengittäen ja sormet haparoiden leukaa. Jadwin sanoi: "Sellainen hän
on, Hargus", ja sitten kääntyen Scanneliin jatkoi hän: "Teillä oli
yhdessä iso kauppa ja te myitte hänet, petitte."
"Vale!" huudahti toinen.
"Te — petitte — hänet!" huusi Jadwin. "Minä tiedän, mikä te olette.
Te petitte hänet pelastaaksenne oman likasen nahkanne ja nyt on
mies saanut elää poikain armoilla tuolla. Ja hän on saanut elätellä
sisarentytärtään teidän maleksiessanne klubeissanne ja huvijahdeissanne
ja elättinaistenne seurassa häneltä varastamillanne rahoilla."
Scannel oikasi itsensä tuolillaan ja hänen pienet silmänsä säkenöivät.
Raivoisasti huusi hän: "Minä en halua kuulla tällaista puhetta
yhdenkään ihmisen suusta. Lopettakaa."
Jadwinin leuka sulkeutui kilahtaen; hyökkäävänä, komentavana nojautui
hän eteenpäin, sanoen: "Jos te vielä keskeytätte minua, menette tuosta
ovesta ulos vararikkoisena. Te kuuntelette ja noudatatte määräyksiä.
Sitä varten te olette täältä. Jos luulette saavanne vehnäänne jostain
muualta, niin koittakaa."
Scannel asettui äkkiä. Hän ei vastannut. Hargus katsoi epävarmana
vuoroon kumpaankin. Jadwin kirjotti jotain lapulle. Sanoi sitten: "Te
olette velvollinen toimittamaan meille kaksi miljoonaa bushelia vehnää
dollarilla bushelin."
"Eipä kuin puolentoista."
Jadwinin kasvoille tuli ivallinen hymy, kun hän huomasi kuinka helposti
Scannel meni ansaan. Hän jatkoi: "Siis puolentoista miljoonaa. Saatte
siitä kuusisataatuhatta puolellatoista dollarilla bushelin."
"Puolitoista dollaria", toinen levitti kätensä, "Tosiaankin minä lähden
täältä vararikkoisena."
"Ette lähdekään", sanoi Jadwin, heittäytyen takanojaan ja ristiten
jalkansa. "Minä tunnen teidän raha-asianne ja tiedän sentilleen, kuinka
paljon kestätte."
"Onpa tämä naurettavaa. Tuo kourallinen vehnää maksaa minulle kolme
sataa tuhatta dollaria."
"Ai-van."
Silloin veti Scannel esille shekkikirjansa ja Jadwin sanoi:
"Kirjoittakaa se haltijan perittäväksi." Saatuaan sen lisäsi hän,
antaen shekin Hargukselle: "Katsokaa nyt, Dave Scannel, velkanne
pääsumma on maksettu."
"Pääsumma?"
"Niin. Unohdatte korot. Jos ne olisin maksattanut, olisi se
saattanut kaataa teidät. Kas kuuden prosentin korko kolmelle sadalle
tuhannelle vuodesta 1878 asti, se tekee — 360 tuhatta, ja teidän on
vielä hankittava minulle 900,000 bushelia. Sen saatte dollarilla
neljälläkymmenellä. Kirjottakaa shekki edelleen sen haltijalle."
Mutisten raivoisasti hammastensa lomassa kirjotti Scannel shekin.
"Kiitos", sanoi Jadwin saadessaan sen. Samassa soitti hän ja sanoi
sisään tulevalle konttoristille: "Toimittakaa tänään herra Scannelille
puolentoista miljonan bushelin välityskuitit. Tilit ovat tasan." Sitten
antoi hän shekit Hargukselle sanoen: "Kas tässä. Ostakaa Liggielle
kultakello ja sanokaa terveisiä Jadwinilta... Joko menette, Scannel?
Hyvästi vaan, älkää heittäkö ovea mennessänne."
"Heitti se tumminkin", sanoi hän kääntyessään jälleen Hargukseen päin,
joka säikähtyneenä katseli häntä mutisten: "En tiedä. Olen vanha mies.
Tämä on paljon rahaa."
"Ettehän niitä hävitä nyt?"
"En, en. Panen ne Illinois Trustiin. Minä pyytäisin —"
"Minä lähetän konttoristin mukaanne."
