"Ohoo", huudahti Laura vetäen kätensä pois.
"Ja nyt pilkkaat minua. Se ei ole kaunista. Ei ole."
"Enhän ole vastannut kysymykseesikään vielä."
"Mihin kysymykseen?"
"Siihen, kuinka usein saat tulla meille, kun kaikki on kunnossa."
"Eikös syödä jo?", kysyi Page ovelta. "Kello on yli kaksitoista."
"Tyttö on hankkinut jotain haukattavaa", sanoi Laura. "Nyt saadaan
syödä keittiössä."
"No mennään sitten, minun on aika lailla nälkä", selitti Landry.
Syötyä tunsivat kaikki väsymystä. Täti meni huoneeseensa. Mutta Page
selitti, ettei tästä koskaan päästä järjestykseen, jos ei tehdä työtä,
ja meni arkustaan vaatteitaan ottamaan. Hänen koiransa, Possu nimeltään
saapui samassa kylmästä väristen ja sai paikan keittiön hellan takana,
jossa vielä kauan vavisten makasi, oudoksuen tätä meteliä. Ilma oli
edelleen huono. Sade pieksi lunta, joka suli ilkeäksi rännäksi. Pilvet
roikkuivat lyijynharmaina ja paljaista puista valui vesi. Varpuset
istuivat suojapaikoissa höyhenet pörrössä, pallonympyriäisinä.
Ohiajavain vankkurien ajurit ja hevoset olivat öljyvaatteitten
verhoamat. Katu oli autio, poliisi vain siellä seisoskeli mietiskellen.
Väliin kuului joelta tai järveltä höyrylaivan vihellys.
Landry ja Laura olivat pienessä kirjastohuoneessa talon laitaosassa
järjestämässä kirjoja hyllylle. Laura seisoi portailla ottaen kirjoja
vastaan ja asettaen ne paikoilleen.
"Pyyhitkö ne huolellisesti?" kysyi hän ja toinen vastasi: "Kyllä
varmaan" ja jatkoi:
"Kuules, missä ovat uusaikaiset novellit? Täällä on Scott ja Dickens
ja Thackeray, tietysti, ja Elliot — niin, ja Hawthorne ja Poe. Mutta
myöhempää ei ole kuin Oliver Wendell Holmes."
Laura nosti nokkansa. "Uusaikaisia novelleja — ei kiitos. Kun vielä on
luettava 'Jane Eyre' ja olen lukenut 'Ivanhoen' ja 'Tulokkaat' vain
kerran."
Hän antoi ymmärtää, että hänen makunsa oli erittäin vanhoillinen eikä
hyväksynyt mitään, mikä ei ollut klassillista. Stevensoniakin hän
epäili.
"Onhan tässä 'Tuhoaja'", sanoi Landry. "Luin sen viime loma-ajallani ja
se ihan vei minulta pään."
"Koetin lukea sitä", vastasi Laura, "mutta en kiintynyt. Ei mitään
rakkautta. Ja niin raaka, epätodellinen."
Mutta äkkiä huudahti Landry: "Mutta mikäs tämä on? 'Wanda' kirjoittanut
Ouida. Eikö ole uusaikaista?"
Punastuen sieppasi Laura sen ja sanoi: "Page sen kuletti." Mutta
punastus kavalsi hänet ja Landrylta pääsi ärsyttävä huudahdus.
"Niin, luinhan minäkin sen", selitti Laura. "Enkä häpeä. Luin sen
kannesta kanteen ja itkin kuin lapsi. Se on kaunis rakkaustarina ja se
kertoo jaloista ihmisistä. Sillä on kai vikansa, mutta se antaa hyvän
tunteen, jota sinun 'Tuhoajasi' ei koskaan voi."
"Enpä minä paljoa ymmärrä näitä asioita", selitti Landry. "Corthell
ymmärtää. Hän voi puhua kirjallisuudesta tuntikausia ja hän sanoo, että
tulevaisuuden novelli on ilman rakkausjuttuja."
Mutta Laura pudisti epäillen päätään: "Silloin minä olen jo kauan ollut
kuolleena — se on lohdutukseni."
