Mutta samassa toi palvelija kolme kirjelippua.
"Mitä nuo ovat? Saat ne joka aamu."
"Ne ovat sähkösanomia. Tämä on Odessasta. Salatieto, mutta minä selitän
sinulle." Hän käänteli avainkirjan sivuja hetken ja kirjotteli sanoja
kirjekuoren selkään kellonperissään olevalla kultakynällä. "Kas niin:
Liverpoolissa kohonnut sentin. Europan hinta on houkutteleva."
"Mitä se merkitsee?"
"Sitä että Venäjä ei voi viedä maasta vehnää ja Länsi-Europa saa ostaa
meiltä. — Sama sanoma Parisista, ja tässä on Liverpoolista. — Mitä? — —
Minun täytyy nyt lähteä."
"Mitä siinä oli? Kas nyt sinä unohdat minut. Ilmeesi on niin julman
ylpeä."
"Lue itse."
Laura luki: "Suuret liikkeet tarvitsevat. Argentiina huono. Voin myydä
viisi miljonaa. — Mitä tämä merkitsee?"
"Etkö ymmärrä? Se merkitsee sitä, että he saavat maksaa 80 senttiä
vehnästä, jota minä ostin 70:llä. 82:kin, jos tahdon. — Hitto vieköön."
Hän puhui kuin itsekseen. "Enpä heitä viljaani niin että hinnat alenee,
Gretry saa alennuksia rautateiltä. Ensi tieto Argentiinan huonosta
sadosta. Hinta nousee kattoon..."
"Vaunut", ilmoitti palvelijatar.
"All right Laura. Pyydä minua toistenkin lukemaan sinulle näitä. Hyvä
onni. Älä puhu tästä." Hän kiiruhti ulos. Laura katseli kauan ulos
akkunasta. "Ensi kerran hän unohti suudella minua lähteissään."
Ihana joulukuun päivä. Laura lähti ratsastamaan. Hiljaisessa puistossa
ratsasti hän kauemmin kuin tavallisesti. Leveällä tiellä läpsäytti
pikkusen ratsuaan, joka hypähti laukkaan. Ja niin lennettiin läpi
syystalvisen maiseman ja korvissa soi kylmähkö ilma pannen posket
hehkumaan ja silmät loistamaan. Hän kierii takasin pohjoisjärven
ympäri, ohi Linnén patsaan ja palmuhuoneen. Näkyvillä oli ollut vain
joku puiston vartija ja poliisi. La Salien patsaan luona sattui hän
yhteen erään herran kanssa. Laura pysäytti hevosen äkkiä ja tuijotti.
Siinä oli Sheldon Corthell. Ja ilakoivan tyttömäisesti huudahti hän:
"Kas — hyvänen aika."
Taiteilija ei ollut muuttunut. Hän oli yhtä nuorekkaan hieno kuin
konsanaan. Ilmeisesti oli Laura ollut enemmän hänen mielessään kuin hän
tämän. Hän huudahti: "En osaa sanoa kuinka iloinen olen."
"Milloin olette tullut?"
"Kolme päivää sitten ja aivan salavihkaa. Ei kukaan tiedä. Tulin
suoraan Toscanasta. Puistoista ja marmoripilaristoista."
"Tänne Chicagon talveen."
"Tuntui kuin tarvitsisi tämän kaupungin karheutta taas. Hyvää sekin
on. No miten voi miehenne? Kuulin hänestä New Yorkissa. Ja Page, se
juhlallinen posIiini-Minerva?"
"Hänestä on tullut nuori nainen."
"Entäs se Landry Court, joka oli aina kuin olisi tukkansa juuri
leikattu, ja täti ja Cresslerit?"
"Hyvin vaan. Cresslerit tulevat iloisiksi kuullessaan teidän palanneen."
"Entä te itse, rouva Jadwin? Mutta tehän näytätte niin onnelliselta,
ettei tarvitse kysyä."
"Ja herra Corthell näyttää myös iloiselta ja onnelliselta."
"Herra Corthell on iloinen ja — siedettävän — onnellinen. Hän on
menettänyt joitakin kuvitelmia, mutta säilyttänyt sen verran, että
niiden varassa voi vanheta."
"Eipä luulisi menettävän kuvitelmiaan Toscanan puistoissa."
"Eipä siellä. Jälellä olevatkin siellä virkistyvät. Mutta menetettykin
kuvitelma voi olla sangen kaunis — Chicagossa."
"Tulkaa meille päivällisille", sanoi Laura. "Miestäni tuskin tapaatte,
mutta joitain tauluja meillä on. Kutsutaan vanhoja ystäviä mukaan.
Tuletteko?"
"Ettekö ole saanut kirjelippuani? Kysyin saanko tulla tänään. Olen
täällä vain muutaman päivän. Huomenna menen St. Louisiin, jossa viivyn
viikon."
"Kirjettä? Nyt ymmärrän. Curtis kokosi kiireessä koko postin tänä
aamuna taskuunsa. Sinne meni teidänkin kirjeenne. Tulkaa tänään. Syömme
kello kuusi. Tiedättekö missä asumme?"
"Kyllä. Katsoin osotteen kalenterista ja kuljin siitä ohi. Tyyli on
hämmästyttävän hyvä."
"Mutta mitä olette tehnyt tällä Välin?"
"En mitään. Ollut jouten, vähän maalannut, katsellut 13:nnnen vuosisadan
lasimaalauksia Avignonissa ja Siennassa."
"Ja menettekö takasin?"
"Niin luulen. Kuukauden päästä. Mutta nyt minun täytyy mennä lupaamaani
paikkaan."
Hän heitti hyvästit ja Laura ratsasti kotiin iloisena. Corthell
puhui hyvin ja sai hänetkin puhumaan hyvin. Kotona hän heti soitti
Cresslerille ja pyysi näitä päivällisille, mutta sai tietää, että sinne
tulee vieras. Ja Page ja Landry kun menevät täti Wessille!
Ennen kuutta istui Laura kirjaston lieden ääressä mustassa
samettipuvussaan leikaten uutta kirjaa auki norsunluuveitsellä, joka
oli kuin hänen hienojen sormiensa jatkoa. Hermostuneesti katsahteli
hän väliin kelloa. Jadwin ei ollut tullut, vaikka tavallisesti tuli
viideltä ja ennenkin. Kun Corthell tuli viittä vaille, ei talon
isäntää vain kuulunut. Palvelija ilmoitti hänen soittaneen tulevansa
puolen tunnin kuluessa. Hevoset olivat tulleet jo ennen. Laura käski
viivyttämään ateriaa puolen tuntia. Corthellille selitti hän:
"Meidän täytyy odottaa hetkinen, Curtis soitti, että hänellä on asioita
eikä pääse vielä."
He istuutuivat kummallekin puolen takkaa ja kolme neljännestä Corthell
kertoili elämästään Italiassa. Sitten ilmoitettiin ateria.
"Eikö herra Jadwin ole tullut?" kysyi Laura.
"Ei, rouva."
Laura purasi huultaan. "En ymmärrä missä hän viipyy. Saamme siis tulla
toimeen näin", sanoi hän pyytäen vierastaan astumaan ruokasaliin.
Suuressa salissa, joka tuoksui laakson liljoilta, he aterioivat kahden.
"Herra Jadwinilla kai on kiireitä?"
"Ei erityisiä. Kiinteistöt hoitavat itsensä ja hra Gretry välittää
enimmät pörssiasiat. Tilapäisesti sattuu. Minä moitin häntä aamulla
pörssipelistä ja hän lupasi lopettaa. Se näkyy vievän miesten ajan ja
huomion."
"Miksi rajottaa harrastuksia vain liikeasioihin?" sanoi Corthell
viiniään maistellen. "Onko oikeutta antautua kokonaan millekään asialle
— taiteellekaan tai uskonnolle."
"Uskonnolle? — en tiedä."
"Kyllä se jonka teemme yli yksilöllisen työmme, on tärkeätä. Tietysti
meidän on koottava oma kasamme, mutta eikö ne korret, joita kannamme
naapurimme ketoon, edistä enimmin kasvua?"
"Mutta eikö uskonto ole enemmän kuin pari kortta?"
"Enpä tiedä. Jos ne ovat omasta työstä eikä ylijäämästä. Oma keko
ensin. Se on perusta. Uskonto, joka vaatisi kaiken kokoomaan toisen
kekoon, olisi tuhoisa. Sillä välinhän minun ketoni kasvaisi ohdakkeita."
"Mutta jos naapurinne keto kasvaisi kukkia?"
"Ikävä kyllä kasvavat rikkaruohot nopeammin ja nepä pian
tukahuttaisivat naapurinkin kukat."
