Toisen peloponnesolaissodan jälkeisestä rauhasta tuli vielä
lyhytaikaisempi kuin ensimmäisen jälkeisestä. Oli vannottu toisilleen
kalliita valoja viisikymmenvuotisesta rauhasta. Mutta »vala ei
takaa miestä, ainoastaan mies takaa valan», sanoi jo Aiskhylos
kreikkalaisistaan. Eikä Korinthos eikä Theba koskaan hyväksyneet
rauhaa. Aivan rauhallista ei tullut koskaan enää. Loppumattomiin
punottiin salahankkeita kateellisissa pikkukaupungeissa ja
kulmakunnilla, joilla oli suorastaan tarve saada juonitella ja käydä
toistensa tukkaan.
Syy siihen, että Ateena ja Spartta jälleen joutuivat sotaan toistensa
kanssa oli _Alkibiādeen_, nuoren, ylhäisen ja lahjakkaan ateenalaisen,
josta vähän Kleonin kuoleman jälkeen tuli kansan hemmoiteltu
suosikki ja joka käytti asemaansa vain tyydyttääkseen omaa rajatonta
kunnianhimoaan. Ateenalaisille oli onnettomuudeksi, että sellainen mies
kuin hän esiintyi poliittisella näyttämöllä juuri sellaisena aikana,
jolloin he ennen kaikkea tarvitsivat rauhaa kootakseen uusia voimia
jälleen.
Alkibiades oli sukua sellaisille suurmiehille kuin Kleistheneelle,
Miltiadeelle ja Perikleelle. Hyvin nuorena hän oli menettänyt
isänsä, ja Perikles oli ottanut hänet luokseen. Kypsyneemmällä
iällä hänestä tuli Sokrateen oppilas. Sekä tuo suuri valtiomies
että tämä jalo ajattelija olivat hyvin kiintyneet häneen. Kaikki
pitivät kuvankauniista ja runsaslahjaisesta mutta intohimoisen
hurjasta nuorukaisesta, joka voi olla vastustamattoman rakastettava,
kun hän vain tahtoi, mutta myös ärsyttävän ylimielinen, tavattoman
häpeämätön, kun hän toi sen puolen itsestään esille. Alkibiades oli
yleisenä puheenaiheena Ateenassa. Kaikki, mihin Alkibiades ryhtyi, oli
mielenkiintoista. Hänen pukujaan, hänen eleitään, hänen sanontatapojaan
matkittiin. Hänestä tuli nuorien ateenalaisten muotileijona. Vieläpä
hänen sammallustaankin pidettiin ihastuttavan somana. Naiset tappelivat
hänestä. Myöskin monet muutoin kunnialliset naiset hullaantuivat
häneen. Kokonainen kansa kilpaili hemmotellakseen hänet pilalle — ja
onnistui erinomaisesti. Kukaan muu ei olisi uskaltanut panna toimeen
sellaisia mielettömiä kujeita kuin hän. Hänelle vain naurettiin.
Hän oli koko Ateenan hemmoiteltu lempilapsi. Hänen irstailunsa,
hänen rakkausjuttunsa ja hänen tuhlailunsa eivät olleet tavallisia
mittasuhteiltaan. Niin ateenalaiset »kasvattivat leijonanpennun», jota
eivät sitten kyenneet kesyttämään.
Ainoa, joka todella koetti tähän vallattomaan nuorukaiseen valaa
jotakin elämän vakavuutta, oli Sokrates, ja ilman häntä olisi
Alkibiades varmaan joutunutkin täydelleen rappiolle. Heidän
ystävyytensä oli peräisin heidän ensimmäiseltä sotatoveruusajaltaan.
Alkibiades, joka silloin oli vasta kaksikymmenvuotias, teki itsensä
tunnetuksi huimapäisellä urhoollisuudellaan. Hän taisteli ensi rivissä
ja haavoittui vaikeasti. Sokrates silloin kohtalokkaana hetkenä pelasti
nuorukaisen elämän. Kahdeksan vuotta myöhemmin Alkibiades sai tehdä
pelastajalleen samanlaisen vastapalveluksen.
Nuori ja kunnianhimoinen mies, joka tavoitteli poliittista
valta-asemaa, tarvitsi opetusta kaunopuheisuudessa, ja sen taidon
Alkibiades voi parhaiten oppia teräväjärkiseltä ja aaterikkaalta
vanhemmalta ystävältään, joka oli verraton mestari kumoamaan toisten
vastaväitteitä.
Sokrateen onnistui saavuttaa kerrassaan ainoalaatuinen vaikutusvalta
oppilaaseensa. Mutta silloin tällöin heidän välinsä rikkoutuivat.
Aluksi tämä ei kai merkinnyt niin paljon, sillä Alkibiades palasi aina
pian isällisen ystävänsä luokse takaisin. Aikaa myöten side höltyi
kuitenkin heidän välillään. Olisihan Sokrates ollut sokea, ellei hän
olisi huomannut, että kaikki hänen kasvatusyrityksensä jäivät vaille
syvempää vaikutusta näin uppiniskaiseen luonteeseen. Saada tämä
ylpeä nulikka ajattelemaan muutakin kuin itseään, koettaa istuttaa
tällaiseen, näin itsekkääseen luonteeseen joko velvollisuudentuntoa
valtiota ja kansalaisia kohtaan tai ylipäänsä korkeampaa siveellistä
vakavuutta, oli hukkaan mennyttä vaivaa. Lopulta Alkibiades väsyi tähän
epämukavaan ystävään ja nuhtelijaan ja kulki omia teitään.
Alkibiades ei koskaan kuulunut niihin, joita painavat jotkut
poliittiset periaatteet. Mihin puolueeseen hän kuului, oli hänelle
yhdentekevää, kunhan se vain palveli hänen kunnianhimoisia
suunnitelmiaan. Hän päätti lopulta ruveta näyttelemään demokraattista
kansanjohtajaa. Kunnianhimo, suorastaan demoninen kunnianhimo oli
Alkibiadeen elämänilmapiiri.[168] Pian hän ei voinut tyytyä vähempään
kuin unelmaan, että hänestä tulisi koko Kreikan ensimmäinen mies. Ja
tämän aseman hän tulisi hankkimaan itselleen Ateenan kohotessa koko
kreikkalaisen maailman valtiaaksi. Kun viisikymmenvuotinen rauha
solmittiin, kerrotaan hänen sanoneen: »Niillä vuosilla tulee olemaan
harvinaisen lyhyet kuukaudet.»
Kaivatun tilaisuuden Ateenan valtapiirin laajentamiseksi tarjosi
muutamien Sisilian kaupunkien välinen selkkaus. Jotkin niistä
kääntyivät nimittäin Ateenan puoleen pyytäen apua vaarallisinta
kilpailijaansa, mahtavaa Syrakusaa vastaan, joka tavoitteli koko saaren
yliherruutta. Myöskin Ateenalle oli vaarallista, jos Syrakusa pääsisi
Sisilian valtiaaksi, sillä kaupunki oli doorilainen siirtokunta, ja sen
vallan kasvu koituisi siis myöskin Spartan hyväksi.
