"Sanoit, että hän tuntui ystävälliseltä, jalomieliseltä mieheltä. Hän
on hyväätekevä lisäksi. Hän kannattaa sunnuntaikoulua länsipuolella ja
harrastaa sitä enemmän kuin liitettään. Hän haluaisi luoda Chicagon
suurimman pyhäkoulun. Mutta en tahdo antaa hänestä sellaista kuvaa kuin
olisi hän lellukkamainen mies, ei, hän on hieno mies. En kehu häntä
siksi, että sinä hänestä rupeisit pitämään, vaan kun me tunnemme hänet
ja rakastamme häntä. Saat itse nähdä. Hän kokoo rahan kirkossa."
"Tri Wendellin kirkossa?"
"Niin, toisessa preshyterisessä."
"Minä olen epissopaali."
"Tiedän. Mutta Jadwin ei ole sininokkaista lajia. Meillä on ollut
puhetta osaston kustantamisesta lasten sairaalaan hänen pyhäkoulunsa
lapsille ja hän on luvannut kohottaa kaksinkertaiseksi summan, jonka
saa muualta kokoon. Lapsia on kahdeksansataa eikä kulu viikkoakaan
ilman että joku loukkaantuu tai sairastuu. Ja niin me, Charlie ja minä
ja Gretryt, aiomme panna toimeen näytelmän saadaksemme rahaa kokoon.
Jadwin pitää tuumasta ja arveli, että mahtaisiko sen neiti Dearbornin
saada mukaan. Sopisit niin hyvin. Älä nyt vielä kiellä äläkä myönnä,
ajattele asiaa. Jadwin niin haluaisi saada sinut siihen."
"Kernaasti tulisin, mutta en tiedä saanko aikaa, on niin paljon touhua,
ennenkuin pääsee asettumaan, ja isossa talossa on huolta. Mutta annan
kyllä sanan."
Rva Cressler kertoi tarkemmin siitä hyväntekeväisyysjuhlasta. Landry
Court tulee mukaan ja Laura voisi saada Corthellinkin ottamaan osan.
Page oli jo luvannut auttaa. Mutta asia oli vielä valmistamaton, niin
ettei siitä voinut paljon puhua. Palattiin siis lähtökohtaan.
"Tiedättehän", sanoi Laura kun tuli puhe Jadwinin liikemieskyvystä,
"että minä en tiedä hänestä mitään."
Mutta rva Cressler oli valmis antamaan selityksiä. Curtis Jadwin
oli kolmenkymmenen viiden ijässä. Oli alkanut ilman penniäkään
taskussaan. Oli syntyisin michiganilainen. Työtä tekeväin kunniallisten
farmari-ihmisten lapsi. Saanut vain vaillinaisen koulukasvatuksen, jäi
keskikoulu lopettamatta, kun pääsi liikemiespuuhiin erään ajuriliikkeen
osakkaaksi. Aikaa myöten osti hän liikkeen haltuunsa ja hoiti sitä
yksin. Joku chicagolainen oli hänelle velkaa ja tarjosi maksuksi
muutamia tontteja Wabash-avenyn varrelta. Niin tuli hän kaupunkiin.
Tonttien arvo nousi. Hän myi ne ja osti maita muualta päin, myi ja osti
taas, kunnes hänen haltuunsa oli joutunut joitakin kaupungin parhaita
liikepaikkoja. Herra tiesi kuinka paljon hän saa niistä. Nyt ei hän
enää osta ja myy. Omaisuutensa hoito antaa hänelle tointa kylliksi.
Hänellä on konttori Rookeryssä. Siinä on likellä pörssi ja lienee se
saanut hänet silloin tällöin mukaan pieneen kokeeseen. Mutta muuten
hän ei hyväksy keinottelua. Ei hänellä kyllä, kuten Charliella ole
siinä suhteessa vankkaa periaatetta. Hän voi uskaltaa pienen kaupan.
Ei ole mennyt naimisiin. Pari juttua on ollut. Ei varsin vakavia...
Ei vaan ole tavannut sopivaa tyttöä. Asuu Michigan» avenyn varrella,
likellä 21:nnen kadun kulmaa, eräässä noista samankaavaisista
kalkkikivitaloista. Täti pitää taloutta ja veljen ja sisaren pojat
ja tyttäret juoksevat siellä häntä verottamassa. Pitävät seuraa ja
riitelevät palvelijain kanssa.
Kävi jo myöhäiseksi. Vihdoin rva Cressler nousi.
"Kas, jopas on myöhä. Ja minä kun olen pitänyt sinua hereillä, vaikka
sinä mahdat olla väsynyt."
