Viipurissa,
Viipurin työväen sanomalehti- ja kirjapaino osuuskunta,
1914.
1.
Kello kahdeksan odottivat Auditorium teatterin aitio-osaston eteisessä
Laura Dearborn ja hänen sisarensa Page tätinsä kanssa seurueen muun
osan tuloa. Iltapukuisten miesten ja naisten suuri, hiljalleen
liikehtivä tungos täytti huoneen, puheen sorinaa ja askelten kapsetta
kuului kaikilta tahoilta ja tuon tuostakin ovia avattaessa kävi viima
läpi huoneen tuoden tuulahduksen Chicagon helmikuunilmasta.
Italialainen Grand Opera esitti suositun kappaleen ja Cresslerit olivat
kutsuneet tytöt aitioonsa. Oli ollut määrä tulla neljännestä yli
kahdeksan, mutta aika oli jo kulunut eikä heitä vieläkään kuulunut.
"En ymmärrä", mutisi Laura huolestuneena, "mikä voi heitä pidättää.
Oletko varma, Page, että tämä on oikea paikka?"
Hän oli pitkän solakka tyttö kahdeksankolmatta iässä; pystypäinen
ja arvokas käytökseltään. Oopperaviitankin alta näkyi, että hänen
kaulansa ja hartiansa olivat kauniit. Huomattavin piirre oli kuitenkin
hänen solakkuutensa; vartalon viivat, hartiain piirteet, lanteen
kaari ja rinnan koho olivat matalat; ei ollut päästä jalkoihin asti
havaittavissa mitään erikoista täyteläisyyttä. Mutta ei myöskään
hintelää kulmikkuutta, vaan hieno sirous joka piirteessä.
Toinen huomattava piirre oli kalpeus. Se ei ollut väritöntä
kalvakkuutta, vaan oli se kuin norsunluu, lämpöisen valkoista vivahtaen
hieman ruskeaan kaulan puolella. Ja tältä kasvojen väripohjalta
loistivat kiinteäkatseiset ruskeat silmät. Ne eivät olleet suuret,
mutta selittämättömän merkilliset. Hänen tuttavansa olivat häntä
puhutellessaan pakotetut katsomaan noihin silmäteriin. Ja näitä
ruskeasilmäisiä vaalakoita kasvoja reunusti terävästi sysimusta
tukka, paksu ja välkähtelevä, kohtalokkaiden sankaritarten tukka. Sen
ylimmällä kiemuralla heilui hänen liikkeittensä mukaan valkea sukka.
Hän oli kieltämättömän kaunis. Suu oli kyllä hieman liian suuri, huulet
päättävästi puristetut yhteen eikä häneltä hevillä hymyä odottanut. Hän
teki vakavan vaikutuksen.
"Mutta ehkä ne odottavat ulkopuolella?" sanoi Laura taas. Mutta Page
pudisti päätään. Hän oli sisartaan viisi vuotta nuorempi, juuri
seitsemäntoista täyttänyt. Hänen tukkansa, ensi kertaa korkeaksi
kammattu, oli ruskea. Kaunis oli hänkin, mutta vakavuutensa oli vielä
huomattavampi kuin sisarensa. Hän oli ryhdikäs, mutta kypsymätön
vartalonsa ei paljoa eronnut pojan piirteistä.
"Ei", sanoi hän. "He tulevat tänne, kylmähän olisi ulkona. Eikö niin,
täti Wess?"
Mutta rouva Wessels, pieni keski-ikäinen hiljainen nainen ei osannut
sanoa mitään. Hän ei puuttunut koko juttuun, vaan joutessaan huvitteli
laskemalla lippujen jättöpaikan ohi virtaavain ihmisten lukumäärää.
Iso, järeä mies seisoi siellä hikoillen ja repäsi lipusta osan ja
alituiseen kuului hänen huulillaan ääni: "Liput valmiina, olkaa hyvä.
Liput valmiina."
"Kyllä on väkeä", mutisi Page. "Ja ihan tuntemattomia. Entäs nuo puvut."
Yhä virtasi väkeä, joka hitaasti tuuma tuumalta vain pääsi eteenpäin.
Naiset olivat miltei poikkeuksetta vaaleissa puvuissa, valkeissa,
vaalakansinisissä, niilinvihreissä, sinipunervissa, ja pukujen päällä
oli kaikilla kallisarvoiset oopperalasit. Kaikilla oli sulkatöyhdöt ja
satoja niitä nuokkui ja häilyi kantajainsa liikkeitten mukaan. Joka
taholla oli silmiä häikäisevää ylellisyyttä, hienon hienoja kudelmia
ja pitsejä, välkkyviä silkkejä ja hohtavia sametteja, kirjokankaita
ja plyshejä, valkeahohtoisia sähkövalojen loistossa. Herroilla oli
pitkät mustat päällystakit satiinikäänteineen ja oopperahatut, ja oli
heidän kätensä naisen kainalossa sekä johtivat he näitä tungoksen läpi
koettaen pitää seuraansa koossa. Valkohansikkaisissa käsissään oli
heillä pääsyliput valmiina. Huolimatta aika-ajottaisista viimoista
oli huone tukahuttavan kuuma ja tuntui sen höyryllä lämmitetyssä
ilmassa hajuvesien ja poltettujen kukkain tuoksu, väliin kostuneen
hylkeennahankin haju.
