"Minusta näyttää kuin olisit jo kyllin kauan itsesi unohtanut."
Laura heitti ruoskan maahan, risti käsivartensa ja sanoi leimuavin
silmin: "Mitä tarkotat. Istu ja puhu!" Mutta Page seisoi sanoen:
"Aiotko väittää, ettei sinulle merkinnyt mitään se, että Corthellin
tikkulaatikko oli täällä?"
"Ei vähintäkään."
"Miksi sitten hait sitä niin innolla? Minä näin."
"Koska — koska —." Sitten purkautui taas sanatulva: "Olenko minä
sinulle teoistani vastuussa? Tarvitseeko minun selittää? Koko ikäsi
olet yrittänyt minua komentaa. Nyt menee se liian pitkälle. Minä, minä
kiellän sen. Minä hoidan asiani ja teen mitä tahdon. Ymmärrätkö?." Ja
hän vaipui nyyhkien tuolille pöytänsä ääreen ja toisti: "Teen mitä
tahdon, mitä tahdon. Tahdon olla onnellinen. Tahdon, tahdon."
"Rakas sisko —", huusi Page rynnäten häntä kohti, mutta Laura työnsi
hänet pois: "Älä koske minuun. Minä vihaan sinua. Mene matkaasi.
Minä vihaan sinua. Minä vihaan tätä taloa. Minä vihaan tätä elämää.
Te tapatte minut. Kun saisin kuolla." Ja hän heittäytyi sohvalle
kasvoilleen valtavain nyyhkytysten puistaessa hänen ruumistaan. Page
polvistui hänen viereensä ja kiersi kätensä hänen vyötäisilleen, mutta
hän huusi vain: "Älä koske minuun. Jätä minut yksin."
Mutta tuntien hänen tapansa Page alkoi hoidella häntä, Otti pois hänen
hattunsa ja kireän ratsupukunsa, hautoi hänen käsiään ja kasvojaan
kylmällä vedellä odottaen kohtauksen ohimenoa. Jo kului lähes tunti,
ennenkuin nyyhkytykset tasaantuivat syviksi henkäyksiksi ja vihdoin
sanoi hän hiljaa: "Sisko kulta, tuo hajuvettä. Päätäni särkee niin." Ja
kun Page lähti, sanoi hän: "Ja käsipeilini. Ovatko silmäni turvonneet?"
Eivätkä he siitä asiassa enempää puhuneet. — Kun samana iltana tuotiin
Lauralle kirjastoon Corthellin kortti, sanoi hän ensin: "En ole
kotona." Mutta samassa muuttikin hän mielensä ja sanoi: "Ei, tuo hänet
tänne."
Laura otti taiteilijan vastaan seisten suorana valkealla matolla tyhjän
takan edessä. Hän oli kalpea ja kätensä olivat selän takana eikä hän
astunut vierastaan tervehtimään. Hän sanoi: "En ensin aikonut ottaa
teitä vastaan. Mutta sitten päätin sanoa teille jotain.."
Mies seisoi häntä vastapäätä tyyneesti nojaten lieden reunukseen. He
olivat yksin. Laura sanoi: "Te ette saa tulla tapaamaan minua enää."
Corthell käännähti pois, mutta sitten kääntyen takasin hän kysyi
hiljaa: "Olenko jotenkin loukannut teitä?"
Laura pudisti päätään.
"En", sanoi toinen. "Tiesin, ettei niin ollut." Ja ison tuolin selustaa
vasten seisten jatkoi hän: "Tiesin että tämä oli tuleva, ennemmin tai
myöhemmin. Te olette oikeassa. Minun ei olisi pitänyt palata Amerikaan.
Minun ei olisi pitänyt luottaa voimaani. Siis", kuiskasi hän hiljaa,
"en enää saa nähdä teitä koskaan."
"Ette."
"Tiedättekö mitä se minulle merkitsee? Tiedättekö mitä merkitsee tämän
vähänkin menetys?" Hän meni akkunan luo. Hetkisen kuluttua palasi hän
ja taas oli hänen käytöksensä tyyni ja äänensä hiljainen.
"Mutta ennen kun menen, kysyn jotain. Siinä ei voi olla mitään pahaa,
minä kun lähden. Tiedän, että te sanotte totuuden: oletteko onnellinen,
Laura?"
"Teillä ei ole oikeutta sitä tietää", sanoi toinen silmät suljettuina.
"Te ette ole onnellinen. Jos olisitte, olisitte sen sanonut... Jos
lupaan mennä niin etten palaa, niin saanko vielä tulla jäähyväisille?"
Laura pudisti päätään.
"Niin vähänhän minä pyydän", rukoili mies. "Se merkitsee minulle niin
arvaamattoman paljon. En edes tahdo tavata teitä kahden enkä kiusata
teitä näytelmillä."
"Mitä hyötyä siitä olisi?" sanoi Laura väsyneesti. "Miksi tehdä minut
onnettomammaksi kuin olen? Miksi tulisitte takasin?"
"Koska", vastasi Corthell varmasti, "koska rakastan teitä enemmän kuin
mitään maailmassa." Hän pudotti nyrkkinsä tuolin selkämystään.
"Älkää sanoko sitä enää", huusi Laura. "Menkää nyt, olkaa hyvä."
"Jospa minä en olisi mennyt luotanne neljä vuotta sitten! Sitä olen
joka päivä katunut. Te olisitte rakastanut minua silloin. Tiedän sen ja
te voisitte rakastaa minua vieläkin —"
"Menkää nyt."