Hän teki lähtöä, ovelta vielä muistuttaen siitä näytelmästä. Laura
vastasi, että hän koettaa. Ja oli pian yksin. Hän kiipesi heti
vuoteelle, mutta muisti samassa ettei ollut peittänyt hiiliä, joka
tapa hänelle oli jäänyt Barringtonista. Niinpä hän nousikin pimeässä
ja tehtyään sen, oli pitkän aikaa polvillaan tulen ääressä, tuijottaen
hiilustaan ja ajatellen viimeisten viidenkolmatta tunnin kokemuksia.
Hän oli kaikitenkin täällä tavannut enemmän kuin oli osannut odottaa.
Ensin Sheldon Corthell, tyyni, viettelevä, kaunopuheinen. Sitten Landry
Court, suurenteleva, poikamainen, ja nyt — odottamatta — uusi tekijä,
tämä maailmanmies, liike-elämän herra, kypsä, kokenut, jota hän tuskin
tunsikaan. Tämä oli ihanaa, kiihoittavaa, elämä ei koskaan ollut
näyttänyt näin ihastuttavalta. Hänen ympärillään oli romantiikkaa. Ja
rakkaus, kaikista rakkain hänelle, tuli etsimättä.
Suuren kaupungin ensi vaikutus alkoi hälvetä. Hän näki sen nyt
ystävällisemmässä valossa. Ja yhä tuijottaen tuleen sanoi hän itsekseen:
"Luulenpa, että tulen täällä hyvin viihtymään."
3.
Eräänä maanantai-aamuna kuukantta myöhemmin Curtis Jadwin laskeutui
Rookery-talossa olevasta konttoristaan ja lähti Gretry, Conmerse ja
K:nin pörssivälitysliikkeen konttoria kohti, joka sijaitsi ivan
lähellä, Kauppakamaritalon alakerroksessa. Kello oli yhdeksän,
ilma oli kaunis ja La Salle katu oli tulvillaan ihmisiä, jotka
juoksivat konttorien ovien väliä. Cikealla oli Illinois Trustitalon
eteinen täynnä kontturisteja, juoksupoikia ja pankin liiketuttavia.
Vasemmalla Kauppakamarin etusivu katkaisi kadun; sen edestakasin
lentävät ovet kuvasivat keskeytymätöntä liikettä. Tämä oli ristiin
rastiin käyväin virtojen yhtymispaikka, jonka keskusta oli yhtenä
väkikuohuna. Sen lähellä jokainen joudutti askeleitaan ja yli kadun
oli mentävä juoksussa lukemattomain ajopelien lomitse ja vihdoin imasi
Kauppakamarin ovipyörre tulijan kitaansa.
Jadwin oli usein tämän nähnyt, ja vaikka olikin vailla mielikuvituksen
lentoa, oli hän kuitenkin väliin ajatellut, että tuon talon sisällä
mahtoi olla mahtava voima, joka piti kadun virtaa hallussaan, sitä
sisäänsä vetäen ja ulos työntäen. Sen sisällä kuohui suurin pyörtein
syvänne, kuin syväin vetten kuohu, joka imi kaupungin virrat kuin
suuren viemärin suuhun ja oksenti ne ulos, taas heti ne sisäänsä
nielastakseen. Alinomaa, joka kuin tämä toistui. Pelottava oli
kuohuna keskellä, mutta kaupungin laitoja kohti se laimeni, virta
tuntui siellä lempeänä vierivän. Mutta eipä pysähtynyt se vain
kaupunkiin, vaan ulottui kauas sen rajain ulkopuolelle. Yli koko
Pohjois-Lännen tuntui sen pyörre. Tuon syvänteen veto vaikutti koko
keskeisellä vehnäalueella. Ja se veti, veti kunnes läntisen Iowan
vilja-elevaattorien varastot alkoivat liikehtiä ja New-Yorkin kaduilla
miehet tunsivat sen keskihakuisen pohjavirran vedon jalkainsa alla.
Mutta vaikuttipa se keskipakoisestikin. Äkillisen luodepuuskan
vaikutuksesta saattoi tusina Europan pörssiä ja pankkia väristä
paniikin käsissä ja sen oikusta voi nälän kynsissä kuohua pohjoisen
Italian viininviljelysseudut tai läntisen Preussin kivihiilialue. Tai
kun se täytti kaikki paikat, saattoi Venäjän arojen nälkäinen musikka
tai nääntyvä tuli Ganges-virran rantamilla äkkiä tuntea saavansa syödä
kylläkseen ja kantoi kiitosuhrin jumalankuvalleen.
