"Abner?"
"Niin, siinä kappaleesta. Minä näyttelin niin, että sinä tunsit sen."
"Well", mutisi Jadwin päätään pudistaen. "Minulla on merkillinen vaimo."
"Kun sen ymmärrät, niin alat ymmärtää minua", sanoi Laura, koskaan ei
Jadwin ollut häntä iloisempana nähnyt. Hänen eloisuutensa oli ihan
hullaannuttava.
"Toivonpa", huusi Laura, "että olisin pukeutunut Carmeniksi ja
tanssinut sinulle. Ja sinä olisit pannut urkusi soimaan. Mutta
minullahan on puku ylhäällä. Odota! Pane urkuihin rulla. Ja ollaan
iloiset tänä iltana", sanoi hän syleillen miestään. "Tämä on minun
iltani ja minä olen niin hupsu."
Hän meni mutta palasi uskomattoman nopeasti puettuna Biset'in
sisarentytöksi, punaruusu mustassa tukassaan ja kastanjetit käsissä.
Jadwin alkoi boleron.
"Voitko nähdä minun tanssivan soittaissasi?"
"Kyllä, kyllä. Anna mennä, kuinka sinä osaat espanjalaisia tansseja?"
"Opettelin kauan sitten. Tänä iltana osaan mitä tahdon. Soita, soita
nopeasti!"
Hän tanssi väsymättä samalla intohimolla kuin oli lausunut Athaliaa.
Hänen keltainen hameensa leimahteli ja hänen ruumiinsa näytti liikkuvan
yhtä hurjasti kuin tulenliekki, kastanjetit rätisivät kuin räsähtelevät
tulipoukut ja hänen musta manttelinsa häilyi kuin pilvi. Hän oli kuin
ruumiillistunut tuli, oikullinen ja eloisa, väistyvä ja häikäisevä.
Sitten heitti hän kastanjetit toiselle puolelle huonetta, ja heittäytyi
sohvalle huohottaen ja nauraen.
"Nyt tuntuu hyvältä", huuti hän. "Sen piti purkautua. Tule nyt tänne.
Nyt kai myönnät, että minä osaan tanssiakin."
"Osaat tosiaan", sanoi Jadwin Lauran tehdessä hänelle tilaa tyynyjen
keskelle. "Se oli ihmeellistä, mutta, tyttöseni, samalla tuntuu minusta
niin —"
"Kuin mitä?"
"Kuin se olisi liian hurjaa ja luonnotonta. Minä pidän sinusta paraiten
kun olet itseäsi, tyyni ja arvokas. En tiennyt että sinussa on
tällaistakin. Sinä olet kiihoittava tänään."
"Anna minun olla sitä nyt. Minä olen nytkin itseäni, olen millainen
olen. Mutta nyt olen hiljaa. Puhellaan. Onko sinulla ollut kova päivä?
Ja kiusasiko päätäsi?"
"Ei, siellä oli helpompaa tänään. Mutta päässä tuntui kotiin tullessani
ja nyt särkee vähän."
"Särkeekö? Ja minä pahensin sitä hullutuksillani."
"Ei, ei, ei hätää. Minäpä sanon, mitä teemme. Minä makaan tässä
hetkisen ja sinä soitat. Jotain rauhallista, Laura. Minä väsyn niin
siellä La Salle kadulla."
Ja hänen maatessaan siinä pitkin pituuttaan soitti hänen vaimonsa
kappaleita, joista tiesi hänen pitävän, vanhoja lauluja, kuten "Kun
tähdet tyyneesti loistavat" tai "Oi aukaise akkunas, tyttönen".
Kun soitto hetkeksi keskeytyi, nyykytti hän tyytyväisenä päätään,
sanoen: "Se on mainiota. Kultaseni, se on kuin lääkettä. Opettajani
soitteli viulua. Olen näkeväni sen vanhan farmin keittiön niin
elävästi. Seinät olivat hirsistä ja raot rapatut. Nurkan pystypuun
ääressä me pojat mittailimme pituuttamme. Ja tuossa oli liesi ja
puulaatikko. Ja tuossa vanha vaatekaappi, jonka alla kissalla oli
pennut. Kultaseni, se oli onnellista aikaa. Sinä olet minulla nyt, ja
rahaa ja hieno koti, ja ylpeä minä olen näistä, mutta niin minusta
tuntuu, kuin että jos olisi se vanha koti ja sinä siellä, niin kyllä me
toimeen tultaisiin. Ja väliin tuntuu kuin olisimme onnellisemmat rinnan
raataissamme kuin nyt tehden paljon rahaa ja sitä tuhlaten... Mutta
jos sinä olet onnellinen, niin se ratkasee, ja jos kaikki tämä roju",
hän potkasi kohti tauluja ja komeuksia, "olisi onnemme tiellä, niin se
saisi mennä hiiteen. Tämä ei ehkä ole runoutta, mutta se on totta."