"Tuo tuntuu itsekkäältä. Entäpä jos naapuri on rampa tai sokea? Hänen
ketonsa jäisi niin hoitamatta. Minun korteni silloin auttaisivat."
"Toisellakin puolen on naapuri. — Ei. Ensi velvollisuus on hoitaa oma
työnsä. Siten edistää paraiten yhteistäkin. Jos sen kustannuksella
teemme toiselle hyvää, autamme vain yksilöä ja riistämme kansaa.
Yhteisölle tehty hyvä on monta vertaa parempi kuin jollekin yksilölle
tehty."
"Alan käsittää. Minä, yksilö, siis merkitsen sangen vähän. Tärkeä on se
laji, johon kuulun, se jotain tuhanten Laura Jadwinien yhteiskuva. Mitä
minä olenkaan! Ne pikku seikat, jotka minut muista erottavat, siliävät
sangen pian. Mutta tyyppi pysyy. ja pysyvää täytyy rakentaa. Tyyppi
paranee aina."
"Ei ainakaan taannu."
"Se alkoi hyvänä eikä pääse siihen takasin. Mutta alle erään pisteen
ei se laske. Meidän on se kohotettava aina ylemmä, ja sitä estää
alenemasta Jumala."
"Tai luonto."
"Jumala ja luonto yhdessä. Hehän ovat sama asia."
"Niin yksinkertaista."
"Kaunista. Tämä panee ajattelemaan."
Innokkaasti keskustellen nousivat he pöydästä. Laura sanoi: "Kahvin
juomme tauIugalleriassa. Olkaa hyvä ja polttakaa vain."
Corthell sytytti paperossin ja he menivät lasikattoiseen ympyräsaliin.
Pysähtyen Bougereaun eteen sanoi Laura:
"Tästä pidän enimmän."
"Niinkö? Se johtuu kai siitä, että se helpoimmin tyydyttää teitä. Ei
vaadi mitään ponnistusta."
"En tiedä."
"Bourgereau täyttää aina paikkansa, mutta minä en voi ihailla hänen
taidettaan."
"Mutta eikö häntä pidetä parhaana — hänen liljamaalauksensa, piirustus,
väritys?"
"Mutta jos ajattelette, mitä se sanoo, niin... Katsokaas esimerkiksi
tätä."
"Tuotako? Sen ostimme New Yorkista. Jokin länteläinen taiteilija. En
ole pannut sitä merkille."
"Katsokaahan nyt. Tässä on enemmän kuin puita ja järvi ja iltarusko.
Taiteilija on tuntenut yön lähestyvän. Hän on kuullut sammakkojen
visertävän ja tuntenut yön sumut kasvoillaan. Ja hänen on ollut ikävä,
mieli synkistynyt. Noihin varjoihin on hän sen valanut. Ja tuo tyyni
musta järvi kuvastelee elämän synkkiä, salaisia suruja. Se on sydän. Ei
kukaan näe, kuinka syvä se on ja mitä uponneita toiveita ja haudattuja
haluja sen pohjalta löytyisikään. Se kuiskii epätoivoa. — Se on parempi
kuin nymphit."
"Ihan minua hävettää, kun en nähnyt tuota itse. Tulen usein sitä
katselemaan. Tästä huoneesta olen pitänyt enimmän, mutta etupäässä
urkujen takia."
"Kadehdin niitä. Noin mahtavat. Saanko soittaa teille? Jotain tuon
pikku taulun täydennykseksi?"
"Olisin hyvin iloinen."
Corthell pyysi saada pienentää valoja. Sitten istuutui hän johtajan
paikalle. Laura istui nojatuolissa sivulla. Taiteilijan varjokuva
kuvastui seinään ja koskettimilla olivat hänen pitkät, solevat
sormensa. Ja näistä tuntuivat suorastaan valuvan MendeIssohnin
"Lohdutuksen" säveleet.
"Kuuletteko", sanoi soittaja, "kuinka kiihkeitä kysymykset ovat ja
kuinka vastaus on aina tyyni, rauhottava ja arvokas."
"Ymmärrän", kuului kuiskaus paljon puhuvan huokauksen mukana.
"Tämä on yksinkertaista kuin Bourgereau, mutta vaikuttaa suoranaisesti.
Haluatteko kuulla Beethovenia?"
"Pelkään — —", kuului vastaus, mutta sitä odottamatta alkoi kuulua
"Appasionata" Sen loputtua rukoilivat Lauran silmät lisää.
"Tästä olen aina pitänyt. Se on Lisztin Mefisto-valssi. Se on vaikea
soittaa uruilla, mutta ehkä saatte käsityksen.." Ja soiton mukaan
huojuen saneli hän väliin selityksiään:
"Vilkasta ja eloisaa, eikö niin.... ja nyt oikukasta kuin nainen, joka
epäröi ja sitten ottaa askeleen. Jaloa, ihanteisin pyrkimystä... Ja
pohjana aistillinen tunnevirta... sitten kiihkeätä... ahnasta... ja
lopuksi kidutus, kuoleman ikävyys... Sama idea Wagnerilla."
Laura oli' kuin ylä-ilmoissa. Tämä oli enemmän kuin Gounod ja Verdi.
Hän ymmärsi musiikkia nopeasti ja nuo Lisztin venytetyt säveleet
tapasivat hänen sisällään ennen mykän kielen, joka alkoi soida
pannen koko hänen olemuksensa väräjämään ja kierii kyyneleet hänen
silmiinsä. Hänestä tuntui kuin olisi maailma auennut hänen eteensä
ja tietämättömänä oli hän noista asioista, joita Corthell selitteli
samalla kuin otaksuen hänen ne tuntevan. Kuinka kaukana olikaan hänestä
todellinen taiteen mailma, jossa Corthell liikkui. Hän päätti jättää
Bougereaun ja Verdin.
Hän ihmetteli. Totisesti oli kaksi Laura Jadwinia. Toinen tyyni
ja tasainen, joka rakasti hiljaista kotielämää, kävi kirkossa
säännöllisesti ja pelkäsi oman talonsa hissiä. Mutta väliin tuli
esille se toinen, se joka oli aikonut suureksi näyttelijättäreksi ja
jolla oli purkautuvan toimekas luonne. Tämä kulki yksin huoneissaan
korskearyhtisenä, luki Meredithiä ja ajoi täyttä laukkaa läpi puiston
mustalla hevosella, piiloutui mustaan samettiin, oli ylpeä valkeasta
ihostaan ja kauneudestaan. Tämä Laura Jadwin halusi istua nojallaan
taulugalleriassa, kuunnellen kultaisista uruista Beethoovenin ja
Lisztin kiihkeitä intohimoja.
Samassa lakkasi soitto ja hän veti pitkään henkeään.
"Ihmeellistä", sanoi hän. "Uutta kieltä, uusia ajatuksia, liian hienoja
kielen kertoa."
"Niinpä luulen. Kaikista taiteista on musiikki syvällisin. Rivin
toisessa päässä on rakennustaide, joka vetoaa tavalliseen joukkoon,
kansaan. Runous ja maalaus ovat luokkain asioita, ne ulottuvat
sivistyneiden piiriin. Mutta musiikissa puhuu sielu toiselle.
Säveltäjä tarkotti sen sinun ja itsensä väliseksi. Ei kellekään
sivulliselle. Koska hänen sielunsa on täynnä murhetta ja intohimoja
tai¹ epätietoisuuden raateleva, iljanteita hakeva, niin tulee hän
luoksesi, vain sinun, ja kertoo murheensa, tietäen saavansa lohtua
ja ymmärtämystä. Tietäen, että sinun sielusi on kokenut samaa ja
musiikissa ne yhtyvät henkiseen avioon."
Samassa leimahtivat liekit täyteen valoon ja sisään ryntäsi Curtis
Jadwin huudahtaen: "Missä olet tyttöni. Hiis vieköön. Nyt selvisin
siitä ja tein viissataa tuhatta!"
Laura ja taiteilija räpäyttivät silmiään niin äkillisen valon
välähtäessä ja Laura varjosti katsettaan.
"Oh, en tahtonut sinua sokaista, mutta en halunnut kertoa hyvää uutista
pimeässäkään."
Corthell nousi ja vasta nyt Jadwin huomasi hänet.
"Herra Corthell, muistathan?", sanoi Laura.
"Totta kai. Hauska tavata taas. En aavistanut teidän olevan täällä.
Tulin kai äkkiä. Mutta nyt muistankin tavanneeni postini joukossa
teidän korttinne vaimolleni. Tulin erehdyksestä sen avanneeksi."
"Sinä veit postini", sanoi Laura.