Tilaisuus sekaantua Sisilian kaupunkien riitaisuuksiin oli tervetullut
Alkibiadeelle, joka heti alkoi tehdä suunnitelmia koko Sisilian
valloittamiseksi ja miten hän sieltä toisi muassaan saaliin niin
runsaan, että hän sen jälkeen voisi tyydyttää kaikki oikkunsa.[169]
Rohkeimpina hetkinään hän näyttää uneksineen sellaistakin, että
Sisiliasta sitten aloitettaisiin yleinen kreikkalaiskansallinen sota
vanhaa kilpailijaa Karthagoa vastaan. Ja lopuksi yhdistyisi koko
helleeninen maailma idässä ja lännessä Ateenan johdolla yhtenäiseksi
valtakunnaksi, joka hallitsisi Välimerta.
Jo ensimmäinen suunnitelma oli kuitenkin arveluttavampi yritys, kuin
useimmat aavistivatkaan. Ateenassa ei ollut montakaan, joilla edes
olisi ollut jonkinlaista oikeata käsitystä siitä, miten suuri ja
väkirikas maa Sisilia itse asiassa oli.[170] Sentähden Alkibiadeen
oli verraten helppoa temmata kansankokous mukaansa ja varata
itselleen johtava asema suuressa sotayrityksessä.[171] Ennustajat,
oraakkelivastausten selittäjät ja sotahankkeen uskolliset kannattajat
julistivat kaduilla ja toreilla, että jumalat olivat suopeita, ja
lupasivat loistavaa menestystä. Ylhäisten ja alhaisten, vanhain ja
nuorten mielet täyttivät mitä ylpeimmät toiveet. Kaikki asekuntoiset
miehet kilvoittelivat päästäkseen mukaan ja kunnostautuakseen — ja
rikastuakseen saaliista. Koskaan Ateenan mahti ei ollut näyttänyt niin
valtavalta, niin suurenmoiselta. Viimeisten sota- ja ruttovuosien
hirveät kärsimykset olivat kuin unohdettuja.
* * * * *
Keväällä 415 Ateenan laivasto oli siis valmiina lähtöön. Silloin
sattui tapaus, jolla tuli olemaan sangen laajakantoiset seuraukset.
Eräänä aamuna tavattiin kaikki Hermes-patsaat kaduilta ja toreilta,
temppelien ja yksityisten talojen edustoilta rikottuina.[172] Minkä
kiihtymyksen, minkä mielettömän kauhun tällainen tapaus herätti, voi
käsittää vain, jos tuntee kreikkalaisten uskonnollisen käsityksen:
koko heidän olemassaolonsa ja turvallisuutensa riippui jumalien
loukkaamattomuudesta heidän kaupungissaan. Tosin ei ollut harvinaista,
että nuoriso kovien juominkien jälkeen harjoitti kaikenlaista
ilkivaltaisuutta ja vahingoitti myöskin kuvapatsaita, mutta tällainen
yleinen vahingonteko oli kuitenkin ennen kuulumatonta. Sen täytyi
olla suunniteltua ja tahallaan tehtyä. Ja sitä oli harjoitettu kaupan
ja liikeyhteyden jumalaa, Ateenaan ja Ateenasta tehtävien matkojen
suojelijaa kohtaan! Meidän on muistettava, että kaikesta siitä
hävityksestä, minkä persialaiset kerran panivat toimeen Attikassa, ei
mikään tuntunut niin hirveältä kuin se, että he julkesivat polttaa
jumalien temppelit ja hävittää heidän kuvapatsaansa. Se kiihtymys,
joka syntyisi nykyajan Italian tai Espanjan kaupungissa, jos jonakin
aamuna havaittaisiin, että kaikki madonnankuvat yön aikana olisi
säretty, voisi antaa jonkinlaisen käsityksen, joskin heikon, siitä,
miltä ateenalaisista silloin tuntui. Hermes-patsaitten häväistys oli
pahin enne, mitä ajatella saattoi, aiotulle Sisilian retkikunnalle.
Tässä täytyi jonkin salaliiton valtiosääntöä ja Ateenan kansan vapautta
vastaan olla tekeillä.[173] Se pimeys, joka ympäröi tätä tekoa ja joka
ei koskaan hälvennyt, teki asian yhäkin kolkommaksi.
Heti lupasi kansankokous suuria palkintoja sille, joka voisi saada
selville ilkityön tekijät, ja tutkimuskunta asetettiin.
Mitään todistuksia ei ollut, mutta epäluulot kohdistuivat
Alkibiadeeseen, joka kerran eräässä hilpeässä seurassa oli laskenut
leikkiä jumalista. Hän kielsi ja selitti olevansa valmis heti
alistumaan oikeudelliseen tutkimukseen, vieläpä vaati sellaista.
»Teloituttakaa minut mieluummin, jos olen syyllinen», hän sanoi,
»kuin että lähetätte minut matkaan näin suuren sotavoiman johtajana,
ennenkuin olen puhdistettu näistä hirveistä syytöksistä!» Mutta hänen
vastustajansa ja kansansuosiosta kilpailijansa pelkäsivät hänen
persoonallisen viehätysvoimansa vaikutusta ja tahtoivat sentähden saada
hänet pois niin pian kuin mahdollista. Sillä hänen poissa ollessaan he
voisivat häiritsemättä koota runsaampaa syyteainehistoa häntä vastaan
ja muokata kansan, mieltä. Heidän onnistuikin saada tutkimus lykätyksi
retkikunnan paluun jälkeen — kuten sanottiin.
Komea laivasto lähti siis purjehtimaan, valtavien katselijajoukkojen
seuratessa sen lähtöä. Koskaan yksi ainoa helleenien kaupunki ei
ole lähettänyt näin suurta ja loistavaa retkikuntaa niin kaukaista
päämäärää kohti. Kansan sydän sykki ylpeydestä.
Mutta aivan toisenlaiseksi muodostui se vastaanotto, minkä laivasto sai
Sisiliassa osakseen. Siellä oli mieliala odottamattoman kylmä. Itse
asiassa niin odottamatontahan sen kyllä ei olisi pitänyt olla, sillä
voihan jokainen käsittää, että laivasto, joka tuli tuoden mukanaan
kokonaisen kenttäarmeijan, ei ollut tarkoitettu vain tuomaan apua. Sen
takia liittyminen näihin »auttajiin hädässä» jäi vähäiseksi. Mutta
pitihän nyt ainakin aluksi ahdistaa Syrakusaa.
Silloin ilmestyy äkkiä sotanäyttämölle Ateenan valtionlaiva tuoden
käskyn Alkibiadeelle saapua oikeuteen vastaamaan herjaussyytöksistä.
Hänen poissa ollessaan, kun ateenalaiset eivät enää olleet hänen
henkilöllisyytensä taikavoiman vaikutuspiirissä, hänen vihollistensa
oli onnistunut purkaa kerran tehty päätös ja saada Ateenan kansa kesken
ratkaisevia sotaliikkeitä kutsumaan kotiin se mies, joka oli koko
sotahankkeen sielu.