Laura tuli hänen luokseen, otti hänen päänsä syliinsä ja siveli hänen
otsaansa pitkillä, valkoisilla käsillään. "Jospa vain", kuiski hän,
"saisin pitää sinut tällä tavoin aina huolettomana ja ystävällisenä.
Tämä on minun puolisoni taas. Sinä olet mies, Curtis, suuri, voimakas,
helläsydäminen mies; et sinä osaa hienouksia etkä jokapäiväisiä
korupuheita, etkä teeskentelyä etkä näyttelemistä. Minä rakastan sinua,
rakastan, rakkahani."
"Tyttö kultani", sanoi Jadwin sivellen hänen kättään.
"Lukisinko sinulle jotain?."
"Anna olla nyt. Tämä juuri on parasta mitä olla voi."
Samassa kuului koputus ovelta. Laura kavahti ylös: "Minä sanoin niille,
ettei saa häiritä." — "Sisään", lisäsi hän.
"Herra Gretry haluaa tavata heti", sanoi palvelija.
"Sano hänelle", kiirehti Laura kuiskaamaan Jadwinille, "ettet ole
kotona — ettet voi tavata häntä."
"Täytyy mennä häntä tapaamaan; hän ei tulisi tänne, jos ei olisi jotain
todella tärkeätä."
"Saanko tulla sisään?" kysyi välittäjä jo oven takaa.
"Tule vaan", sanoi Jadwin. Punastuneena heitti Laura pukunsa ylle
sohvaverhon liepeen, kun Gretry hattu päässä astui sisään. Jadwin oli
puoliväliin vastassa ja Laura kuuli Gretryn sanovan: "No nyt ollaan
satimessa", johon Jadwin vastasi: "No, mikäs on?"
"Sain juuri selville", selitti Gretry, "että Crookes joukkoineen
tarttuu käsiksi huomenna. Siitä tulee helvetin kuuma leikki. Ne alkavat
heti kun helähtää."
"Ketä niitä on?"
"En tiedä. Ei kukaan tiedä tarkoin. Sweeny, tietysti, mutta hänellä on
joukkoa takanaan ja hyvä luotto pankeista. Sanoithan että häntä vastaan
on tapeltava ennen tai myöhemmin."
"No ei sitten hätäillä. Ei Crookes oio itse Iso Moguli."
"Pyhä Mooses, tahtoisinpa tietää, kuka sitten on."
"Minä olen. Ja hän on saava sen tietää. Ei ole Crookesille ja minulle
tilaa molemmille. Toisen on hallittava tätä peliä. Ja jos hän tulee
tielleni, niin hitto vie, minä kukistan hänet."
"Sitten on yhtä ja toista puhuttavaa. Sinun on tultava Grand Pacific
hotelliin heti, Court on siellä jo. Vikkelä poika. Hänpä se otti
selville sen Crookesin juonen. Voitko tulla heti? Hyvää iltaa, rouva
Jadwin. Ikävä kyllä, minun täytyy viedä hänet, mutta business on
business."
Mutta suuren pelaajan vaimolle ei tämä ollut pelkkää liikehommaa. Se
oli taistelua, jonka rintamasta tuli tiedontuoja. Kadun Taistelu oli
taas alkava. Taas soi sotatorvi ja tuhanten jalkain jyske kuului. Tänne
kodin rauhaankin, jossa hän piti miehensä päätä sylissään, kuului sen
kaukainen melske. Tuolla pimeässä valmistautuivat joukot taisteluun.
Huomenna hyökätään ja toinen kaatuu — hänen puolisonsa tai vihollinen.
Kuinka voisi pitää hänet, kun suuri taistelu odotti? Vaimo kuuli kuinka
kapteenien huudot kutsuivat hänen miestään. Hän oli nähnyt tämän
hyppäävän suoraan aseisiin hänen syleilystään. Hänen miehensä oli se
mies, joksi hän oli häntä kuvaillut, ja jos ei hän ollut niin voimakas,
rohkea ja taistelunhaluinen, niin ei hän häntä niin olisi rakastanut.