"Corthellilla on paljon hulluja ajatuksia", jatkoi Landry, yhä antaen
kirjoja Lauralle. "Hän on hyvä kylläkin, mutta hän saa maineensa siitä,
että repostelee rikki kaiken, mistä toinen voi pitää, ja että mainitsee
kehuen kirjoja ja kuvia, joista muut eivät ole kuulleet puhuttavankaan.
Mikä vain tulee suosituksi, heti kohottelee Sheldon Corthell sille
olkapäitään. Mutta jostain Archer avenyn panttikaupasta voi hän kaivaa
esille vanhan pronssikattilan ja kahvipannun, jonka joku Venäjän
juutalainen on puhaltanut, ja sen hän asettua atelieriinsä, palvelee
sitä ja puhelee 'Amerikan teollisuuden rappiosta.' Olen kuunnellut
hänen juttujaan. Pelkkää vaikutuksen hakua."
Mutta vähitellen oli kirjahylly täyttynyt ja Laura sanoi: "Riittää, ei
tänne sovi enempää." Hän oli noussut yhä ylemmä ja kun hän nyt lähti
alaspäin, sanoi Landry: "Varovasti. Anna tänne kätesi."
Laura ojensi kätensä ja hänen alas astuessaan oli Landryllä rohkeutta
kiertää kätensä hänen vyötäisilleen kuin tukeakseen. Hän ei ollut tätä
aikonut ja hämmästyi itsekin rohkeuttaan. Miten Laura sen ottaisi!
Mutta tämä ei näyttänyt sitä huomaavankaan, vaan kiinnitti kaiken
huomionsa onnelliseen alaspääsyynsä. Lattialla pudisti hän hameitaan
sanoen:
"Se on tehty nyt. Olenpas minä tomuinen."
Puol'avoimelle ovelle koputettiin. Kokki kysyi:
"Mitä tulee päivälliseksi, neiti Dearborn? Talossa ei ole mitään."
"Herranen aika", kuului vastaus. "En ajatellutkaan siitä. Eikö ole
mitään?"
"Vain joitakin munia ja kahvia."
Laura lähetti hänet pois ilmoittaen hommaavansa ja sanoi sitten:
"Mennäänpäs ostamaan jotain. En jaksa enää olla kotona."
"Mutta minäpäs tiedän paremman keinon", sanoi Landry. "Saanko tarjota
teille. Tiedän paikan, josta saa Amerikan parasta paistia. Ei enää
sadakaan."
"Mutta mehän olemme näin siistimättömät."
"Mennään heti, ei siellä ole vielä ketään ja me saamme oman huoneen."
"Mitähän täti ja Pagekin sanovat. Tädin on tietysti tultava mukaan."
"Tietysti, en muuten voisi teitä kutsuakaan."
Vähän myöhemmin astuivat sisarukset, täti ja Landry kadulle, mutta
ennen katuvaunuun nousua menivät he yli kadun katsomaan, miltä näytti.
Lauran mielestä olivat akkunaverhot sopivat, mutta Landry katseli koko
taloa ja sanoi: "Kaunein paikka koko korttelissa."
Siinä oli paljon perää. Talo oli nurkkatontilla Huron ja North
State kadun kulmassa. Sitä vastapäätä oli St. James kirkko ja oli
talo rakennettu pappilaksi, jonka takia sen tyylissä oli jotain
kirkkojuhlallista. Rakennusaine oli vankkaa ja seinät paksut. Talon
ympärillä oli nurmikko, viiniköynnös kierteli eteläpuolella ja kesällä
oli kurjenpolvia ja orvokkeja etupenkereellä, ja muutamia puita kasvoi
edustalla. Kaikki näytti hyvin kodikkaalta ja talo erosi edukseen
muiden yksitoikkoisten, Michiganin kellahtavasta kalkkikivestä
rakennettujen talojen loppumattomasta rivistä.
"Minä pidän siitä", huudahti Laura. "En ole kauniimpaa Chicagossa
nähnyt."
"Ei se näytä nousukasrikkaiden talolta", selitti Page.
Täti oli tyytymätön eikä ymmärtänyt, miten koko talon saisi yhdellä
laitoksella lämpimäksi.