"Niin, olisin soittanut sinulle, mutta oli tulinen kiire koko
päivän. Kuten jo lörpötin, päätin tänään pienen kaupan eräiden
liverpooIilaisten kanssa ja aikaa vei niiden sähkösanoman odottaminen.
Soitinhan."
"Niin, mutta lupasit tulla puolessa tunnissa."
"Mutta sähkösanoma viipyikin. Se oli vehnäjuttu, Laura, josta aamulla
kerroin. Viisi miljoonaa bushelia ja viistoista senttiä voittoa
bushelilta. Laskimme juuri välittäjäni kanssa ja minulle tuli puolen
miljoonaa puhdasta. Hoh, kun uuvuttaa. Luuletko, että saisin ison kupin
teetä?"
"Etkö ole syönyt, Curtis?"
"Söimme Samin kanssa jossain seisaaltamme. Se olisi voinut olla vaikka
sahajauhoa, niin kiihtyneitä olimme. Kyllä tuntuu nahassa, herra
Corthell, kun tekee kymmenessä tunnissa puolen miljoonaa."
"Sen kyllä ymmärtää", vastasi tämä. Jadwin kääntyi vaimoonsa täynnä
riemuisaa huumoria, jota tuntee nopeasti rikastuva amerikalainen.
"Mitäs sanot, Laura?" kysäsi hän iskien kämmentään tuolin nojaan.
"Puolen miljoonaa yhdellä iskulla, eivätpä sano nyt La Salle kadulla,
etten minä tunne vehnää. Sam — hra Gretry, välittäjäni — sanoi tänään:
'kyllä minä paljastan pääni, Jadwin. Luulin sinun olevan väärässä,
mutta paremmin pelaat tätä peliä kuin minä’ ja hän on välittänyt
vehnää kolmisenkymmentä vuotta. Minä tiesin", sanoi hän tehden nopean
liikkeen, "tiesin että vehnä nousee. Kaikki nauroivat minulle. Tunsin
Europan asiat. Tiesin, että oli hyvä ostaa vehnää. Nyt kaikki ostavat.
Anteeksi, herra Corthell, en ole näin lörpöttänyt kuukausiin. En joka
päivä tee viittäsataatuhatta."
"Mutta tämä oli viimeinen — eikö?" sanoi Laura.
"Kyllä", sanoi Jadwin, vetästen nopean henkäyksen. "Nyt selvisin siitä.
En keinottele enää. Koettakoon joku muu. Saa nähdä, pitääkö viittä
miljoonaa bushelia kunnes tarvitaan. Kuinka on sen teen laita, Laura?"
"Mikä sinulla on kädessäsi?" vastasi tämä hymyillen.
Jadwin tuijotti kädessään olevaan kuppiin. "Jopa nyt", huudahti hän.
"Corthell, sen sanon, ostakaa toukokuun vehnää. Se maksaa."
"Ei kiitos", vastasi taiteilija. "Minä menettäisin pääni, jos
voittaisin, ja rahani, jos en voittaisi."
"Taitaa olla niin. Pysykää irrallaan siitä. Se on rikasten peliä.
Eikä siinä ole mitään huvia, jollei’ pane vaaraan enempää kuin mitä
liikenee. Mutta ei puhuta enää liikeasioista. Te olette taiteilija,
herra Corthell. Mitä pidätte talostamme?"
Kun sitten Corthell oli lähtenyt ja he tapansa mukaan tekivät
läpi huoneiden kierroksen, jota Jadwin ei olisi koskaan uskonut
palvelijoille, sammuttaen valot ja koetellen, ovatko akkunat kiinni,
sanoi Laura: "Ja nyt olet siis irti siitä?"
"Minulla ei ole jyvääkään vehnää."
Seuraavana päivänä hän vain pistäytyi keskikaupungilla. Ei edes mennyt
pörssitaloon. Puheli hetkisen kiinteistöjä hoitavan konttoristin
kanssa, kirjotti pari pientä kirjettä, pani nimensä muutamaan paperiin
ja oli kotona pian taas. Illalla vei hän Lauran, Pagen ja Landry
Courtin teatteriin. Toisena aamuna aamiaisen jälkeen pisti hän kädet
taskuihinsa ja sanoi: "No, mitäs tehdään?"
"Jos ajeltaisiin puistossa."
"M— M— yes. All right. Ajellaan vain."
"Ei, ei", riensi Laura sanomaan, kun huomasi ettei tuuma toista
miellyttänyt. "Et sinä siitä välitä."
"Totta sekin. Tunnen sen puiston. Onko aikakausIehdissä mitä luettavaa?"
Laura haki ne esille ja Jadwin istui mukavasti kirjaston nahkatuoliin
lähellään sikarilaatikko. Hetken kuluttua sanoi hän:
"Tämä on aika mukavaa. Toista kuin juosta La Salko kadulla pää täynnä
touhua. Tästä minä pidän."
Mutta kun Laura, joka oli jättänyt menemättä ratsastamaan, tuntia
myöhemmin katsoi huoneeseen, oli se tyhjä. Aikakauskirjat olivat
sekasin pöydällä ja maassa. Niitä oli hätäisesti silmäilty. Palvelija
sanoi, että herra oli tallissa. Pian tuli hän kuitenkin sisään ja
Laura tapasi hänet tupakoimasta kirja kädessä.
"Luin sen viime viikolla", riensi Laura sanomaan. "Eikö se ole hyvä?"
"Oo, jaa — eikö jo ole ruoan aika? Mennäänkös iltapäiväteatteriin? Ai,
nyt onkin torstai."
"Saanko lukea sinulle sitä?" sanoi Laura, ottaen kirjan.
"Minä luulen, että se ei vetele nyt. Tuntui kuivalta. Jos laki sallisi,
menisin Geneve-järvelle jääkalastukseen. Laura, mennäänkö Floridaan?"
"Minäpä sanon. Mennään jouluksi Geneva-järvelle."
Se oli päätetty. Cresslerit ja Gretryt sekä Corthell ja Court
kutsuttiin mukaan. Page ja täti Wess tietysti myös. Jadwin tuotti sinne
hevosia ja rekiä. Heillä oli iso joulukuusi ja Corthell laati säveleet
sekä sanat lauluun, joka miellytti kaikkia. Kaksi päivää uudenvuoden
jälkeen kun Landry Court tuli Chicagosta, kertoi hän pörssissä olleen
suuren päivän. Laura tapasi takan edestä seurueen, johon kuului Jadwin,
Cressler ja Gretry. Page istui käsi poskella innotta kuunnellen Landry
Courtin kuvausta. Nurkassa luki Sheldon Corthell italialaisia runoja.
Landry kertoi:
"Argentinan huono sato tuli tiedoksi. Se pani hinnan heti aluksi 83:een
ja kaikki tahtoivat ostaa, yleisö on mukana. Yhtä myyjää tohti on
kymmenen ostajaa, En muista niin kuumaa päivää olleen pörssissä."
Laura näki Jadwinin silmäin säteilevän.
"Sanoinhan sinulle, Sam."
"Vehnää on kyllin. Odotas kun päästään dollariin. Farmarit eivät ole
vielä myyneet kaikkia. Nostakaa hinta vain kyllin korkealle ja ne
kaapivat sitä kokoon vaikka kiven kolosta."
"Minä sanon, Sam." selitti Jadwin, "että liikavehnä menee Europaan ja
myyjät saavat pitää kiirettä."
"Crookes-joukkko näkyy luottavan siihen, että laskee", selitti Landry.
"Myivät rohkeasti tänä aamuna."
"Sepä aatos", huudahti Jadwin. "Myydä lyhyeen Argentiinan sadon
pettäessä ja kun Europasta tulevat nämä härkätiedot."
"Paljon on myyty", selitti Gretry. S Mitä Jadwin yrittikään, syvänteen
kuohu kuului hänen korviinsa joka hetki, yötä päivää. Tuo La Salle
kadun pyörre veti kovemmin kuin koskaan ennen. Ja hän, joka vehnän
retket tiesi, pitikö hänen olla poissa pelistä. Pitikö hänen olla
jouten, kun pikkumiehet sulkivat silmänsä vetten vyöryiltä niitä
ymmärtämättä ja osaamatta käyttää tilaisuuksia. Sitä suurta, mitä hän
odotti, ei oltu vielä nähty. Eiköhän se tulisi mestarikäden tarttuessa
asioihin? Eikö ollut päällikön aika astua esiin? Eikö kumous kutsunut
Napoleoniaan? Olisiko joku toinen astuva paikalle, jolle häntä ei
kuulunut? Tämä toimettomuus kalvoi häntä. Hän ajeli pitkiä matkoja
yksinään ajatellen, suunnitellen. Hänellä oli pörssipaikkansa yhä. Myös
Europan kirjeenvaihtajat. Joka aamu tulivat tiedot ja joka iltalehti
varmisti hänen arvionsa.