Mutta hän oli menettänyt hänet taas ja juuri sinä hetkenä kun luuli
hänet takasin vallottaneensa.
"Älä mene, älä mene, rakkaani", hän kuiski, "tämä oli minun iltani."
"Minun täytyy, täytyy, Laura, tyttöni. Hyvästi — älä viivytä, Sam
odottaa." Hän suuteli hätäisesti kaksi kertaa ja kääntyen Gretryyn
sanoi: "No niin, nyt mennään."
"Hyvää yötä, rouva Jadwin."
"Näkemiin, tyttöni."
He lähtivät ja kuului vain ääni sanovan: "Kas, Court oli pankissa ja
näki shekit —"
Äänet haihtuivat ja ulko-ovi kolahti. Laura istui puristaen nyrkkiään
suutaan vasten. Hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään. Hän yhä puristi
sormiaan huuliaan vasten ja kuunteli itse tietämättään mitä. Hän
ajatteli miestään, joka riensi taisteluun, unohtaen hänet ja hänen
rakkautensa. Hän ajatteli Corthellia, jonka oli ajanut pois. Murtuneena
hautautui hän tyynyihin. Suuren salin pimeyttä valaisi vain pari
liekkiä heijastuen taulujen kuItakehyksistä ja urkujen piipuista.
Valtavuudessaan oli se hänelle kuin Bysanzium. Yksin sen kaamean pimeän
keskellä silkkihienouksissaan virui Laura Jadwin. Hän itki hiljaa ja
kuiskasi pimeyteen:
"Ah, kuinka olen yksin, yksin."
9.
"Siinä taitaa olla kaikki sitten", sanoi Gretry, kun vihdoinkin sai
työntää tuolinsa taaksepäin ja nousta pöydän äärestä. Hän oli Jadwinin
kanssa Grand Pacific hotellin kolmannessa kerroksessa ja kello oli
3 aamulla. Miehet olivat paitahihasillaan ja pöytänsä oli täynnä
papereita ja sähkösanomaliuskoja; Jadwinin kyynärpään ääressä oli
sikarinpätkiä tulvillaan oleva tuhkakuppi ja hotellin jäävesikannu.
"Kaikki on", myönsi Jadwin selaillen sähkösanomapinkkaa, "kunnes saamme
tietää enemmän Crookesin juonesta. Tulen konttoriin kello 8."
"Koetan tässä vähän nukahtaa", sanoi välittäjä. "Haluaisinpa tietää,
missä olemme huomisiltana tähän aikaan."
"Hitto soikoon, Sam", sanoi Jadwin kärsimättömästi. "Jos pelkäät niin
vetäydy pois."
"Älä nyt hermostu, vanha veikko. Ajattelin vain vähän tulevaisuutta.
Pitäisihän sinun tietää, etten minä pyri irti."
"Anteeksi, veikko", sanoi Jadwin pudistaen Gretryä hartioista. "Minä
olen vähän hermostunut. Viime yönä en nukkunut ollenkaan ja toissayönä
meni kahteen, kuten muistat."
"Niin, kuljet kiroten kuin merikarhu. Katso vain etten ilmianna sinua
pyhäkoulunopettajillesi."
"Eivätköpä nekin kiroaisi, jos olisivat ottaneet niskoilleen 40
miljoonaa bushelia vehnää ja saisivat joka hetki pitää silmällä, missä
joka hatullinen siitä on paraikaa. Kyllä sinä iltana oli helppo sanoa,
että me kaappaamme vehnän, mutta kylläpä se antaa työtä. Vieläköhän me
sitä voimme kauemmin salata?"
"Tuskinpa", sanoi välittäjä, pistäen papereita tassuunsa. "Jos me
repäsemme rikki tämän Crookesin verkon, tulee asia ilmi — eikä
väliäkään. Sitten on meillä kaikki ostovilja käsissämme."
"Minä pidän erikoisesti silmällä Dave Scannelia", sanoi Jadwin. "Ja
hitto soikoon minä ajan hänet vararikkoon tai ei nimeni ole Jadwin.
Jos sen rotan saan kynsiini, en jätä nahkaa niin paljoa, että saisi
peitetyksi sen syylän, jota sydämmekseen sanoo."
"Mutta mitä pahaa on Scannel tehnyt sinulle?"
