"Mutta eihän se sopisi."
"Eikö sopisi, täti?" kysyi Laura.
Mutta täti ei ottanut vastuulleen sen asian päättämistä. "Ehkei pidä
olla tunkeileva", sanoi hän.
"Oh, eipä siksikään", sanoi Page. "Minä vain en voi, en kuolemakseni.
Ja mitä se sitten auttaisi?"
"Mutta meiltähän menee kaikki hukkaan", sanoi Laura vedet silmillä.
"Tehkää mitä haluatte tytöt", sanoi täti. "Minä vain en haluaisi olla
tunkeileva."
"Olisiko tunkeilevaa, jos Page tai jos — — minä puhuttelisin häntä?
Tapaammehan hänet pian kumminkin."
"Paras kai odottaa, Laura. Ehkäpä hän tulee tänne."
"Mutta eihän hän tunne", sanoi Laura. "Ja jos tuntisi, ei pitäisi sitä
kohteliaana."
"Mutta, tyttöseni, eihän sitten olisi kohteliasta sinunkaan mennä."
"Luulenpa, että se on naisen tehtävä. Minä menen."
"Kuinka vaan parhaaksi katsot, Laura."
Mutta Laura ei mennyt ja kului taas viisi minuuttia. Sillä välin Page
kertoi mitä oli Landry Courtilta kuullut. Jadwin oli rikas vanhapoika,
joka oli koonnut rahaa Chicagon tonttikaupoilla. Häneltä oli vieläkin
hallussaan parhaita paikkoja kaupungissa. Hän ei pitänyt keinottelusta,
kuten ei Cresslerkään. Vaikkei ollutkaan kauppakamarin jäsen, otti
hän sentään silloin tällöin osaa vehnä- tai maissikauppoihin. Hän oli
sitä mieltä, että koko markkinain kaappausyritykset olivat tuomitut
epäonnistumaan ja oli ennustanut Helmickin vararikon jo kuusi kuukautta
sitten. Hän oli hyvin tunnettu rahamiespiireissä ja hänen nimensä
yhtiön johtokunnassa oli varma takaus. Hän oli "voimakas" mies.
"En voi ymmärtää", sanoi Laura taas ajatellen Cresslereitä, joita ei
kuulunut. "Voisiko heille soittaa?"
"En tiedä", sanoi täti.
"Minä menen, jos eivät ne nyt tule kolmen minuutin kuluessa", sanoi
Laura päättävästi.
Ja odotettuaan tuon ajan hän veti viittansa paremmin ylleen ja meni.
Kun hän läheni Jadwinia ja näki tämän huomanneen hänet, havaitsi hän
tämän kasvoille tulleen epäluuloisen ilmeen. Mutta se katosi pian ja
hän otti sikarin suustaan. Laura päätti hänet gentlemanniksi ja täysin
itsensä halliten sanoi hän varmalla äänellä:
"Anteeksi, mutta olettehan hra Jadwin."
"Kyllä", vastasi tämä, ottaen hattunsa, hieman hämmentyneenä. "Nimeni
on Jadwin."
"Tietääkseni", jatkoi Laura, "tulemme tänä iltana Cresslerien vieraina
samaan seuraan. Mutta he eivät näy tulevan emmekä me — sisareni ja
tätini — tiedä mitä tehdä. — Olen neiti Dearborn, te kai tunnette
sisareni Pagen?"
Hän näytti aikaansaavan tuohon mieheen sen vaikutuksen, että jos hän
ei tunne sisarta eikä pidä tätä Lauran tuloa täysin sopivana, on se
kuolettava loukkaus ja vastasi:
"Neiti Page — sisarenne — neiti Page Dearborn? Kyllä varmaan tunnen
hänet. Ja tekin odotatte. Sehän on ikävää. — En tiennyt teidän olevan
täällä."
"En minäkään tiennyt teidän tulevan, ennenkuin Page sanoi." Lauran
varma käytös teki Jadwinin noloksi. Oli kuin olisi hän loukannut tätä
jollain tavalla; kuin olisi hänen syynsä, etteivät Cresslerit tulleet
ja että heidän täytyi odottaa vetoisessa eteisessä. Hän ei tiennyt mitä
tehdä.
"Ehkäpä te voisitte soittaa?" sanoi Laura.
"Heillä ei ole puhelinta, ikävä kyllä."
"Oh."
Taaskin tuntui Jadwinista kuin olisi hänen syynsä sekin, ettei
Cresslerillä ollut telefoonia, ja hän ajatteli lähettää juoksupojan
katsomaan. Samassa sanoi Laura kylmästi:
"Mielestäni olisi jotain tehtävä."
"En tiedä, mitä", sanoi mies avuttomana. "Paras kai odottaa. He tulevat
kyllä."
Taampana Page ja täti katselivat kohtausta peläten Lauran esiintyvän
kovin vähän rakastettavasti. Huolestuneena sanoi pikku sisar:
"Laura otti taas sen korskean ryhtinsä. Kyllä minä tiedän, miten hän
puhun. Mies tietysti vihaa hänen nimeään lopun ikäänsä." Ja samassa
huudahti hän: "Vihdoinkin. Jo olikin aika."
Saapuivat näet Cresslerit ja muu seurue — kaksi nuorta miestä. Ja
kuultiin hienoon kärpännahkareunaiseen viittaan puetun rva Cresslerin
lausuvan ratkaisevan sanan: "Silta oli auki." Cresslerit asuivat
pohjoisessa. Sillä oli se juttu ratkaistu.
Page ja täti Wess esiteltiin Jadwinille, joka riensi ilmoittamaan
muistavansa tytön varsin hyvin. Nuoret miehet olivat tuttuja, toinen
heistä oli lähempikin tuttava tyttöjen kanssa. Tämä oli kolmenkolmatta
ikäinen Landry Court, joka oli työssä suuressa Gretry, Conmerse ja K:nin
pörssivälittäjäliikkeessä. Hän oli hyvännäköinen, joustava, pirteä
mies, vaaleatukkainen, tummasilmäinen. Hän oli niitä onnenpoikia,
joihin miehet ja naiset yhtälailla mieltyvät. Hänen katseensa ja
pintansa raikkaus todisti tervettä ruumista ja mieltä. Hän olikin
avomielinen, tunteellinen ja innostuva. Kahdeksantoista vanhaksi asti
oli häntä innostanut ajatus päästä Yhdysvaltain presidentiksi.
"Silta oli auki", sanoi hän Lauralle. "Mahdoton päästä. Kolme alusta
kulki läpi, vaikka kaksi saisi lain mukaan. Otan huomenna selvän
siitä.." Päättävästi nyykäytti hän päätään.
"No", sanoi hra Cressler. "Mennäänpäs sisään. Pelkään, Lauraseni, että
menetimme alkusoiton."
Hymyillen tämä kohautti olkapäitään kuin sanoakseen, ettei sitä nyt
voinut auttaa.
Cressler, joka oli pitkän hintelä, parraton ja äkkiolkainen, kuuluen
samaan ihmistyyppiin kuin Lincoln — Keski-Lännen tyyppi — oli kuin
Dearbornin tyttöjen toinen isä, näiden vanhemmat kun olivat kuolleet.