Alkibiades totteli ja seurasi laivallaan valtionalusta. Mutta eräällä
kohdalla Italian etelärannikkoa — missä Sybaris muinoin sijaitsi — hän
astui maihin — ja katosi näkyvistä. Ateenan valtionlaiva sai purjehtia
yksinään kotiin. Karkuri tuomittiin silloin kuolemaan, ja hänen
omaisuutensa takavarikoitiin. Kun hän sai tietää kuolemantuomiosta,
hän sanoi vain: »Olen näyttävä ateenalaisille, että elän.» Ja niin
lähti koditon seikkailija, sydän täynnä kostonhalua, Sparttaan, jonne
hän oli saanut kutsun, ja tarjosi periviholliselle palvelustaan
isänmaataan vastaan. Häikäilemättömyydessään hän ei empinyt käyttää
isänmaansa heikkojen puolien tuntemustaan sparttalaisten hyödyksi. Hän
sanoikin aivan oikein uusille ystävilleen: »Kuta enemmän vahinkoa minä
aikaisemmin olen tehnyt teille vihollisena, sitä enemmän hyötyä voin
nyt tehdä teille ystävänä.» — Alkibiadeesta oli tullut kotikaupunkinsa
pahahenki. Mahdollisesti hän toivoi kuitenkin, sen jälkeen kuin hän
vieraan avulla oli kukistanut vastustajansa Ateenassa, voivansa
kohottaa syntymäkaupunkinsa vallan huipuille. Mutta maanpetosta hänen
toimintatapansa oli kaikissa tapauksissa. Alkibiadeella oli siitä
lähtien Kaiuin merkki otsallaan, ja niitä pahoja voimia, jotka hän oli
manannut esiin, hän ei kyennyt itsekään hillitsemään.
Kameleonttiluonteensa[174] Alkibiades osoitti ehkä kaikkein parhaiten
Spartassa. Täällä entisestä hekumoitsijasta ja mässääjästä tuli ankara
ja kohtuullinen sparttalainen, joka söi vieläpä mustaa soppaakin
virnistelemättä.
* * * * *
Lähin seuraus ateenalaisille siitä, että he olivat ottaneet
Alkibiadeelta ylipäällikkyyden, oli se, että heille pian kävi huonosti
sekä Sisiliassa että muualla. Alkibiadeen neuvosta sparttalaiset
suuntasivat kaksi vaarallista iskua Ateenan mahtiasemaa vastaan.
Ensiksi he lähettivät mainion sotapäällikkönsä _Gylippoksen_ mukanaan
muutamia sotalaivoja piiritettyjen syrakusalaisten avuksi. Gylippos
oli rohkea ja kova mies, aito lakonista ainesta, sparttalaisen
sotakoulutuksen oivallinen kasvatti. Mutta sitten sparttalaiset
ryhtyivät tekoon, joka oli vieläkin tuntuvampaa Ateenalle: he
vastasivat ateenalaisten Lakonian rannikon hävityksiin valtaamalla
pysyvän jalansijan pohjois-Attikassa strategisesti tärkeällä
paikalla, jonka Alkibiades heille osoitti. Se oli tikarinpisto,
jonka hän pirullisen ovelasti harkiten suuntasi isänmaansa
sydämeen. Sillä sparttalaiset estivät täten ateenalaisilta osan
heidän välttämättömimmästä ruokavarojen tuonnistaan ja samalla
liittolaisten verojen Ateenaan kuljetuksenkin. He pakottivat heidät
myöskin lopettamaan tuottoisan hopeanlouhinnan Attikan kaivoksista,
mikä oli aikaisemmin niin suuressa määrin auttanut heidän sotiensa
rahoittamista. Seuraukset ilmenivät pian vaarallisena pulana sekä
raha-asioissa että elinkeinoelämässä.
Onneton kohtalo vainosi nyt kaikkea, mihin ateenalaiset ryhtyivät.
Sisiliassa heidän joukkonsa lyötiin, ja laivasto, joka oli suljettu
Syrakusan satamaan, teki turhia yrityksiä murtautuakseen ulos.
Katastrofi ei ollut vältettävissä. Epätoivoissaan ateenalainen
sotajoukko, joka vielä oli 40.000:n miehen vahvuinen, vetäytyi ensiksi
saaren autioihin sisäosiin ja sitten etelään päin, toivoen löytävänsä
jonkin ystävällismielisen seudun. Surkea oli vastakohta ylpeälle
lähdölle Ateenasta. Monien haavoitettujen ja sairaiden valitukset
olivat sydäntävihlovia, ja heidän turhat yrityksensä laahautua mukana
liikuttivat koko sotajoukon kyyneliin. Nälän ja polttavan janon
lopen uuvuttamina ateenalaiset eivät kyenneet tässä toivottomassa
mielentilassa kauempaa pysymään koossa ja vastustamaan vihollisen
alituista ahdistusta. Pian armeija oli aivan menehtynyt eikä sillä
ollut muuta valittavana kuin laskea aseensa.[175] Tämän kerran niin
ylpeän sotavoiman jäännökset pidettiin ensinnä seitsemänkymmentä
vuorokautta suljettuina Syrakusan kivilouhimoihin.[176] Se oli hirveätä
oloa nälässä ja janossa, hehkuvassa kuumuudessa päivisin ja vuoden
lopulla pakkasessa öisin. Tiheään sullottujen ihmisjoukkojen likaisuus
ja löyhkä oli kuvaamatonta. Ne, jotka kestivät tämän kurjuuden,
myytiin suurimmaksi osaksi orjiksi. Vain muutamien harvojen oli suotu
vihdoin viimein palata kotiin.[177] — Syrakusalaiset mestasivat
ateenalaisten ylipäälliköt, sen jälkeen kuin Gylippos oli turhaan
koettanut pelastaa heidän henkensä, voidakseen valmistaa itselleen
ja maanmiehilleen sellaisen voittojuhlan, että saisi näytellä heitä
vankeina Spartassa.[178]
* * * * *
Niin päättyi vuonna 413 Sisilian retki yhteen järkyttävimmistä
katastrofeista, mitä maailmanhistoria tuntee. Ei koskaan aikaisemmin
Kreikan historiassa oltu nähty niin komean ja mainion armeijan ja
laivaston täydellistä tuhoa. Ateenalle Sisilian murhenäytelmä muodostui
lopun aluksi ja siten ratkaisevaksi käännekohdaksi Kreikan historiassa.
Se voittamattomuuden sädekehä, joka Salamiin urotyöstä lähtien oli
ympäröinyt Ateenan laivastoa, oli kadonnut, ja kaupungin merien
herruus perustuksiaan myöten järkytetty. Ainiaaksi olivat haihtuneet
ne maailmanherruuden unelmat, joihin ateenalaiset kerran olivat
tuudittautuneet. Nyt ei enää tullut kysymykseen Ateenan valtapiirin
laajentaminen — nyt oli edessä vain taistelu olemassaolosta.
Niin musertava oli isku, että aluksi oli vaikeata uskoa, että
todellakin oli käynyt niin huonosti, kuin mitä oli käynyt. Yli 200
laivaa ja 50 000 miestä olivat Ateena ja sen liittolaiset menettäneet.
Valtion kassa oli tyhjä, kaikki muut varat käytetty, ja vihollinen
oli saanut lujan jalansijan Attikan sydämessä, sulki kauppatiet
pääkaupunkiin ja tuhosi partioretkillään maamiehen vaivojen hedelmät.