"Minä olen erilläni", sanoi hän vaimolleen, "mutta tiedänpä kuka voisi
ottaa sen Crookes joukkion tuohon kouraan." — hän iski pöytään — "ja
murskaisi ne kuin munan kuoren."
Kun he sitten olivat tulleet taas Chicagoon, kantoi Landry Court
Pagelle lehtiä ja puhui aina pörssin vilkkaasta liikkeestä. Hän luki
lehdistä, kuinka uusi tekijä oli astunut Chicagon viljapörssiin. Rohkea
Härkä-ryhmä oli ilmeisesti muodostunut ja oli se nopeasti nousemassa
pörssin kontrolliin. Sen vaikutuksesta nousi hinta taas. Äkkiä osti
se Tuntematon Härkä kaksi miljoonaa bushelia. Lehdet ihmettelivät
tämän salaisen tulokkaan rohkeutta. Newyorkilaisten epäiltiin olevan
pelissä, mutta — selitti eräs lehti — "sieltä käsin kielletään jyrkästi
osallisuus ja niin on, että se Tuntematon Härkä on 'Tuulten kaupungin'
omia asukkaita."
Page katsahti Landryyn ja tämä sanoi: "Emmeköhän molemmat ajatelleet
samaa?"
"Mutta hänhän lupasi siskolle lopettavansa kokonaan. Mitä luulet?"
"En luule mitään."
"Sano: en uskoisi."
"Olkoon niin sitten. Minun tehtäväni on täyttää hra Gretryn määräykset."
"Tiedän, että Jadwin on siellä taas kaiket päivät."
"Mutta ehkäpä hänen kiinteistöasiansa vaativat", arveli Landry.
"Laura on hyvin huolissaan", sanoi Page. "He viettivät iltansa ennen
kirjastossa ja Laura luki ääneensä. Mutta nyt tulee Curtis kotiin
niin väsyneenä, että hän menee nukkumaan yhdeksältäkin ja Laura lukee
yksin. Jadwin ei välitä kirjoista eikä pyhäkoulustakaan. Ja voihan hän
menettääkin?"
Mutta Landry pani vastalauseita: "Älä luule, että hra Jadwin laskee
ketään niskaansa. Ei häntä saa kumoon miesjoukkokaan. Hän on suurin
mies, mitä olen koskaan tuntenut."
Eipä ollut enää salaisuus Laura Jadwinille, että hänen miehensä oli
mennyt takasin vehnäkauppoihin vieläpä sellaisella voimalla, että oli
joutunut ihan pyörteen ytimiin. Koko La Salle kadun maailma seurasi
tarkoin tämän tuntemattoman Härän joka liikettä. Ensi temppunsa
oli ostaa myymäinsä viiden miljoonan bushelin tilalle toiset viisi
miljoonaa toukokuun vehnää. Tämä tapahtui tammikuussa ja sitä kesti
läpi koko helmikuun sekä maaliskuun alkupäiviin saakka, samaan aikaan
kuin Europan kymmenet kaupungit kiihkeästi kysyivät Amerikan vehnää.
Hän osti yhä. Hinta oli 87. Avosylin otti hän vastaan kaikki, mitä
tulvi syvänteeseen Iowasta ja Nebraskasta, Minnesotasta ja Dakotasta,
Illinoisin täysistä säiliöistä ja nopeasti tyhjenevistä Kansasin ja
Missourin elevaattoreista. Ja juuri kun Curtis Jadwinilla oli kymmenen
miljoonaa bushelia, tuli hallituksen raportti varastoista.
"Mitäs tuumaat?" sanoi Jadwin.
Hän oli Gretryn huoneessa Kauppakamaritalossa. Oli ilta ja valot olivat
sytytetyt. Kadulla riensi miesten virta sateessa poispäin, he menivät
levolle, väsyneinä päivän ponnistuksista. Nyt oli syvänne levossa.
Muta konttorissa istuivat johtajat. Siirtäen sytyttämättömän sikarin
suupielestä toiseen, sanoi Jadwin: "Mitäs tuumaat?"
Kasvot tilastoja päin vastasi toinen vain pään epämääräisellä
liikkeellä.
"Sam... farmareitten käsissä on vähemmän kuin sata miljoonaa bushelia."
"Eihän sitä niin mahdottomasti ole."
Vaieten tutkivat miehet raporttia edelleen. Gretry otti esille
tilastokirjan ja vertaili numeroita.
"Aatteles, että suuren osan tuota viljaa on mentävä Europaan ennen
heinäkuuta. Kuinka sitä menee?" sanoi Jadwin.
"Noin viisi miljoonaa viikossa."
"Siis kaksikymmentä miljoonaa kuussa ja — odotas — vielä on neljä kuuta
uuteen satoon. Kahdeksankymmentä siis menee siitä vajaasta sadasta maan
ulkopuolelle."
"Niin näyttää."
"Katsotaanpas numeroita", sanoi Jadwin. "Tässä on hintalista. Enpä
luule Chicagon varastojenkaan pakahtuvan. Mutta saapas ne välikuitit
sekä Pariisin ja Liverpoolin tiedot. — Lyönpä vetoa, ettei niillä ole
kymmentä miljoonaa niskainsa pelastimiksi."
Pian palasi Gretry esihuoneesta tuoden kirjasia ja kauppalehtiä.
Konttorit ympärillä olivat tyhjenneet. Kuului vain kyyhkysten
räpistely. Gretryn konttorissa nuo kaksi yhä tutkivat raportteja. Ja
kynät kävivät nopeasti tehden laskelmia paperilla.
"Ja huomaatko", sanoi Jadwin, "että nämä Pohjois-Lännen myllärit ovat
jauhattaneet kaiken viljansa?"
"Niin ovat. Laivaliike alkaa siellä ensi kuun jälkeen."
"Ja kaikki menee sieltäkin ulos. Etkö ole tyytyväinen, että sinulla on
nyt vehnää."
"Paljon on, joilla ei ole."
"Onko?"
"Crookesin seuraajia. Ovat myyneet pois."
"Mutta katsoppas tätä." Jadwin aukasi kauluksensa. "Minulla on kymmenen
miljoonaa ja Europa ottaa täältä kahdeksankymmentä. Toukokuulla ei ole
Chicagossa vehnää ollenkaan. Jos minä nyt ostan, niin mistä ne, jotka
ovat myyneet, ostavat silloin" Mistä?
"Totta tosiaan."
"Mistä ottavat?" kirkui Jadwin.
"Hitto tiesi", änkytti välittäjä.
Ja samassa olivat he jalkeilla. Se hetki, joka oli edellisinä
kuukausina valmistunut tulemaan, oli nyt lähestymässä. Kuin olisi verho
sen edestä reväisty, aukeni se heidän eteensä. Jadwin tarttui Gretryä
hartioihin huutaen:
"Sam. Tiedätkö mitä tämä merkitsee? Kuule, me kaappaamme markkinat!"
8.
Sinä huhtikuun aamuna alkoi kaupanteko Chicagon vehnäsyvänteellä jo
viisi minuuttia ennen gonqongin helähdystä ja huutajain määrä oli
niin suuri, että ne sekottuivat maissi-syvänteen joukkoon ja tunkivat
kauppiaita pois näiden vanhoilta paikoilta, Edellisenä päivänä oli
toukokuun vehnä ollut 98 5/8 ja Härät olivat ennustaneet, että
seuraavan neljänkolmatta tunnin kuluessa saisivat Western Union'in
sähköttäjät tiedottaa maailmalle taikaisen tarinan, että vehnä oli
dollarissa.
Merkit viittasivat vilkkaaseen liikkeeseen, joka kuuden viime viikon
aikana ei ollutkaan pysähtynyt. Syvänne oli sähköllä ladattu. Intoa
oli ilmassa. "Tuntematon Härkä" oli kaikesta päättäen vielä johdossa,
koko markkinat riippuivat hänen heittäessään vehnää ylöspäin.
"Häntäjoukko" pikku härät, olivat innoissaan. He riippuivat kiinni
tuntemattomassa ystävässään, joka joka päivä teki heidät rikkaammiksi.
Karhuja tuskin näkyikään. Se Suuri Härkä oli ajanut ne melkein pois
syvänteestä. Muristen olivat ne lähteneet ja kaukaa käsin tuskin
uskaltivat käpälää kohottaa. Ja samaan aikaan Liverpool, Pariisi,
Odessa ja Budapest yhä äänekkäämmin huusivat vehnää ruoaksi Eutopan
täysille kaduille ja kuiville farmeille.
