Taiteilija hymyili: "Minä lähden huomenna, ainaiseksi. Tulin sanomaan
hyvästi ja toivottamaan onnea syntymäpäiville."
"Ja te muistitte. Minun piti tietää, että te muistaisitte."
Jadwin oli unohtanut ja tämä oli muistanut. Mullistus oli valtava. Se
kuristi kurkkua ja kierti kyyneleet silmiin. "Ah, te muistitte, te
muistitte", huusi hän ojentaen molemmat kätensä. Tämä tarttui niihin:
"Aina olen muistanut."
"Ette ymmärrä", sanoi Laura päätään pudistaen. "Ette ymmärrä."
"Kyllä, uskokaa minua. Minä ymmärrän teitä paremmin kuin itse itseänne
ymmärrätte."
Laura kiljasi: "Miksi sitten jätitte minut — kun ymmärsitte? Miksi
lähditte käskystäni? Miksi ette pakottanut minua rakastamaan itseänne?
Miksi ette opettanut minua itseäni ymmärtämään?" Hän painoi käsin
rintaansa ja kun toinen yritti astua häntä kohti, sanoi hän sopertavin
sanoin: "Älkää koskeko minuun. Se on myöhäistä."
"Ei ole myöhäistä. Kuulkaa."
"Miksette ollut kyllin mies ymmärtääksenne naisen heikkoutta? Nyt
voitte vain kiduttaa minua. Minä vihaan teitä."
"Te rakastatte minua", huusi mies kiihkeästi ja ennenkuin Laura ennätti
huomatakaan, oli hän toisen käsissä suu suuta vasten ja tämä suuteli
hänen hartioitaan ja kaulaansa.
"Sinä rakastat minua", huusi mies.
"Pakota minut rakastamaan itseäsi. Saata minut uskomaan."
"Etkö tiedä, kuinka olen rakastanut sinua? Heti alusta asti. Rakkauteni
on ollut elämäni, kuolemani, iloni ja katkeruuteni. Olen aina ollut
sinun, kalliini. Ja nyt olen sinut vihdoin löytänyt emmekä me enää
eroa.."
"Älä, minä rukoilen. Olen heikko nyt. Sana vain ja voisin unohtaa
kaikki."
"Ja minä sanon sen sanan ja sinun sydämmesi vastaa ja sinä unohdat
elosi onnettomuuden —"
"Älä, älä", alkoi hän, mutta samassa hän antautui: "Minä rakastan
sinua, minä rakastan sinua."
"Unohda onnettomuutesi, unohda suuri erehdyksemme. Muista vain, että me
rakastamme toisiamme."
"Älä anna minun muuta ajatella. Pakota minut unohtamaan kaikki, mitä on
ollut tätä ennen. Ja jos kerrankaan muistan, niin tapan sinut näillä
käsilläni. En tiedä mitä sanon. Olen mieletön." Samassa vetäytyi hän
erilleen tuosta miehestä ja tuijotti häneen avoammottavin silmin.
"Ette ole vielä sanonut, miksi olette täällä?"
"Minä olen täällä viedäkseni sinut pois ja antaakseni koko elämäni,
että unohtaisit koskaan olleesikaan onneton."
"Etkä koskaan jätä minua, et koskaan?"
"En koskaan."
Laura vetäytyi taapäin ja katseli huonetta näkemättömin silmin ja
revellen pukunsa poimuja sekä puhuen hennolla lapsenäänellä: "Minä
pelkään olla yksin. Minä kuolen."
"Et koskaan tule olemaan yksin. Ja tämä on minunkin syntymäpäiväni.
Olen uudestisyntynyt tänään."
Laura tarttui hänen käsivarteensa ja kuiski: "Ja sinä rakastat minua
aina, Sheldon? Kaikesta sydämmestäsi? Sheldon, kaikesta sielustasi ja
voimastasi?"
Kyyneleet silmissä sanoi Corthell: "Jumala armahtakoon sitä, mikä sinut
on tähän saattanut."
Ja kuin vastauksena heidän ajatukseensa kuului ulkoa kärryjen jyrinä
asfaltilla ja rautakavioiden kopse.
"Miehesikö?" kysyi Corthell äkkiä katsahtaen Lauran sekottuneeseen
tukkaan ja rutistuneisiin kukkiin. "Miehesikö?"
"Miehenikö — en tiedä." Hän katseli taas näkemättömin silmin. "Missä
on mieheni? Minulla ei ole miestä. Sinä saatoit minut muistamaan." Ja
tuskassa huusi hän: "Sinä muistutit minulle. Minä vihaan sinua."
Nopeasti suuteli mies häntä ja sanoi: "Tulen huomenna illalla taas.
Oletko silloin valmis tulemaan mukanani?"
"Valmis? Kyllä, tulemaan mihin vain."
