VIITTEET

[1] Loppu-e ei äänny, ensimm. é lähentelee ä:tä.

[2] Pers. _Ahura Mazda_, »viisas vallitsija». (Suomentajan huomautus.)

[3] _Ahriman_ l. _Angramainju_, »paha henki». (Suomentajan huomautus.)

[4] _Menstruaalinen_ = kuukautisiin kuuluva. (Suomentajan huomautus.)

[5] _Askeesi_ = kieltäytyminen, lihan kuritus. (Suomentajan huomautus.)

[6] Lystikäs legenda kertoo, että hän matkallaan Vishtaspin luo kohtasi

kaksi muuta ruhtinasta, joita hän koetti taivuttaa »omaksumaan puhtaan

opin ja luopumaan pahoista töistään». Mutta he eivät välittäneet hänen

sanoistansa. Silloin Zarathustra rukoili jumalaa, ja tämä nostatti

myrskytuulen, joka tempasi molemmat kuninkaat ilmaan ja liehutteli

heitä maan ja taivaan välillä kansan suuresti ihmetellessä. Paikalle

lensi myöskin kaikilta ilmansuunnilta lintuja, jotka parveilivat

ruhtinasten ympärillä ja nokin ja kynsin repivät heistä irti lihan,

kunnes luut putosivat maahan.

[7] Herodotos kertoo, että Kroisoksen varustautuessa tuli muuan

viisaudestaan kuuluisa lyydialainen ja sanoi kuninkaalle: »Herra

kuningas, sinä varustaudut sotaretkelle miehiä vastaan, joilla on

nahkaiset housut ja samoin kaikki muutkin vaatteet nahasta ja jotka

eivät nauti herkkuja, vaan syövät, mitä voivat saada, sillä he asuvat

karussa maassa. He eivät juo myöskään viiniä, vaan pelkästään vettä,

eikä heillä ole viikunoita syötäväksi eikä mitään muutakaan hyvää. Jos

nyt voitat, niin mitä sinä voit ottaa heillä, kun heillä ei mitään ole?

Jos taas joudut tappiolle, niin ajattelepa kaikkea hyvää, mitä silloin

menetät. Sillä jos he pääsevät meidän nautintojemme makuun, he eivät

niistä luovu, emmekä heistä koskaan erillemme pääse.»

Tämä lausunto johtaa mieleen erään tapahtuman Kustaa Vaasan

vapaussodasta. Taalalaiset ovat leiriytyneet Brunbäckin lautan luo.

Kristian Tyrannin kätyri, tanskalainen piispa Jens Beldenacke on

lähtenyt liikkeelle heitä kurittamaan. Hän kysyy, miten on mahdollista,

että noin köyhä maankolkka voi saada kokoon niin paljon väkeä.

Hänelle vastataan: »Tämä kansa on tottunut niukkoihin herkkuihin.

Parhaasta päästä he juovat vain vettä; ja kun on tarpeen, he tyytyvät

pettuleipään.» Tämän ja samantapaisten n.s. historiallisten lausuntojen

vaellusten tutkiminen voisi ehkä johtaa kiintoisiin tuloksiin.

Suuri ero on kuitenkin siinä, että tanskalainen piispa oli

varovaisempi kenraali kuin kuningas, jonka nimi on tullut miljoonikon

vertauskuvaksi. Sillä Kroisos ei ajatellut eikä sanonut kuten Jens

Beldenacke: »Ketkä voivat syödä puuta ja juoda vettä, niitä ei voita

pirukaan, saatikka ihminen. Veljet, lähtekäämme täältä oikopäätä

tiehemme.»

[8] Herodotoksen kertomus tuntuu epätodennäköiseltä nykyaikaisesta

Itämailla matkustavasta, joka usein saa todeta, että hevonen ja kameeli

viihtyvät hyvin yhdessä. Tämä johtuu kumminkin tottumuksesta samoin

kuin yhdessä kasvaneiden kissan ja koiran sopeutuminen. Lyydialaisten

hevoset eivät luultavasti koskaan aikaisemmin olleet nähneet kameelia

eivätkä tunteneet sen hajua. Siitä johtui niiden järjetön kauhu noita

merkillisiä kyttyräselkäisiä otuksia kohtaan.