Täällä Amerikan ytimessä, keskellä mannerta, Uuden ja Vanhan maailman
valtamerten välimailla, ihmisten tärkeimpäin asiain ydinten ytimessä
kohisi syvänne. Oli kuin olisi vehnä, kansain ravitsija, valtavassa
vyöryssään Länneltä Itään, täällä tavannut tiellään esteen ja
Niagaran lailla kuohahtanut alkuvoimaiseen ryöppyyn, maanjäristyksen
tai jäävyöryn tapaiseen, joka näytti raivoavan kiukuissaan, kun tuo
ihmiskourallinen uskalsi asettaa esteitä sen tielle.
Eipä ihme, että Cressler piti mahdottomana kenenkään hallita koko
vehnämarkkinoita ja kulkiessaan yli Jacksonkadun ajatteli Jadwin tätä
virtaa, joka sen ovien tautta virtaillen muistutti vehnätulvaa, joka
tämän paikan lautta virtaili Iowan farmeilta ja Dakotan maatiloilta
Europan myllyihin ja leipomoihin.
"Taitaapa olla perää siinä, mitä Charlie sanoo", ajatteli hän. "Kaapata
käsiinsä tämä virta — Herra Jumala."
Gretry, Conmerse ja K:ni oli aina hoitanut Jadwinin varovaiset
kauppavaihdot. Conmerse oli kuollut jo aikoja sitten, mutta liikkeellä
oli vielä vanha nimensä. Se olikin pörssin vanhimpia, ja oli se
tunnettu vanhoillisuudestaan, ollen enemmän Karhu- kuin "Härkä"-liike.
Se oli erittäin varakas ja merkitsevä. Se ei yllyttänyt maalaisia
eikä pikku seikkailijoita keinottelemaan, sillä se tiesi hyvin, että
ne eivät pysty maksamaan suuria tappioita, vaan jättävät välittäjän
niskoille epäonnistuneen yrityksen vastuun. Sen ystäviä olivat suuret
voimakkaat karhut, jotka saattoivat tanakasti karttua vankimpaan
härkään ja kaataa sen. Siten ei liike välittänyt "sivullisista",
"yleisöstä" — Lampaista. Nämä olivat arkoja hölmistyneitä, olijoita,
joiden olo La Salle-kadulla oli samanlaista kuin koiranpennun paikka
pantterin häkissä; lampaat, joista Härät yhtä vähän välittivät
kuin Karhutkaan, mutta jotka murskaantuivat heidän tuimasti yhteen
törmätessään.
Jadwin ei mennyt suorastaan Gretryn päätoimistoon, vaan poikkesi
sisään Kauppakamarin pääovesta, ja tullen ohi portaiden, jotka
kummallakin puolen nousivat "pörssin" permannolle, astui hän
liikkeen vierashuoneeseen. Kaikilla suuremmilla välitysliikkeillä
oli täten ovi kadulle ja toinen sisäänpäin pörssitaloon, Gretry
oli vakavasti haastanut häntä tulemaan ja hän halusi tietää, miten
vehnämarkkinat käyvät, ennenkuin tätä tapaisi. Huone oli iso ja
valaistu kaasuliekeillä. Koko sen ovea vastapäätä oleva seinä oli isona
mustana tauluna, jonka sarekkeilla oli liitunumeroita. Sen edessä
oli tuoleja, joilla istui epämääräisiä huonosti puettuja olentoja,
vanhoja ja nuoria, joiden silmät olivat väsyneen näköiset ja ulkomuoto
sairaloinen; he tupakoivat ja kuleksivat tai tarinoivat keskenään.
Taulun edessä olevalla parvekkeella seisoi poikanen paidanhihat ylös
käärittyinä ja vieressä tikittävän telegraafin mukaan pisteli hän
salaperäikiä, tuskin ymmärrettäviä taikamerkkejä sarekkeille, joiden
yllä seisoi osakkeiden ja obligatsionien nimikirjaimia tai sanoja kuten
"kaura", "silava" ja suurinna "kevätvehnä".
Huoneen ilma oli sakea tupakansavusta ja keskustelu kävi
vähä-äänisesti. Mutta kukaan ei näkynyt kiinnittävän huomiota mustaan
tauluun, jolla numerot alinomaa vaihtuivat. Huoneessa olijoista joku
istui siihen selin. Toinen tarkasteli lasejaan ja ryhtyi sitten
lukemaan kahden päivän vanhaa lehteä hitaasti, sana sanalta. Joka päivä
vetelehtivät nämä oliot täällä pureskellen sikarinpätkiä ja tavaillen
vanhoja lehtiä sekä kuunnellen katon läpi kaikuvaa pörssilattian
töminää ja huminaa. Muuan näistä, vanha, nukkavierutakkinen,
kuhmuhattuinen, siivoton vanhus tuntui Jadwinista tutulta, mutta hän ei
nähnyt tämän kasvoja, jotka olivat toisaalle kääntyneet ukon syödessä
vapisevin käsin voileipää.
