Laura nyykytti päätään: "Niin kai on."

"Sanoit, että hän tuntui ystävälliseltä, jalomieliseltä mieheltä. Hän

on hyväätekevä lisäksi. Hän kannattaa sunnuntaikoulua länsipuolella ja

harrastaa sitä enemmän kuin liitettään. Hän haluaisi luoda Chicagon

suurimman pyhäkoulun. Mutta en tahdo antaa hänestä sellaista kuvaa kuin

olisi hän lellukkamainen mies, ei, hän on hieno mies. En kehu häntä

siksi, että sinä hänestä rupeisit pitämään, vaan kun me tunnemme hänet

ja rakastamme häntä. Saat itse nähdä. Hän kokoo rahan kirkossa."

"Tri Wendellin kirkossa?"

"Niin, toisessa preshyterisessä."

"Minä olen epissopaali."

"Tiedän. Mutta Jadwin ei ole sininokkaista lajia. Meillä on ollut

puhetta osaston kustantamisesta lasten sairaalaan hänen pyhäkoulunsa

lapsille ja hän on luvannut kohottaa kaksinkertaiseksi summan, jonka

saa muualta kokoon. Lapsia on kahdeksansataa eikä kulu viikkoakaan

ilman että joku loukkaantuu tai sairastuu. Ja niin me, Charlie ja minä

ja Gretryt, aiomme panna toimeen näytelmän saadaksemme rahaa kokoon.

Jadwin pitää tuumasta ja arveli, että mahtaisiko sen neiti Dearbornin

saada mukaan. Sopisit niin hyvin. Älä nyt vielä kiellä äläkä myönnä,

ajattele asiaa. Jadwin niin haluaisi saada sinut siihen."

"Kernaasti tulisin, mutta en tiedä saanko aikaa, on niin paljon touhua,

ennenkuin pääsee asettumaan, ja isossa talossa on huolta. Mutta annan

kyllä sanan."

Rva Cressler kertoi tarkemmin siitä hyväntekeväisyysjuhlasta. Landry

Court tulee mukaan ja Laura voisi saada Corthellinkin ottamaan osan.

Page oli jo luvannut auttaa. Mutta asia oli vielä valmistamaton, niin

ettei siitä voinut paljon puhua. Palattiin siis lähtökohtaan.

"Tiedättehän", sanoi Laura kun tuli puhe Jadwinin liikemieskyvystä,

"että minä en tiedä hänestä mitään."

Mutta rva Cressler oli valmis antamaan selityksiä. Curtis Jadwin

oli kolmenkymmenen viiden ijässä. Oli alkanut ilman penniäkään

taskussaan. Oli syntyisin michiganilainen. Työtä tekeväin kunniallisten

farmari-ihmisten lapsi. Saanut vain vaillinaisen koulukasvatuksen, jäi

keskikoulu lopettamatta, kun pääsi liikemiespuuhiin erään ajuriliikkeen

osakkaaksi. Aikaa myöten osti hän liikkeen haltuunsa ja hoiti sitä

yksin. Joku chicagolainen oli hänelle velkaa ja tarjosi maksuksi

muutamia tontteja Wabash-avenyn varrelta. Niin tuli hän kaupunkiin.

Tonttien arvo nousi. Hän myi ne ja osti maita muualta päin, myi ja osti

taas, kunnes hänen haltuunsa oli joutunut joitakin kaupungin parhaita

liikepaikkoja. Herra tiesi kuinka paljon hän saa niistä. Nyt ei hän

enää osta ja myy. Omaisuutensa hoito antaa hänelle tointa kylliksi.

Hänellä on konttori Rookeryssä. Siinä on likellä pörssi ja lienee se

saanut hänet silloin tällöin mukaan pieneen kokeeseen. Mutta muuten

hän ei hyväksy keinottelua. Ei hänellä kyllä, kuten Charliella ole

siinä suhteessa vankkaa periaatetta. Hän voi uskaltaa pienen kaupan.

Ei ole mennyt naimisiin. Pari juttua on ollut. Ei varsin vakavia...

Ei vaan ole tavannut sopivaa tyttöä. Asuu Michigan» avenyn varrella,

likellä 21:nnen kadun kulmaa, eräässä noista samankaavaisista

kalkkikivitaloista. Täti pitää taloutta ja veljen ja sisaren pojat

ja tyttäret juoksevat siellä häntä verottamassa. Pitävät seuraa ja

riitelevät palvelijain kanssa.

Kävi jo myöhäiseksi. Vihdoin rva Cressler nousi.

"Kas, jopas on myöhä. Ja minä kun olen pitänyt sinua hereillä, vaikka

sinä mahdat olla väsynyt."