Maaseudun turvattomuudesta ja elintarpeiden puutteesta oli seurauksena,
että väestö pakeni alituisesti kasvavin joukoin kaupunkiin. Täällä
asekuntoisen väestön täytyi päivin ja öin, vuodesta vuoteen, tehdä
vahtipalvelusta muureilla, mikä luonnollisesti suuressa määrin haittasi
elinkeinoelämää ja tuotantoa. Ja kun samaan aikaan Ateenan kauppa-alue
meren toisella puolella kutistui kokoon, syntyi yhä ankarampi puute
kaikista välttämättömimmistä tarpeista.
* * * * *
Sisiliassa kärsitty tuhoisa tappio ulotti vaikutuksensa myös
Vähään-Aasiaan. Siellä oli siitä seurauksena, että _sota Persian
kanssa leimahti uudelleen liekkiin_. Ateenalaisten oma syy oli, että
suurkuninkaan ei enää tarvinnut pitää itseään vuoden 448:n rauhan
sitomana. He olivat itse rikkoneet sen tukemalla suurvaltaunelmainsa
päivinä erästä kapinallista persialaista satraappia. Saatuaan tietää,
miten huonosti ateenalaisten oli käynyt Sisiliassa, Dareios II vastasi
heidän rauhanrikkomukseensa käskemällä satraappejansa läntisessä
Vähässä-Aasiassa jälleen kantamaan veroja joonialaisilta kaupungeilta.
Voidakseen täyttää käskyn persialaisten täytyi kuitenkin saada olla
rauhassa ateenalaisilta, ja pitääkseen heidät poissa satraapit
ryhtyivät neuvotteluihin sparttalaisten kanssa, jotka juuri olivat
hankkineet itselleen ja peloponnesolaisliitolle vahvan laivaston.
Niin pian kuin oli kysymyksessä ateenalaisten vahingoittaminen,
sparttalaisia ei ollenkaan arveluttanut uhrata Jooniassa elävät
maanmiehensä. Alkibiadeen neuvosta he antoivat sotalaivoja
suurkuninkaan käytettäviksi sillä ehdolla, että hänen satraappinsa
lupasivat maksaa miehistöjen palkat.
Se mahti, minkä ateenalaiset saivat vastaansa Jooniassa, oli sitäkin
vaarallisempi, kun yksi toisensa perästä heidän liittolaisistaan käytti
hyväkseen Sisilian katastrofia kaivattuna tilaisuutena vapautuakseen
heidän »ikeestään», s.o. päästäkseen raha-avustuksista Attikan liiton
solakassaan. Näin viholliset ja tyytymättömät liittolaiset yhdessä
kolmelta eri taholta ahdistivat sodalla ateenalaisia. Tätä sotaa on
nimitetty _Joonian sodaksi_, mutta oikeastaan se on vain kolmannen
peloponnesolaissodan jatkoa ja merkitsee, että painopiste tässä sodassa
nyt oli siirtynyt Vähään-Aasiaan.
Täytyy ihailla sitä tarmoa, millä ateenalaiset vaikeassa
ahdinkotilassaan ryhtyivät taisteluun tuota mahtavaa liittoutumaa
vastaan. Heidän vastustajainsa vaarallisuus kuitenkin väheni, kun
Alkibiades joutui riitaan sparttalaisten kanssa. Hän oli nimittäin
Spartassa hankkinut itselleen monia kiihkeitä kadehtijoita, jotka
käyttivät hyväkseen tyytymättömyyttä muutamien sodassa sattuneiden
vastoinkäymisten johdosta työntääkseen syyn hänen niskoilleen ja
saattaakseen hänet epäluulonalaiseksi petoksellisesta vehkeilystä.[179]
Ei ollut vaikeata saada kansan mielipidettä käännetyksi maanpakolaista
ja seikkailijaa vastaan, johon sisimmässään ei koskaan oltu oikein
todella luotettu. Olipa kaikkein korkeimmalla taholla suunniteltu
poliittinen murha, jotta päästäisiin näin vaarallisesta miehestä,
ja käsky oli jo annettu sopivalle henkilölle, mutta Alkibiadesta
varoitettiin ajoissa, ja hän pelastautui meren yli Persian satraapin
_Tissapherneen_ luo Sardeeseen.
Täällä hän näyttelee oikeauskoista persialaista niin sisäisesti
kuin ulkonaisestikin. Yhdellä iskulla yksinkertainen sparttalainen
muuttuu komeaksi itämaalaiseksi. Kehnon doorilaisen puvun hän vaihtaa
kallisarvoiseen persialaiseen vaateparteen, eikä kestä kauan, ennenkuin
hän on oppinut uusien ystäviensä kielen. Mutta ennen kaikkea hän
osaa hienolla maailmanmiehen käytöstavallaan ja persoonallisella
viehätysvoimallaan täydelleen lumota tuon ylpeän itämaalaisen despootin
ja tehdä hänet vahaksi käsissään.
Tissaphernes oli vain välikappale kunnianhimoisen maanpakolaisen
käsissä, hänen valmistaessaan sovintoa ateenalaisten kanssa ja
kostaessaan kiittämättömille sparttalaisille. Mutta nyt oli
luonnollisesti meneteltävä ovelasti, tyydyttävä yhteen askeleeseen
kerrallaan. Muuten voisi Tissaphernes, joka oli salakavala mies hänkin,
ehkä ruveta epäilemään.
Alkibiades sai siis aluksi rajoittua yrittämään pelastaa
Ateenaa perikadosta ja siten hankkimaan entisten maanmiestensä
kiitollisuuden. Mutta Tissapherneen edessä hänen täytyi tietysti
selittää politiikkansa _persialaisten_ etuja ajavaksi. Tunnetulla,
vakuuttavalla kaunopuheisuudellaan hän osoitti satraapille, ettei
millään muotoa voinut olla Persian valtakunnan etujen mukaista saada
sota pian loppumaan. Olisi tietysti parempi ja tulisi halvemmaksi
antaa helleenien raadella toinen toisiaan, ja niin Tissaphernes voisi
mielensä mukaan autella milloin mitäkin puolta. Persian politiikan ei
siis tullut auttaa vahvempaa puolta — s.o. _tällä kertaa sparttalaisia_
— enempää, kuin mitä kohtuullisuus vaati ja oli tarpeen sodan liekin
vireillä pitämiseksi. Heidän liiallinen auttamisensa olisi vaarallista
myöskin siksi, että he silloin voisivat asettua pysyväisesti
Vähän-Aasian rannikolle, ja sitten heistä ei koskaan voitaisi päästä
eroon.
Suunnilleen näin Alkibiades puhui. Ja suurkuninkaan satraappi kuunteli
hänen sanojaan. Hän alensi sparttalaisten palkan ja huvikseen
maksoi sitä epäsäännöllisemmin kuin ennen. Lupaustansa maksaa
palkka peloponnesolaiselle miehistölle Tissaphernes ei tietystikään
tahtonut rikkoa — eipä suinkaan! Ei oltu vain koskaan sovittu mitään
palkan _suuruudesta_! Eikä liioin ollut hyvä antaa laivaväelle niin
paljon rahaa — se vain käytti sen irstailuihin, jotka pilasivat sen
sotakuntoisuuden. Tämän vastauksen viekas Alkibiades oli pannut
hänen suuhunsa. Samoin pidätteli Tissaphernes, niin paljon kuin voi,
kun tuli kysymykseen jokin sotahanke. Kuukauden toisensa perästä
peloponnesolaislaivasto sai olla toimettomana. Saavuttaakseen tämän
kielteisen tuloksen satraappi käytti tuota hyvin tunnettua keinoa,
nimittäin upseerien lahjomista. Lahjottavuus oli nyt kuten aina
kreikkalaisten päälliköiden tunnetusti heikko puoli.