"Sitä ajattelin pyytää. Mutta minun täytyy sanoa, herra Jadwin —"
Hän alkoi änkytellä kiitoksia, mutta Jadwin saattoi hänet ovelle ja
sanoi konttoristille: "Kinzie, oletteko hyvä ja menette herra Harguksen
kanssa Illinois Trustiin. Hän avaa siellä tilin."
Mutta ennenkuin Jadwin ennätti palata pöytänsä ääreen, tuli ukko
takasin pyytäen: "Te olette nyt vallassa. Antakaa minulle sana vain
ja minä teen viisikymmentä dollaria vuosipäivään mennessä."
"Mutta juurihan annoin teille lähes puoli miljoonaa shekkeinä!"
"Niin, shekit. Ne minä panen Illinois Trustiin. En kajoa niihin, mutta
pikku vihjaus vain."
"Ei sanaakaan. Viekää nyt hänet, Kinzie."
Viikkoa myöhemmin myi Jadwin Pariisissa valtavan määrän käteisvehnää
dollarilla kuudellakymmenellä sentillä bushelin. Ulkomaille meni
kuinka paljon tahansa, hinnasta ei väliä. Ja Chicagon pörssissä
hallitsi Jadwin täydelleen; kaikki pysähtyi, kun hän kätensä kohotti,
ja kaikki lennähti vauhtiin, kun hän päällään nyökkäsi. Hän ei aina
voinut rikkauttaan laskeakaan tästä kaappauksesta tuleva voitto oli yli
kaksikymmentä, ehkä lähes viisikymmentä mijoonaa dollaria. Vastustajain
leiristä ei kuulunut murahdustakaan.
"Sam", sanoi Jadwin välittäjälleen. "Nyt ei mikään voi minua pidättää.
Ne pitävät tätä suurena, mutta se on vasta alkutunnustelua. Nyt
näytetään mikä mies Curtis Jadwin oikein on. Minä siirrän tämän tempun
kesään. Minä ostan heinäkuun viljat."
"Nyt olet hullu", sanoi välittäjä.
"Hullu?" huuti Jadwin hypäten jaloilleen. "Mitä tarkotat, Sam? Älä sano
sitä sanaa minusta. Minä ostan heinäkuun vehnän. Luuletko, että minä
jättäisin kesken, juuri kun olen päässyt alkuun? Hullu olisin, jos
eroaisin, vaikka pääsisinkin, ja hinta nousee kahteen dollariin." Hän
iski nyrkillään polveensa. "Sanon kahteen dollariin, kuuletko?"
"Satotietoja alkaa tulla kesäsuussa." Gretryn ääni oli varottava.
"Hinta on nyt niin korkea, että lukuisat farmarit kylvävät enemmän kuin
ennen. Ajattele että tästä tulee ennätyssato."
"Kyllä minä tiedän. Olen laskenut itse."
"Sitten olet itse isä-jumala."
"En pidä tuollaisesta leikistä. Puhu sellaisista Crookesille. Mutta
se sato — katsos nyt." Ja pari tuntia Jadwin selitteli ja todisteli
ja näytteli tilastoja ja raportteja, osottaakseen olevansa oikeassa.
Mutta Gretry pudisti päätään ja sanoi tyyneesti: "Olet tehnyt suuren
tempun. Ja minä olin monasti väärässä viime vuonna. Mutta nyt olemme
jumalauta rajalla. Vehnä on nyt puolessatoista dollarissa. Jos kohotat
sen kahteen —"
"Se kohoo itse."
"— Jos kohotat sen kahteen, on se huipussaan ja pienikin potku pudottaa
sen nurinniskoin alas. Tyydy siihen, mitä olet saanut. Päätä toukokuun
kauppasi ja lopeta. Vaikka hinta nyt vähän tipahtaisikin, niin kyllä
sinä taskusi paikkaat. Mutta heinäkuuhun lykkääminen on varma turmio.
Olen ehkä joskus erehtynyt, nyt en. Jo eilen jotkut uskalsivat nousta
tätä kaappaustasi vastaan. Ne myyvät yhä ja jos ne myyvät kaikki,
ratkeat sinä. Olet saanut ne säikäytetyiksi, siksi pidättyvät. Mutta ne
odottavat nyt saavansa vehnää farmareilta, kun korjuu alkaa, ja sitä on
nyt yli maan kasvamassa."
"Pelkäät, Sam. Olet pelännyt alusta asti. Etkö näe."