Hän oli ollut kolmekymmentä vuotta sitten farmarina Massachnsettsissa
ja oli hän jauhattanut viljansa Dearbornin myllyssä. Oli myös myllärin
lapsuuden ystävä. Sitten oli juuri sodan aattoaikoina syntynyt suuri
Lännelle liike ja Cressler oli niitä, jotka jättivät "hyljätyn"
Uuden Englannin farmin ja perheineen lähtivät Mississipin maille. Hän
oli tullut Sangamon kauntiin Illinoisiin. Jonkun aikaa hän viljeli
vehnää, kunnes sota, joka kohotti kaikki elintarpeitten hinnat, oli
tehnyt hänestä rikkaan miehen — sen ajan mittakaavan mukaan. Hän
jätti farmin ja tuli Chicagoon, osti paikan kauppakamarissa ja oli
muutamassa vuodessa miljoneeri. Turkin-Venäjän sodan aikana onnistui
hänen kahden Milwaukeen miehen kanssa kaapata käsiinsä koko kevätvehnä
ja kuukaudessa oli heidän voittonsa miljoonana. Viikkoa myöhemmin voi
sen laskea jo puoleksitoista. Tämä meni heidän päähänsä ja he pitivät
hintoja korkealla hiukan liian kauan, ja kun heidän vihdoin täytyi
myydä, olikin hintaa laskettava. Ja kahdessa päivässä meni hinta
dollarista kymmenestä sentistä kuuteenkymmeneen senttiin. Milwaukeen
miehet menivät vararikkoon ja Cresslerin omaisuudesta hävisi kaksi
kolmannesta.
Mutta hän oli läksynsä oppinut eikä sen jälkeen enää keinotellut.
Vaikka pitikin paikkansa kauppakamarissa, rajotti hän toimintansa
välityskauppaan, johon hintavaihtelut eivät tuntuneet. Ja väsymättä
hän saarnasi keinottelua vastaan, peläten pörssipeliä kuin ruttoa. Hän
sanoi: "Ette voi kaikkea vehnää ostaa, sillä jossain maailman osassa on
joka kuukausi vehnänkorjuu; ja joka sellaista yrittää, saa kaikki muut
yrittelijät niskaansa. Ja sitäpaitsi on se väärin. Maailman ruoka ei
saa olla riippuva Chicagon pörssin mielivallasta."
Seurueen mennessä lämpiöön, laittautui toinen nuori mie§ Lauraa
lähelle. Tämän katseen häntä kohdatessa sanoi hän: "Te ette siis niitä
käyttäneet, kukkapahaisiani?"
Mutta tyttö näytti hänelle olkapäällä olevan kukkasen ja sanoi:
"Kyllä, herra Corthell, yhden valitsin, kauneimman. Oli vaikea valita,
mutta enkö onnistunut."
"Kun se on teidän yllänne, on se kaunein."
Hän oli hento, tumma mies, kolmissakymmenissä, parta suippo ja
ranskalaiset viikset. Hän oli taiteilija ja harrasti etupäässä
akkunamaalausta. Sillä alalla oli hänen kykynsä kieltämätön. Mutta
hän ei ollut työstään riippuva, sillä hän oli vanhemmiltaan perinyt
melkoisen omaisuuden. Hänellä oli kaunis atelieri Taidetalossa,
jossa hän piti vieraspitoja, joka toinen kuukausi tai kun oli hieno
lasimaalaus näytettävänä. Hän oli matkustellut, lukenut, tutkinut,
kirjoitellutkin ja lajin määrityksen alalla oli hän asiantuntija. Hän
kuului järven rannalle, vanhan näyttelyrakennuksen tilalle rakennetun
Taidegallerian johtokuntaan.
Laura oli tutustunut häneen joku aika sitten. Tämä oli näet
hänen edellisten vierailujensa aikana Pagen luona hankkinut
tilaisuuden tavata häntä, kerran oli hän jo kosinutkin, mutta
tyttö oli innostuneena opintoihinsa ja aikoen tulla suureksi
Shakespeare-näyttelijättäreksi sanonut, ettei hän välittänyt muusta
kuin taiteestaan. Mies oli hymyillen sanonut voivansa odottaa ja heidän
suhteensa oli outoa kyllä jäänyt ennalleen. He olivat kirjotelleetkin
toisilleen ja oli Corthell lähettänyt hänelle pienen akkunamaalauksen,
todellisen helmen, joka esitti kohtausta "Kahdennestatoista työstä."
Heidän antaessaan tassejaan lämpiössä oli Laura kuullut Jadwinin
sanovan Cresslerille: "Miten ovat Helmickin asiat?"
Toinen kohautti kärsimättömästi olkapäitään: "Kysy minulta sitä? Hullu
yritys kaapata kaikki."
Joitakin muita oli takkejaan jättämässä ja kaikki katsoivat
näihin kahteen. Helmick-juttu näytti olevan kaikkien aatoksissa.
Mutta teatterin paksun verhon takaa kuului soiton loppusävel ja
kättentaputusten räiske. Lauran kasvot sävähtivät kärsimättömyydestä ja
hän kiiruhti rva Cresslerin jälkeen. Corthell veti verhon syrjään ja
hän astui sisään.
Pimeästä lehähti vastaan kuuma, kukkain ja hajuvesien tuoksun sekä
kaasuhajun täyttämä ilma, teatterin tuttu haju, jota hän oli niin
harvoin nauttinut ja joka pani hänen sydämmensä sykkimään. Kaikki
paikat olivat täynnä ja yleinen aploodien pauke täytti ilman. Kuului
huutoja: "Hyvä. Uudelleen."
Ihmispäiden keskitse ja yläparvekkeen riippuvan reunan alitse näki hän
loistavan näyttämön. Se esitti puistoa, jonka taustalla oli linna,
vasemmalla puolella lehtimaja, oikealla paviljongi. Ramppivalojen luona
oli pojaksi puettu kontra-altto kumartamassa yleisölle syli kukkia
täynnä.
"Ikävä kyllä", sanoi Corthell heidän asettuessaan aitioon, "tämä on
jo toinen näytös. Teiltä meni hukkaan ensi näytös ja tämä laulu.
Mutta hän laulaa sen teille toistamiseen, jos minä otan johtaakseni
aploodeja. Tahtoisin että kuulisitte sen."
Aitiossa tuntui olevan ahdasta ja Jadwin ja Cressler saivat seista
nähdäkseen näyttämölle. Vaikkakin he puhelivat kuiskaten, kuului
ympäriltä "sh, sh" suhinaa. Rva Cressler asetti Lauran etuistuimille,
Jadwin otti hänen viittansa ja hän katseli ympärilleen. Hämärissä näki
hän vain hahmoja kuin liihoittelevia yöperhosia.
Mutta pian hän taas katsoi näyttämölle. Kätten räiske laantui ja
kontra-altto lauloi aarian uudelleen. Sävel oli yksinkertainen, tahti
helppo seurata. Se ei ollut erikoisen korkeata musiikkia, mutta
Lauralle se oli ilmestys. Hän istui jännityksessä ihmetellen tuota
ääntä, orkesteria, säveltä. Ei koskaan unohtaisi hän ensi iltaansa
Suuressa Oopperassa. Tämä tuoksujen ja erityisten pukujen, kauniiden
naisten ja komeiden miesten maailma huumasi häntä. Ahtaalta tuntui
sen pikkukaupungin elämä, jonka hän juuri oli jättänyt, sen rajotettu
näköpiiri, pikkuiset velvollisuudet, harvinaiset ja kuivat huvitukset
— — kirjasto, juhlat, harvakseen jatkuvat konsertit ja mitättömät
näytelmäkappaleet. Kuinka helppoa olikaan olla hyvä ja ylevä, kun
tällainen musiikki kuului elämään, ja kuinka haluttava onkaan rikkaus,
joka voi hankkia tällaisia nautinnon hetkiä. Jalous, puhtaus, rohkeus,
uhraus tuntuivat paljon arvokkaammilta nyt, kuin vielä äsken. Kaikki
näytti sankarihahmoiselta. Landry Court tuntui Galahad-ritarilta.