Katuvaunujuna tuli ja Landry vei heidät alakaupungille. Laura katseli
koko ajan ulos kiintyneenä mietteisiinsä ja kadun nähtävyyksiin.
"Kaikkihan näkevät, että olet maalta", huomautti hänelle Page.
"Niin olenkin", kuului vastaus, "mutta ero on pelkän tavallisen
maaseudun ja Massachusettsin välillä enkä minä sitä häpeä."
Chicago, tämä suuri kaupunki, kiinnitti joka askeleelta hänen mieltään,
mutta ei hän osannut sanoa, pitikö hän siitä. Hän ei voinut antaa
anteeksi sen likaisia katuja eikä kurjia köyhäinkortteleita, jotka
syövän lavoin tunkeutuivat keskelle varakasten kaupunginosia. Häntä
painosti katujen synkkyys ja joka paikkaan tunkeutuva noki. Mutta
elämä oli valtava. Joka puolella ja kaikille suunnille tämän suuren
yhdyskunnan koneisto jyristi aamusta iltaan ja illasta aamuun. Nytkin
raitiovaunun kiidättäessä häntä liikeosaan tunsi hän joka hermossaan
sen liikkeen vaikutuksen. Joen mustat vedet vilahtivat yli sillan
kuljettaessa ja näkyi alusten paljous. Siinä Sheboyganin ja Mackinacin
puulasteja, vilja-aluksia Duluthista, kivihiililaivoja, jotta täyttivät
ilman mustalla tomulla, purjeveneitä, joissa lastina maan tuotteita
ja välillä soutuveneitä sekä taustana jättiläiskirjaimin merkityt,
ryhäselkäiset Viljasäiliöt.
Juuri ennen sillalle tuloa oli hän virran pohjoisrannalla nähnyt
suuren pääteaseman, jonka viereisellä ratapihalla lukematon joukko
kiskoja sikinsokin juosten näytti ulottuvan loppumattomiin. Ja
semafooreja, vaihdetorneja ja merkinantolaitteita kaikkialla. Tusinan
verta junia seisoi paikallaan tai odotti lähtömerkkiä. Koneita
lennätteli juniensa eteen tai siirteli vaunuja vaihdekiskoille. Kellot
kalkattivat, virkalakkiset miehet huutivat, heiluttivat käsiään ja
lippuja, kuormavankkurit ottivat tavaraa hevosten seistessä kaurapussit
suun edessä. Juna lähti juuri kiljahtaen. Ennen puol'yötä oli se jo
ennättävä pitkälle läpi Pohjois-Lännen kuljettaen kauppatavaraa,
kansojen elinnestettä oudoille paikkakunnille. Toinen juna saapui
räiskyvin jarruin, työnti vaunuistaan matkustajajoukon, palaavia
liikemiehiä, jotka toivat tilauksia kaikilta mantereen kulmilta.
Tai jos katsahti South Water kadulle, niin näki loppumattoman jonon
markkinakärryjä kadun kummallakin puolen ja vain kapea kuja jäi niiden
väliin. Kasviksia, hedelmiä, juurikasveja, vihanneksia laatikoissa,
säkeissä, kaikki paikat täynnä ja pitkin maata saalinlehtiä, mätiä
appelsiineja ja kaikenlaisia jätteitä. Ilma paksun kasvisten hajusta.
Ruokaa varastot tulvillaan, mutaankin tallattavaksi. Satojen
tuhanten vakojen tuotteita, vaan runsautta tyhjennettynä tänne kadun
asfaltille. Kuin kaupungin suu, joka äärettömiltä alueilta imi ravintoa
elättääkseen koko jättiläisruumiin kaikki solut.
Äkkiä selvisi Lauralle kaiken tämän merkitys. Tämä Suuri Harmaa
Kaupunki, jolla ei ole vertaa, ulotti vaikutuksensa maa-alueiden yli,
jotka ovat suuremmat kuin Vanhan Maailman kuningaskunnat. Tuhansien
mailien päähän sen vaikutukset tuntuivat. Pohjoisen Wisconsinin
lumihangissa kaadettiin honkia tämän kaupungin tarpeeksi. Etelässä
päin iskivät porat ja kaivoshakut kivihiilisuoniin tämän keskusvoiman
käskystä. Sen valta pani Iowan ja Kansasin kylvö- ja korjuukoneet
käymään. Se pyöritytti lukemattomain South Sainte Marien kanavalla
odottavain järvilaivain potkureita. Koko suuri Pohjois-Länsi oli
vilkasta liikettä täynnään: sahat järisivät, tehtaitten rattaat
kohisivat, savu pilvenä nousi, männät kirnusivat sylintereissä, ratas
tarttui rattaaseen, hihnat juoksivat jättiläispyörältä toiselle ja
valimojen kauhat syöksivät ilmoille sulan teräksen räiskeen.