Hän teki lähtöä, ovelta vielä muistuttaen siitä näytelmästä. Laura

vastasi, että hän koettaa. Ja oli pian yksin. Hän kiipesi heti

vuoteelle, mutta muisti samassa ettei ollut peittänyt hiiliä, joka

tapa hänelle oli jäänyt Barringtonista. Niinpä hän nousikin pimeässä

ja tehtyään sen, oli pitkän aikaa polvillaan tulen ääressä, tuijottaen

hiilustaan ja ajatellen viimeisten viidenkolmatta tunnin kokemuksia.

Hän oli kaikitenkin täällä tavannut enemmän kuin oli osannut odottaa.

Ensin Sheldon Corthell, tyyni, viettelevä, kaunopuheinen. Sitten Landry

Court, suurenteleva, poikamainen, ja nyt — odottamatta — uusi tekijä,

tämä maailmanmies, liike-elämän herra, kypsä, kokenut, jota hän tuskin

tunsikaan. Tämä oli ihanaa, kiihoittavaa, elämä ei koskaan ollut

näyttänyt näin ihastuttavalta. Hänen ympärillään oli romantiikkaa. Ja

rakkaus, kaikista rakkain hänelle, tuli etsimättä.

Suuren kaupungin ensi vaikutus alkoi hälvetä. Hän näki sen nyt

ystävällisemmässä valossa. Ja yhä tuijottaen tuleen sanoi hän itsekseen:

"Luulenpa, että tulen täällä hyvin viihtymään."

3.

Eräänä maanantai-aamuna kuukantta myöhemmin Curtis Jadwin laskeutui

Rookery-talossa olevasta konttoristaan ja lähti Gretry, Conmerse ja

K:nin pörssivälitysliikkeen konttoria kohti, joka sijaitsi ivan

lähellä, Kauppakamaritalon alakerroksessa. Kello oli yhdeksän,

ilma oli kaunis ja La Salle katu oli tulvillaan ihmisiä, jotka

juoksivat konttorien ovien väliä. Cikealla oli Illinois Trustitalon

eteinen täynnä kontturisteja, juoksupoikia ja pankin liiketuttavia.

Vasemmalla Kauppakamarin etusivu katkaisi kadun; sen edestakasin

lentävät ovet kuvasivat keskeytymätöntä liikettä. Tämä oli ristiin

rastiin käyväin virtojen yhtymispaikka, jonka keskusta oli yhtenä

väkikuohuna. Sen lähellä jokainen joudutti askeleitaan ja yli kadun

oli mentävä juoksussa lukemattomain ajopelien lomitse ja vihdoin imasi

Kauppakamarin ovipyörre tulijan kitaansa.

Jadwin oli usein tämän nähnyt, ja vaikka olikin vailla mielikuvituksen

lentoa, oli hän kuitenkin väliin ajatellut, että tuon talon sisällä

mahtoi olla mahtava voima, joka piti kadun virtaa hallussaan, sitä

sisäänsä vetäen ja ulos työntäen. Sen sisällä kuohui suurin pyörtein

syvänne, kuin syväin vetten kuohu, joka imi kaupungin virrat kuin

suuren viemärin suuhun ja oksenti ne ulos, taas heti ne sisäänsä

nielastakseen. Alinomaa, joka kuin tämä toistui. Pelottava oli

kuohuna keskellä, mutta kaupungin laitoja kohti se laimeni, virta

tuntui siellä lempeänä vierivän. Mutta eipä pysähtynyt se vain

kaupunkiin, vaan ulottui kauas sen rajain ulkopuolelle. Yli koko

Pohjois-Lännen tuntui sen pyörre. Tuon syvänteen veto vaikutti koko

keskeisellä vehnäalueella. Ja se veti, veti kunnes läntisen Iowan

vilja-elevaattorien varastot alkoivat liikehtiä ja New-Yorkin kaduilla

miehet tunsivat sen keskihakuisen pohjavirran vedon jalkainsa alla.

Mutta vaikuttipa se keskipakoisestikin. Äkillisen luodepuuskan

vaikutuksesta saattoi tusina Europan pörssiä ja pankkia väristä

paniikin käsissä ja sen oikusta voi nälän kynsissä kuohua pohjoisen

Italian viininviljelysseudut tai läntisen Preussin kivihiilialue. Tai

kun se täytti kaikki paikat, saattoi Venäjän arojen nälkäinen musikka

tai nääntyvä tuli Ganges-virran rantamilla äkkiä tuntea saavansa syödä

kylläkseen ja kantoi kiitosuhrin jumalankuvalleen.