Corthell oli kuin Taiteen pappi Renesanssin ajalta. Jadwin oli
kaupparuhtinas, rahamaailman herra. Ja hän itse — — hän uneksi olevansa
toinen Laura, parempi, jalompi, kauniimpi Laura, jota jokainen hellästi
rakasti ja joka rakasti kaikkia ja joka oli kuoleva lempensä takia
jossain ihanassa puistossa. Ja kaikki maailma oli itkevä löytäessään
hänet kuolleena siinä ihanassa puistossa, jossa aina oli aikainen
aamu ja pehmeätä soitantoa. Ja halutessaan tulla hyväksi ja jaloksi
ja naiselliseksi vuotivat kyyneleet hänen silmistään hänen istuessaan
Cresslerin aitiossa tänä ihmeellisenä iltana.
Mutta kontra-altto oli poistunut ja tilalle tullut tenori —
vanttera lyhyt nuori mies punasessa plyshiviitassa ja harmaissa
silkki-ihokkaissa. Hän kurotti leukansa ja ojenti kättään painaen
toisella sydäntään vasten ja lauloi paviljongia kohti, joka hieman
huojui veden vaikutuksesta. Kolmasti oli hänen laulettava aariansa.
Corthellkin, joka oli ankara, nyhkytti hyväksyen päätään. Laura ja Page
taputtivat käsiään viimeiseen asti. Mutta Landry Court tahtoi olla
asiantuntija ja lausui: "Hän ei ole oikein äänessään tänään. Olisitte
kuulleet hänen perjantaina laulavan Aidaa."
Ooppera jatkui. Suuri sopraano, primadonna, lauloi osansa, sitten
hämärtyi näyttämö ja tulivat esille tenori ja soprano. Edellinen
pitäen naisen vyötäisillä kättään lauloi ja irtaantuen hänestä hiljaa
läheni näyttämön keskustaa yhä hänen kättään pitäen. Ja sitten alkoi
sopraano-soolo. Laura sulki silmänsä. Kostaan ei hän ollut tuntenut
niin tuudittavaa vaikutusta. Lempiä, lempiä kuin nuo! Liidellä pois
nykyajan elämästä kauas ruusupilvien maille tai lipua joutsenten
vetämässä hopeapurressa hiljaista virtaa myöten äärettömyyteen.
Mutta häiritsevä sivuääni kuului jostain läheltä eikä hän voinut
saada siitä huomiotaan käännetyksi. Ja laulun sekä orkesterin äänten
häipyessä tuskin kuuluvaksi hyminäksi kuuli hän miesäänen sanovan:
"Tarvitaan ainakin miljoona bushelia. Viime yönä tuli Milwaukeesta
kaksi sataa vaunua."
Epätoivoisella liikkeellä hän käännähti, mutta ei voinut nähdä ketään,
joka ei olisi tarkoin seurannut näyttämötapahtumia. Mikseivät miehet
voineet jättää liikeasioitaan ulkopuolelle!
Mutta samalla hukkui kaikki räiskyvään aploodiin. Tenori ja sopraano
kumartelivat. Sitten sopraano poistui ilmestyäkseen paviljongin
parvekkeelle ja hänen selittäessään, että tähdet ja linnut todistivat
heidän rakkauttaan, kuuluivat äänet taas:
"— sata kuusi vaunulastia —"
"— nolasi härät —" ["härkiä" ovat pörssissä rohkeat ostajat, "karhuja"
vakaisemmat pelaajat, hintojen alentajat. Suom. muist.]
"— viisikymmentä tuhatta dollaria —"
Sitten äkkiä valot syttyivät. Näytös oli ohi.
Laura tuntui pääsevän tajuunsa vasta viisi minuuttia myöhemmin. Hän
oli Corthellin kanssa lämpiössä. Kaikki jaloittelivat ja naisten
puhelun porina täytti ilman. Mutta hän oli kaukana, hän ja Corthell.
Tämän tumman romanttiset kasvot, silkkiparta ja eloisat silmät olivat
ainoat, mitä hän halusi nähdä ja korviin kuiski ääni kuin äskeisten
sävelten jatkona. Vaistomaisesti tunsi Laura, mitä oli tulossa, mitä
varten toinen häntä valmisti. Hän tunsi myös, ettei Corthell ollut
aikonut tehdä sitä tänä iltana. Tämä rakasti häntä ja siihen oli
ennemmin tai myöhemmin tultava, vaikka puhe rakkaudesta olikin nyt
kauan ollut heidän keskusteluistaan karkotettuna. Se oli ollut tuleva,
mutta jossain yksinäisessä paikassa eikä näin valoloisteisessa,
tuhatäänisessä teatterissa. Mutta on kuin nämä tärkeät seikat tulisivat
kuin syntymä ja kuolema, ajasta ja paikasta välittämättä. Ja niin
kuuluikin pian Corthellin huulilta:
"Tuskinpa minun tarvinnee sanoa enää, että rakastan teitä?"
Tyttö veti syvään henkeään.
"Tiedän, että te rakastatte minua."
He istahtivat käytävän päässä olevalle sohvalle ja Corthell, taitavana
seurustelun taidossa, esiintyi kuin koskisi juttelu vain jokapäiväisiä
asioita, mutta Laura tämän ihmeellisen illan hypnotisoimana tuskin voi
säilyttää ulkonäköä.
"Tiedän, että te rakastatte minua."
"Siinäkö kaikki? Eikö se, mikä on minulle kaikki, ole teille mitään?"
Laura tuli vähitellen tajuunsa. Rakkaus oli yhtä kaikki suloisempi
todellisena — vaikkapa tässä silkkikuhinaisessa, jalokiviloistoisessa
suuren seurapiirin näyttelypaikassa kuin jossain uneksitun satumaan
mystillisessä puistossa. Hän tunsi olevansa nainen taas uusaikainen,
elinhaluinen eikä minkään ritaritarinan tyttönen.
"Eikö mitään minulle?" vastasi hän. "En tiedä. Mieluummin haluan, että
rakastatte minua kuin ettette rakastaisi."
"Antakaa minun siis aina rakastaa teitä. Tiedätte mitä karkotan. Me
olemme ymmärtäneet toisiamme ensi hetkestä asti. Yksinkertaisesti,
minä rakastan teitä kaikesta sydämestäni. Te tiedätte minun puhuvan
totta, tiedätte, että voitte luottaa minuun, En pyydä teitä jakamaan
elämääni. Minä pyydän teiltä suurta onnea" — hän kohotti päätään
ylväästi — "kunniakasta tilaisuutta antaa teille kaikki mitä hyvää
minussa on. Jumala suokoon minulle nöyryyttä, mutta missä määrin olen
tullut paremmaksi, voimakkaammaksi, siitä saakka kuin teidät olen
tuntenut, johtuu se siitä, että te olette tulleet osaksi minusta, Olen
uudestisyntynyt. Ja kun tarjoan itseäni, niin tarjoan vain takasin
lahjan, jonka äskettäin vasta olette minulle antanut. Olen koettanut
sitä kirkkaana säilyttää. Se on teidän, jos haluatte."
Oli pitkä väliaika. Läheisestä ovesta tuli miehiä oopperahatuissa
ja valkeissa hansikkaissa. Kävelijäin aalto kokoontui ovien luo.
Sähkökellosta soi varotushelinä. Laura katsahti toveriinsa ja heidän
katseensa yhtyessä näki toinen, että hänen silmänsä oli kyyneleiset.
Tämä rakkauden tunnustus oli Lauralle ylin onnen huippu. Hän oli
rakastettu, kuten tuo oopperatyttökin. Ainakin tänä iltana oli elon
kauneus häiriintymätön eikä julma sana saanut sitä turmella. Maailma
oli kaunis. Kaikki ihmiset olivat hyviä ja jaloja. Kaukana oli
huomispäivä aineellisine velvollisuuksineen ja kylmine järkineen. Äkkiä
hän hetken mielijohteen vallassa, seurauksia ajattelematta huudahti:
"Ah, kuinka iloinen olen, että te rakastatte minua."