Kaikesta tästä oli seurauksena, että terve toimintatarmo
peloponnesolaisliiton keskuudessa lamaantui ja miehistö alkoi
tuntea itsensä haluttomaksi ja osoittaa tyytymättömyyttä. Ja
tyytymättömyydestä kasvoi epäluottamus sekä omiin päällikköihin että
Tissapherneeseen. Satraapin sielussa iti jo ennestään epäluulon arka,
versova taimi, jota Alkibiades hoiteli hellästi.
Kaikki tämä vaikutti sen, että ateenalaiset saivat jälleen tuulta
purjeisiinsa. Silloin Alkibiadeen mielestä oli tullut aika antaa
isänmaanrakkauden versoa jälleen. Hän alkaa vähitellen tunnustella
sovinnon mahdollisuuksia maanmiestensä kanssa. Hän antautuu varoviin
neuvotteluihin attikalaislaivaston päällystön vaikutusvaltaisimpien
miesten kanssa. Hän uskottelee heille, että jos he kutsuvat hänet
takaisin, hän vetäisi Tissapherneen ja samalla suurkuninkaan itsensä
ateenalaisten puolelle.
Niin paljon vaikutti yhä vielä hurmaajan nimi ja niin hyvin oli valittu
hänen tarjouksensa ajankohta, että sotilaat omin neuvoin valitsivat
hänet yhdeksi päälliköistään. Ja tämän johdosta tuli niin armeijaan
kuin laivastoonkin uutta elämää. Osaksi hänen suoranaisella johdollaan,
osaksi hänen asiaan puuttumisensa tuloksena, attikalainen laivasto sai
voiton toisensa perästä sillä seurauksin, että sparttalaiset tarjosivat
rauhaa. Mutta suurin vaikutusvalta Ateenassa oli eräällä demagogilla,
joka oli samaa ainesta kuin Kleon ja jolla oli yhtä vähän poliittisia
ja sotilaallisia tietoja kuin hänellä. Hänen nimensä oli _Kleophōn_
ja hän oli tehtailija myöskin, mutta ei valmistanut nahkaa, vaan
soittokoneita. Hänen syytään on, että suotuisa rauhan saamistilaisuus
jälleen ylimielisesti torjuttiin. Innokkaana demokraattina Kleophon,
kuten Kleonkin, oli täynnä vihaa ja epäluuloa Sparttaa kohtaan, eikä
hän sen tähden tahtonut tyytyä vähempään kuin tuhoamissotaan. Ja kansan
suuri enemmistö oli lujasti vakuutettu, että Alkibiadeen johdolla
voitaisiin saavuttaa mitä tahansa.
Lähinnä seuraavana aikana näyttikin sotatapahtumien kehitys osoittavan
Kleophonin ja hänen kannattajiensa olevan oikeassa. Alkibiades sai
edelleen voittoja ja valtasi takaisin useita tärkeitä paikkoja. Kansan
riemuitessa ja tervehtiessä häntä triumfaattorina ja pelastajana hän
palasi vuonna 408 niiden luo, jotka seitsemän vuotta aikaisemmin
olivat tuominneet hänet menettämään henkensä ja omaisuutensa. Hän sai
takaisin kansalaisoikeutensa, hänen menettämänsä omaisuus korvattiin
kunnialahjalla, se kivipylväs, johon oli merkitty hänen tuomionsa,
syöstiin meren syvyyteen. Ja muistamatta lainkaan sitä hirveätä
kurjuutta, mitä hän oli tuottanut kotimaalleen, kansa antoi hänelle
rajattoman käskyvallan maalla ja merellä sekä kaikkien valtioasioiden
ylimmän johdon. Periklestä lukuunottamatta ei kenellekään
ateenalaiselle ollut koskaan uskottu niin suurta valtaa.
Mutta niitten kuukausien aikana, jolloin hän Ateenassa nautti kansan
riemusta ja vallan makeudesta, oli tilanteessa idässä tapahtunut
muutos, jonka täytyi tuottaa Ateenalle perikato. Sparttalaiset olivat
lähettäneet lähetystön Susaan, ja sen oli onnistunut saada Dareios
uskomaan olevan suurkuninkaan etujen mukaista, että Spartta pääsisi
voitolle ratkaisevassa taistelussa. Sillä sparttalaiset olivat,
päinvastoin kuin ateenalaiset, halukkaita tunnustamaan persialaisten
herruuden Vähässä-Aasiassa. Tämän johdosta Dareios päätti käydä sotaa
joonialaisia ja ateenalaisia vastaan aivan toisella tarmolla kuin
aikaisemmin. Nyt persialaisten ehtymättömät rikkaudet piti otettaman
käytäntöön antamaan sodalle ratkaiseva käänne.
Täten lopputulos oli selvä. Sillä jalansijan säilyttäminen kaukana
Vähässä-Aasiassa oli perin uupuneelle Ateenalle vallan toisenlaatuinen
tehtävä kuin torjua Persian hyökkäysarmeija omasta maastaan.
Sparttalaiset ryhtyivät myöskin uusin voimin taisteluun, kun he
antoivat päällikkyyden mainiolle strategilleen _Lȳsandrokselle_,
miehelle, joka kykeni kilpailemaan Alkibiadeen kanssa myöskin
häikäilemättömyydessä ja diplomaattisessa oveluudessa. Kunnian- ja
vallanhimoinen kuten Alkibiades oli hänkin. Mutta »tahto päästä
valtaan» oli _ainoa_ intohimo, joka hallitsi Lysandrosta. Kaikkia
muita halujaan hän oli, kuten oikean Spartan pojan tuli, oppinut
pitämään kurissa. Rikkaus ja loisto, kauniit naiset, pöydän nautinnot
— ei mikään sellainen houkutellut häntä, vain valta ja kunnia. Vaikka
valtavia summia kulki hänen käsiensä kautta eikä yrityksiä hänen
lahjomisekseen puuttunut, hän oli ja pysyi köyhänä. Hän oli kylmä
ja ovela ihmistuntija ja laskelmien tekijä ja sentakia verraton
käyttämään hyväkseen toisia omiin tarkoituksiinsa. Hän oli ainoa
huomattava poliitikko, minkä Spartta on tuottanut, mutta päämääränsä
saavuttamiseksi hän ei kammoksunut mitään keinoja: lahjuksia, petosta,
väärää valaa yhtä vähän kuin raakuuttakaan. »Kun leijonannahka ei
riitä, täytyy jatkaa ketunnahalla», oli hänellä tapana sanoa.[180]
Toinenkin lausuma, jota mainitaan hänen sanoinaan, on, että »poikia
petetään arpanappuloilla, miehiä sen sijaan väärillä valoilla.»