"Näen farmarein kaikkialla kasvattavan vehnää. Sinähän taistelet itse
maata vastaan."
"No, vaikka sitäkin. Onhan meillä lehdet. Pannaan ne varottamaan
liiasta vehnän viljelyksestä."
"Ja sitten toinen seikka", sanoi Gretry. "Sinun pitäisi olla vuoteessa
paraikaa. Hermosihan ovat ihan lopussa. Et nuku yhtään. Ja kun joku
meistä koittaa vastustaa sinua, niin auta armias. Jos haluat pysyä
tässä pelissä, täytyy sinun olla kunnossa. Mene lääkäriin."
"Roskaa", sanoi Jadwin. "Ei minulla ole aikaa mennä lääkäriin. Eikä
minua mikään vaivaa."
Eikö? Samana yönä, ensimäisenä neljästä, jonka hän nukkui kotonaan,
hän luki kellon lyövän neljä ja teki saman kysymyksen itselleen. Ei,
kunnossa hän ei ollut ja yhä pahempi uhkasi. Hautakouristus hänen
päässään oli nyt miltei yhtämittainen ja vähäkin kävely pani hänet
huohottamaan. Ja väliin tuntui pyörrytys kuin menisi hän elevaattorissa
alaspäin huimaa kyytiä. Vain La Salle kadulla ja Gretryn toimistossa
hän saattoi unohtaa nämä oireet. Tuskaisat olivat pitkät yksinäiset
yöt, jolloin hän laski, kuinka pian taas voisi ottaa bromia. Hänen
ruumiissaan oli outo tunne ja väliin käsivartensa tuntuivat paisuvan
jättimäisiksi. Hän lykkäsi lääkärissä käynnin tuonnemmaksi selittäen
itselleen, ettei ole aikaa, mutta oikea syy oli se, ettei hän
uskaltanut kuulla lääkäriltä totuutta. Alkoiko hänen järkensä pettää?
Mikä onnettomuus uhkaa? — Ja aina vain soi korvissa sana: "Vehnää —
vehnää — vehnää — vehnää — vehnää." Ja aamulla nousi hän uuvuksissa,
tylsänä. Hiipi Gretryn toimistoon, kuuli gongongin helähtävän ja
syvänteen myllerryksen alkavan. Ja samassa järjestyivät hänen henkensä
voimat taas, hermot vetäytyivät vireeseen. Niin hän tunsi toimivansa
kuin sokean vaiston vallassa. Arvioimiskyky petti hänet usein.
Umpimähkäisiä määräyksiä ja ohjeita tuli annettua. Mutta kultasiipinen
onnetar oli yhä hänen seurassaan.
Toukokuu läheni loppuaan, sen 25—30 päivinä hän myi heinäkuun vehnää
Gretryn vastalauseesta huolimatta. Hän oli niin rikos, ettei mikään
näyttänyt häneen pystyvän. Joka päivä kasvoi hänen voittonsa ja mitä
enemmän Jadwin näki sortuneita keinottelijoita ympärillään, sitä
enemmän hän halveksi ihmisluontoa. Muutamat sortuneista ottivat
kohtalonsa jylhän huolettomasti tai keveän iloisesti, mutta useimmat
alentuivat ja nöyrtyivät, niin että Jadwin joutui itsekontrollin
rajoille. Mitä enemmän nämä matelivat, sitä kireämmin hän ruuviaan
puristi. Väliin hän heltyi ja myi vehnää jollekin onnettomalle, niin
että tämä pääsi tappioitta, mutta lopulla hänen sydämensä kovettui
ja hän otti voittonsa kuten Bourbonit veronsa kuin synnynnäisenä
oikeutena. Ja koulumuistojen lomasta pujahti hänen mieleensä
puheenparsi, jota hän väliin lyhyesti naurahtaen käytti, kun tuli puhe
pelin uhreista: "Vae victis — voi voitetuita."
Vaimoaan tapasi hän harvoin. Aamiaista väliin söivät yhdessä,
päivällistä useammin. Jadwinin elämä oli nyt käynyt niin säännöttömäksi
ja hänen lyhyet lepohetkensä niin kalliiksi ja hän itse niin helposti
häiriintyväksi, että hän asui talonsa eri osassa. Lauran elämästä hän
ei tiennyt mitään. Tämä ei enää valittanut yksinäisyyttään. Olipa
iloinenkin, vaikka se tuotti Jadwinille huolta. Läpi pörssin melunkin
saattoi hän aavistaa, etteivät Lauran asiat olleet oikein. Kerran
hän jo koittikin murtautua irti La Salle kadulta ja palata vanhaan
elämäntapaan, mutta seuraukset olivat niin tuhoisat, että hänen täytyi
pysyä siellä.