Mutta ennenkuin Corthell ennätti sanoa mitään ilmestyivät siihen
Landry Court ja Page. "Olemme etsineet teitä", sanoi tämä. Hän otti
asiat hirveän vakavasti ja hänen käsityksensä sopivaisuudesta olivat
vankat kuin kiintotähdet. Onpas tämäkin nyt menettelyä. Istua tuolla
tavoin kahden Sheldon Corthellin kanssa. Vähemmistäkin juttuja syntyy.
Muistaisi velvollisuutensa rouva Cressleriä kohtaan.
"Näytös alkaa", sanoi hän juhlallisesti. "Luulisin sinun jo menettäneen
kylliksi tästä opperasta." He palasivat aitioonsa. Muutkin saapuivat.
"No Laura", sanoi rouva Cressler heidän istuttuaan, "mitä pidät?"
"En tahtoisi koskaan täältä lähteä."
"Minä pidän enemmän siitä nuoresta miehestä", selitti täti Wess.
"Mutta miksi hän on niin surullinen. Miksei hän mene sen tytön kanssa
naimisiin? En muista hänen nimeään."
"Huono ääni", selitti Landry Court. "Oli kerran jo murtua. Hän on
huonossa kunnossa — — juo kuin kala. Philadelphiassa hän jo kerran sai
juoppohulluuskohtauksen ja tavotteli tikarillaan näyttämöpalvelijaa."
"Nyt sinä panet omiasi", sanoi rouva Cressler ja tästä syntyneeseen
nauruun yhtyi Landry itsekin.
"Tämä musiikki", sanoi Corthell, "tuntuu olevan sopiva välimuoto
Italian koulun naivien sävelten ja Wagnerin monimutkaisen musiikin
välillä, En voi auttaa sitä, että se vie mukaansa — — Huolimatta
paremmasta tunnostani."
"Kaipa se on hienoa", sanoi Jadwin, joka oli ollut polttamassa
sikarinsa väliajalla, "mutta mieluummin minä kuulisin vanhan opettajani
ottavan kitaran seinältä ja laulavan 'Oi isä mun kanssani kotihin käy',
kuin koko maailman oopperat yhteensä."
Mutta orkesteri palasi. Soittajat kiipesivät yksi kerrallaan pikku
ovestaan sisään. He istahtivat paikoilleen, korjasivat takinliepeensä
ja alkoivat koetella soittokoneitaan. Kuului siinä useitten äänien
sekava murina. Sitten äkkiä katsomon valot pienenivät ja ramppitulet
syttyivät. Yli teatterin kuului "sh, sh." Orkesterin johtaja
kohotti puikkonsa ja kun hän laski sen, kuului kaikista soittimista
hieno ääni, jota rummun hiljainen jyminä säesti ja esirippu nousi
esittäen keskiaikaisen torin. Soprano istui ikävöiden penkillä. Tässä
näytöksessä oli oleva hänen suuri kohtauksensa. Hänen tukkansa oli
hajalla ja hänellä oli yllään kermavalkea avara viitta, joka jätti
käsivarret paljaiksi. Vyötäisiltä oli se silkkivyöllä sidottu.
"Tämä on suuri näytös", kuiskasi rouva Cressler nojautuen Lauraa kohti.
"Hän on mainio."
"Jos nuo miehet vain voisivat olla puhelematta", sanoi Laura, sillä
taas hän oli kuullut musiikin lomasta sanat: "— — välityspankin
balanssi kolmesataatuhatta dollaria."
Sillä välin oli primadonna noussut ja alkoi pitkän esityksensä kulmain
alta katsellen ja käsi ojolla katsomoa kohti, barytoni tulee vasemmalle
raivoisasti syyttäen primadonnaa. Tämä ojentaa ristissä olevat kätensä
rukoillen häntä lähtemään, mutta äkkiä he lankeavat toistensa kaulaan.
"Mitäs ne nyt tekevät?" mutisi täti Wess. "Minä luulin, ettei tuo
partaniekka välittäisi tytöstä yhtään."
"Se on herttua", koetti Laura selittää. "Hän antaa anteeksi tytölle. En
oikein tiedä. Katsokaa tekstistä."
"— — karhujen salaliitto... seitsemänkymmentä senttiä... tietysti hän
sortui..."
Mezzo-soprano, primadonnan uskottu tulee ja lauletaan trio, joka
saavuttaa vain keskinkertaisen suosion. Lopuksi barytoni vetää
miekkansa ja primadonna lankeaa hänen jalkoihinsa.
"Nyt se suuttuu taas", kuiskasi täti Wess. "Kirjassa sanotaan tytön
laulavan: 'ma pelkään'. En ymmärrä miksi."
"Nyt tulee tenori", sanoi Laura. "Nyt ne selvittävät."
Tenori ryntää hatuttomin päin näyttämölle ja puhuu raivoissaan
barytonille painaen kätensä rintaansa vasten. Muut lauloivat italiaksi,
pariisilainen käytti ranskaa.
"En ymmärrä miksei hän nai tyttöä ja sillä hyvä", kertasi täti Wess.
Näytös läheni loppuaan, primadonna esitti suuren kohtauksensa, jossa
hänen äänensä kiipee C:hen altista, ja venytti ääntään niin, että täti
Wess alkoi pelätä. Kun hän lopetti jyrisi huone aploodeista ja kolme
kertaa hänet huudettiin esille. Seurasi sitten kaksintaistelu barytonin
ja tenorin kesken ja jälkimäinen kuolettavasti haavoittuneena kaatuu
ystäväinsä käsiin laulaen katkonaisia säveliä. Kööri, jonka muodostaa
kaupungin vahti ja väestö, kokoontuu näyttämön taustalle. Soprano ja
hänen uskottunsa palaavat. Basso, mustapartainen, häränniskainen mies,
jakaa köörin kahtia ja astuu rampin luo. Pojaksi puettu kontra-altto
ilmestyy. Soprano asettuu paikoilleen ja loppu alkaa.
Viulut riehuvat ja valittavat yksiäänisesti kaikki käyvät käyden
kuin tarkan koneen yhtenäiset osat. Muutamat jymähtelevät väliin,
johtaja riehuu ja ikäänkuin puikkonsa kärjellä vetää säveleet esille
ja torvet soivat, bassoviulu jyrää ja huilut ja pillit virittävät
monimutkaisen sävelkokoomuksen. Kaikki näyttämöllä olevat laulavat.
Soprano keskellä ylimmässä äänilajissaan koko ruumia väännellen ja
pään heilauksilla äänet ilmoille lähettäen. Oikealla basso jyräyttelee
väliin: "kirottu, riittämätön" ja sopranon vasemmalla puolella barytoni
mörää käsittämättömiä sanoja rintaansa lyöden ja miekallaan osottaen
kaatunutta tenoria, kauempana vasemmalla kontra-altto ojentelee käsiään
ja saa soinnun kuulumaan sopranon äänten välipaikoilla. Ja tenoori
nousten toisen käsivartensa nojasta ystävänsä varaan, kannattaa
sopranon ääntä. Hänen taakseen muodostaa kööri puoliympyrän, naiset
toisella miehet toisella puolen. Niissä olisi ollut paljon toivomisen
varaa. Näyttivät säästäväisyyssyistä kaikkialta kokoonhaalituilta.
Naiset olivat lihavia, vanhahkoja ja hirveän rumia; miehet laihoja,
luisevia, huonosti sopivissa puvuissa. Mutta ne oli hyvin harjoitettu
ja liikkeet tulivat yhtaikaisesti ja he lauloivat: "oi hirmu,
kauhistus."