Valtakunta tämä on, preerian ja järvien maailma johtoon
alistuva. Täällä keskellä maata sykki Kansakunnan sydän, jonka
välttämättömyydestä johtui sen mittaamaton valta, sen väsymätön,
loppumaton elinvoima. Täällä kuohui Amerikan tosi voima ja henki,
jättiläismäisenä, raakana nuoruuden kypsymättömyydessä, kilpailijoita
halveksuvassa yltiöpäisyydessä, terveenä ja virkeänä, rajuna
kunnianhimossaan, ylpeänä äsken havaitsemastaan vallasta tuhlaten
rikkauksiaan ja himoiten yhä uusia. Rajattomat ovat sen mahdollisuudet,
sen rohkeus pettämätön. Erämaan on se ihmispolvessa alistanut,
onnettomuudet voittanut, tulipalojenkin tuhkasta uudistuneena noussut,
jättiläinen.
Laura katseli vettynein silmin, kuunteli humaltuvin korvin, mutta
väsymättä.
"Pelottavaa tämä on", mutisi hän itsekseen, "kunnotonta,
epäinhimillistä, kuin suuri vuoksiaalto. Hyvä yksilölle niin kauan
kuin hän pysyy pinnalla, mutia kuinka pian kaatunut murskaantuukaan,
säälittä! Tuntuu kuin olisi jotain tulemassa, jotain näkymätöntä,
alkuperäistä, sivistys syntymässä — — tämä on kuin Genesiksen
alkusanat."
Tuo vaikutus pysyi kauan eikä iloisen ateriankaan hauskuus sitä
kokonaan karkottanut. Häntä pelotti tämän suurkaupunkielämän julma
koneisto ja ne miehet, jotka uskalsivat yrittää sitä hallita. Ne
tuntuivat vielä pelottavammilta kuin tämä kaupunki itse, nuo, joita
ei pelottanut tämän melskeen ja vilinän valtavuus. Eivätkö ne, jotka
tämän tarkotustensa välineeksi alistivat, olleet vielä hirvittävämpiä,
raaempia, säälimättömämpiä, Hän vavahti. Mitä naiset tiesivät miesten
elämästä lopultakaan? Landrykin, noin nuori ja reipas, niin viattomalta
näyttävä — hän kuuluu olevan hyvä liikemies. Hänelläkin siis toinen
puolensa. Häntäkin siis viehätti Kadun taistelu. Tuon poikamaisen
ulkomuodon alla oli miehen jäykkyys, tylyys, joka hyökkäsi ja torjui.
Ja mitä tiesivät naiset siitä elämästä, jota miehet — vaimon, äidin,
tyttären, sisaren vaikutuksista vapaina — viettivät kello yhdeksästä
aamulla iltaan asti. Ei siinä elämässä naisilla ollut osaa eivätkä
he siellä miestään eikä poikaansa, isäänsä eikä veljeään olisi
tunteneet. Toinen mies oli se hellä, puhdas mies, joka heidän kanssaan
aterioi, toisena hän taisteli liikekaupungin loassa, kovettuneena,
itsekkäänä, armoa pyytämättä, antamatta. Hyökkäysten liassa, alhaisten
liittolaisten ja hämäräperäisten tovereitten kyynärpäiden tahraamana
hän kulki vallotusteitään ja sekottui edestakasin marssivaan armeijaan;
nyt hyökäten ja armotta kaatunutta vihollista iskien, nyt peräytyen
eilisiä apujoukkoja taklaten, turvaan itse pyrkien, aina raakana,
itsekkäänä, säälimättämänä.