Sodan viimeisestä, jännittävästä näytöksestä muodostui kaksintaistelu
kahden sellaisen erinomaisen persoonallisuuden kuin Alkibiadeen ja
Lysandroksen välillä. Vähässä-Aasiassa he joutuivat mittelemään
voimiaan. Mutta Lysandros ei antanut vastustajansa houkutella itseään
meritaisteluun, jota tämä toivoi. Sparttalaisethan elivät persialaisten
palkalla, ja tämä oli suurkuninkaan politiikassa tapahtuneen käännöksen
jälkeen tullut niin runsaaksi, että heillä oli kaikki voitettavanaan
antaessaan ateenalaisten kuluttaa varojaan toimettomuudessa, josta oli
seurauksena sotilaskurin höltyminen.
Lopulta Alkibiadeen täytyi omin neuvoin koettaa hankkia palkkaa ja
elintarpeita väkensä ylläpitämiseksi. Hän lähti senvuoksi mukanaan osa
laivastoa retkelle pitkin Vähän-Aasian rannikkoa kiskomaan pakkoveroa
sellaisilta kaupungeilta, jotka olivat luopuneet ateenalaisista.
Tällä tavoinhan hän voi toimittaa kuitenkin edes _jotakin_. Mutta
alipäällikköään, joka jäi paikoilleen muun laivaston kanssa, hän
kielsi nimenomaan antautumasta taisteluun lukumäärältään ylivoimaisen
vihollisen kanssa. Mies oli kuitenkin luonteeltaan omavaltainen ja
tyhmänrohkea. Ja kun hän oli Alkibiadeen lapsuudenystävä, hän ajatteli
ehkä, ettei hänen tarvinnut pitää niin tarkasti hänen määräystään.
Niinpä hän antoikin Lysandroksen houkutella itsensä taisteluun ja
joutui perinpohjin tappiolle. Kun oli tarjoutunut tilaisuus saada
helppo voitto, tuli siis Lysandroksen toimettomuudesta heti loppu.
Hänen sitkeä sparttalainen itsehillintänsä oli voittanut ateenalaisten
hermostuneen innon.
Epäilemättä Alkibiades olisi helposti korjannut tämän tappion, jos
hän edelleen olisi saanut olla häiritsemättä asiain johdossa. Mutta
ei tarvittu enempää kuin tämä yksi epäonnistuminen, jotta hänen
vihollisensa saivat yliotteen Ateenassa. Koko hänen asemansa perustui
siihen uskoon että hän oli voittamaton. Ateenalaisilla oli mielettömän
korkea käsitys hänestä. He suorastaan kuvittelivat, ettei sille
miehelle ollut mikään mahdotonta. Jos hän ei voittanut, sen täytyi
johtua siitä, ettei hän yksinkertaisesti _tahtonut_ voittaa. Siispä
hän oli kavaltaja, jonka viholliset olivat ostaneet, jotta hän voisi
näiden avulla tuhota ateenalaiset. Ateena täyttyi huhuista, miten hän
käytti väärin ylipäällikkyyttään viettääkseen hurjaa elämää hetairain
ja juomaveikkojen kanssa, ja miten hän oli rakennuttanut itselleen
kalliita linnoja Traakiaan, kun ei viihtynyt isänmaassaan.
Ei ollut ihmeteltävää, että kansa uskoi kaiken sen pahan, mitä
puhuttiin miehestä, joka aina oli tehnyt itsensä tunnetuksi suurena
viikarina ja elostelijana. Mutta ateenalaiset unohtivat, että
Alkibiades suurine vikoineen oli kuitenkin ainoa mies helleenisessä
maailmassa, joka oli Lysandroksen vertainen. Ei ollut lainkaan vaikeata
Alkibiadeen vihollisille ajaa asiat siihen, että ateenalaiset toisen
kerran erottivat hänet päällikkyydestä. Hänen poliittinen osansa oli
ainiaaksi loppuun näytelty. Hän lähti silloin linnoihinsa Traakiaan.
Seuraukset siitä, että Alkibiades oli poissa, ilmenivät heti. Kesällä
406 tuli Ateenaan surusanoma, että koko attikalaislaivasto oli suljettu
Lesboksen satamaan.
Mutta tämän hirveän onnettomuuden kohdatessa ateenalaiset osoittivat
ihailtavaa toimintatarmoa. Hallitus ja kansa, niin ylhäiset kuin
alhaisetkin, ponnistivat kaikki voimansa yrittäessään toimittaa
apua hädänalaiselle laivastolleen ja niinmuodoin torjua muuten
välttämättömän Ateenan merivaltaa uhkaavan katastrofin. Kuumeisella
innolla onnistuttiin uskomattoman lyhyessä ajassa osittain rakentamaan
uudesta, osittain saattamaan sotakelpoiseen kuntoon satakunta laivaa.
Nyt, kuten Salamiin luona, melkein koko asekuntoinen väestö astui
laivoihin. Koska kaikki kassat oli tyhjennetty, täytyi tarpeellisten
varojen saamiseksi sulattaa ne kultaiset ja hopeiset uhrilahjat, jotka
oli asetettu Athenen Akropoliilla olevaan temppeliin. Tämän epätoivon
vimmaan saatetun kansan sankarillisen voimainponnistuksen palkintona
olikin menestys. Uusi laivasto sai jäljelläolevien liittolaisten avulla
täydellisen voiton sparttalaisista _etelään Lesboksesta vuonna 406._
Se oli suurin meritaistelu, minkä helleenit koskaan olivat taistelleet
keskenään. Saarrettu Ateenan päälaivasto oli pelastettu.
Ateenalaisten voitoniloa synkistytti kuitenkin se surusanoma, että
paljon ihmishenkiä oli tuhoutunut. Taistelun jälkeen puhkesi nimittäin
kova myrsky, niin etteivät ylipäälliköt voineet tehdä mitään miehistön
pelastamiseksi niistä vahingoittuneista laivoista, jotka ajelehtivat
ohjausta vailla. Enemmän kuin tuhat haaksirikkoutunutta sai kuolemansa
aalloissa. Intohimoisessa tuskassaan niiden menetysten johdosta,
jotka olivat kohdanneet melkein jokaista Ateenan kotia, kansa etsi
syntipukkia. Kuusi laivaston komentavista ylipäälliköistä asetettiin
kansan tuomioistuimen eteen ja tuomittiin kuolemaan. Yksi heistä oli
Perikles nuorempi, suuren Perikleen ja Aspasian poika. He saivat kaikki
ateenalaisen tavan mukaan tyhjentää kuoleman tuottavan myrkkymaljan, ja
heidän omaisuutensa otettiin valtiorahastoon.
Aivan syyttömiä he eivät varmaan olleet, sillä jos jokainen heti
taistelun päätyttyä olisi lähettänyt pelastusretkikunnan sen sijaan,
että he silloin pitivät yhteisiä neuvotteluja siitä, miten olisi
meneteltävä, niin olisi moni urhea mies voinut säästyä surkeasta
kuolemasta, ennenkuin myrsky puhkesi. Voi myöskin ymmärtää,
kuinka syvää liikutusta täytyi herättää kuulijoissa, kun Ateenan
kansankokouksessa astui esiin eräs mies ja sanoi: »Ateenalaiset, minä
olin itse yksi noista haaksirikkoisista. Pelastuin vain siten, että
minun oli onnistunut kavuta eräälle tyhjälle jauhotynnyrille. Mutta
minun toverini, jotka ympärilläni vaipuivat meren syvyyteen, rukoilivat
minua, jos tulisin pelastetuksi, kertomaan Ateenan kansalle, miten
sen sotapäälliköt olivat jättäneet sotilaansa kuolemalle alttiiksi,
sittenkuin nämä olivat urhoollisesti taistelleet isänmaansa puolesta.»