Mies kuuli askelten kaiun ja sanoi: "Hyvästi siis. Jumala siunatkoon
sinua. Huomiseen." Ja niin hän meni. Ulko-ovi painui hiljaa kiinni.
Oliko hän tullut takasin? Laura kääntyi, tuntiessaan vedon läpi
kirjastohuoneen. Samalla veti epävarma käsi oviverhon sivuun, Jadwin,
hänen miehensä, seisoi siinä, silmät syvällä päässä, kasvot kalman
kalpeina, kädet väristen. Hän seisoi kauan katsoen, vihdoin sopertivat
hänen huulensa: "Tyttöni... kulta."
Laura nousi ja astui häntä kohti, sydän jyskyttäen ja kyynelten
virratessa kasvoja pitkin.
"Mieheni, minun mieheni."
Yhdessä he astuivat sohvan ääreen ja vaipuivat sille, pitäen kiinni
toisistaan, väristen ja pelokkaina kuin lapset yöllä.
"Tyttöni", kuiski Jadwin. "Kultani, on pimeä, pimeä. Jotain tapahtui...
En muista." hän tavotti päätään kädellään. "En muista hyvin; mutta on
pimeä — hieman."
"Pimeä on", vastasi Laura hiljaa. "Pimeä, pimeä. Jotain tapahtui. Minä
en saa muistaa."
He eivät enää puhuneet. Kului pitkä aika. Yhdessä istuivat Curtis
Jadwin ja hänen vaimonsa suuressa, komeassa huoneessa, vaieten ja
vapisten, nimittämättömäin kauhujen vallassa, hapuillen pimeässä.
Ja heidän siinä istuessaan, toisistaan kiinni pidellen, kohosi
valittava huuto kadulta, ja kaupungin läpi tähtien ja avaran
taivaankannen alla kuului: "Extra! Suuren vehnäkaappauksen sortuminen!
Curtis Jadwinin kukistus!"
Loppuluku.
Ilta oli märkä ja sumuinen. Koko päivän oli järveltä tuullut ja kun
Laura ja Jadwin tulivat autioon kirjastoon, satoi rankasti. Heidän
askeleensa kajahtelivat oudosti katottomalla lattialla. Laura sanoi:
"Annahan tänne matkalaukku. Istu tuolle laatikolle. Oletko väsynyt?
Pane hattu päähäsi, täällä vetää, huonekalut ja uutimet ovat poissa."
"Ei hätää tyttöseni. Joko ajuri tuli?"
"Ei vielä. Etkö ole väsynyt? Vastahan olet viikon ollut jalkeilla.
Muista mitä lääkäri sanoi —"
"Minulla oli hyvä hoitajatar", sanoi mies sivellen vaimonsa kättä.
"Minä olen kunnossa, mutta sinun täytyy olla väsynyt, Laura. Ethän
ollut jättänyt huonetta yöllä etkä päivällä."
Laura pudisti päätään kuin haluten siirtyä muuhun asiaan. Hän sanoi
laatikolle istahtaen: "Ihmettelenpä miltä Länsi tuntuu. Luuletko, että
tulen siitä pitämään, Curtis?"
"Kyllä se oudolta tulee tuntumaan", sanoi tämä varottavasti päätään
pudistaen. "Kovaa aluksi, pelkään mä."
Laura nauroi miltei halveksuvasti: "Kovaako! Nyt?" Hän tarttui miehensä
käteen ja kohotti sen poskeaan vasten.
"Sinunhan pitäisi vihata minua", alkoi mies. "Minähän olen sinua
loukannut ja vihdoin saattanut —"
Mutta Laura pani hansikoidun kätensä hänen suulleen, huudahtaen: "Seis!
Sinähän olet tuottanut minulle elämäni suurimman onnen." Ja hän lisäsi
ajatellen: "Antaumuksen sain, en voittoa, ja antautumalla minä voitin."
"Mitä, en kuullut", sanoi Jadwin.
"Ei mitään. Maailma on edessämme. Tämä suuri talo ja elämämme siinä oli
vain ohimenevä tapaus."
"Ei ole jälellä muuta kuin seinät. Mitähän näissä laatikoissa on?"
"Leimana on: kirjoja ja verhoja."
"Kukahan ne osti? Luulin että talon ostaja olisi nekin ottanut.
Halvalla meni kaikki, ja Thetis päällisiksi, hittovie. Mutta hyvä on
ollakseni, helpompi." Hän katsoi kelloaan. "Pitäisihän sen jo tulla."
"Mutta minullahan on kirje New Yorkista", sanoi Laura. "Minä luen, jos
haluat."