Täytyi verrata näitä miehiä sellaiseen kuin Corthelliin, jolle
liikekaupunki oli tuntematon maa, ja joka pysyttelihe poissa tuosta
tappelusta tahraamattomin kätösin, likaantumattomin jaloin. Hän eli
elämäänsä taiteen hienossa ilmapiirisiä, kauneuden palveluksessa,
maalaten, lukien tai pala palalta kauniita lasejaan asetellen. Häneen
voivat naiset tutustua, häneen kiintyä. Ja hän voi täysin tulla heidän
elämäänsä, auttaa ja innostaa heitä. Kummasta hän todella piti,
liike-elämästä vaiko taiteen tarhoista?
Hämmästyksekseen Laura havaitsi, että hän sittenkin oli rajalaisseudun
tytär, suonissaan niiden verta, jotka uutta maailmaa avasivat. Kyllä
Corthellin elämä oli kaunis, suuri oli himmeäväristen akkunain,
sopusointuisten atelierien, itämaisten esineiden, arabeskien viehätys.
Paikkansa oli silläkin. Aika-ajoin sekin viehätti hänen toisesta
luonnostaan huolimatta. Mutta ne miehet, joiden puoleen nainen hänessä
kääntyi, eivät ne olleet atelierien miehiä. Niin pelottava kuin olikin
kadun tappelu, oli se taistelua kumminkin. Vain voimakkaat ja rohkeat
sinne uskalsivat? Sitä hänen mielikuvitustaan hallinnut pehmytkäsinen
ja -puheinen taiteilija, sävelten, muotojen ja värien hienostunut,
tunteikas soinnuttaja, vaan taistelija, niin naisten tuntemattomissa
kuin hän olikin, kova, jämeä, sotisopaan pukeutunut, sotatorvien
räikynässä elävä, taistelun melskeessä viihtyvä, komentajahuudoista
innostuva.
Eivät he pitkää aikaa pöydässä istuneet ja puoli kuusi he jo olivat
valmiit lähtemään. Kadulla huomasivat he, että taaskin oli ilma
muuttunut. Lunta satoi taajaan, viiltävä järvituuli lakasi katuja.
Räntä jähmettyi ja jokaisen sähköpatsaan pohjoinen puoli oli jään
peittämä. Lisäksi oli heidän raitiotielinjansa epäkunnossa.
"Ei auta", selitti Landry. "Täytyy mennä Clark-kadun vaunuun ja seista
koko matka, nyt on se aika."
Epävarmoina pysähtyivät he hetkeksi kulmaan. Siinä oli vieressä
varastokauppa, vanhaan rantatyyliin rakennettu, maasta korkeaan
kattoon asti satojen akkunain peittämä, joiden läpi näkyi tuhanten
valojen loistossa maailman teollisuuden kaikkia tuotteita. Joka
ovesta tulvi ostajain, enimmäkseen naisten keskeytymätön virta, ja
kuuluen rikkaisiin luokkiin olivat nämä komeasti puetut. Useat heistä
pysähtyivät myrskyovien sisäpuolelle ja nostivat hylkeennahkatakkiensa
kaulukset, pistivät kätensä muhveihin ja kadulla kiiruhtivat
ajopeleihinsä. Näiden joukosta erosi yksi tullen muhviaan heiluttaen
heidän luokseen. Se oli rva Cressler.
"Laura, rakas tyttöseni! Hauska tavata." Ja hän suuteli tätä poskelle,
puristi toisten käsiä ja kysyi tyttösen uudesta kodista kuulumisia.
Voisiko hän jotenkin auttaa heitä? Samassa hän muisti jotain ja laskien
hansikoidun kätensä Lauran käsivarrelle sanoi:
"Minulla on sinulle asiaa." Hän katseli tätä merkitsevästi.
"Minulleko? Mitä se olisi?"
"Mihin menette nyt?"
"Kotiin, mutta vaunumme ei kulje. Täytyy mennä tuonne —— —"
"Joutavia. Te tulette kaikki meille syömään."
"Mutta mehän olemme juuri syöneet."
Page selitti aseman, mutta rva Cressler ei halunnut kuulla
vastaväitteitä.