Kansan rajaton suru ja harmi ei antanut anteeksi sitä
oikeudenvastaista, meluisaa tapaa, millä kysymystä syytettyjen
syyllisyydestä käsiteltiin. Suuttumuksessaan kansankokous päätti itse
tuomita heidät sen sijaan, että olisi luovuttanut asian lailliselle
tuomioistuimelle. Olivatpa sotapäälliköt olleet rikollisia tai ei,
kuitenkin on varmaa, että tässä poikettiin säännöstä, että syyllisellä
on oikeus lailliseen tutkimukseen ja oikeudelliseen suojaan yhtä hyvin
kuin syyttömälläkin. Ei edes pahimmille rikoksellisille ateenalaisilla
ollut tapana tehdä tällaista vääryyttä. Miksi he tekivät sitä nyt
miehille, jotka äsken olivat saavuttaneet ihanan voiton maalleen?
Mutta kansa oli kaikkien ponnistusten jälkeen sellaisessa
hermojännityksen ja ylikiihtyneisyyden tilassa, ettei se enää ollut
syyntakeinen. Se ei ollut _kansa_, se oli ihmisjoukko, jonka syvimpiä
ja alkuperäisimpiä tunteita, rakkautta lähimpiin omaisiin oli loukattu.
Jäljellejääneet eivät ajatelleet muuta kuin miten heidän rakkaansa
olivat saaneet taistella pitkän ja tuskallisen taistelun kuoleman
kanssa, kun sitävastoin toiset, joiden olisi pitänyt ojentaa heille
auttava kätensä, olivat palanneet vahingoittumattomina kotiin. Näistä
ihmisistä oli hävinnyt kokonaan valtiotunne, ja jäljellä oli vain
vaistoja, jotka huusivat kostoa. Kun Sokrates osoitti, että koko
menettelytapa ei ollut laillinen tuomio, vaan oikeusmurha, antoi
kansa tietää, että sillä »oli oikeus tehdä, mitä se halusi!» Siis:
kansantahto on laki! Se oli huippuunsa kehitettyä demokratiaa. Tuomio
on todistus niistä ylen surkeista oloista, siitä hajoamistilasta, joka
nyt vallitsi Ateenassa.
Jäljestäpäin ateenalaiset häpesivät syvästi menettelyään. He tekivät
kansanpäätöksen, että ne miehet, jotka tuomiota langetettaessa olivat
johtaneet kansaa harhaan, piti vangittaman ja asetettaman syytteeseen.
Syytettyjen onnistui kuitenkin pakenemalla välttää oikeutta. Mutta
rangaistus oli sen sijaan kohtaava koko kansaa.
Ateenalaiset ärsyttivät vielä enemmän Nemesistä[181] hylkäämällä ne
rauhantarjoukset, joita sparttalaiset tekivät tämänkin tappion jälkeen.
On käsittämätöntä, etteivät he olleet oppineet mitään Kleonin ja
Kleophonin ylimielisyyspolitiikasta! Mutta ylpeys käy lankeemuksen
edellä. Rankaisevaksi kädeksi tuli Lysandros. Katkaistakseen
Ateenalta viljantuonnin Mustanmeren maista hän siirsi sotanäyttämön
Hellespontokseen — suunnitelmallisesti toimeenpantu nälkäsaarto siis.
Ottamatta huomioon Alkibiadeen varoituksia[182] ateenalaisten johtajat
antoivat Hellespontoksessa viekkaan lakedaimonilaisen pettää itsensä.
He antoivat Alkibiadeelle sellaisen pilkallisen vastauksen, että nyt
ei ollut hänellä, vaan heillä päällikkyys.[183] Mutta rangaistukseksi
vihollinen yllätti heidät aivan äkkiarvaamatta _Aigospotamoin_ luona
Traakiassa, ja Lysandros valtasi melkein koko laivaston, ilman että
se, sikäli kuin näytti, edes yrittikään vastarintaa. Tämä suorastaan
uskomaton voitto ei maksanut sparttalaisille yhtä ainoata laivaa
tuskinpa yhtä ainoata miestäkään.
Uutta laivastoa Ateena ei enää kyennyt rakentamaan, ja merikaupunki
ilman laivastoa, sen kohtalohan on selvä. Sydäntäsärkevä olikin se
voivotus ja valitus, millä sanoma tästä hirveästä katastrofista
otettiin vastaan Ateenassa. Surusanoma saapui yöllä, ja »valitushuudot
etenivät Peiraieuksesta pitkien muurien välissä aina kaupunkiin saakka,
toisen kertoessa sanoman toiselle», sanoo historioitsija Ksenophon,
joka jatkaa Thukydideen keskeytynyttä peloponnesolaissotien historian
kuvausta. »Sinä yönä», hän sanoo, »ei kukaan nukkunut, sillä ei surtu
vain surmansa saaneita, vaan oltiin huolissaan siitä kohtalosta, mikä
odotti ateenalaisia itseään.»
Heidän liittolaisiltaan ei nyt ollut apua odotettavissa — he luopuivat
yleisesti. Lysandros saapui Ateenaan antaakseen periviholliselle
kuoliniskun, mutta hän ei hätäillyt, sillä eihän saalis kuitenkaan
pääsisi hänen käsistään. Ei asevoimin, vaan nälkäsaarrolla Ateena
oli taivutettava. Kaupunki saarrettiin sekä maan että meren
puolelta. Mitä auttoivat nyt kaikki erinomaiset toimenpiteet Ateenan
puolustuksen lujittamiseksi, mitä auttoi se, että sen kansa lähestyvän
kuolemanvaaran uhatessa oli vannonut Akropoliilla juhlallisen valan
yleisestä sovinnosta ja vilpittömästä yksimielisyydestä! Kun nälänhätä
ja kurjuus alkoivat käydä sietämättömiksi ja joukko ihmisiä oli kuollut
nälkään, oli pakko pyytää sparttalaisilta rauhaa millä ehdoin hyvänsä.
Se tapahtui kuitenkin vasta veristen puoluetaistelujen jälkeen, joiden
aikana Kleophon tuomittiin kuolemaan ja mestattiin.
Spartan kansankokouksessa ateenalaisten lähettiläät kohtasivat
myöskin Spartan liittolaisten edustajia. Ja useat heistä, varsinkin
korinthoslaiset ja thebalaiset, olivat siinä määrin kiukuissaan
ateenalaisille, etteivät he tahtoneet tyytyä vähempään, kuin että tuo
vihattu kaupunki hävitettäisiin maan päältä ja asukkaat myytäisiin
orjiksi. Mutta tähän kostonhimoiseen ehdotukseen sparttalaiset antoivat
vastauksen, joka on heille ikuiseksi kunniaksi. »Ei ole», he sanoivat,
»oikeutta tehdä orjaksi kansaa, joka kerran mitä suurimmassa hädässä on
tehnyt suurtyön Hellaan hyväksi.»