Muutamia minuutteja ennen alkamista oli Charles Cressler kaakkoisessa
seurusteluhuoneessa lopettamassa aamusikariaan, mutta kun hän kuuli
salista alkavan metelin, heitti hän sen pois ja meni sinne astellen
otsikkoakkunain puolelle. Tapansa mukaan täytti hän näytepusseista
taskunsa vehnällä ja levitti sen kyyhkysille. Lintujen räpistellessä
siinä kuuli hän äänen takanaan toivottavan hyvää huomenta: "Näyttävät
tuntevan teidät?"
Cressler käännähti: "Halloo, tuntevat kyllä, varsinkin tuo valkean
punerva naaras; se loukkasi siipensä eilen, ja jos en sitä auttaisi,
työntäisivät toiset sen pois. Varsinkin tuo peto tuolla tahtoo kaiken
vehnän. Ei saa koskaan kyllikseen."
"Sellaisia näyttää olevan toisiakin." Niin, saneli Calwin Hardy
Crookes, pieni tummatukkainen mies, jolla oli kolmikulmainen
kissannaama; ohuet huulet, tiukasti suljetut; kasvot salaperäiset,
kylmät. Hän oli muodikkaasti puettu, kultaperät valkeilla liiveillä,
jalokivineula kravatissa ja sinettisormus. Vetäen puhtaan nenäliinan
jatkoi hän:
"Toisia on, jotka eivät tiedä miten saisivat kylliksi vehnää."
"Tarkotatte Tuntematonta Härkää."
"Tarkotan sitä tuntematonta kirottua hullua."
Charles Cressler ei ollut keikaileva, mutta hieman kohosi hänen
itsetuntonsa ja olisi hän halunnut, että ystävänsä olisivat nähneet. Ja
ensi kerran tavattaessa oli hän sanova: "Crookes sanoi minulle tänään
— sillä tämä mies oli La Salle kadun 'suurin'. Eipä edes salaperäisen
Härän esiintyminen saattanut pörssiä tyyten unohtamaan Suurta Karhua.
Monet tuon kanssa puskusilla ollen vilhuilivat häneen ihmetellen,
miksei hän tullut omiensa avuksi."
"Niin, hullu hän on", myönsi Cressler lyhyttä partaansa sivellen.
Miehet olivat täydet vastakohdat; toinen pitkä, kulmikas, hontelo,
toinen taas pieni, eheä ja kiinteä. Mutta juuri Cresslerin aikoessa
jatkaa sanoikin toinen: "Mitäs nyt?"
Vehnäsyvänteestä käsin kuului näet äkillinen meteli. Välittäjät
huusivat kuorossa, lakkeja lenteli ilmaan. Alimmalla asteella olevat
huusivat kädet torvena etäämmällä oleville ystävilleen ja yläportailla
seisovat huitoivat käsillään kauppatarjouksia. Joka taholta juoksi
miehiä ja poikia keskustaa kohti. Parvekkeelta kurottuivat katsojat
uteliaina yli käsinojan. Äkkiä kohosivat kaikkien katseet viisariin ja
kaikki, jotka siinä talossa toimivat, tunsivat värähdyksen käyvän läpi
ruumiinsa, kun se osotti — dollaria.
"Tulisitteko kanssani lnnchille Kinsleyhin? Haluaisin jutella", sanoi
Crookes Cresslerille. — Tämä lupasi.
Kinsseyllä olikin Crookesin seurassa tämän liikekumppani Sweeny,
ja ystävä Freye. Edellinen oli puhelias irlantilainen, joka aina
keskustellessaan kysäsi: "ymmärrättekö, herrat?", jälkimäinen taas
oli amerikalais-saksalainen, tyyni mies, jolla oli musta poskiparta
ja silmissä leikkisä vilkahdus. Nämä olivat Karhujen johtajat. He
olisivat, kuten Cressler sanoi, "voineet ostaa koko joukon Länsipuolta."
Aterian aikana nämä herrat avoimesti selittivät, että heillä oli
aikomuksena ajaa Tuntematon Härkä pois pörssistä, ja pyysivät häntä
mukaan. Sweenyn puhuttua itsensä väsyksiin aukasi johtaja Crookes vasta
suunsa ja sanoi silmät niin elottomina kuin kalan silmät:
"En tiedä kuka se suuri Härkä on enkä välitä tietää. Mutta haluan
saada hänet pois markkinoilta. Nyt on hän saanut pitää päänsä kolme
neljä kuukautta. — Laskin, että hän pääsisi dollariin. Tänään päättyi
toukovehnä dollariin kahdeksaan... Nyt on aika käydä käsiksi."
"Mutta te unohdatte", riensi Cressler huomauttamaan, "että minä en
keinottele."
Freye hymyili ja taputti ystäväänsä käsivarrelle sanoen: "Minä luulen,
Charlie, että tässä ei tule paljoa keinottelua."
"Herrat", huusi Sweeny, "me myymme hänet ulos markkinoilta. Ymmärrätte."
Cressler pudisti päätään: "Ei, älkää ottako minua lukuun. Jo vuosia
sitten lopetin keinottelun, ja sitäpaitsi, minun tuskin tarvitsee
teille sanoa, mitä merkitsee loppuun myynti teille."
"Mitä siinä on menettämistä, hittovie?" sanot Crookes.
"Minä selitän sinulle", sanoi Freye, ja toisten kahden vetäytyessä
keskustelusta sivuun hän puhui lähes puolitoista tuntia, jonka ajan
kuluttua pöytä oli tulvillaan numeroita täynnä olevia papereita.
Lopuksi sanoi hän: "No, Charlie, ymmärrätkö pelin?"
"Se on niin nerokas kuin voi olla ettekä te voi hävitä, kun Crookes on
takananne."
"Siis tulet sinäkin mukaan?"
"Älkää ottako minua huomioon."
"Mutta oletko ajatellut tätä?" sanoi Freye ryhtyen taas asiaa
selittämään. "Ja me teemme aika omaisuudet."
"En tarvitse omaisuuksia, Billy", sanoi Cressler. "Minä olen vanha
kukko, te vasta poikasia. Minulla on vähän rahaa ja tointakin ja haluan
olla rauhassa. Minä tein pikku heittoja silloin kun te, pojat, olitte
polvihousuissa. Antakaa minun nyt olla erilläni tästä."
"Emme hiis vieköön annakaan", huusi Sweeny, "pelkäätkö ettemme voi
ostaa sitä lehteä? Se on taskussamme. Kyllä Crookes voi laittaa
karhumielialan sormeaan koukistamalla vain. Hänenhän ovat lehtien
kauppapaikat. Kuules nyt kun selitän —"
"Et sinä enää voi siitä mitään uutta selittää", sanoi Cressler.
"Tietysti te voitatte. Crookes & K:ni on kuin Rotschild —
maanjäristyskään ei voi häntä järkyttää. Mutta minä olen luvannut
itselleni pysyä erilläni keinottelusta."
"Mitä hittoa, sinä pelkäät", sanoi Freye nauraen.
"Keinotteluako? Totta vie minä sitä pelkään, ja kun olette tässä ijässä
ja olleet mukana kolmessa paniikissa ja kun teidän kiertävänne kaappaus
ratkee, niin pelkäättepä hieman tekin."
"Mutta entäs jos me todistamme sinulle, että me emme keinottele vaan se
toinen, se hullu Härkä?"
"Minä voin olla mukana laillisessa kaupassa", sanoi Cressler nousten,
"ja jos voitte todistaa, että teidän temppunne on sellainen, — mutta
sitä ette voi.."
"Tuletko tänne huomenna?", kysyi Sweeny heidän vetäessään
päällystakkeja ylleen.
"Mitäpä hyötyä siitä olisi."
"Tule kuitenkin", ja Cressler lupasi sekä lähi menemään alas portaita.
Sweeny selitti tovereilleen: "Hän on jo mukana. Huomenna saan
lupauksen. Kerran keinotellut, aina keinottelee. Hän oli aikanaan kukko
tunkiolla ja se on veressä. Kun hän myönsi pelkäävänsä, tunnusti hän
olevansa sen vallassa."
"Hänet olisi saatava", sanoi Freye.
"Mutta miksi tahtoo Crookes saada hänet? Ei hän niin rikas ole."
"Ei, mutta hän on vankka käteisostaja eikä ole vuosiin keinotellut.
Crookes tarvitsee sellaisia, ennenkuin hän saa Stires & K:nin mukaan.
Meillä pitää olla aika kasa rahaa ja ne pankkiherrat ovat varovaisia.
Kyllä Crookes tietää."
"Luulin että Crookes kertoisi tänään. Hän tietää tietysti, kuka se
Suuri Härkä on."