Finalessa kaikki astuivat askeleen eteenpäin ja ottivat uudelleen
edellisen korkeammassa äänilajissa. Sopranon ääni kiipesi kattovaloihin
asti. Orkesteri yritti kaksinkertaisin voimin ja johtaja huhtoi koko
ruumiillaan. Vielä jyräytti basso kirouksensa ja soprano nousi altto
C:hen ja piti sitä yllä niin kauan että kööri ennätti neljä kertaa
julistaa: "oi hirmu, kauhistus."
Sitten laskeutui johtajan puikko jyrähdykseen kaikkien äänten ja
soitinten virittäessä mahtavan loppusäveleen, tenori kaatuu huudahtaen,
soprano pyörtyy ja — —- esirippu laskee.
Aploodit raikuvat. Uudelleen ja taas vaaditaan loppukohtaus. Tenori
nousee ja tarttuu barytonin ja sopranon käsiin, kaikki kumartuvat
yhä uudelleen. Sitten esirippu laski viimeisen kerran, kruunun valot
syttyivät ja pojat alkoivat huutaa: oopperakirjoja. Sanat ja säveleet!"
Tämän viimeisen väliajan Laura oli aitiossa rouva Cresslerin,
Corthellin ja Jadwinin kanssa. Toiset lähtivät katselemaan eräältä
parvekkeelta alas lämpiöön. Aitiossa Corthell kertoi, kuinka Pariisin
suuressa Oopperassa "L'Africainea" näytettäessä koko näyttämön yläosa
kääntyy ylösalaisin. Jadwinin arvosteluun, että vaikutus ei ole hyvä,
kun näyttelijät eivät käänny mukana, julistavat poroporvarilliseksi
rouva Cressler ja Corthell. Mutta juuri kun hän on vastaamassa,
kysäseekin rouva Cressler taiteilijalta, kuka on muuan punapukuinen
rouva keskipermannolla, Gretrykö?
Silloin jäävät Jadwin ja Laura sivuun ja kapitalisti rientää nopeasti
täyttämään tilaisuutta puhutellakseen häntä. Tyttö huomasi pian
hämmästyksekseen, että mies koetti miellyttää häntä, ja ennenkuin he
olivat kymmentä lausetta vaihtaneet, oli tämä jo lausunut kömpelön
imartelun. Ilmeisesti ei hän ollut tottunut nuorille tytöille seuraa
pitämään. Laura käsitti tehneensä häneen vaikutuksen. Hänkin tutkisteli
uteliaana miestä. Tämä oli vankkatekoinen kuin kaksi Corthellia, kädet
isot ja leveät, liikemiehen kädet, jotka osasivat tarttua ja pitää
kiinni. Nuo voimakkaat kädet ja tarkat tyyneet silmät voivat ajaa
määrättyä tarkoitusperää hirveällä voimalla ja ne saattoivat yrittää,
yrittää sitkeästi kunnes tarkoitus oli saavutettu. Ja kuinka laajoja
asioita nuo käsivarret voivat käsittää. Jonkun rahavaltiaan manööveri
oli tänään kaatanut toisen ja kuulun oopperan sävelten lomissa miehet
kuiskailivat siitä ja yksi heistä tänä hetkenä taisteli pelkän
olemassaolonsa puolesta. Jadwin oli sen kaiken nähnyt. Romahdukseen
koskemattomana oli hän kuitenkin ollut sitä lähellä aavistaen ja edeltä
nähden tapaukset, jotka romahdukseen johtivat. Taas kuuluivat nuo
häirinneet äänet:
"— —- pelottava oli se kohtaus Kauppakamarissa tänään. Herran poika. He
taistelivat keskenään, kun Karhut alkoivat työntää vehnää junamäärin."
Ja äkkiä tämän musiikkidraaman väliajalla tuli Lauran mieleen
ajatus, että samana hetkenä toinen suuri draama tapahtui lähimailla
yhtä värikkäänä, romanttisena, intohimojen kuohuttamana, mutta
todellisempana, uusiaikaisena, koskien elettävän elämän ytimiä. Ja
tässä istui Jadwin iltapuvussa hyvätuulisena kuunnellen kaunista
musiikkia, josta ei välittänyt, ja katsellen noita asentoja ja
liikkeitä. Kuinka vähäpätöiseltä tämän täytyikään hänestä tuntua.
Laura oli hämmästynyt. Hän oli ylpein ryhdin lähestynyt tätä miestä ja
päättänyt häntä nöyryyttää sen epäluuloisen ensi katseen takia. Ja nyt
hän istui häntä tutkien ja huomasi kiintyvänsä tutkimukseensa. Vaikka
hän tunsikin, ettei tämä mies voinut seurata hänen ensi liikutustaan
alkunäytöksen ajalta, oli hänessä kuitenkin jotain ihailtavaa. — Olipa
tämä hänen tapoistaan, sanoi Laura sitten itselleen. Aina hän oli
odottamaton, aavistamaton. Miehet ovat omituisia olentoja, arvoituksia
itselleenkin.
"Minusta on niin hauskaa, että tekin pidätte tästä", kuului Corthellin
ääni hänen takaansa. "Tiesin että te pitäisitte. Ei ole mitään, joka
niin vaikuttaa tunteisiin ja teidän luonnollanne — —."
Hän oli nainen taas kaikkine rajotuksineen ja hän tunsi, että
suhteensa Corthelliin oli aina oleva sukupuolisuhde. Jadwinin
suhteen oli asianlaita toinen. Hän oli tuntenut tämän miehekkyyden
voimakkaammin kuin oman naisellisuutensa. Heidän keskensä oli enemmän
antaa ja odottaa, toverillisempaa, tasa-arvoisempaa. Corthell puhui
vain hänen sydämestään ja hänen sydämelleen. Mutta Jadwin antoi hänen
tuntea, että häneltä oli pääkin.
Oopperan loppunäytös oli vetänyt niin tarkoin hänen huomiotaan.
Taiteilijat tulivat ja menivät, orkesteri valitti ja jyrisi, yleisö
aplodeerasi ja lopuksi tenori velvollisuuden tunnossa tempautui
sopranon käsistä ja vedoten säälittömään kohtaloon ja taivaaseen ja
julistaen elämän kunnian tyhjyyttä puhkesi kyyneliin särjetyin sydämin
ja ystävänsä basso vei hänet pois näyttämöltä. Viidennen kerran pyörtyi
soprano kärsivällisen uskottunsa syliin. — Yleisö muisti äkkiä hattunsa
ja takkinsa, alkoi hälistä ja monet seurueet olivat jo ulkona kun
esirippu lasti.
Cresslerit vieraineen olivat viimeisten joukossa eteisessä. Mutta
tuntiessaan ensi viiman ulkoilmasta kuului huudahduksia: "sataa."
"Sataa aika lailla."
Niin oli laita. Ilma oli lämminnyt nopeasti ja lumi oli muuttunut
rännäksi. Ne jotka eivät olleet tulleet vaunuissa tai joiden vaunut
eivät olleet vielä saapuneet, olivat hämmästyksissään. Monet
menettivät malttinsa. Naiset riitelivät miehilleen sateenvarjoista. Ja
kiihkeästi heilahtelivat sulat. Siellä ja täällä sadetakkiset miehet
sateenvarjoja käsissään etsivät herrasväkiään.
Kadulla ja katukäytävällä näytti vallitsevan selvittämätön sekamelska;
poliisit komentivat nuijat käsissä; nuoret miehet, hatut ja hansikkaat
märkinä, etsivät ajopelejään. Ja äänten yli kuului jättiläiskokoisen
kultareunuksisen miehen huudot. Ajurit vastasivat ja ajoivat esiin ja
märät sadetakit heijastelivat valoja heidän riidellessään poliisin
kanssa. Vaunun ovet läjähtelivät, pyörät solisivat kuin tykkien lavetit.