Luonnollisesti poliittiset vaikuttimet aiheuttivat perimmältään tämän
lausunnon. Jos Ateena hävitettäisiin, sparttalaiset joutuisivat heti
riitaan thebalaisten, mahtavimpien liittolaistensa kanssa Attikan
omistuksesta. Sellainen teko, minkä liittolaiset tahtoivat tehdä, olisi
sitäpaitsi vaikuttanut järkyttävästä laajoissa osissa helleenistä
maailmaa, ennen kaikkea joonialaisten keskuudessa, ja saanut aikaan
muutoksen mielialassa Sparttaa kohtaan. Ja mitäpä sparttalaiset
olisivat tehneet Attikalla? Pääkaupungin alenevaa asukaslukua
varten he saivat tarpeeksi väestöä Messeniasta. Jos sitävastoin
thebalaiset saisivat Attikan, he tulisivat liian mahtaviksi. Mutta jos
säästettäisiin ateenalaiset ja pidettäisiin heitä tiukasti kurissa,
saataisiin heistä varmastikin tilaisuuden tullen käyttökelpoinen
ase käytettäväksi Korinthosta ja Thebaa vastaan, ja heistä tulisi
liittolaisina hyvä lisä Spartan mahtikeinoihin. — Mutta joskin
tällaiset poliittiset hyötynäkökohdat olisivatkin olleet ratkaisevina
sparttalaisten esiintymiseen tuona hetkenä, niin täytyy kuitenkin,
kuten eräs nykyajan historioitsija sanoo, »vielä tänään kaikkien,
jotka rakastavat Ateenaa, olla sparttalaisille kiitollisia tästä
inhimillisyyden ilmauksesta; sillä jos nuo toiset olisivat saaneet
tahtonsa perille, olisi tuskin jäänyt kiveä kiven päälle Perikleen
Ateenasta». Se olisi saanut jakaa Niniven ja Sybariin kohtalon.
Ne ehdot, joilla sparttalaiset suostuivat rauhaan, olivat, että
ateenalaisten oli luovuttava alusmaistaan ulkopuolella varsinaisen
Hellaan, revittävä laajat ja kalliit linnoituksensa ja luovutettava
koko laivastonsa paitsi kahtatoista laivaa. Ateenalaisten ei auttanut
muuta kuin mukautua voittajan tahtoon, sillä ankara nälänhätä raivosi
kaupungissa. Näin he saivat rajoittua Attikan ja Salamiin omistukseen.
Rauhan solmiamisen jälkeen heidän täytyi tehdä liitto perivihollisensa
kanssa ja sitoutua auttamaan tätä kaikkialla maalla ja merellä. Nämä
sopimukset tehtiin vuonna 404 e.Kr.
Sen jälkeen tuli viimeinen traagillisen vihlova vahvistus Ateenan
kukistumisesta. Lysandros purjehti kaupungin satamaan, ja ylimielisen
riemun vallitessa ja huilujen soidessa hänen väkensä alkoi repiä maahan
Ateenan muureja. Hellaan ei enää tarvinnut pelätä »sortajiansa».
Ja vapaus oli saavutettu — kiitos Persian kuninkaan taloudellisen
avun.[184]
* * * * *
Peloponnesolaissodan loppu on perimmältään luettava sen onnettoman
Perikleen maltillisesta politiikasta poikkeamisen tilille, jonka
ateenalaiset tekivät, antaessaan Alkibiadeen kunnianhimon houkutella
itsensä Sisilian valloitusretkeen. Tämän päättyminen hirveään
katastrofiin ei tosin ollut ollenkaan välttämätöntä, vaan se johtui
siitä ateenalaisten epäviisaasta toimenpiteestä, että he ratkaisevalla
hetkellä panivat retkikunnan aikaansaajan pois pelistä. Mutta vaikka
yritys olisi onnistunutkin, Sisiliaa ei kuitenkaan koskaan olisi voitu
liittää attikalaisvaltion kehyksiin — siihen oli saari aivan liian
suuri ja kaukana sijaitseva. Tällainen alusmaa olisi vain lisännyt
Ateenan vihollisten lukumäärää ja hajoittanut sen voimia.
Huolimatta siitä kauheasta mieshukasta, minkä ateenalaiset olivat
kärsineet Sisiliassa, he tointuivat kuitenkin jokseenkin entiselleen;
ja heidän sitkeä taistelunsa kuolettava haava ruumiissaan on
ihailtavinta koko tässä sodassa. Tämän melkein yli-inhimillisen
kestävyytensä avulla heillä oli mahdollisuuksia pelastaa ainakin oma
riippumattomuutensa, kun heidän kohtalonsa ratkaisi persialaisten
asiaan puuttuminen vuonna 408.
Kuta kauemmin tätä turmiotatuottavaa veljessotaa kesti, sitä
julmemmiksi, verenhimoisemmiksi ja villimmiksi ihmiset tulivat.
Kauhistuttavan nopeasti villiytyminen levisi. Se sopusointuinen
kohtuullisuus, joka muinoin oli ollut tavoittelemisen arvoinen
helleeninen hyve, tuli nyt halveksituksi ja leimattiin heikkoudeksi,
kun taas tunnotonta kiihkoa pidettiin miehuutena.[185]
Kauheimpia olivat ne kansalaissodat, joita peloponnesolaissota toi
muassaan, siksi että kansanpuolue yleensä haki apua Ateenasta, mutta
harvainvaltainen puolue Spartasta. Missä tällaisia rikkirepiviä sotia
puhkesi, siellä poliittisten vastustajien murhat ja heidän omaisuutensa
takavarikoiminen kuuluivat päiväjärjestykseen. Kun lukee Thukydideen
kertomusta sisäisistä levottomuuksista Korfussa, noista alituisista
joukkomurhista poliittisten rangaistusten varjolla, lukee, miten apua
etsivät raahataan temppeleistä, miten isät murhaavat poikiaan ja
miten toinen puolue sytyttää taloja palamaan, niin että koko kaupunki
on vähällä palaa, silloin saa kauhistuttavan kuvan siitä, mihin
väkivallahtekoihin kansalaissota voi ihmiset saada.
Aluksi tällaiset hirmuisuudet herättivät huomiota, mutta myöhemmin ne
muodostuivat melkein tavaksi koko helleenisessä maailmassa, myrkyttivät
yhteiskuntahengen ja raaistivat yksilöitä kaikkialla. Hellaan kansa
alkoi olla ydintä myöten pilaantunutta.
Kirjallisuutta, joka käsittelee peloponnesolaissotaa.
Friedrich Blass, Die attische Beredsamkeit.
Ivo Bruns, Das literarische Porträt der Griechen im fünften und vierten
Jahrhundert v. Chr.
Hans Delbrück, Die Strategie des Perikles, erläutert durch die
Strategie Friedrichs des Grossen.
Wilhelm Ebstein, Die Pest des Thukydides (kirjallisuusviittein).
J. von Pflugk-Harttung, Perikles als Feldherr.
Gustav Friedrich Herzberg, Alcibiades, der Staatsmann und Feldherr
(seikkaperäisin kirjallisuusviittein).
Henry Hussaye, Histoire d'Alcibiade et de la république athénienne
depuis la mort de Périclés jusqu'à l'avénement des trente tyrans.