"Tietysti ja kyllä hän sen sanoo. Mutta luulenpa osuvani oikeaan
minäkin. Tässä myytiin Liverpooliin aika lasti viljaa Gretryn
välityksellä ja hänhän on toimitellut Curtis Jadwinin asioita."
"Jadwin? Hei! Tässä taidetaan olla ison riistan jäljillä."
"Mutta siitä ei Cresslerille hiiskaustakaan, ennenkuin hän on lujasti
kiinni. Ovat ystävykset. — Tavataan taas huomenna."
Kun Cressler kääntyi La Salle kadulle, ropsahti alas aika sade ja hän
ennätti tuskin pistäytyä Illinois Trustin ovikäytävään. Sinne kokoontui
muitakin suojanetsijöitä ja Cressler näki Jadwinin juoksevan sitä kohti
Grand Pacific hotellin suunnalta. Hän huusi tälle: "Halloo, Jadwin,
tule pois märastä, sanoi varas Jounaalle."
Heidän hetken seisottuaan sadekuuroa katsellen takinkaulukset
ylöskäännettyinä sanoi Cressler: "No, jopa meni vehnä dollariin."
"Jo, dollariin meni."
"Sinun kai on paha mielesi, kun et ole mukana?"
"Oh, ei", sanoi Jadwin sikariaan purren. "Ei — irti olen."
"Kerta kaikkiaan?"
"Kerta kaikkiaan."
"Hm", jatkoi Cressler, "joku on jatkanut siitä, mihin sinä lopetit. Se
Tuntematon Härkä. Kaikki koettavat saada selville, kuka hän on. Crookes
— tiedäthän — sanoi minulle tänään, ettei välittänyt kuka se on. Hänkin
on nyt ulkopuolella — kunnes se Suuri Härkä väsyy. Kukahan se lienee?"
"Ei suinkaan sellaista olekaan", saneli Jadwin. "Paljon vain ostetaan
tai joku newyorkilainen ryhmä tekee kauppaa Gretryn välityksellä. En
minäkään välitä — kun olen erilläni. Minulla on aika työ maakaupoissa.
Ei tämä kaupunki ole vielä läheskään valmis. Kasvaa länteen päin ja
minä olen perustanut yhtiön sen puolen asuttamista varten. Kas, sade
näyttääkin hellittävän. Terveiset rouvalle. Näkemiin, Charlie."
Jadwin meni konttoriinsa, jossa telefooni heti soi. Teeskennellyllä
äänellä sanoi Gretry: "Minulla on tietoja siitä käteisvehnästä, jonka
Duluthista sinulle."
"Tarvitaan kai pitkä neuvottelu?"
"Niin. Tule Grand Pacificiin. Paras ettemme näyttäydy yhdessä. Älä kysy
minua. Mene tupakkahuoneeseen. Puoli kuusi saan tiedon Minneapoli§ta.
Voitko odottaa sitä?"
"Hm. Aioin mennä kotiin. En ollut eilen ja rouvani —"
"Tämä on hyvin tärkeä. Ja jos soitan sinulle kotiin, niin voi joku
kuunnella."
"Olkoon menneeksi sitten. Menen kotiin lunchille huomenna. Tapasin
juuri Cresslerin ja hän tuntui epäilevän —."
"Älä puhu tällaisia telefoonina. Terve."
Puoli tuntia myöhemmin soitettiin Lauralle kirjastoon. Hän huudahti:
"Et siis taaskaan tule kotiin? Miksi et?"
"Mahdotonta. Se maayhtiöni."
"Ei se voi olla se. Antaisit herra Gretryn hoitaa ne —"
"Nyt täytyy lopettaa, Laura. Hyvästi. Huomenna puolipäivältä tavataan
ja minä selitän... Laura... halloo." Mutta hän kuuli puhelintorven
rasahtavan ja hän tiesi vaimonsa suutuksissaan lyöneen telefoonin
kiinni sanomatta hyvästi.
Päivät kuluivat, viikkokin vierähti. Vehnämarkkinoilla oli hiljaisempaa
dollarirajän saavuttamisen jälkeen. Verhojen takana voimat mittailivat
"tilannetta", biljoonia dollareita pantiin liikkeelle miljoonia
vehnäbusheleita hallitsemaan. Kuun kolmannen viikon lopulla ilmoitti
Freye Crookesille, että Cressler oli "sisällä" ja heti alettiin
neuvottelut Stiresin suuren pankkiliikkeen kanssa. Mutta sillä aikaa
Jadwin ja Gretry vastustusta aavistamatta ostelivat hiljaa vehnää.
Maaliskuun lopulla oli Jadwin toukovehnäkaappauksensa varalta ostanut
yli puolet Duluthissa, Chicagossa, LiverpooliSsa ja Pariisissa olevasta
varastovehnästä — n. 20 milj. bushelia, ja sitä vastaan myynyt saman
määrän heinäkuun vehnää. Kun hänellä näin oli todella vehnää itsellään,
ei hän voinut menettää. Jos vehnä nousi, oli hänen 20 miljoonansa sitä
arvokkaammat. Jo» se laski, oli hänellä myymäänsä vastaava määrä. Ja
yhä hän osti, niin että Gretryn kirjat osottivat hänellä olevan yli 20
milj. toukokuun vehnääkin.
Mutta tämä veikin kaiken hänen aikansa ja ajatusvoimansa. Hän, jolle
äskettäin vielä viisi miljonaa bushelia oli ollut vaikea hallita, sai
nyt hoitaa 40 miljoonan varastoa. Mutta hän olikin eri mies nyt. Oli
huomannut omaavansa kykyjä ja voivansa hallita Chicagon markkinoita
— sellainen mies voi korskeilematta pitää itseään suurena. Hän tiesi
olevansa heidän yläpuolellaan — Gretryn, Crookes joukkion, kopeitten
karhujen, koko mailman pörssiväen. Hän oli heitä kaikkia suurempi,
voimakkaampi ja ovelampi. Muutaman päivän päästä saivat havaita, että
heidän hankittavakseen lupaamaa vehnää ei ollutkaan muualta saatavissa
tuin häneltä — ja hänen määräämällään hinnalla. Hän voisi kiskasta
vaikka sata dollaria bushelilta ja heidän oli maksettava tai mentävä
vararikkoon. Hän ajatteli vain vehnää —- vehnää. Niin pian kun hän
astui La Salle kadulle ja kuuli sen huminan, joka ilmaisi vehnän
mattaa Lännen farmeilta Chicagon myllyihin ja leipomoihin, tunsi
hän hallitsevansa sen 40 miljoonaista virtaa. Ja kun ilta tuli, oli
päivän kaupat arvioitavat ja suunniteltava seuraavan päivän tehtävät.
Kun hevoset lennättivät häntä kotiin päivälliselle, kopisivat niiden
kaviot: — vehnää — vehnää. Eikä hän voinut syödä. Joka askeleella hän
ajatteli: Oliko se veto ollut oikea? — Oliko heikkoa kohtaa jossain? —
Ja aterian jälkeen taas esille paperit, tilastot ja raportit ja usein
tuli Gretry ja kirjastossa he lukon takana suunnittelivat aamuyöhön.
Ja kun tämä hänen luutnanttinsa lähti, katseli hän kotiaan, jossa jo
kaikki nukkuivat ja tunsi uupumusta. Mutta samalla löi kello kuin
pörssin gongonpi ja taas alkoivat aivot jauhaa — vehnää — vehnää. Hän
sammutti tulet, sulki ulko-oven ja meni levolle, mutta nukkumatta
tuijotti hän vain pimeään aivojen suunnitellessa uusia vetoja ja
korvakalvojen väristessä: vehnää — vehnää — vehnää. Neljäkymmentä
miljoonaa bushelia vehnää!
Vain aamiaisella ja päivällisellä tapasi hän vaimoaan ja silloin oli
tämä usein vihanen, väliin taas surullinen ja näytti aavistavan,
ettei kaikki sentään ollutkaan Jadwinin syy. Mutta hän ei puhunut
siitä asiasta mitään, miehensä näki vain hänen tummien silmäinsä
loukkaantuneen katseen. Ennen se olisi saattanut hänet surulliseksi, nyt
hän vain huudahti: "Luuletko, että ilkeyksissäni näin menettelen. Et
voi aavistaa. Kaapatako vehnää? Ei, vehnä on minut kaapannut. Jouduin
olojen puristuksiin ja olin pakotettu tekemään, mitä tein. Enkä nyt
pääse irti parhaallakaan tahdollani. Mene teatteriin tänä iltana. Minä
en pääse. Ota se Corthell tilalleni."