"Haen ajurinne, herra?", lausui ryysyinen puolikasvuinen poikanen
Cresslerille.
"Joudu sitten", vastasi tämä. Sitten kohottaen ääntään, sillä meteli
kasvoi yhtenään, huusi hän: "Mikä on numeronne, Laura? Tytöt ensin —
93. Kutsu tänne se, poika. — 93 — pian."
Vaunut tulivat. Nopeat hyvästit. Laura kiitteli rouva Cressleriä
hauskasta illasta. Corthell saattoi heidät vaunuihin ja tullen mukaan
sulki oven.
Laura nojautui nahka-istuimelle. "Millainen ilta", hän mutisi.
Matkalla tytöt pyytelivät taiteilijaa, joka tunsi oopperan hyvin,
hyräilemään tai viheltämään enimmin miellyttäneitä aarioita. Joka
kerran olivat he ihastuneet. Kaunista, ihanaa.
Mutta täti Wess oli yhä tyytymätön. "En ymmärrä", selitti hän,
"miksei se suippopartainen mies nainut sitä tyttöä, sillä hän siitä
olisi päässyt. Juuri kun olivat saada asian selväksi, hän taas alkoi
metelöidä ja takoi rintaansa ja meni pois. Minusta sellainen on hullua."
"Mutta herttua, nähkääs. Se joka lauloi bassoa — —." Page koetti
selittää.
"En voinut sietää häntä", väitti täti. "Hän riehui niin hirveästi."
Mutta yleisö oli kiinnittänyt hänen mieltään, avokaulapuvut varsinkin.
"En ole mokomia ennen nähnyt. Sekin nainen siinä vieressä.
Huomasitteko?" Hän kohotti silmäkulmansa ja puristi huulensa yhteen.
"Minä en sano mitään."
Vaunut vierivät himmeneviä katuja pitkin pohjoispuolelle, jossa
Dearbornit asuivat. Hevosen askeleet kuuluivat sattuvan loiskivaan
räntään, joka peitti katukivityksen. Vaunun valjussa valossa näyttivät
tyttöjen kasvot kalvakoilta. Sadepisarat jättivät sekaisia viivoja
akkunoihin. He ajoivat alas Wabashawanyä ja kulkivat yli tyhjeneväin
State ja Clark katujen.
Laura oli ajatuksissaan ja puhui vain vähän. Oli ollut suuri ilta
— — enemmän muun kuin musiikin takia. Corthell oli taas kosinut ja
hän oli hetken innostuksessa vastannut kehottaen. Heti sen jälteen
oli hän puhunut kapitalisti Jadwinin kanssa ja oli tyyntynyt. Kylmä
ilma ja sade olivat hänen polttavia poskiaan jäähdyttäneet. Hän kysyi
nyt itseltään, rakastiko hän rehellisesti tuota taiteilijaa. Ei. Ja
vaunujen kulkiessa läpi liikeosan sanoi hän itselleen, ettei hän voisi
mennä tämän kanssa naimisiin. Hän oli tehnyt vääryyttä tälle, mutta
hän piti niin siitä, että tämä rakasti häntä ja hän olisi halunnut,
että tuo mies olisi osottanut hänelle huomiotaan niillä lukemattomilla
pikku tavoilla, joita hän niin hyvin osasi.
Sana: "En rakasta teitä. En voi tulla vaimoksenne", oli nyt oleva
ratkaiseva. Hän menisi eikä Laura olisi sitä halunnut.
Mutta äkkiä hänen ajatuksensa keskeytyivät. Hän oli katsellut vaunujen
akkunasta pimeään ilmaan ja niiden kääntyessä Jacksonilta La Salle
kadulle näki hän konttorihuoneustojen kadun kummallakin puolella olevan
valaistut ja huudahti hämmästyksestä. Siellä olivat konttoristit ja
kirjanpitäjät täydessä työssä. Ja käytävillä oli väkeä miltei niin
kuin päivällä. Juoksupoikia kiirehti edes takaisin ja kadunkulmissa
seisoi miehiä vakavasti keskustellen. Koko seutu oli valveilla ja kello
oli yksi yöllä.
"Mitäs tämä merkitsee?", mutisi hän.
Corthell ei voinut selittää, mutta Page huudahti: "Minä tiedän. Landry
kertoi. Pörssikauppiaiden konttoreissa ollaan ylityössä..Helmick-juttu,
tiedättehän."
Laura hämmästyi. Siinä oli taas tuo toinen draama, tragedia, toimessa
läpi yön, samaan aikaan kun hän ja ne muut olivat kukkien ja musiikin
parissa. Tämä tuntui valtavalta, hirvittävältä. Tämä näytelmä oli
pörssiin kuuluva, jossa miljoonat viljabushelit virtana vilisivät
ja miljoonat dollarit kierivät ja tuhannet miehet täyttivät ilman
taistelun melskeellä. Niin, täällä oli draama kuoleman vakava ja sen
kaiku kuului taiteen pyhäkköön asti ja pistäytyi italialaisen musiikin
ja kohteliaan keskustelun lomaan ja maailman nukkuessa se piti hereillä
noita konttorirakennuksia. Hirveätä oli tämä työn touhu läpi yön. Se
oli kuin kenttäsairaala taistelun jälkeen, sairaala ja kenraalien
neuvosto. Päivän haavoja lääkittiin, kuolleet laskettiin ja samaan
aikaan kapteenit ja komentajat suunnittelivat päivän koittaessa alkavia
armeijan liikkeitä. —
"Siksi ne ovat täällä", jatkoi Page. "Tuossa on Rookery ja tuossa
Constable talo, jossa Helmickin konttorit ovat. Ja katsokaas tänne."
— hän kohotti taka-akkunan verhoa — "tuolla on Kauppakamari, jossa
viljapörssi on — siellä keinotellaan vehnällä ja maissilla."
Laura kääntyi katsomaan. Kummallakin puolella loistivat valaistut
konttoriakkunat. Mutta perällä kirkastuvaa taivaanrantaa vasten
näkyi synkkä rakennuksen otsikko. Se oli illan viime vaikutus.
Valaistut konttorit, tihkusade ja taustalla musta painava kivirykelmä,
pörssitalo, joka sokein kaamein silmin sfinksin lailla tuijotti
äänettömänä, elottomana sateiseen yöilmaan.
2.
Laura Dearbornin syntymäpaikka oli Barrington, Worcester-kauntissa
Massachusettsissa. Siellä olivat sekä hän että Page asuneet isänsä
kuolemaan asti, joka oli sattunut juuri kun Page oli keskikoulu-iässä.
Äiti, pohjois-KaroIinan tyttäriä, oli kuollut kauan ennen. Lauran
kasvatus oli ollut tavallisuudesta poikkeava. Keskikoulun jälkeen
oli isä pitänyt hänellä kotiopettajaa, jona oli eräs varaton
Harvardin jumaluusopillisen tiedekunnan tutkinnon suorittanut.
Tyttö oli kunnianhimoinen ja opettajan tehtävä oli vain ohjata
hänen lukujaan. Pian oppi hän ranskaa ja tunsi Racinen miltei yhtä
hyvin kuin Shakespearen. Kirjallisuus tuli hänen intohimokseen.
Hän ahmi Tennysonia ja Victorian ajan runoilijoita ja tunsi hyvin
Uuden Englannin runoilijat ja tieteelliset kirjailijat. Nykyajan
novellikirjailijoista ei hän välittänyt. Väliin hän alentui lukemaan
Howellsia.