"Vehnäkaappaus", huudahti hän vaimolleen, "Vehnä on kaapannut minut. On
kuin pitäisi sutta korvista, paha on pitää, mutta pahempi olisi laskea
irti."
Mutta liike-elämän vilinässä ei Jadwin voinut käsittää, kuinka onneton
Laura oli. Sen illan jälkeen siellä taidesalissa, kun Gretry oli vienyt
hänen miehensä, oli hän herännyt näkemään, kuinka tyhjä elämänsä
oli. Corthellin oli hän karkottanut. Jadwin oli temmattu pois. Tämä
oli kehottanut häntä menemään maalle, mutta hän ei lähtenyt. Ja
nähdessään miehensä tilan, hän onnettomuutta aavistaen halusi olla
tämän rinnalla silloin. Ensin hän sai aikansa kulumaan suunnittelemalla
kesäpukujaan ja ajelemalla puistossa, kunnes täällä joka pensas
oli hänelle väsyttävän tuttu. Sitten aikoi hän harrastaa vanhoja
kirjoja ja harvinaisia painoksia, ostellen niitä huutokaupoista ja
antikvariaateista, mutta pian kyllästyi hän siihen. Rahaa oli hänen
käytettävänään niin paljon, että hänen tarvitsi vain lausua toivomus,
niin se jo täyttyi. Tämä ihan tuhosi harrastuksen ja jännityksen.
Pukunsa ja hevosensa sekä ajopelinsä, joita hän osteli rajattomasti,
täyttivät kaikki paikat, mutta hänellä ei ollut niistä iloa. Ja usein
hän venyttelihe sohvallaan sanoen itselleen: "Kuinka tyhjää ja typerää
on kaikki."
Edessään ei ollut mitään toivoa. Päivät olivat toisensa kaltaiset.
Tuttavuuksia ei hän juuri ollut solminut. Korskea tapansa ei ollut
omiaan ihmisiä lähentämään. Yksin hän istui iltansa lukien tai
kuunnellen pimeässä järven kohinaa. Ja hän ajatteli miehiä, joita oli
tavannut ja näiden rakkautta. Ensimäinen oli ollut hänen opettajansa,
jumaluusopin ylioppilas, joka oli houkutellut häntä Kiinaan
lähetyssaarnaajaksi. Sitten oli ollut nuori lakimies — "Worcester
kauntin lahjakkain mies" — joka otti hänet ajelulle vuokrarattailla
ja lähetti hänelle novelleja (joita hän ei lukenut) ja kirjotti hänen
tukastaan ja silmistään huonoja runoja. Sitten muuan nuori luutnantti,
joka rakastui häneen hänen käydessään Bostonin tädin luona. Tämä
antoi hänelle kuvansa sotilaspuvussa ja lauloi kitaran säestyksellä
lemmenlauluja.
Chicagossa sitten innostuva Landry Court, jota hän ei ollut ottanut
vakavasti, mutta suloista oli kuitenkin ollut tuntea tämän koko elämän
riippuvan hänen päännyökkäyksestään. Ja vihdoin Corthell ja Jadwin,
taiteilija ja liikemies. Hän muisti Corthellin tyynen, kärsivällisen
rakkauden ennen hänen avioliittoaan. Tämä siitä tuskin puhui, mutta hän
tunsi sen joka paikassa. Ja hänen pienet huomionosotuksensa sattuivat
juuri paikalleen, tulivat silloin kuin niitä tarvittiin. Milloin vain
hän oli tätä tarvinnut ja oikukkaasti kääntynyt hänen puoleensa,
niin oli tämä ollut juuri sen hetken varalta valmiina. Vuosikausia
muisti tämä hänen toivomuksensa ja tunsi hänen makunsa. Ei koskaan
hämmästynyt, oli aina varullaan. Ja pani liikkeelle toisen ajatus- ja
puhekyvyn. Tuo mies oli saattanut hänet yhteyteen kaiken miellyttävän
kanssa.