Niin tapahtuikin ja taiteilija lähetti kimpullisen ruusuja kutsun
saatuaan ja näytännön jälkeen piti hän illalliset kotonaan seurueelle
sekä saattoi heidät, rva Cresslerin ja Pagen kotiin. Ihmeekseen
huomasivat he, että hän oli ainoa mies joukossa. Landryn oli lääkäri
kieltänyt mihinkään menemästä, hänen pörssityönsä vei kaikki voimat. Ja
hra Cresslerilläkin oli joitain asioita. "Hän on ihan vanhentunut näinä
kumina." selitti rva Cressler. "Ei hän kylläkään keinottele, mutta
hänen täytyy tavata liiketuttaviaan."
He jättivät rva Cresslerin tämän kotiin ja ajoivat sitten Jadwinille.
"Muistanpa", sanoi Laura Corthellille, "kun ensikerran tultiin näin
oopperasta. Silloin olin juuri tutustunut Jadwiniin."
"Se oli Helmick vararikon iltana", sanoi Page vakavasti, "ja konttorit
olivat valaistut. Kas, kirjastossa on valoa. Curtis on vielä valveilla
ja kello on yksi."
Laura oli vaiti. Hän mietti, kuinka kaikki oli päättyvä. Miehensä
kulkeutui kirjastoon tehden työtä eikä hän saanut tätä tavatakaan ja
hänen iltansa olivat pitkät.
"Oletteko kotona huomis-iItana?" kysyi Corthell. "Saanko tulla
soittamaan teille?"
"Tulkaa, minä olen kotona."
Lauran vaunut veivät taiteilijan kotiin ja koko matkan istui hän
ajatellen. Hänen paperossinsa sammui ja hän otti uuden, muttei
muistanut sitä sytyttää. Aatoksissaan nousi hän asuntoonsa, heitti
takkinsa ja hattunsa pois ja kaasua sytyttämättä astui lieden ääreen,
jossa puusylyksellinen paloi. Hänen palvelijansa, Evans, tuli kysymään,
halusiko hän jotain, toi hänelle iltalasin ja paperossilaatikon,
sytytti pronssilampun, jonka varjo oli painavaa silkkiä, veti verhot
akkunaan, pani lisää puita uuniin, sytytti herransa paperossin pienellä
alkoholisytyttimellä ja meni hiljaa mutisten: "Hyvää yötä."
Tämä oli Corthellin koti, atelierin yhteydessä Järvenrantakadun
varrella. Hän piti sen poissaollessaankin samassa kunnossa, uskollisen
Evansin hoidossa ja aina tunsi hän palatessaan pitkältäkin matkalta
kodissaan levon tunteen.
Asunnon sisustus oli huolella valittu. Kuparilevyillä oli seiniin
saatu vihertävä sävy sekä himmeän kullan hohto, joka antoi mäntymetsän
aurinkoisen tunnelman. Hyllyillä oli kahdeksannentoista vuosisadan
kirjoja ruskeissa nahkakansissa — Addison, "Spectator", Junius ja
Racine, Rochefoucould ja Pascal. Joka taholla näki silmä pieniä taiteen
ja ammattitaidon mestariteoksia. Tuossa oli pieni veistokuva Rooman
rappeutumisajalta, mustaa marmoria ja pronssitiara; tuossa kehyksiin
pantuna sivu neljännentoista vuosisadan "Li Quatres Filz d’Aymon’ista"
taitehikkaine alkukirjaimineen; tuossa renessanssin aikainen lippu,
ruskettunutta valkeaa silkkiä, jolla näkyi värikkäitä kirjailuja.
Akkunain välillä oli norsunluinen Venus-patsas. Vainehikkaan Lorenzon
ajoilta, alkuperäinen Cazin, Baudryn liitupiirros, Saint Gaudensin
pronssitaulu ja uunin vastapäätä seinäkudelma pohjois-ranskaIaisen
koulun parhaalta ajalta, esittäen siivellistä Haleyonea liitelemässä
Cenzin Aigeian meressä ajelehtivan ruumiin yllä.
Pitkän aikaa istui Corthell liikahtamatta tuleen tuijottaen. Sitten
nousi hän ja nojaten uunin kamanaa vaston yhä tuleen katsoen mutisi
hän: "Hän on onneton ja ikävissään. Hullu, hullu, kun jätin hänet, kun
olisi pitänyt pysyä. Hullu, hullu, kun ei nyt ole voimaa jättää, kun
pitäisi."
Seuraavana iltana tapasi hän Lauran taas yksin. Hän luki koko
illan mukanaan tuomaansa Rosettea. Heidän keskustelunsa oli täysin
muodollista, mutta kotimatkalla huomasi Corthell, ettei Jadwinin nimeä
oltu kertaakaan mainittu.
Heidän tuttavallisuutensa kasvoi yhä. Corthell heittäytyi virran
vietäväksi. Jadwinia hän harvoin tapasi. Mutta milloin tavattiin,
oli tämä aina mitä ystävällisin, kiittikin Corthellia siitä, että
tämä piti seuraa hänen vaimolleen, kun hänen täytyi jättää tämä niin
paljon yksin. Tuttavallisuus kävi yhä läheisemmäksi. He olivat yhdessä
teatterissa ja konserteissa ja Corthell kävi talossa pari kolme kertaa
viikossa. Mutta mitä Laura ajatteli, siitä hän ei saanut selvää. Väliin
oli hän varma, että tämän aviollinen elämä oli sietämätön. Mutta taas
tuli tapahtumia, jotka sekottivat hänen varmuuttaan. Kerrankin piti
hänen viedä Laura taidegalleriaan katsomaan joitain uusia tauluja,
kun tämän kotoa ilmoitettiinkin hänen lähteneen miehensä kanssa
Geneva-järvelle, ja sen jälkeen oli hän säteilevän iloinen.
Mutta yhä enemmän oli Jadwin poissa kotoa, öitäkin täytyi hänen
viettää alakaupungilla, ja kun hän oli kotona, meni hän uupuneena
levolle heti aterian jälkeen. Yhä useammin olivat Laura ja taiteilija
yksissä. Väliin oltiin sentään Cresslerilläkin vanhaan tapaan. Eräänä
tiistai-iltana tuli Jadwinkin ja oli hän luvannut seuraavan illan
Lauralle ja tämä ajatteli jo, mitä silloin tehtäisiin. Mutta kun hän
esitteli miehelleen suunnitelmiaan, saikin hän kuulla, ettei toisen
mitenkään sopinut.
"Mutta sinä lupasit —" sanoi hän.
"Kultani", vastasi Jadwin, "lupasin kyllä, mutta nyt minun täytyykin..."
Laura ei vastannut ja kun hänen miehensä aikoi selittää, sanoi hän:
"Oh, mitäpä siitä, jos kerran et jouda." Ja hän nousi sekä ehdotti
kotiin lähtöä. Miehensä lähti hakemaan juomavettä ja samassa tuli
Corthell huoneeseen sanoen: "Tulin sanomaan hyvää yötä."
"Hyvää yötä, odotan teitä huomisiltana."
Ja kun he kättelivät, kohotti Corthell hänen kätensä huulilleen.
Näinä päivinä ei Laura taas itseään tuntenut. Hänen tuulensa
vaihteli nopeasti hänen ympäristönsä hämmästykseksi. Hän oli
vuoroon helähtelevän hilpeä, vuoroon taas sulkeutui huoneisiinsa
ja itki katketakseen. Uskonnollisiakin puuskia sattui ja silloin
hän suunnitteli sairashuoneita ja "slummi"-työtä, mutta seuraavana
päivänä meni hän loistoisassa puvussa kilpa-ajoihin..Myös sai hän
halun näytellä, rakennutti näyttämön saliinsa ja esitti siellä yksin
Lady Macbethia, Juliaa, Portiaa ja Opheliaa, kaikkia asianomaisissa
puvuissa, ja säikäytteli täti Wessiä sanoen, että hänen "sittenkin
olisi pitänyt ruveta näyttelijättäreksi."
Myös suunnitteli hän sitä, että Corthell maalaisi hänet Lady Macbethinä.
Aina sukelsi taiteilija hänen ajatuksiinsa. Ehkäpä tämä rakasti
häntä vieläkin. Mitä pahaa siinä olisi? Ilman tämän seuraahan hänen
elämänsä olisi sietämätön. Ja pitäisikö hänen, Laura Jadwinin, kaikkine
kykyineen näivettyä hukkaan unohdettuna? Katsokoot ne, jotka hänet
laiminlöivät. Hän oli yhä nuori ja viehättävä.