"Eipä mitään, mutia sainpa selville tässä äskettäin, että Scannel oli
saattanut tuhoon puolinälkäisen Hargus-paran. Yhdessähän he sitä suurta
heittoa yrittivät ja Scannel petti toverinsa. Se oli likasin teko, mitä
tunnen. Ja Scannel sai kokoon kasansa, mutta Hargus on linnunpelätti
— elättää silti, ties millä keinoin, sisarentytärtään, joka on sievä
tyttö. Mutta kylläpä Scannel muistaa. Minulla on Harguksen hyväksi
varattuna 50 tuhatta bushelia ja muuta vielä lisäksi. Eikä nälkään jää,
jos minä elän. Ja jos Scannelin saan nurkkaan ajetuksi, niin kiljuupa
poika."
Gretry nyökkäsi päätään, sanoi: "Täytyy mennä vuoteelle, hyvää yötä,
Jad."
"Hyvää yötä, Sam. Aamulla tavataan."
Ja tuskin oli ovi sulkeutunut, kun Jadwin taas oli pöytänsä ääressä.
Huolellisesti kävi hän läpi suunnitelmat ja mumisi itsekseen: "Hm...
tuosta eivät pääse kimppuun... puoli miljoonaa... kolme kahdeksannesta
kertaa 80 tuhatta..."
Tunti kului. Vihdoin nousi Jadwin, siemasi lasin jäävettä ja meni
vuoteelle. Heräävän kaupungin melu kuului hänen korviinsa sekavana
humuna: "vehnää, vehnää, vehnää...." Eikä hän voinut nukkua. Päässä
tuntui taas tuo outo tunne ja hän mutisi: "Poltan kai liiaksi."
Viideltä ei hän enää voinut pysyä vuoteessa, vaan nousi, kylpi,
pukeutui, tilasi aamiaisensa ja laskeutui hotellin eteiskonttoriin
lehtiä silmäilemään. Ja siinä, istuessaan nojatuolissa lehti
kourassaan, vaipui hän torkuksiin, kuullen kuitenkin koko ajan humun:
"vehnää, vehnää, vehnää."
"Aamiaisenne on pöydässä, herra Jadwin", kuului tarjoilijan ääni ja hän
heräsi äkisti. Mutta ruokahalua ei ollut. Hän voi syödä vain jonkun
suupalan paahdettua leipää, ja aikaisin istui hän Gretryn konttorissa
odotellen tätä ja rakentaen suunnitelmaansa.
"Kas, Jadwin, jopa olet täällä. Crookes alkaa myydä heti", kuului
Gretryn ääni.
"Vai alkaa?" Jadwin oli pystyssä ja vireissä. "Vai koittaa hän myydä
meidät kylläiseksi? All right. Me myymme myös. Katsotaan kuka enemmän
myy."
"Myymme? Tarkotat tietysti että ostamme?"
"En. Olen ajatellut tarkemmin. Crookes luulee minun kohottaneen hintaa
ja että se heti alenee. Mutta vehnä on tänään hintansa arvoinen. Ja jos
hän sen hinnan alentaa vaikka kymmeneen senttiin, niin se kimmahtaa
korkealle taas kuin kumipallo. Minä myyn niin kauan kuin hänkin."
"Taivaat ja maat!" huudahti Gretry. "Sehän on samaa kuin yrittäisi
tyhjentää Englannin Pankkia. Joka sentiltä kuin hinta alenee, alennat
arvossa 40 miljoonan dollarin omaisuuttasi."
"Tee niin kuin käsken. Kutsu pojat tänne."
Ja taas alkoi miesmuistiin kiihkein kauppa, jota jännityksellä
seurattiin jokaisessa viljapörssissä valtamerten välillä. Se raivosi
kaiken aikaa neljä kokonaista unohtumatonta päivää. Tiistai-aamuna
alkoi Crookes myydä ja hinta tipahti pian puolen senttiä. Sitten tuli
päivän suuri yllätys. Landry Court, joka edusti hintoja kohotellutta
ja ostellutta liikettä, alkoikin myydä yhtä vapaasti kuin Crookesin
miehet. Sen kolmen päivän taistelun jälkeen katsottiin sen Suuren Härän
olevan voitettuna. Crookes tietää milloin iskeä, sanottiin.