Jadwin pani merkille, että vehnä oli 94:ssä ja poistui iloisena
päästessään huoneen tukahuttavasta ilmasta. Gretry otti heti vastaan.
Hän istahti ja hetkisen juttelivat miehet kaikenlaista. Gretry oli
iso, sileäposkinen mies, vankka kuin härkä. Pukunsa oli tietysti
sinistä sarkkia, hammastikku oli korvansa takana ja Ison Armeijan
nappi takinkäänteessä. He olivat läheiset tuttavat. Olivat samaan
aikaan tulleet Chicagoon, yhdessä kohonneet rikkaiksi, kuuluivat
samaan klubiin, aterioivat joka päivä yhdessä Kinsleyllä ja olivat
vuorolauantaisin toistensa ravurien rattailla. Keskikesällä ottivat he
vapaata ja lähtivät kalastamaan Geneva-järvelle Winconsiniin.
"Näin tuolla tuolla", sanoi Jadwin, "eteisessä vanhan miehen, joka
johti mieleeni Harguksen. Muistathan hänen yrityksensä juuri ennen
kuolemaansa! Kauanko siitä onkaan? Viisitoista, kaksikymmentä vuotia?"
Jadwinin mainitsema tapaus oli pörssitarinain säilyttämä miljoneeri
Harguksen tempaus, jonka tautta hän osti koko syyskuun vehnän ja
monisti omaisuutensa kolminkertaiseksi, sekä menetti sen seuraavana
vuonna joidenkin liittolaistensa juonen kautta. Hän oli kohottanut
vehnän kahteen dollariin ja ollut aikansa kaikkivaltias. Sen jälkeen
oli kauppoja arvioitu siihen verraten. Keinottelijat sanoivat: "Miltei
yhtä onneton kuin Harguksen juttu". "Aivan kuin Harguksen häviö".
"Suuri kuin Harguksen kaappaus".
"Jo siitä on kaksikymmentä", jatkoi Jadwin. "Jos Hargus eläisi, niin
ihmettelisipä hän nykyisiä liiketapoja. Kaksikymmentä vuotta. Me
vanhenemme, Sam."
"Luulenpa että näit itsensä Harguksen siellä", vastasi välittäjä. "Hän
ei ole kuollut, vanha savupiippuhattuinen, rasvatakkinen mies. Se on
Hargus."
"Mitä? Sama Hargus?"
"Sama tietenkin. Hän on täällä joka päivä. Saa konttoristeilta dollarin
silloin tällöin."
"Ettäkö tuo raunio olisi Hargus. En halua ajatella sitä enää." Ja
Jadwin istui hetkisen sanattomana.
"Niinpä niin", mutisi välittäjä jurosti, "Se oli Hargus."
Seurasi hetken vaitiolo, jonka jälkeen Gretry huudahti reippaasti:
"Halusin näyttää sinulle tätä." Ja hän jatkoi hiljentäen ääntään:
"Tiedäthän, että minulla on kirjeenvaihtaja Pariisissa, parikin —
kaikilla meillä on. Mutta minulla on ollut salainen lisämies jo puolen
vuotta. Sinulle voi sanoa, että hän on Yhdysvaltain lähetystön virassa.
Ja hän lähettää silloin tällöin tietoja, joiden hinnalla voisin
kustantaa huvijahdin itselleni. Mutta ne ovatkin parasta lajia. Sain
juuri tärkeitä sanomia."
Ja ottaen esille paperin luki hän: "Utica — pääkortteeri — muutos
— oleellinen — kuukauden kuluessa", joka merkitsee — ja hän ojensi
toisen lapun — — "Kuukauden kuluessa tulee Ranskan kamarissa tehtäväksi
ehdotus korkean tuontitullin säätämisestä ulkomaiselle viljalle."
"Ymmärrätkö?" kysäsi hän ottaessaan paperin takaisin ja polttaessaan
sen sylkyastian yllä.
"No, tuletko mukaan, veli?" lisäsi hän vielä. "Luulenpa, että
Borteouksen joukko saa vatsanväänteitä."