Jadwin sytytti sikarin ja Laura luki Pagelta tulleen kirjeen,
jossa tämä kertoili näkemiään. Siinä selitti Page myös täti Wessin
ilmoittaneen, että heidän sopisi asettua siihen taloon, jossa asuivat
Chicagoon muutettuaan. Ja hän kirjoittaa heidän palaavan kolmen
viikon kuluttua ja Landryn asettuvan rautatiealalle. "Hän puhuu aina
Jadwinista ja sanoo, että hän on nero, maan suurin rahamies, ja että
hän olisi voittanut, jos eivät kaikki olisi kääntyneet häntä vastaan
sinä päivänä. Hän sanoo, että Jadwin on ollut kuin isä hänelle,
jalomielisin mies mitä tuntee —"
"Loruja", sanoi Jadwin viiksiään vedellen. "Mitä muuta?"
"Hauska, ettei Gretry kukistunut, vaikka paljon menettikin. Landry
sanoo, että kahdeksantoista välitysIiikettä meni kumoon —"
"Ja niin edelleen", sanoi Laura. "Lopuksi kertovat nähneensä Corthellin
matkalla Europaan."
"Corthell — se taiteilijanulkki. Mitä hänestä tulikaan?"
"Hänhän meni — minähän kerroin kaikki." Hän yritti kääntyä poispäin,
mutta Jadwin sanoi, katsoen häntä suoraan silmiin: "Minä muistan — en
muista mitään muuta kuin, että olen syypää kaikkeen. Minä ymmärrän nyt
paremmin kuin koskaan. Me aloimme oikein, mutta jouduimme sitten pois
tolalta. Mutta sitten olemme käyneet suurten muutosten läpi ja alamme
uudestaan... Nyt tuli ajuri, luulen ma."
Heidän kokoillessaan tavaroitaan sanoi Jadwin: "Hoh, eipä ole
palvelijoita kaikkea kantamassa ja ovia avaamassa ja vuokrakärryt ovat
vaunujen tilalla."
"Mitä merkitsee kaikki tuo nyt minulle!"
Kun Jadwin tarttui oven ripaan, laskikin hän laukkunsa maahan ja otti
vaimoaan vyötäisiltä kiinni. Tämä tarttui hänen kaulaansa ja katsoi
häntä syvästi silmiin. Sitten he suutelivat.
Heidän ajurissa istuessaan sanoi Jadwin: "Katso nyt viimeisen kerran
taloa."
Mutta Laura ei halunnut katsoa. "Minä katson sinua vain", sanoi hän,
"ja tulevaisuuteemme, joka on oleva onnellisempi kuin menneet vuodet."
Jadwin ei vastannut, puristi vain hänen kättään ja he ajoivat läpi
kaupungin uutta elämää kohti. Yksi vaihe heidän elämästään oli mennyt.
Suuri kaappaus oli takanapäin onnettomuuksineen. Pienempiä sortumisia
oli sitä suurta romahdusta seurannut. Tärkeä pankki oli lopettanut
maksunsa ja sadat tallettajat olivat menettäneet rahansa. Koko
raha-asiain tila oli muuttunut. Raha oli "hukassa" taas, krediitti
kireä. Puhuttiin huonoista ajoista. Mutta Laura ei sallinut pitää
miestään syyllisenä; hän oli niin kärsinyt. Hän kertaili tämän sanoja:
"Vehnä kaappasi minut, en minä sitä."
Ja kaikki nuo miljoonabushelit vehnää olivat menneet nyt. Vehnä, joka
oli tappanut Cresslerin, joka oli nielaissut Jadwinin omaisuuden ja
riistänyt hänen miehensä taas syvänteen pyörteisiin, oli retkeillyt
vastustamattomana tietään Lännestä Itään jättiläisvirtana, joka jätti
jälkeensä kuolemaa ja hävitystä, mutta kuljetti elämää ja menestystä
Europan kaupungeille.
Hetkiseksi tuli Lauraan ahdistava tunne, hän kysyi itseltään, mitä
merkitsivät nuo kysynnän ja tarjonnan lait, jotka maailmaa hallitsivat.
Miksei tämä Kansain Hallitsija päässyt kansojen luo tehtäväänsä
täyttämään ilman tällaisia kärsimyksiä, kurjuutta? — Hän ei tiennyt.
Mutta siinä miettiessään alkoi hän tunnustella seutua, jonka läpi
juuri ajoivat. Sama paikka, joka kerran oli tehnyt häneen niin
valtavan vaikutuksen! Hän katsahti mieheensä, mutta tämä tutki juuri
rautatietaulukkoa. Hiljaa kääntyi Laura, kohotti kuomun taka-akkunan
verhoa ja näki korkeat konttorirakennukset, joissakin vielä tulet
akkunoissa ja perällä kohosi synkkä otsikko.
Se oli hänen viimeinen vaikutelmansa nyt päättyvästä elämänsä
vaiheesta; korkeat, harmaat konttorirakennukset, sade, valon kajastus
pilvissä ja tätä vasten Kauppakamarin, pörssitalon musta jyhkeä
rakennus, joka sakein silmin kuin sfinksi tuijotti häneen äänettömänä
ilman elämän merkkiä pimeänä iltana valuvan sateen varjopilven läpi.