Pikku myllyään hoidellen ei Dearborn ollut omaisuuksia voinut koota ja
kun Laura paikkakunnan lakimiehen kanssa selvitteli pesää, huomattiin,
että rahaa oli juuri niin paljon, että niillä sai Pagelle matkalipun ja
seminaarikurssin maksetuksi.
Cresslerit kuultuaan Dearbornin kuolemasta olivat kutsuneet tytöt
Lännelle ja olivat luvanneet ottaa turviinsa Pagen hänen kouluaikanaan.
Laura oli lähettänyt sisarensa heti, mutta oli itse viivytellyt.
Onneksi ei tyttöjen tarvinnut olla pelkän isänperintönsä varassa.
Dearbornilla oli sisar — täti Wessin kaksoissisar — joka oli naimisissa
ivarakkaan Bosionin kauppiaan kanssa ja tämä oli jo aikoja ennen
sijottanut tyttöjen varalta rahaa, jota oli maksettava heille isän
kuoltua. Vuosia oli tämä summa kasvanut korkoja, ja kun tytöt astelivat
kotikaupunkinsa hautuumaalta yksin maailmassa, tiesivät he että olivat
riippumattomat.
Kaksi vuotta Laura ajatteli asioitaan vanhassa vankassa
siirtokunta-aikaisessa talossa, jonka avoimien takkojen ääressä
Amerikan vallankumoussotilaat olivat kattiloitaan heilutelleet. Isä ja
äiti olivat kuolleet, Bostonin täti myös. Sukulaisista oli vain täti
Wess jälellä, Page oli koulussa Geneva Lakella parin tunnin matkan
päässä Chicagosta. Cresslerit olivat lähimmät ystävät. Täti Wess, leski,
asui myös Chicagossa. Kaikki viittasi lännelle päin. Hänen elämässään
oli yksi kausi päättynyt.
Sitten oli hänellä kunnianhimonsakin. Se tuskin oli hänelle
itselleenkään selvillä, mutta epämääräisesti hän kuvitteli itseään
jonain kaukaisena päivänä näyttelijättärenä, tragediennenä, esittämässä
jotain Shakespearen sankaritarta. Tämä oli enemmän toive kuin halu,
mutta sitä ei voinut toteuttaa Barringtonissa, Massachusettsissa.
Vuoden hän viivytteli, lykkäili ratkaisua päivästä toiseen, haluamatta
jättää vanhaa kotia ja hautaa tuolla Metodisti-Episkopaalisen kappelin
takana olevassa hautausmaassa. Kahdesti hän tällä ajalla kävi Pagen
luona ja kummallakin kerralla suuri kaupunki veti häntä lumouksellaan.
Kummallakin kerralla kotikaupunki pieneni hänen arviossaan. Se oli
sievä, mutta surkean ahdas. Elämä oli ikävää, Uuden englannin tapain
ankaruus painosti, se tuntui jonkinlaiselta uskonnolliselta menolta,
jonka papitar oli Vanha Neito ja harras sanankuulija Vanhapiika,
palvottava asia oli Suuri Rumuus ja jumalanpalveluksena loppumattomat
Kotitehtävät. Häntä inhotti.
Että hän oli episkopaali ja mieluummin luki rukouksensa kuin kuunteli
presbyteripapin niitä kirjoittamistaan papereista lukevan, sitä
pidettiin jonkinlaisena pakanuutena, miltei ihmissyöjäasteelle
kuuluvana. Kun hän otti siivojanaisen tai -miehen tekemään kotitöitä,
tunsi hän koko kylän tuomion niskassaan kuin olisi hän laskeutunut
jollekin alemmalle asteelle.
Ratkaisu tuli, kun Laura meni yksin Bostoniin kuulemaan Modessaa Maria
Stuartissa ja Macbethissa ja palattuaan antoi puolittain ymmärtää,
että hänellä oli halu tehdä jotain sentapaista. Joukko diakonissoja
saapui presbyteripapin johtamina hänen luokseen käännyttämään häntä. He
ennättivät tuskin sanoa asiataan, kun Lauran äidiltään perimä eteläinen
luonto nousi ja "komitean" jäsenet havaitsivat pian olevansa kadulla
katsellen toisiaan sen väkivaltaisen purkauksen hölmistyttäminä,
joka kauan pidätetyn kiukun voimaila oli syöksynyt heitä vastaan ja
pyyhkäissyt heidät ulos talosta.
Samaan aikaan Laura vuoteelleen heittäytyneenä itki niin
väkivaltaisesti, että ruumiinsa nytkyi kiireestä kantapäähän. Mutta
vähimmässäkään määrässä hän ei katunut sitä mitä oli sanonut eikä
kulunut kuukautta ennenkuin hän oli matkalla Chicagoon, tulevaan
kotiinsa. He ostivat talon pohjoispuolelta ja täti Wess tuli
asumaan heidän kanssaan. Muuttoaan odotellen he asuivat läheisessä
perhehotellissa. Cresslerin kutsu oli tullut kylläkin sopimattomaan
aikaan, juuri kun he olivat muuttohommissa. He olivat kyllä yhden yön
nukkuneet uudessa kodissaan ja oli heidän täytynyt pukeutua lampun
valossa sisustamattomissa huoneissa. Vain italialaisen oopperan ja
aition kiusaus oli heidät saanut suostumaan tällaisena aikana.
Oopperan jälkeisenä aamuna kun Laura heräsi vuoteessaan, joka oli
miltei ainoa huonekalu siinä huoneessa, oli ensi ajatuksenaan
tietoisuus siitä, että kova päivätyö odotti. Ulkona satoi vielä,
huone oli kylmä, vain öljykamiinin huonosti lämmittävä ja akkuniin
ripustettujen tilapäisverhojen kautta tunkeutui sisään Chicagon
sadepäivän himmeä valo.
Kaikki tuntui surkealta ja hän katui, ettei ollut pysynyt hotellissa,
kunnes uusi koti olisi kunnossa. Mutta kun sielläkin oli juuri kuu
täysi, oli pidetty parempana muuttaa. Hän oli luullut, että kaikki
olisi kunnossa viikon päivinä.
Hän nousi istualleen ja katseli hartiat väristen teatteripukua, joka
roikkui kaasulampun kannattimesta. Keittiössä kuului uusi palvelustyttö
laittavan aamiaistulta ja käry ilmaisi, että lämmittäjä kokeili uutta
lämmityslaitosta käyntiin. Huoneessa oli kaikki sekaisin, laatikoita,
paketteja ja muutteita lattialla ja tuoleilla.
Viereisessä huoneessa kuului täti liikuskelevan ja hän rupesi
herättelemään Pagea töihin. Tämä valitti kylmää, sanoi haluavansa vielä
nukkua, kunnes öljylämmityslaitos alkaisi lämmittää ja kehui eilisiä
hauskuuksia.
Mutta ennenkuin he ennättivät vetää pitkää tikkua siitä, kuka
lämmityslaitoksen sytyttäisi, tuli täti sisään täysin puettuna ja
laittoi lämmityksen kuntoon. Samalla hän moitiskeli uutta palvelijaa:
"En tiedä osaako se töitään tehdä, kun ei saa tulta syttymään. Minä
kehotin teitä ottamaan vain vuokratun kerroksen."
"Ei hätää, täti", sanoi Laura. "Kyllä minä sen kamiinin tunnen. Puen
pian ja tulen katsomaan."
Kello oli jo kymmenen, kun he saivat keittiön pöydän ääressä syöneeksi
aamiaisensa, jonka jälkeen Page sanoi: "Mihinkäs käydään ensin käsiksi?"
"Landry Courtilla ei ole työtä tänään ja hän lupasi tulla auttamaan
tänne", sanoi Laura ja täti hymyili. Landry oli ilmeisesti rakastunut
Lauraan ja kaikki tässä sen tiesivät. Täti piti juttua lapsellisena ja
puheli aina "siitä pojasta."