"Hm", mutisi Jadwin. "Kyllä sinulla on langat käsissäsi. Mutta totta
puhuen, Sam, olin ajatellut pysyä erilläni viime kauppani jälkeen. Mies
menee tähän peliin, menee kerran, toisen, kolmannen eikä enää pääsekään
pois, vaikka tahtoisikin. Saa naarmun nenäänsä, yrittää iskeä takasin
ja tapaa tyhjää ilmaa, menettää tasapainonsa ja suistuu suin päin. En
halua tehdä rahaa enempää. Olen saanut pikku kasani kokoon ja haluan
nauttia siitä ennenkuin vanhenen liiaksi."
"Mutta eihän tämä hiis vieköön ole keinottelua", kuului vastaus.
"Näethän itse kuinka varma kauppa on. En ole penikka näissä asioissa.
Tämähän on löytörahaa. Se, joka tämän perustalla myy viljaa, saa pitää
rahoja jo taskussaan olevina. Tietysti tulet mukaan. Jo Helmickin
jutusta asti olen pitänyt silmällä tätä härkäsaksia ja nyt minä ne
sain satimeen. Etkä sinä, Jad, rahaa menemään heitä. Kyllä sinä ostat
liikepaikan, jonka heti voit voitolla myydä. Tässä voi tehdä hyvän
karhu-tempun. Heti kun tämä uutinen pääsee tuolla liikkeelle, laskevat
hinnat huimaa kyytiä. Porteous joukkoineen ei voi niitä pitää yllä eikä
pelastu pesäselvittäjiltä minuuttiakaan."
"Tiedän, Sam", vastasi Jadwin. "Eikä olekaan kysymystä siitä, ettenkö
haluaisi keinotella. Liikaakin on halua. Ja siksi pysyttelen erilläni.
Ei minua siinä raha houkuttele, vaan se peli. Aina tulisi lisättyä
vähän, vähän vain ja sitten tulisi halu heittää suuri heitto, joka
heittäisi minut itseni kumoon. Tuo voileipää kaluava Hargus pani kylmiä
väreitä selkääni."
"Mutta enhän minä pyydä sinua riskeeraamaan rahaasi", väitti Gretry,
"en viidettäosaakaan, en kahtakymmentäkään. Älä ole tyhmä. Tämä on
vanhoillinen liike. Puhunko näin, jollen ole varma? Anna minun myydä
miljoona bushelia laskuusi. Suurempi määrä kuin mitä sinä koskaan olet
minulle toimeksi antanut. Mutia nyt haluan saada sinut heittäytymään
mukaan päistikkaa ja kengänkorot pystyyn. Otetaanpas nuo Porteousen
puskurit sarvista kiinni ja kierretään kumoon. Saimme satotiedon tänään
ja jos viljaa on niin paljon kuin luulen, niin hinta putoo ja markkinat
menevät sekasin. Minä myyn sinun laskuusi edullisimmin kuin voin ja
sinä pääset omillesi milloin tahansa toukokuun loppuun mennessä."
Jadwin mietti. Päätöksistään huolimatta tiesi hän, että tilaisuus oli
tullut. Taaskin joku outo kuudes aisti, synnynnäinen keinottelijan
vaisto, kehotti häntä. Väliin oli hänelle tullut sellainen aavistus,
että hänen oli tartuttava tilaisuuteen tai onni, joka niin kauan
oli häntä kannattanut, pettäisi. Ilmassa ympärillään tunsi hän oudon
kehotuksen, uusi voima, sattuman jumalatar lennähti hänen ohitseen
kimmeltävin siivin.
"Tällaista juttua on pideltävä kuin lasia", sanoi välittäjä hitaasti,
siristyvin silmin. "Tieto on neljänkolmatta tunnin kuluessa yhteistä
omaisuutta eikä siis ole aikaa hukattavana. En minä tahdo hintaa
pudottaa työntämällä niille miljoonia busheleita äkkipäätä. Minä ja’an
määräykset tarkoin. Meillä on hyvänä puolena se, että saamme myydä
vilkkaille markkinoille. Kun kaupantekijät tuolla ovat saaneet jostain
hupsun sotahuhun ja hälisevät siitä nyt kuin tyttökoululaiset rotasta.
Ja muutenkin markkinat ovat korkealla. Porteous on houkkio. Se sakki
on kohottanut hintoja mielettömästi. Yhdeksänkymmentä neljä toukokuun
vehnästä! Naurettavaa. Kahdeksissakymmenissä olisi kohtuus, pieninkin
temppu sen pudottaisi. Siis", sanoi hän äkisti, "käymmekin käsiksi? Jos
vanha onnesi on jälellä, niin teetpä taas jonkun verran. Kultalaitainen
Onni odottaa."