Ja hän oli lähettänyt hänet pois ja hän oli mennyt nurisematta. Ja
oli palannut yhtä lojaalina kuin ennenkin, hiljaisena, miellyttävänä,
rakkautensa vain syventyneenä, ja astunut hänen seuralaisekseen
silloin, kun hän oli kaikkein enimmin yksin. Nyt oli hän ajanut hänet
pois ja tällä kertaa ikuiseksi. Suuren lemmen ovi oli suljettu. Laura
järjesti tukkaansa hermostunein sormin.
Ja vihdoin oli tullut Jadwin, hänen miehensä. Laura nousi, meni akkunan
ääreen sekä seisoi kauan katsellen pimeään. Oli hiljainen yö. Joitakin
vaunuvaloja näkyi puistossa kuin tulikärpäsiä. Valkeita pukuja häämötti
ja kuului kaukaista naurua. Kuutamoisella järvellä näkyi joitakin
laivatulia. Talo oli hiljainen. Hän oli yksin koko kerroksessa. Oli
lukenut kaikki kirjansa. Myöhäistä mennä ulos, aikaista levolle. Hän
oli virkeä, toimihaluinen. Hän laskeutui taidesaliin ja soitteli
uruilla Bachia, Palestrinaa, ja Stuineria hetken. Heitti sen sanoen:
"Miksi tätä tyhmää musiikkia?" Hän kutsui palvelijan ja kysyi: "Onko
herra Jadwin tullut?"
"Hra Gretry soitti juuri, ettei herra Jadwin tule kotiin tänä yönä.."
Kun palvelija oli mennyt, seisoi hän kädet nyrkissä keskellä lattiaa,
pää pystyssä, silmät hehkuen. Hänen huulensa mutisivat samoja tavuja.
Äkkiä valtasi hänet huolettoman kapinoimisen henki, hän teki päättävän
liikkeen, meni kirjastoon, avasi kirjotuspöydän ja kirjotti lyhyen
lipun osottaen sen Taidetaloon Michigan avenuen varrella. "Käske
lähetti tänne", sanoi hän palvelijalle, joka tuli hänen soitettuaan.
Hän katseli kirjettä. Päänsä humisi. Hänestä tuntui kuin olisi hän
ottanut askeleen paikkaan, josta voi nähdä pelottavan ja kauniin,
tutkimattoman maan. Laura asteli huonettaan, painaen käsillään
sydämmensä kohtaa. Hän oli kiihtynyt, posket hehkuivat, hurja eloisuus
täytti hänet ja silmissä loisti raivoisa ilo.
Samassa astui lähettipoika ovelle isossa univormussaan. Laura ojensi
hänelle kirjeen ja rahan sekä käski odottamaan vastausta. Nyt ei ollut
aika epäröidä. Oliko tyhjempää ja turhempaa elämää kuin hänen? Poika
lähti. Oliko uusi elämä alkava hänelle huomenna? Mutta äkkiä hän
huudahtikin, kun pojan askeleet alkoivat poistua: "Seis! Tule takasin."
Kun poika tuli, sanoi hän: "Anna kirje tänne. Rahan saat pitää. Ei
tarvitse mennä."
Pojan mentyä luki hän kirjeensä eikä tuntenut sitä omakseen. Aina
tämän miehen tuttavuuden alusta asti oli Laura häneen nähden toiminut
mielijohteiden varassa. Kuinka kauan hän saisi hallituksi tällaiset
mielijohteet? Hän repi kirjeen palasiksi ja poltti palat.
Seuraavina viikkoina oli hänen tuskansa yhä kiihtynyt. Tuo
lähettämättömän kirjeen juttu antoi hänen aavistaa, mitä hän voisi
mielijohteen vallassa tehdä. Hän säikähti. Ja vielä kerran päätti hän
turvautua mieheensä. "Missä on mieheni?" huusi hän yksin huoneessaan.
"Hän on minun; minä olen hänen. Mikään ei saa viedä häntä minulta, ei
saa riistää minua häneltä."
Seuraavana sunnuntaina oli Jadwin valvotun yön jälkeen nukahtanut
hieman aamupäivällä. Nyt istui hän tupakkahuoneessaan nojatuolissa
yritellen lukea. Hänen vaimonsa tuli huoneeseen ja alkoi käännellä
kalenterin lehtiä. Lopuksi kohotti hän yhden esille sanoen: "Curtis."
"Mikäs on, tyttöseni?"
"Mäetkö tuon päivämäärän? Kesäkuun kolmastoista? Tiedätkö mikä se on?"