Yrjö Sirola

Viipurissa,

Viipurin työväen sanomalehti- ja kirjapaino osuuskunta,

1914.

1.

Kello kahdeksan odottivat Auditorium teatterin aitio-osaston eteisessä

Laura Dearborn ja hänen sisarensa Page tätinsä kanssa seurueen muun

osan tuloa. Iltapukuisten miesten ja naisten suuri, hiljalleen

liikehtivä tungos täytti huoneen, puheen sorinaa ja askelten kapsetta

kuului kaikilta tahoilta ja tuon tuostakin ovia avattaessa kävi viima

läpi huoneen tuoden tuulahduksen Chicagon helmikuunilmasta.

Italialainen Grand Opera esitti suositun kappaleen ja Cresslerit olivat

kutsuneet tytöt aitioonsa. Oli ollut määrä tulla neljännestä yli

kahdeksan, mutta aika oli jo kulunut eikä heitä vieläkään kuulunut.

"En ymmärrä", mutisi Laura huolestuneena, "mikä voi heitä pidättää.

Oletko varma, Page, että tämä on oikea paikka?"

Hän oli pitkän solakka tyttö kahdeksankolmatta iässä; pystypäinen

ja arvokas käytökseltään. Oopperaviitankin alta näkyi, että hänen

kaulansa ja hartiansa olivat kauniit. Huomattavin piirre oli kuitenkin

hänen solakkuutensa; vartalon viivat, hartiain piirteet, lanteen

kaari ja rinnan koho olivat matalat; ei ollut päästä jalkoihin asti

havaittavissa mitään erikoista täyteläisyyttä. Mutta ei myöskään

hintelää kulmikkuutta, vaan hieno sirous joka piirteessä.

Toinen huomattava piirre oli kalpeus. Se ei ollut väritöntä

kalvakkuutta, vaan oli se kuin norsunluu, lämpöisen valkoista vivahtaen

hieman ruskeaan kaulan puolella. Ja tältä kasvojen väripohjalta

loistivat kiinteäkatseiset ruskeat silmät. Ne eivät olleet suuret,

mutta selittämättömän merkilliset. Hänen tuttavansa olivat häntä

puhutellessaan pakotetut katsomaan noihin silmäteriin. Ja näitä

ruskeasilmäisiä vaalakoita kasvoja reunusti terävästi sysimusta

tukka, paksu ja välkähtelevä, kohtalokkaiden sankaritarten tukka. Sen

ylimmällä kiemuralla heilui hänen liikkeittensä mukaan valkea sukka.

Hän oli kieltämättömän kaunis. Suu oli kyllä hieman liian suuri, huulet

päättävästi puristetut yhteen eikä häneltä hevillä hymyä odottanut. Hän

teki vakavan vaikutuksen.

"Mutta ehkä ne odottavat ulkopuolella?" sanoi Laura taas. Mutta Page

pudisti päätään. Hän oli sisartaan viisi vuotta nuorempi, juuri

seitsemäntoista täyttänyt. Hänen tukkansa, ensi kertaa korkeaksi

kammattu, oli ruskea. Kaunis oli hänkin, mutta vakavuutensa oli vielä

huomattavampi kuin sisarensa. Hän oli ryhdikäs, mutta kypsymätön

vartalonsa ei paljoa eronnut pojan piirteistä.

"Ei", sanoi hän. "He tulevat tänne, kylmähän olisi ulkona. Eikö niin,

täti Wess?"

Mutta rouva Wessels, pieni keski-ikäinen hiljainen nainen ei osannut

sanoa mitään. Hän ei puuttunut koko juttuun, vaan joutessaan huvitteli

laskemalla lippujen jättöpaikan ohi virtaavain ihmisten lukumäärää.

Iso, järeä mies seisoi siellä hikoillen ja repäsi lipusta osan ja

alituiseen kuului hänen huulillaan ääni: "Liput valmiina, olkaa hyvä.

Liput valmiina."

"Kyllä on väkeä", mutisi Page. "Ja ihan tuntemattomia. Entäs nuo puvut."

Yhä virtasi väkeä, joka hitaasti tuuma tuumalta vain pääsi eteenpäin.

Naiset olivat miltei poikkeuksetta vaaleissa puvuissa, valkeissa,

vaalakansinisissä, niilinvihreissä, sinipunervissa, ja pukujen päällä

oli kaikilla kallisarvoiset oopperalasit. Kaikilla oli sulkatöyhdöt ja

satoja niitä nuokkui ja häilyi kantajainsa liikkeitten mukaan. Joka

taholla oli silmiä häikäisevää ylellisyyttä, hienon hienoja kudelmia

ja pitsejä, välkkyviä silkkejä ja hohtavia sametteja, kirjokankaita

ja plyshejä, valkeahohtoisia sähkövalojen loistossa. Herroilla oli

pitkät mustat päällystakit satiinikäänteineen ja oopperahatut, ja oli

heidän kätensä naisen kainalossa sekä johtivat he näitä tungoksen läpi

koettaen pitää seuraansa koossa. Valkohansikkaisissa käsissään oli

heillä pääsyliput valmiina. Huolimatta aika-ajottaisista viimoista

oli huone tukahuttavan kuuma ja tuntui sen höyryllä lämmitetyssä

ilmassa hajuvesien ja poltettujen kukkain tuoksu, väliin kostuneen

hylkeennahankin haju.