Täällä Amerikan ytimessä, keskellä mannerta, Uuden ja Vanhan maailman

valtamerten välimailla, ihmisten tärkeimpäin asiain ydinten ytimessä

kohisi syvänne. Oli kuin olisi vehnä, kansain ravitsija, valtavassa

vyöryssään Länneltä Itään, täällä tavannut tiellään esteen ja

Niagaran lailla kuohahtanut alkuvoimaiseen ryöppyyn, maanjäristyksen

tai jäävyöryn tapaiseen, joka näytti raivoavan kiukuissaan, kun tuo

ihmiskourallinen uskalsi asettaa esteitä sen tielle.

Eipä ihme, että Cressler piti mahdottomana kenenkään hallita koko

vehnämarkkinoita ja kulkiessaan yli Jacksonkadun ajatteli Jadwin tätä

virtaa, joka sen ovien tautta virtaillen muistutti vehnätulvaa, joka

tämän paikan lautta virtaili Iowan farmeilta ja Dakotan maatiloilta

Europan myllyihin ja leipomoihin.

"Taitaapa olla perää siinä, mitä Charlie sanoo", ajatteli hän. "Kaapata

käsiinsä tämä virta — Herra Jumala."

Gretry, Conmerse ja K:ni oli aina hoitanut Jadwinin varovaiset

kauppavaihdot. Conmerse oli kuollut jo aikoja sitten, mutta liikkeellä

oli vielä vanha nimensä. Se olikin pörssin vanhimpia, ja oli se

tunnettu vanhoillisuudestaan, ollen enemmän Karhu- kuin "Härkä"-liike.

Se oli erittäin varakas ja merkitsevä. Se ei yllyttänyt maalaisia

eikä pikku seikkailijoita keinottelemaan, sillä se tiesi hyvin, että

ne eivät pysty maksamaan suuria tappioita, vaan jättävät välittäjän

niskoille epäonnistuneen yrityksen vastuun. Sen ystäviä olivat suuret

voimakkaat karhut, jotka saattoivat tanakasti karttua vankimpaan

härkään ja kaataa sen. Siten ei liike välittänyt "sivullisista",

"yleisöstä" — Lampaista. Nämä olivat arkoja hölmistyneitä, olijoita,

joiden olo La Salle-kadulla oli samanlaista kuin koiranpennun paikka

pantterin häkissä; lampaat, joista Härät yhtä vähän välittivät

kuin Karhutkaan, mutta jotka murskaantuivat heidän tuimasti yhteen

törmätessään.

Jadwin ei mennyt suorastaan Gretryn päätoimistoon, vaan poikkesi

sisään Kauppakamarin pääovesta, ja tullen ohi portaiden, jotka

kummallakin puolen nousivat "pörssin" permannolle, astui hän

liikkeen vierashuoneeseen. Kaikilla suuremmilla välitysliikkeillä

oli täten ovi kadulle ja toinen sisäänpäin pörssitaloon, Gretry

oli vakavasti haastanut häntä tulemaan ja hän halusi tietää, miten

vehnämarkkinat käyvät, ennenkuin tätä tapaisi. Huone oli iso ja

valaistu kaasuliekeillä. Koko sen ovea vastapäätä oleva seinä oli isona

mustana tauluna, jonka sarekkeilla oli liitunumeroita. Sen edessä

oli tuoleja, joilla istui epämääräisiä huonosti puettuja olentoja,

vanhoja ja nuoria, joiden silmät olivat väsyneen näköiset ja ulkomuoto

sairaloinen; he tupakoivat ja kuleksivat tai tarinoivat keskenään.

Taulun edessä olevalla parvekkeella seisoi poikanen paidanhihat ylös

käärittyinä ja vieressä tikittävän telegraafin mukaan pisteli hän

salaperäikiä, tuskin ymmärrettäviä taikamerkkejä sarekkeille, joiden

yllä seisoi osakkeiden ja obligatsionien nimikirjaimia tai sanoja kuten

"kaura", "silava" ja suurinna "kevätvehnä".

Huoneen ilma oli sakea tupakansavusta ja keskustelu kävi

vähä-äänisesti. Mutta kukaan ei näkynyt kiinnittävän huomiota mustaan

tauluun, jolla numerot alinomaa vaihtuivat. Huoneessa olijoista joku

istui siihen selin. Toinen tarkasteli lasejaan ja ryhtyi sitten

lukemaan kahden päivän vanhaa lehteä hitaasti, sana sanalta. Joka päivä

vetelehtivät nämä oliot täällä pureskellen sikarinpätkiä ja tavaillen

vanhoja lehtiä sekä kuunnellen katon läpi kaikuvaa pörssilattian

töminää ja huminaa. Muuan näistä, vanha, nukkavierutakkinen,

kuhmuhattuinen, siivoton vanhus tuntui Jadwinista tutulta, mutta hän ei

nähnyt tämän kasvoja, jotka olivat toisaalle kääntyneet ukon syödessä

vapisevin käsin voileipää.