"Minulla on hevoset täällä. Mieheni ei ole kotona. Tuli joku
Cincinnatin tuttava ja he syövät klubissa."
Ja niin tytöt ja täti nousivat vaunuihin. Landry selitti asuvansa
eteläpuolella, Michigan-aseman varrella, ja kun hän arveli heidän jo
saaneen tältä päivältä hänestä kyllänsä, jätti hän hyvästit.
Mitä puhumista rva Cresslerillä olikaan Lauralle, sen hän näytti
säästävän yksin hänen korvilleen. Kotona lähetti hän sanan tyttöjen
palvelijalle, että nämä eivät tule yöksi kotiin. Näiden asunto oli
kymmenen minuutin matkan päässä. Ja hän tarjosi heille kirjastosta
lämmintä teetä ja voileipiä, mutta vieraat selittivät olevansa
väsyksissä. Täti varsinkin halusi päästä levolle. Emäntänsä veikin
heidät heti huoneisiinsa ja täti sai Pagen kanssa yhteisen huoneen.
"Onpa tämä kaunista Lauralta", huudahti Page, kun he olivat jääneet
kahden tädin kanssa. "Jättää talo kahden tuntemattoman palvelijan
haltuun. Ja työtä olisi kylliksi. Kuinka tällä tavoin koskaan päästään
järjestykseen? Sekin Landry Court! Enemmän hänestä on harmia kuin
hyötyä. Ottaa kaikki esille ja sekottaa ja panee väärään paikkaan ja
sitten istuvat Lauran kanssa kuhertamassa. En ole mokomaa nähnyt. Ensin
Corthell, sitten Landry ja pian joku kolmas. Iso tyttö pitää tuollaista
peliä. Antaa jokaisen rakastaa itseensä. Ja kuin ei Landrylläkään olisi
muuta tehtävää kuin hullutella. Miehen pitäisi ottaa elämä vakavasti
eikä juosta parhaassa ijässään naisten jälessä, jotka ikänsä puolesta
kelpaisivat hänelle isoäidiksi, eivätkä totta tarkotakaan."
Talon otsikko-osassa olevassa huoneessaan Laura oli osaksi jo
riisuuntunut, kun rva Cressler koputti ovelle. Hän oli kukikkaassa
silkkiviitassa ja tukka läpinäkymättömässä verkossa".
"Toin sinulle pukeutumisviitan", sanoi hän ja laski sen vuoteen
kaiteelle ja istahti itse vuoteelle katsellen Lauraa, joka kuvastimen
ääressä oli avaamassa tukkaansa. Vähän väliä kilahti tukkaneula
hopearasiaan ja lopuksi heitti hän valtoimen tukkansa hajalle.
"Kuinka kaunis tukka sinulla on, lapseni", sanoi rva Cressler. Hän oli
tullut tarinoimaan turvattinsa kanssa ja keskustelu alkoi joutavista
asioista.
"Kertovat", alkoi rva Cressler, "että Gretryn tytär — he olivat
oopperasta — polttaa joka ilta kymmenen paperossia, ennenkuin menee
levolle."
Laura murisi jotain vastaan, kuljettaessaan harjaa hitaasti läpi
tukkansa. Rva Cressler kysyi: "Mikset pidä tukkaasi uudella tavalla,
alhaalla? niinhän nyt kaikki pitävät."
Kaikki oli hiljaa talossa. Kadulta kuului vain väliin jäätyneen lumen
kilahdus ja eteisessä helähti lämmityslaitos toisinaan.
"Kuinka kaunis huone tämä on", sanoi Laura. "Minäkin laitan meidän
vierashuoneen näin, valko- ja kultapohjaisen. Tukkani? En tiedä. Liian
alhaalla ollen tarttuu tukka kauluskoukkuihin. Ja sitäpaitsi pelkään,
että se tekee pään liian matalan näköiseksi."
Laura sai tukkansa kammatuksi ja heitti sen vapaalla liikkeellä
selälle. Rva Cressler ojensi hänelle tuomansa viitan ja haki vielä
kultakirjaiset satiinitohvelit. Takkavalkea oli juuri sytytetty ja se
räiskyi iloisesti. Laura istuutui sen eteen. Rva Cressler ojentautui
vuoteelle.