Ulkona oli pureva pakkanen. Koko päivän oli järveltä tuullut jäätävästi
ja viidestä asti satoi hienoa lunta. Loppumattomana jonona ohi
kulkevain vaunujen ajurit olivat silmiä myöten turkiksissa. Kuuraksi
jäätyi hevosten hengittämä höyry ja pyörät kulkivat tuhisten kuivalla
lumella. Siitä huolimatta oli väkijoukkoa kokoontunut katukäytävälle
katselemaan ja kadun toiseltakin puolen kurkisteli päitä poliisin
leveitten hartioitten välistä, — kurjaa, rääsyissä palelevaa joukkoa,
joka halusi katsella tätä loppumatonta miljoneeririviä.
Niin suuri oli ajopelien tungos, että niiden täytyi jo kahden
kadunvälin päässä asettua riviin, joka vain askel askeleelta saattoi
edetä. Jo tämän rivin vierellä juoksi joukko poikia, jotka huutaen
tarjoilivat oopperan tekstejä ja taitelijain valokuvia.
Mutta eteisessä väheni tungos. Alkusoitto kuului jo. Muut odottavat
olivat jo tuttavansa löytäneet. Yhä levottomammaksi kävi sen takia
Laura, jolle tämä ooppera-ilta oli tärkeä tapaus; hän oli sitä
odottanut kiihkolla, jota tuntee kaksikolmatta vuotias Massachusetsin
pikkukaupungissa elänyt tyttönen päästessään ensi kerran suureen
maailmaan. Hän ei ollut koskaan Suurta Oopperaa nähnyt eikä hän olisi
halunnut säveltäkään menettää.
"Onpa tämä nyt", huudahti hän levottomana. "Mikseivät ne jo tule?"
Page, joka parin suurkaupungissa viettämänsä vuoden takia oli vähemmän
utelias, koetti rauhottaa sisartaan.
"Et sinä paljoa menetä", sanoi hän. "Alkusoiton pääasiat kerrataan ensi
näytöksessä — olen kuullut sen kerran."
"Jos tässä nähdään ensi näytöstäkään", mutisi Laura vuoroon katsellen
myöhään tulevain kasvoja. Kukaan näistä ei näyttänyt välittävän
myöhästymisestään. Toiset odottelijatkin tarinoivat rauhallisina.
Aivan heidän takanaan oli kaksi herraa, joiden puheesta silloin
tällöin kuului kohtia — "luulenpa että on hyvä, jos hän voi maksaa
kolmekymmentä senttiä dollarilta; se oli aita romahdus". — — "Miksi hän
yritti kaapata koko maissisatoa. Voitonmahdollisuus oli liian pieni ja
tarjonta liian suuri".
Page kuiskasi sisarelleen: "He puhuvat Helmickin vararikosta. Landry
Court kertoi minulle siitä. Hän yritti saada käsiinsä kaiken maissin ja
romahti tänään tai ainakin pian romahtaa."
Mutta Laura tuskin ennätti kuulla. Täti laski laskuaan "kuusikymmentä
yksi, kuusikymmentä kaksi". Ja takaa kuului: "Sanotaan, että Portecus
aikoo naulata markkinat kahteenkymmeneen kuuteen".
"Kyllä maissi sen kestääkin."
"En koskaan ole nähnyt sellaista hinnan putoamista. Kahdeksan
senttiäkin mainittiin."
Page kysäsi tädiltään: "Katsos, täti, eikö tuo herra tuolla ole Jadwin,
joka tulee seuraamme tänään?"
"Kuka? Jadwin? En tunne häntä, en ole tavannut."
"Mutta minä luulen, että hän on. Rva Cressler sanoi hänen tulevan.
Varmasti hänkin odottaa heitä."
"Kysy häneltä sitten", sanoi Laura. "Meiltähän menee kaikki hukkaan."
Mutta Page pudisti päätään. "Olen tavannut hänet vain kerran
Cresslerillä. Ei hän tuntisi minua."
"Älkää nyt hätäilkö, tytöt", sanoi täti. "Kyllä ne heti tulevat."
Samassa käännähti tuo mies, josta he olivat puhuneet. Hänen ikäänsä
oli vaikea arvata, näytti olevan kolmekymmentäviisi tai neljäkymmentä.
Harmahtavat viikset, hyväntahtoiset silmät, hampaissa sytyttämätön
sikari.
"Kyllä tuo on hän, mutta ei näy tuntevan minua", sanoi Page.