Jadwin pani merkille, että vehnä oli 94:ssä ja poistui iloisena

päästessään huoneen tukahuttavasta ilmasta. Gretry otti heti vastaan.

Hän istahti ja hetkisen juttelivat miehet kaikenlaista. Gretry oli

iso, sileäposkinen mies, vankka kuin härkä. Pukunsa oli tietysti

sinistä sarkkia, hammastikku oli korvansa takana ja Ison Armeijan

nappi takinkäänteessä. He olivat läheiset tuttavat. Olivat samaan

aikaan tulleet Chicagoon, yhdessä kohonneet rikkaiksi, kuuluivat

samaan klubiin, aterioivat joka päivä yhdessä Kinsleyllä ja olivat

vuorolauantaisin toistensa ravurien rattailla. Keskikesällä ottivat he

vapaata ja lähtivät kalastamaan Geneva-järvelle Winconsiniin.

"Näin tuolla tuolla", sanoi Jadwin, "eteisessä vanhan miehen, joka

johti mieleeni Harguksen. Muistathan hänen yrityksensä juuri ennen

kuolemaansa! Kauanko siitä onkaan? Viisitoista, kaksikymmentä vuotia?"

Jadwinin mainitsema tapaus oli pörssitarinain säilyttämä miljoneeri

Harguksen tempaus, jonka tautta hän osti koko syyskuun vehnän ja

monisti omaisuutensa kolminkertaiseksi, sekä menetti sen seuraavana

vuonna joidenkin liittolaistensa juonen kautta. Hän oli kohottanut

vehnän kahteen dollariin ja ollut aikansa kaikkivaltias. Sen jälkeen

oli kauppoja arvioitu siihen verraten. Keinottelijat sanoivat: "Miltei

yhtä onneton kuin Harguksen juttu". "Aivan kuin Harguksen häviö".

"Suuri kuin Harguksen kaappaus".

"Jo siitä on kaksikymmentä", jatkoi Jadwin. "Jos Hargus eläisi, niin

ihmettelisipä hän nykyisiä liiketapoja. Kaksikymmentä vuotta. Me

vanhenemme, Sam."

"Luulenpa että näit itsensä Harguksen siellä", vastasi välittäjä. "Hän

ei ole kuollut, vanha savupiippuhattuinen, rasvatakkinen mies. Se on

Hargus."

"Mitä? Sama Hargus?"

"Sama tietenkin. Hän on täällä joka päivä. Saa konttoristeilta dollarin

silloin tällöin."

"Ettäkö tuo raunio olisi Hargus. En halua ajatella sitä enää." Ja

Jadwin istui hetkisen sanattomana.

"Niinpä niin", mutisi välittäjä jurosti, "Se oli Hargus."

Seurasi hetken vaitiolo, jonka jälkeen Gretry huudahti reippaasti:

"Halusin näyttää sinulle tätä." Ja hän jatkoi hiljentäen ääntään:

"Tiedäthän, että minulla on kirjeenvaihtaja Pariisissa, parikin —

kaikilla meillä on. Mutta minulla on ollut salainen lisämies jo puolen

vuotta. Sinulle voi sanoa, että hän on Yhdysvaltain lähetystön virassa.

Ja hän lähettää silloin tällöin tietoja, joiden hinnalla voisin

kustantaa huvijahdin itselleni. Mutta ne ovatkin parasta lajia. Sain

juuri tärkeitä sanomia."

Ja ottaen esille paperin luki hän: "Utica — pääkortteeri — muutos

— oleellinen — kuukauden kuluessa", joka merkitsee — ja hän ojensi

toisen lapun — — "Kuukauden kuluessa tulee Ranskan kamarissa tehtäväksi

ehdotus korkean tuontitullin säätämisestä ulkomaiselle viljalle."

"Ymmärrätkö?" kysäsi hän ottaessaan paperin takaisin ja polttaessaan

sen sylkyastian yllä.

"No, tuletko mukaan, veli?" lisäsi hän vielä. "Luulenpa, että

Borteouksen joukko saa vatsanväänteitä."