"No, Laura", alkoi hän, "luulenpa että olet tehnyt valloituksen."
"Minäkö?" mutisi Laura katsellen ympärilleen. Hän teeskenteli
hämmästystä, vaikka arvasi toisen karkottavan Corthellia.
"Hra Jadwinin, jonka tapasit teatterissa."
Kiihkeästi kavahti Laura ylös ja tuijotti puhujaan.
"Hra Jadwinin?" huudahti hän. "Mutta emmehän me minuuttiakaan puhuneet.
Tuskin tunnen miestä."
"Ei tee erotusta, Laura. Luota minuun kun sanon, milloin mies on
ihastunut naiseen, rakkaani, hän on käsissäsi."
"Kyllä te nyt erehdytte."
"En vähintäkään. Olen tuntenut Curtis Jadwinin nyt viisitoista vuotia
— en ketään tunne paremmin. Hän on vanha perhetuttavamme. Hänet tunnen
kuin kirjasta. Ja hän on rakastunut."
"Mutta ei hän kai ole sitä teille sanonut", huudahti Laura päättäneenä
suuttua, jos niin olisi laita, mutta rva Cressler riensi vakuuttamaan:
"Eipä suinkaan. Mutta kun hän tuli kanssamme kotiin viime yönä, puheli
hän sinusta lakkaamatta. Kyseli kaikenlaista ja sanoi, että sinulla on
enemmän älyä kuin kellään tytöllä, jonka hän on tuntenut."
"Entäs sitten", sanoi Laura kuin antaen ymmärtää, ettei tuo suuria
merkinnyt.
"Ja että olet kaunis. Ei ollut niin kaunista nähnyt."
Laura käänsi päänsä pois ja vasta vähän ajan kuluttua sanoi:
"Onko hän — hra Jadwin ollut naimisissa?"
"Ei, hän on vanhapoika ja rikas. Hän voisi ostaa ja myydä meidät. Olen
siksi paljon maailman nainen, että tiedän, ettei rakastunut mies tuota
pikaa lennä naimisiin kauniiden kasvojen ja sattuvan juttelun takia,
enkä minä tee päätelmääni niin sen perusteena, mitä hän puhui, vaan sen
mitä hän ajatteli. Ja hän ajatteli ääneensä. Ja Charlie sanoi hänen
aamiaisellakin puhuneen sinusta."
"No ei kai hän usko?"
"Uskoi kun muistutin, mitä hän oli illalla puhunut."
Laura veti jalkansa alleen ja tuijotti tuleen. Pitkään aikaan ei
kumpikaan puhunut mitään. Musta marmorikello ilmoitti ajan olevan puoli
yhdeksän. Rva Cressler sanoi:
"Tuo Sheldon Corthell tuntuu olevan miellyttävä nuori mies, eikö oletin?"
"Kyllä", vastasi Laura ajatuksissaan, "Hän on miellyttävä."
"Kyvykäs myös, mutta jotenkin minusta tuntuu, kuin ei olisi paljoa
hänessä."
"Oh", mutisi Laura, "en tiedä."
"Minä luulen, että hänkin pitää sinusta."
Laura kohautti hartioitaan vastaamatta.
"Charlie ei voi suvaita häntä", sanoi rva Cressler, "miehillä on
sellaisia ennakkoluuloja. Hän pitää häntä jonkinlaisena ylempilajisena
jäätikkönä. Curtis Jadwin tuntuu pitävän hänestä. — Mitä pidät hänestä,
Jadwinista?"
"En tiedä", vastasi tyttö katsellen tuleen. "Luulen, että hän on
voimakas mies — henkisesti, tarkotan, ja että hän voi olla ystävällinen
ja — ja — jalomielinen. Jotenkin minusta tuntuu, ettei hän ole
sellainen mies, johon naiset ensialuksi mieltyvät. En tiedä. Hän ei
tuntunut naisten mieheltä."
"Sen parempi", sanoi toinen. "Kuka haluaisi miehekseen naisten miestä?
En minä. Sheldon Corthell on sellainen. Sen sanon, että kun olet minun
ijässäni, niin ymmärrät, että sellainen mies, josta miehet pitävät,
siitä tulee hyvä aviomies."