Ulkona oli pureva pakkanen. Koko päivän oli järveltä tuullut jäätävästi

ja viidestä asti satoi hienoa lunta. Loppumattomana jonona ohi

kulkevain vaunujen ajurit olivat silmiä myöten turkiksissa. Kuuraksi

jäätyi hevosten hengittämä höyry ja pyörät kulkivat tuhisten kuivalla

lumella. Siitä huolimatta oli väkijoukkoa kokoontunut katukäytävälle

katselemaan ja kadun toiseltakin puolen kurkisteli päitä poliisin

leveitten hartioitten välistä, — kurjaa, rääsyissä palelevaa joukkoa,

joka halusi katsella tätä loppumatonta miljoneeririviä.

Niin suuri oli ajopelien tungos, että niiden täytyi jo kahden

kadunvälin päässä asettua riviin, joka vain askel askeleelta saattoi

edetä. Jo tämän rivin vierellä juoksi joukko poikia, jotka huutaen

tarjoilivat oopperan tekstejä ja taitelijain valokuvia.

Mutta eteisessä väheni tungos. Alkusoitto kuului jo. Muut odottavat

olivat jo tuttavansa löytäneet. Yhä levottomammaksi kävi sen takia

Laura, jolle tämä ooppera-ilta oli tärkeä tapaus; hän oli sitä

odottanut kiihkolla, jota tuntee kaksikolmatta vuotias Massachusetsin

pikkukaupungissa elänyt tyttönen päästessään ensi kerran suureen

maailmaan. Hän ei ollut koskaan Suurta Oopperaa nähnyt eikä hän olisi

halunnut säveltäkään menettää.

"Onpa tämä nyt", huudahti hän levottomana. "Mikseivät ne jo tule?"

Page, joka parin suurkaupungissa viettämänsä vuoden takia oli vähemmän

utelias, koetti rauhottaa sisartaan.

"Et sinä paljoa menetä", sanoi hän. "Alkusoiton pääasiat kerrataan ensi

näytöksessä — olen kuullut sen kerran."

"Jos tässä nähdään ensi näytöstäkään", mutisi Laura vuoroon katsellen

myöhään tulevain kasvoja. Kukaan näistä ei näyttänyt välittävän

myöhästymisestään. Toiset odottelijatkin tarinoivat rauhallisina.

Aivan heidän takanaan oli kaksi herraa, joiden puheesta silloin

tällöin kuului kohtia — "luulenpa että on hyvä, jos hän voi maksaa

kolmekymmentä senttiä dollarilta; se oli aita romahdus". — — "Miksi hän

yritti kaapata koko maissisatoa. Voitonmahdollisuus oli liian pieni ja

tarjonta liian suuri".

Page kuiskasi sisarelleen: "He puhuvat Helmickin vararikosta. Landry

Court kertoi minulle siitä. Hän yritti saada käsiinsä kaiken maissin ja

romahti tänään tai ainakin pian romahtaa."

Mutta Laura tuskin ennätti kuulla. Täti laski laskuaan "kuusikymmentä

yksi, kuusikymmentä kaksi". Ja takaa kuului: "Sanotaan, että Portecus

aikoo naulata markkinat kahteenkymmeneen kuuteen".

"Kyllä maissi sen kestääkin."

"En koskaan ole nähnyt sellaista hinnan putoamista. Kahdeksan

senttiäkin mainittiin."

Page kysäsi tädiltään: "Katsos, täti, eikö tuo herra tuolla ole Jadwin,

joka tulee seuraamme tänään?"

"Kuka? Jadwin? En tunne häntä, en ole tavannut."

"Mutta minä luulen, että hän on. Rva Cressler sanoi hänen tulevan.

Varmasti hänkin odottaa heitä."

"Kysy häneltä sitten", sanoi Laura. "Meiltähän menee kaikki hukkaan."

Mutta Page pudisti päätään. "Olen tavannut hänet vain kerran

Cresslerillä. Ei hän tuntisi minua."

"Älkää nyt hätäilkö, tytöt", sanoi täti. "Kyllä ne heti tulevat."

Samassa käännähti tuo mies, josta he olivat puhuneet. Hänen ikäänsä

oli vaikea arvata, näytti olevan kolmekymmentäviisi tai neljäkymmentä.

Harmahtavat viikset, hyväntahtoiset silmät, hampaissa sytyttämätön

sikari.

"Kyllä tuo on hän, mutta ei näy tuntevan minua", sanoi Page.

Syvänne · 第 5 / 23 题