Perjantaina olivat Crookesin miehet myyneet viisi miljoonaa bushelia,
"mennen lyhyeksi" s.o. he olivat myyneet viljaa, jota heillä ei ollut,
mutta jota aikoivat ostaa halvalla. Markkinat päättyivät sinä päivänä
95:een. Samana iltana istuivat Grand Pacificissa Jadwinin huoneessa
Gretry, Court ja pari muuta tämän luotetuinta apulaista sekä Jadwin
itse neuvottelemassa. Liverpoolista oli tullut kehotus ostaa niin, että
hinta nousee pennyn. Ja Court sekä muut apulaiset saivat käskyn ostaa
kukin miljoonan bushelia. Ja sinä lauantaina Crookes myi vapaasti,
toivoen saavansa sen Suuren Härän kumoon ennen Ioppukilahdusta. Mutta
heti aamupäivällä alkoikin hinta kohota. Ostomääräyksiä tuli eri
tahoilta. Viisari nousi. Hermostus kasvoi. Maanantaina jo monikin alkoi
ostella lupaamiaan viljamääriä.
"No, nyt on aika ottaa kiinni _lujasti_", sanoi Jadwin. Ja tiistaina
ostivat Gretryn miehet heti viisi miljoonaa bushelia. Hinta lennähti
ylös kuin vieterillä. Ne, jotka olivat myyneet yli määränsä,
hermostuivat ja alkoivat ostella. — Ehkei Crookes sentään olekaan
kaikkivaltias? — niin alettiin aatella. Ehkä Tuntematon Härkä
sittenkin hallitsi markkinoita? — Ja kaikki innostuivat taas ostamaan
ja hinta kohosi. Crookes ei uskaltanut ostaa eikä myydä peläten itse
kohottavansa hintaa. Masentuneena istui hänen joukkonsa sivulla
odotellen suurta vastavaikutusta, hintain äkkitipahdusta.
Mutta äkkiä kävikin vaikeaksi saada vehnää ollenkaan. Ei kukaan myynyt.
Jo tarjottiin dollari kaksi senttiä, puoli lisää, viisi kahdeksannesta.
Mutta vehnää ei "tullut esille". Landry Courtin ja hänen tovereittensa
nenän edessä huudettiin: "dollari kaksi ja 7/8, dollari 3 kolme ja
puoli." Mutta he pudistivat päätään. Viimemainitun hinnan kuultuaan
myönsi Crookes tappionsa. Jossain oli ollut löyhä ruuvi hänen
koneistossaan. Kun hänen apulaisensa myivät, laski hinta, mutta kun he
yrittivät ostaa, alkoi se nousta. Hänen joukkonsa oli nyt maksettava
monta senttiä korotusta lupaamiaan viljabusheleita kohti. Ja nyt hän
käsitti, mitä jo oli alkanut epäillä: "Toukokuun vehnä oli kaapattu."
Mutta hän ei puhunut toisille tovereilleen mitään, lohdutteli näitä
vain, mutta itse osti varovasti osansa ja pääsi pois markkinoilta,
häviten paljon kylläkin, mutta kestäen sen. Nyt ei ollut aikaa ajatella
"velvoituksia", vaan "pitäköön kukin puolensa".
Muutamia päiviä myöhemmin istui Crookes taas konttorissaan seuraten
sähkötyskoneen tikatusta. Hän oli kuulevinaan syvänteen pauhun, kun
"pojat" siellä tarjosivat yhdeksän senttiä toista dollaria sillä viljaa
saamatta. La Salle katu kuunteli, Amerika kuunteli, koko maailma
seurasi jännityksellä tämän taistelun kulkua. Samalla ilmoitettiin
hänen puheilleen hra Cressler. Tämä tuli epävakaisin askelin, laihana,
silmät syvällä päässä ja kasvojen luut ulospistävinä. Crookes osoitti
tuolia. Hän odotti toisen alkavan.
"Haluaisin sanoa, herra Crookes", alkoi Cressler, "että olen päättänyt,
päätin jo toissapäivänä, mutta odotin, että asiat kääntyisivät meille
päin. Mutta minä en kestä enää. Ei ole käteistä. Minun täytyy päästä
pois."
Hetken vaitiolon jälkeen jatkoi hän: "Minä haluaisin muistuttaa,
että ennen kuin yhdyin joukkoonne, Vaadin, ettei tämä saisi olla
keinottelua."