Mutta Page oli vakava, kun se juttu tuli esille. Landry oli siisti
poika, ahkera ja eteenpäin pyrkivä, ja jos Laura ei tarkottanut totta,
oli väärin pitää häntä tuolla tavoin roikkumassa.
"Pelkäänpä, että pikku tyttömme itse katselee erästä ahkeraa poikasta",
sanoi Laura iskien tädille silmää, kun siitä jutusta tuli puhe. Ja
vastaus kuului aina:
"Kyllä sinä tiedät, Laura, etten minä pidä tuommoisesta ja siksi sinä
niin sanotkin." Ja vedet tulivat hänen silmiinsä ja hän tavotteli
sanoja jatkaessaan: "Ei sinun tarvitse sanoa minun juoksevan kenenkään
miehen perässä, siksi paljon minulla on oman arvon tuntoa ja Landry
Court on hyvä ystäväni eikä muuta."
Ja Laura muisti Shakespearen lauseen: "Tuo vastalause on kovin kiivas,
neitisein."
Aamiaisen jälkeen Landry tulikin. Hän katsoi pitkään Lauraan, joka otti
paperikääreitä lasi-astiain ympäriltä ja sanoi Pagen juuri kulkiessa
ohi: "Minä myöhästyin vähän, kun toimittelin asioita ennen tuloani.
Minä ilmoitin lehden lähetettäväksi tänne, ja soitin hotelliin, että
toimittavat postin tälle osotteelle ja annoin sanan kaasuyhtiölle, että
avaavat johdon. — —"
"Se oli hyvä", sanoi Laura.
"Minä ajattelut, että niin pitäisi, ja mies tulee kohta tänne
laittamaan. Ja sitten minä tilasin jääpalan päivässä ja käskin
toimittamaan telefoonin. Ja maitopuodissa kävin sanomassa maidosta...
Mitäs olisi ensin tehtävää?"
Hän riisui takkinsa, kääri hihansa ylös ja kävi laatikoiden kimppuun,
joita oli joka paikka täynnä. Tytöt kuulivat hänen keittiövasaralla
aukoilevan niitä. Ja aika ajoin kuului huuto: "Mitäs tällä oviverholla
tehdään?... mihin tämä lamppu pannaan, Laura?"
Laura saatuaan lakiastiat esille tuli alas ja he ripustivat yhdessä
vastaanottohuoneen verhot. Landry hommasi apumieheltä ruuvitaltan ja
vasaran sekä kysyi messinkinauloja ja toi portaat, joita pitelemään
asetti Lauran. Tämän ohjeitten mukaan hän sitten asetti ruuvit. Sen
jälkeen he yhdessä kiinnittivät verhot puuhun. Siinä sattuivat heidän
kätensä yhteen. Page ja täti ainoat yläkerroksessa. Kokki ja apumies
kolistelivat keittiössä.
"Kylläpä teille", sanoi Landry, "tulee kaunis toti." Hän mietiskeli
kraakia, jota oli valmistellut sopivassa tilaisuudessa käytettäväksi.
Se koski Lauran silmiä ja tämän kykyä ymmärtää häntä. Näin oli
hän aikonut alkaa rakkautensa tunnustamisen. Mutta eilen oli tuo
taiteilija yrittänyt pitää Lauran itsellään koko illan. Nyt oli
hänen vuoronsa ja tämä kotoisten toimien päivä tuntui hänestä paljon
mielukkammalta kuin koko oopperakomeus. Tänä aamuna Lauran ja hänen
suhteensa tuntui vapaalta kaikista muodollisuuksista ja olevan täynnä
tilaisuuksia. Ei tosiaan ollut Laura näyttänyt hänestä kauniimmalta...
Hänellä oli punertava aamupuku ja tukkansa oli vapaissa kiemuroissa.
"En nähnyt sinua Ollenkaan eilisiltana", nutisi hän.
"Ethän koettanutkaan."
"Toisen vuoro oli. — — Sanos kuinka usein saan käydä täällä, kun saatte
kaikki kuntoon? Kahdestiko viikossa — — vaiko kolmasti?"
"Niin useinko muka sinä tahtoisit käydä minua katsomassa, Landry?
Minustahan on tulossa vanhapiika. Eihän sinun aikasi saa kulua
semmoisen kanssa."
Landry pani urhoollisesti vastaan. "Hän oli väsynyt nuoriin tyttöihin.
Hyvähän oli niiden kanssa tanssia, mutta kun pääsee siitä ijästä, niin
haluaa jutella jonkun kanssa, jolla on älyä. Niin älyä. Viisi minuuttia
sellaisen kanssa. — —"
"Ihanko totta, Landry?" kysyi Laura vilpittömästi.
Mies vannoi kämmentään iskien.
"Tällaisen vanhanpiiankin kanssa?"
"Vanhapiika", kertasi Landry. "Et näy ymmärtävän minua. Kun katson
silmiisi. — —"
Samassa toi tyttö kuitin ilmoittaen, että viimeinen kuorma kivihiiltä
oli saapunut. Lauran täytyi mennä keittiöön katsomaan, oliko uuni
jo kunnossa. Ja sitten tuli kaasumies tuoden mittarin ja Landry sai
näyttää hänelle paikan. Puolen tunnin päästä vasta he pääsivät Lauran
kanssa vastaanottohuoneeseen työhönsä.
"Niin paljon tehtävää", sanoi Laura. "Olipa hyvä että tulit auttamaan."
"Sinun tähtesi tekisin vaikka mitä, Laura", hän huudahti tytön sanain
rohkaisemana... "Mitä vaan. Sinä tiedät ken. En vain siksi, että
haluaisin sinun pitävän minusta, vaikka sitäkin sydämessäni haluan,
vaan siksi, että haluan olla luonasi." Ja osoittaen koko kalustoa sanoi
hän peloittavan vakavasti: "On kuin kaiken tämän tautta pääsisin sinun
elämääsi osalliseksi. Et usko, kuinka vaikuttaa mieheen tieto, että on
hyvän ja rakastettavan naisen toveri."
"Landry, mutta eihän minulla ole kaikkia noita ominaisuuksia. Pistäppäs
koukku tuohon."
Hän ojensi verhon reunaa tätä kohden, mutta Landry tarttuikin hänen
käteensä, kohotti sen huulilleen ja suuteli sitä. Tyttö ei sitä estänyt
ja kuin ei olisi huomannutkaan huudahti: "Oleppas nyt huolellinen,
poikaseni, ihanhan saat minut pistämään sormeeni. Kas mitä teit!"
Poika oli heti täynnä katumusta ja tarttuen tytön käteen sanoi:
"Olenpas minä kolho. Mihin sattui."
Laura näytti paikkaa ja toinen tietysti heti suuteli sitä.
"Kuinka hupsua", sanoi tyttö. "Niinkuin en olisi kyllin vanha.— —"
"Et sinä niin vanha ole, ja jonain päivänä sinä menet kanssani
naimisiin."
"Älä ole tyhmä, Landry. Päästä nyt jo käteni."
"Enpä päästäkään. Se on minun. En laske sitä, ennenkuin sanot, että
annat sen jonakin päivänä minulle."
"Ikäänkuin sinä totta tarkoittaisit", sanoi tyttö haluten pitkittää
näytelmää. Oli niin hauskaa tämän sievän poikasen rakkaus.
"Tarkoittaisit?" kertasi Landry. "Et aavista kuinka totta tarkotan.
Laura, en voi ajatella muuta."
"Pitäisikö minun uskoa tuota. Kuinka monelle tytölle olet sen jo tänä
vuonna sanonut?"