Kun Corthell tuli hänen luokseen tuona keskiviikko-iltana, sanoi hän:
"Muistatteko sen pikku taulun, jonka te nimititte 'Epätoivoksi?' Minä
olen ripustanut sen huoneeseeni, sillä pidän siitä. Mutta en tiedä,
onko se oikeassa valaistuksessa. Tulisitteko katsomaan, olisiko sille
siellä sopivampaa paikkaa?"
He menivät pikku hissillä yläkertaan huoneeseen, jonka Laura oli
antanut sisustaa makunsa mukaan. Sen seinäin alapuoli oli tummaa puuta,
ylt'yleensä oli kirjahyllyjä, pronssilamppuja ja kukkia. Keskellä oli
mahonkipöytä kiinalaisposliinineen ja akkunan edessä iso lepotuoli.
"Kuinka kaunis huone!" huudahti Corthell, kun Laura sytytti sähköt.
"Täällä on aivan teidän leimanne. Vaikka olisitte tuhanten peninkulmain
päässä, niin tietäisin, että tämä on teidän huoneenne — ja se olisi
minulle rakas."
"Täällä on se taulu", sanoi Laura, "eikö sen paikka ole epäonnistunut?"
Mutta Corthell selitti, että paikka on hyvä, ja kunhan vähän vain
kallistaa taulua, tulee se oikeaan valaistukseen. Sitten istuutui Laura
tuoliinsa ja Corthell pöydän ääreen. Laura puhui:
"On hauskaa, että pidätte huoneestani. Täällä olen enimmän osan
aikaani, aterioinkin väliin. Eilen istuin yksin pitkät ajat pimeässä.
Oli lämmin ja minä kohotin akkunan auki sekä katselin järvelle.
Laineiden loiskina kuului kuin mereltä. Kaikki oli niin hiljaista ja
minä ajattelin olevani pikku tyttö Barringtonissa poimimassa marjoja,
ja muistin, kuinka kerran eksyin korkeitten maissien keskeen. Kuinka
onnellinen olinkaan, kun isäni otti minut heinäkuormalle ja minä olin
päivettynyt pikkuinen tyttö, jonka hame oli rikki ja kädet pensasten
repelemät."
Ja osaksi näytellen osaksi tosissaan kertoi hän edelleen: "Jospa vain
olisi silloin tiennyt, että ne olivat onnellisimmat päiväni... mitä
merkitsee koko tämä komea talo kauneuksineen? Kaiken antaisin ilolla,
jos jälleen pääsisin pikku tytöksi, jonka kädet olivat marjoissa, ja
jolla oli lemmitty, joka nimitti minua 'Kultasekseen' ja lahjotti
minulle sinisen tukkanauhan sekä suuteli minua myllyn takana."
"Ah", sanoi Corthell nopeasti, "Siinä se salaisuus olikin. Rakkaus —
pojan ja tyttöjen hupsu lempi — mutta rakkaus kumminkin teki elämänne
suloiseksi. Ettekö luule niin?"
Laura ei sanonut mitään, istui vain sormuksillaan leikkien pää
kallellaan. Mutta eivät mitkään sanat olisi voineet saattaa heitä
lähemmäksi toisiaan, kuin tämä sanaton hetki. Vihdoin Corthell
nojautuen häntä kohti kuiskasi: "Ette saa ajatella, että elämänne
on nytkään vailla rakkautta. Jos vain haluatte, voisitte havaita
rakkauden, joka vuosikausia on teitä ympäröinyt. Te olette sen
hyljänneet, mutta se on sittenkin ollut olemassa. Ovenne edessä on
se odottanut ja akkunoihinne on se kaihoten katsellut. Sillä ei ole
oikeutta puhua, se saa vain kärsiä."
Vieläkään ei Laura sanonut mitään. Kauan he istuivat siten ja kuului
vain järven kaukainen kohina. Vihdoin Laura kohennaikse nojaavasta
asennostaan ja sanoi: "Minä annan uudistaa tämän huoneen kesän aikana.
Eikö tuo puuosa olisi kohotettava korkeammalle?"
"Ei ole niin kaunista taustaa kuin puu."
"Yläreunaan laitatan kapean hyllyn."
"Mutta sinne ette aseta pronssilautasia, ettekä ruukkuja."
"Polttakaa vaan", sanoi Laura, "siellä on tikkuja pöydällä."
Mutta Corthell veti esille hopeisen laatikon, joka oli taideteos
sekin, sydämmen muotoinen, kultakruunuinen, ostettu jostain Wienin
panttilainastosta. Siihen oli hän kaiverruttanut nimensä. Kun se
Laurasta oli kaunis, näytti hän sitä lähemmin selittäen, että se oli
kai sisältänyt jotain hyvänhajuista Voidetta, jonka hieno tuoksu tuntui
vielä vuosisatain takaa.
Tuntia myöhemmin Corthell lähti. Laura saattoi hänet huoneen ovelle ja
palasi sitten paikalleen. Kuuli Landryn, Pagen ja tädin tulevan kotiin
ja valmistautui menemään levolle. Ohi mennessään näki hän Corthellin
tikkulaatikon jääneen pöydälle, mutta siihen huomiotaan kiinnittämättä
meni hän makuukamariinsa. Jadwin ei tullut sinä yönä kotiin ja Laura
oli emäntänä aamiaisella, jonka söi yhdessä tädin ja Landry Courtin
kanssa; ne olivat olleet heillä yötä.
"Onko asiaa herra Jadwinille?" kysyi Landry, "tapaan hänet aina
aamuisin herra Gretryn toimistossa."
"Ei ole", vastasi Laura yksinkertaisesti.
"Tapasimme herra Corthellin kulmassa, kun hän tuli täältä", sanoi täti.
"Ikävä ettemme olleet kotona, olisimme saaneet kuulla hänen soittavan."
"Ikävä kyllä", sanoi Laura ja jostain tuntemattomasta syystä lisäsi:
"Me olimme siellä salissa koko illan. Hän soitti niin kauniisti."
Yhdentoista aikana Laura lähti ratsastamaan. Mutta äkkiä muistuikin
hänen mieleensä, että Corthellin tikkulaatikko oli yhä hänen
pöydällään ja hän käänti kotiin kiiruhtaen hevostaan. Tosin hän
järjesti huoneen itse, muta palvelijat joskus kulkivat siitä läpi
ja väliin Page tai täti lukivat siellä, hänen poissa ollessaan. Nyt
hän lennättäessään kotia kohti muisti, ettei ollut koko huoneeseen
katsahtanutkaan aamulla. Ja hän joudutti ruoskalla hevostaan. Mutta
samassa hän hillitsikin sen vauhdin ja tuli hitaasti kotiin jälkeen
kahdentoista.
Sormet kireästi ratsuruoskan varressa nousi hän huoneeseensa ja sulki
oven. Meni suoraa päätä pöydän ääreen ja pysähtyi. Laatikko oli poissa
ja huoneen sohvalla nukkui Page kirja viereensä pudonneena.
Ratsusaappaansa kärjellä hermostuneesti mattoa polkien, huulet tiukasti
yhteen puristettuina seisoi Laura keskellä huonettaan. Hänen kurkkuaan
kuristi outo tunne. Oliko hän voinut erehtyä? Nöyryytys valtasi hänet
ja hän ryhtyi etsimään kiertäen huoneen ristiin rastiin. Ei löytynyt.
Hän istahti täydessä ratsupuvussaan pöytänsä ääreen, ja siinä tunsi
hän äkkiä katsomatta, että Page oli herännyt. Laura yskäsi ja sanoi:
"Oletko ottanut sinisen imupaperini?"
"En", sanoi tämä tullen yli huoneen sisartaan kohden. Samassa veti hän
taskustaan sydämmen muotoisen rasian sanoen: "Ehkä etsit tätä? Otin
sen. Arvelin, ettet tahtone Jadwinin sitä näkevän."
Laura sieppasi sen sisarensa kädestä, heitti sen menemään ja karkasi
ylös huudahtaen: "Minä otit sen! Kuinka uskallat! Mitä tarkotat? Miksi
minä en sallisi hänen tietää, että Corthell oli täällä, Tietysti hän
oli täällä."
Page oli kalpea, mutta tyyni sanoessaan: "Jos ei asia ollut arka, niin
miksi sanoit teidän olleen taidesalissa koko illan? Luulin tekeväni
sinulle palveluksen kätkemällä sen."
"Palveluksen? Mitä kätkemistä minulla on? Me olimme salissa, mutta
tulimme tänne hetkeksi katsomaan tuon taulun asentoa. Emme olleet
täällä kahta minuuttia."
"Hän oli täällä", sanoi Page, "kyllin kauan polttaakseen puolen tusinaa
paperosseja." Hän osotti hopeaista kukka-astiaa. "Sinä selität
huonosti."