"Hm", mutisi Jadwin. "Kyllä sinulla on langat käsissäsi. Mutta totta

puhuen, Sam, olin ajatellut pysyä erilläni viime kauppani jälkeen. Mies

menee tähän peliin, menee kerran, toisen, kolmannen eikä enää pääsekään

pois, vaikka tahtoisikin. Saa naarmun nenäänsä, yrittää iskeä takasin

ja tapaa tyhjää ilmaa, menettää tasapainonsa ja suistuu suin päin. En

halua tehdä rahaa enempää. Olen saanut pikku kasani kokoon ja haluan

nauttia siitä ennenkuin vanhenen liiaksi."

"Mutta eihän tämä hiis vieköön ole keinottelua", kuului vastaus.

"Näethän itse kuinka varma kauppa on. En ole penikka näissä asioissa.

Tämähän on löytörahaa. Se, joka tämän perustalla myy viljaa, saa pitää

rahoja jo taskussaan olevina. Tietysti tulet mukaan. Jo Helmickin

jutusta asti olen pitänyt silmällä tätä härkäsaksia ja nyt minä ne

sain satimeen. Etkä sinä, Jad, rahaa menemään heitä. Kyllä sinä ostat

liikepaikan, jonka heti voit voitolla myydä. Tässä voi tehdä hyvän

karhu-tempun. Heti kun tämä uutinen pääsee tuolla liikkeelle, laskevat

hinnat huimaa kyytiä. Porteous joukkoineen ei voi niitä pitää yllä eikä

pelastu pesäselvittäjiltä minuuttiakaan."

"Tiedän, Sam", vastasi Jadwin. "Eikä olekaan kysymystä siitä, ettenkö

haluaisi keinotella. Liikaakin on halua. Ja siksi pysyttelen erilläni.

Ei minua siinä raha houkuttele, vaan se peli. Aina tulisi lisättyä

vähän, vähän vain ja sitten tulisi halu heittää suuri heitto, joka

heittäisi minut itseni kumoon. Tuo voileipää kaluava Hargus pani kylmiä

väreitä selkääni."

"Mutta enhän minä pyydä sinua riskeeraamaan rahaasi", väitti Gretry,

"en viidettäosaakaan, en kahtakymmentäkään. Älä ole tyhmä. Tämä on

vanhoillinen liike. Puhunko näin, jollen ole varma? Anna minun myydä

miljoona bushelia laskuusi. Suurempi määrä kuin mitä sinä koskaan olet

minulle toimeksi antanut. Mutia nyt haluan saada sinut heittäytymään

mukaan päistikkaa ja kengänkorot pystyyn. Otetaanpas nuo Porteousen

puskurit sarvista kiinni ja kierretään kumoon. Saimme satotiedon tänään

ja jos viljaa on niin paljon kuin luulen, niin hinta putoo ja markkinat

menevät sekasin. Minä myyn sinun laskuusi edullisimmin kuin voin ja

sinä pääset omillesi milloin tahansa toukokuun loppuun mennessä."

Jadwin mietti. Päätöksistään huolimatta tiesi hän, että tilaisuus oli

tullut. Taaskin joku outo kuudes aisti, synnynnäinen keinottelijan

vaisto, kehotti häntä. Väliin oli hänelle tullut sellainen aavistus,

että hänen oli tartuttava tilaisuuteen tai onni, joka niin kauan

oli häntä kannattanut, pettäisi. Ilmassa ympärillään tunsi hän oudon

kehotuksen, uusi voima, sattuman jumalatar lennähti hänen ohitseen

kimmeltävin siivin.

"Tällaista juttua on pideltävä kuin lasia", sanoi välittäjä hitaasti,

siristyvin silmin. "Tieto on neljänkolmatta tunnin kuluessa yhteistä

omaisuutta eikä siis ole aikaa hukattavana. En minä tahdo hintaa

pudottaa työntämällä niille miljoonia busheleita äkkipäätä. Minä ja’an

määräykset tarkoin. Meillä on hyvänä puolena se, että saamme myydä

vilkkaille markkinoille. Kun kaupantekijät tuolla ovat saaneet jostain

hupsun sotahuhun ja hälisevät siitä nyt kuin tyttökoululaiset rotasta.

Ja muutenkin markkinat ovat korkealla. Porteous on houkkio. Se sakki

on kohottanut hintoja mielettömästi. Yhdeksänkymmentä neljä toukokuun

vehnästä! Naurettavaa. Kahdeksissakymmenissä olisi kohtuus, pieninkin

temppu sen pudottaisi. Siis", sanoi hän äkisti, "käymmekin käsiksi? Jos

vanha onnesi on jälellä, niin teetpä taas jonkun verran. Kultalaitainen

Onni odottaa."

Syvänne · 第 8 / 23 题