"Te tiesitte —"
"Oh, tiesinhän. Tiesin alunpitäen, että keinotteluahan se oli. Yritin
pettää itseäni. Mutta — eihän tämä huvita teitä. Mutta nyt minun täytyy
päästä heti irti. Olen — miltei vararikkoinen. Vielä puolen sentin
nousu ja minä olen mennyt. Kymmenen vuoden säästöt menevät sen vehnän
ostoon."
"Katsotaanhan. Kuinka paljon myinkään laskuunne. — Viisisataatuhatta."
"Niin. 98:lla ja nyt ollaan dollari yhdeksässä. Minun on heti päästävä."
Sanaa sanomatta tarttui Crookes pöytäpuhelimensa torveen sanoen:
"Ostakaa viissataatuhatta markkinahintaan heti."
"Sieltä tulee tieto pian; paras odottaa", sanoi hän.
Kului minuutteja äänettömästä odotuksessa. Vihdoin tuli juoksupoika ja
pisti lapun Crookesin kouraan. Tämä katsahti siihen ja sanoi sitten:
"Tässä se on. Te saitte dollarilla kymmenellä. Kiittäkää että saitte
ollenkaan."
"Kymmenen?" huudahti toinen, ottaen paperin.
Crookes käännähti katselemaan papereitaan asiaankuulumattoman näkösenä.
Cressler laski lapun pöydälle, ja vaikka Crookes ei häntä nähnyt,
voi hän ihan tuntea, kuinka mies kokosi kaikki voimansa itsensä
hallitakseen. Lyhyesti naurahtaen kuului tämä sanovan: "Näyttää siltä
kuin olisin nurin. Mutta kaipa meidän on vuoroomme puukkoa saatava —
eikö niin? Taitaapa mennä viisikymmentätuhatta minulta."
"Ja jos haluatte tietää, kuka sen saa, niin voin ilmoittaa, että
Gretry, Commerse ja K:ni sen myivät. Niillä on käsissään kaikki vehnä."
"Nehän ne ovat ostelleet — sille Tuntemattomalle Härälle..".. ±
"Se ei ole tuntematon enää. Minä tunnen hänet. Se on Curtis Jadwin.
Häntä vastaan on tässä tapeltu ja hän sortuu kolmen neljän päivän
kuluessa. On kaapannut markkinat."
"Jadwin! Curtisko? — ystäväni? Mutta hänhän sanoi olevansa irti
markkinoista. Mahtoiko hän tietää että minä olin mukana?"
"Ei, jos ette sanonut sitä hauelle."
Cressler nousi yskästen: "Teette minulle erikoisen palveluksen, herra
Crookes, jos pidätte salassa, että minä olin tässä renkaassa mukana."
Crookes käänti tuolinsa pöytäänsä päin sanoen: "Ette toki luule minun
puhuvan."
"Hyvästi sitten."
"Hyvästi."
Yksin jäätyään nousi Crookes, asteli keskelle lattiaansa ja sanoi
mietteissään maahan katsoen: "Jadwin! Luulet olevasi nyt kukko
tunkiolla... Kaapannut olet vehnän. Mutta muistapa, että 'joka kuuseen
kurkottaa, se katajaan kapsahtaa'. Enpä minä sinua halua kaataa,
poikaseni. Oma vehnäsi sen tekee."
Ja samaan aikaan levisi salaisuus kaikkeen maailmaan ja Curtis
Jadwinin nimi kohosi korkealle yleisön silmissä. Ei ollut enää vehnää
saatavissa. Tämä "La Salle kadun Napoleon" oli sen kaiken kaapannut.
Hän määräsi hinnan. Hänen kätensä hallitsi pörssin viisaria.
Sanomalehdet olivat täynnään juttuja hänestä. "Kaappaus" kerrottiin
yhä uuhelleen, kunnes tuhannet sen ulkoa osasivat. Ja "haastatteluja"
enimmäkseen lehti toimistoissa sepustettuja, julaistiin. Miestä
kuvasivat toiset kylmäksi, teräksiseksi, jolla oli harmaat silmät,
toiset taas mustasilmäiseksi peluriksi, oikein rosvosieluksi; erään
kuvauksen mukaan oli hän hiljainen, heikkoleukainen mies, ja toinen
esitti hänet elostelijana, joka mässäsi näyttelijättärien seurassa ja
kylpi samppanjassa. Demokraattilehdet pitivät häntä kansan sortajana,
joka eleli hyvin kiskomillaan miljonilla, mutta Republikaanipuolueen
lehdet julistivat, että uusi nousun aika oli tullut ja löivät rumpua
presidentinehdokkaansa hyväksi. Gretryn toimisto, jossa Jadwin nyt
piti pääkortteeria, oli koko päivän piirityksessä. Uutistenurkkijat
odottivat sanan tipahdusta hänen huuliltaan ja kaikenkarvaiset
"liikemiehet" hieroivat yhteen hartioitaan sen oven edessä, jolla
seisoi: "yksityinen".