"Uskallatteko sanoa, ettette."
Laura sulki silmänsä ja painoi kätensä sormiinsa ja mutisi: "En voinut,
en voinut."
Äkkiä lähti Corthell häntä kohti. Hän ojensi torjuvan käsivarren, mutta
tämä tarttui siihen ja suuteli sitä useaan kertaan, ja Lauran paljaalle
olkapäälle painoi hän kiihkeän suudelman.
Äkkinäinen väristys kävi läpi Lauran ruumiin. Hän tempautui irti ja
seisoi suorana koko ruumiinsa hiljaa vavistessa. Väri palasi hänen
poskilleen ja hän huohotti: "Menkää."
"Ja saanko tavata teitä kerran vielä?"
"Kyllä, kyllä, mitä vaan, kun nyt menette."
Hän meni ja Laura kuuli ulko-oven kalahtavan.
"Curtis", sanoi Laura heidän ensi kerran tavatessaan. "Sinä et voinut
silloin olla kotona, kun viimeksi lupasit. Kuule, voitko viettää tämän
illan minun kanssani? Täällä kotona kahden? Tai, kyllä minä tulen
mihin vaan haluat. — Ei ole hauska naisen pyytää tällaista. Mutta
ymmärräthän?"
He istuivat aamiaisella seuraavana aamuna Lauran ja Corthellin
kohtauksen jälkeen. Jadwin löi kätensä pöytään sanoen: "Hitto vieköön,
minä olen kotona tänä iltana. Ja me luemme jotain. Me —"
Samassa Jadwin laski pois veitsensä ja katseli oudosti.
"Mikä sinun tuli?" kysyi Laura.
"Oh, ei mikään."
"Oletko sairas?"
"En juuri. Mutta väliin on alkanut tuntua tuossa jotain." Hän osotti
otsaansa.
"Särkyäkö?"
"Ei aivan. Sitä on vaikea kuvata. Tulee sellainen turtumus. Kuin
rautalakki puristuisi pään ympäri. Tänä kesänä minun täytyy levätä
hyvin, kun pääsen irti. Vielä kuukausi tai kuusi viikkoa ja sitten
päästään Geneva järvelle ja siellä minä vasta oikein lepään." Hetken
oli hän hiljaa päätään pidellen. Sitten katsoi hän kelloaan ja sanoi
tavallisella reippaudellaan: "Nyt on lähdettävä. En pääse syömään mutta
kahdeksalta tulen, varmasti."
Ja kun hän suuteli vaimoaan, kierii tämä kätensä hänen kaulaansa ja
sanoi: "Älä koskaan jätä minua, Curtis. Rakasta minua. Sinä olet minun
ainoani maailmassa. Olet isä ja äitikin. Tiedän että rakastat minua,
mutia väliin tuntuu. — Jos tietäisin että sinä et rakasta minua yli
kaiken, niin tuntuu kuin en voisi sinua rakastaa, Curtis. Älä keskeytä,
kuule. Sillä se on väärin, mutta minä olen vain nainen. Minä rakastan,
mutta minä haluan olla rakastettu myös. Me naiset olemme sellaiset.
Mene nyt toimiisi, älä myöhästy. Tuossa onkin Jarvis jo hevosineen.
Hyvästi ja — minä odotan illalla."
Uskollisena lupaukselleen hän tulikin määräaikaan ja lakeija selitti,
että rouva on taidesalissa. Tämä oli valmistanut hänelle pienen
yllätyksen. Kaikki muut sähköt olivat himmeät, mutta yksi liekki oli
kirkas ja se kohdistettiin Lauraa kohti, kun Jadwin astui sisään, ja
siinä seisoi urkujen edessä Laura täydessä "Theodoran" puvussa.
"Mitä hittoja", sanoi Jadwin ovelle pysähtyen.
Laura juoksi häntä kohti ketjujen ja koristeiden helistessä.
"Halusin valmistaa sinulle yllätyksen", nauroi hän. "Enkö ole komea?
Muistatko sen kohtauksen Justinianuksen aitiossa amfiteatterissa? Eikö
ole vaimosi kaunis? Sano?"
"Well, oletpa sinä tyttö."
"Sano, että olen kaunis."
"Kaipa sinä sitten olet."
"Kaunein mitä olet nähnyt? — Minä tahtoisin, että olisin ruma, mutta
sinä kuitenkin pitäisit minua kauneimpana. Enkö ole kaunein mitä sinä
olet nähnyt."
"Kaunein mitä olen nähnyt", kertasi mies. "Mutta mitä nyt aiot? Miksi
olet tuollaiseen asuun itsesi laittanut?"
"En tiedä, pisti päähäni. Olet nähnyt minut joka puvussani. Tänään
haetin tämän, kun olit lähtenyt. Curtis, jos et olisi saanut minua
niin rakastumaan, että rupesin vaimoksesi, olisi Laura Dearbornista
tullut suuri näyttelijätär. Sen tunnen sormenpäissäni." Ja kohottaen
päänsä niin, että kruunun helyt välkähtivät sanoi hän: "Minä olisin
ollut komea. Et uskoisi? Kuule. Näin puhuu Athalia, vanhan testamentin
kuningatar —"
"Odotas, mutta minä luulin, että sinä esität Theodoraa."
"Niin kyllä mutta ei se estä. Minä olen mitä tahdon. Kuule nyt.
Tämä on Racinen 'Athaliasta'. Se on ranskaa, mutta minä panen sinut
ymmärtämään". Ja hän lausui niin että Jadwin huudahti: "Suuri Jumala."