Iowan ja Kansasin farmarit tulivat kaupunkiin myymään viljaansa ennen
aavistamattomaan hintaan, puristivat hänen kättään ja käskivät häntä
käymään katsomassa "Jumalan omaa maata". Tulipa kerran lähetystökin
tuomaan kunniasarvea Jadwinille ja sen johtaja piti änkyttäen
puheen kehuen koko Pohjois-Lännen hyvinvoinnin johtuvan tämän
vehnäkaappauksesta. Farmarit maksoivat kiinnitysvelkojaan, ostivat
koneita ja ajoneuvoja, avasivat uusia viljelysmaita ja hankkivat
karjaa. Naiset koristivat itseään ja koteja ja eräs farmari kirjotti
Jadwinille, ettei hänen pikku tyttönsä mene yhtenäkään iltana
nukkumaan, ennenkuin on rukoillut Jumalaa siunaamaan herra Jadwinia,
joka auttoi isää pelastamaan farmin.
Mutta toinenkin puoli oli, varjoinen, kaukana ollen voi Jadwin
jättää sen huomioon ottamatta. Mutta Corthellilta tuli, monen suun
kautta surkea tarina, jolle Jadwin vihelti uskomatta. Se kertoi
amerikalaisesta taideopiskelijasta, joka pohjois-Italiassa oli tavannut
parinkymmenen ikäisen nuorukaisen. "Hän ei tiennyt mitään maailmasta",
kertoi tarina. "Englannin luuli hän olevan Europan mantereella,
arveli Cavourin ja Mazzinin yhä elävän. Mutta kun kerroin olevani
amerikalainen, nousi hän heti ja sanoi: 'ahaa, amerikalainen, tunnenpa
yhden sieltä, herra Jadwinin Chicagosta; hänet joka on ostanut kaiken
vehnän. Meillä ei ole enää leipää. Kakkumme on pieni ja kallis eikä ole
rahaa. Itsestäni en välitä. Olen nuori. Voin syödä ruohoksia. Mutta
äitini, äitini'."
Jadwin väitti juttua valheeksi ja kun hän kohotti hinnan dollariin
kahteenkymmeneen, alkoivat Minnesotan ja Wisconsinin myllyt myydä
viljaansa jauhattamatta. Leivät pienenivät Chicagossakin ja köyhemmistä
kortteleista alkoi kuulua tyytymättömyyden murinaa.
Eräänä maanantaina toukokuun puolivälissä istui Jadwin Gretryn
tuolissa, jota hermostuneesti heilautteli aina väliin kelloa
katsahtaen. Oli yhdentoista aika ja yllään jyristi syvänteen lattia.
Odotushuone oli tavallista täydempi, miljoneerit ja kerjäläiset
siellä tungeksivat, pankinjohtajia ja rautatietirehtöörejä oli
reportterien joukossa. Gretry, tuon suuren miehen lähin, kulki läpi
huoneen ja hätäisimmät alkoivat toimitella hänelle asiaansa, mutta
päätään pudistaen ja anteeksi pyydellen meni hän ohi ja sulki oven.
Lukon rämähdys saattoi Jadwinin hypähtämään korkealle, mutta nähtyään
välittäjänsä istahti hän takasin sanoen: "Voisitpa kolauttaa ovelle,
Sam, ettet noin säikäyttäisi. Mitä kuuluu?"
"Hyvää vaan. Järjestin sen varastoasian ja hommasin lehdet, meillä on
nyt niiden toimitussivutkin. Onko Hargusta tai Scannelia näkynyt?"
"Hargushan on aina eteisessä, mutta Scannelia ei kuulu. Sinähän sanoit,
ettei hän kestä sitä kohotusta."
"Ei kesiäkään. Huomenna hän ainakin tulee tai seuraavana."
"Huomenna tai seuraavana", matki Jadwin. "Se ei kelpaa. Haluan iskeä
häntä tänään. Nosta hintaa sentillä ja hän tulee."