[9] Herodotos kertoo, että hän itse oli käynyt taistelukentällä ja

nähnyt siellä persialaisten ja kreikkalaisten pääkalloja eri kasoihin

ladottuina. Hän teki silloin sen huomion, että persialaisten kallot

olivat »niin hauraita, että jos niitä vain iski kivensirulla, niihin

syntyi reikä, kun sitä vastoin egyptiläisien olivat niin kovia, että

niitä tuskin sai särkymään vartavasten valitulla kivellä». Alkuasukkaat

selittivät ilmiön siten, »että egyptiläiset ajelivat päänsä paljaaksi

jo lapsena ja sen vuoksi pääkoppa kovettui auringonpaisteessa. Tämä

onkin», Herodotos sanoo, »syynä siihen, että he eivät tule kaljupäiksi.

Egyptiläisissä tapaa näet paljoa vähemmän kaljupäitä kuin muiden

kansojen keskuudessa. Syynä siihen, että persialaisilla on niin hauraat

kallot, on sitävastoin se, että he alun pitäen hemmoittelevat itseänsä

pitämällä huopaisia päähineitä.»

[10] Tietenkään ei ollut ketään, joka niin vaaralliselle ja

oikulliselle miehelle olisi uskaltanut sanoa totuuden. Herodotos

kertoo oivan kaskun, miten Kambyseen omahyväisyyttä imarreltiin.

»Kerran hän kysyi neuvonantajillaan, minkälaisena miehenä he pitivät

häntä verrattuna hänen isäänsä Kyyrokseen. He vastasivat, että hän oli

suurempi kuin isänsä, sillä hänellä oli kaikki, mitä tuollakin, ja

lisäksi hän oli hankkinut Egyptin. Mutta Kroisosta, joka oli läsnä, ei

vastaus tyydyttänyt, vaan hän sanoi Kambyseelle: 'Minun mielestäni sinä

et vedä vertoja isällesi, sillä sinulla ei ole sellaista poikaa, minkä

hän jätti jälkeensä.' Kambyses tuli iloiseksi tämän kuullessaan ja

ylisti Kroisoksen vastausta.»

[11] Valtaistuimelle noustessaan hän otti haaremiinsa toisten ylhäisten

naisten mukana kaksi Kyyroksen tytärtä, joista toinen oli veljensä

Kambyseen leski. Samoinkuin Egyptin faaraot naivat monet Persiankin

kuninkaat sisarensa tai sisarpuolensa. Ottipa Artakserkses II sitäpaitsi

oman tyttärensäkin puolisokseen.

[12] Rawlinsonin jäljennös on kaikesta tarkkuudestaan huolimatta

aikojen kuluessa osoittautunut osittain virheelliseksi ja

puutteelliseksi. Senvuoksi toivottiin yhä hartaammin saatavan

Rawlinsonin teksti tarkistetuksi nykyajan teknillisillä apuneuvoilla,

ennenkuin ilma ja vesi ehtisivät korvaamattomalla tavalla

piirtokirjoitusta vahingoittaa. Mutta mistä saada oikea mies

vaikeaan tehtävään? Ensimmäisen onnistuneen yrityksen teki vuonna

1903 amerikkalainen Williams Jackson. Hän oli Rawlinsonin jälkeen

ensimmäinen oppinut, joka uskaltautui hengenvaaralliseen nousuun

kallio veistoksen tarkasteluun. Hänen onnistui ottaa valokuvia

tekstin sellaisista osista, jotka olivat antaneet aiheita erilaiseen

tulkintaan. Mutta myöhemmin täydensi hänen työnsä tuloksia kaksi

englantilaista tutkijaa, King ja Thompson, jotka 70 metriä pitkän

köyden varassa laskettiin piirtokirjoitusten ääreen. Muutamien

viikkojen työskentelyn jälkeen he saivat jäljennöksensä valmiiksi, ja

sitten British Museum voi julkaista tarkistetun tekstipainoksen.

[13] Asettaa Prokrusteen-vuoteeseen = väkisin sovittaa asiat ennakolta

valmiisiin kaavoihin, joihin ne eivät sovi. (Suomentajan huomautus.)

[14] Tämän ajan on Evans runsaitten löytöjen perusteella jakanut

kolmeen jaksoon, joissa jokaisessa on kokonaista kolme alajaksoa.

Myöhemmin saamme nähdä, miten tällainen jako on ollut mahdollinen.

Eri ajanjaksoille tyypilliset sivistysesineet ovat täällä kuten niin

monilla muilla esihistoriallisilla sivistysalueilla erimuotoisia ja

-värisiä saviastioita erilaisine koristemalleineen, joita on löydetty

enemmän tai vähemmän särkyneinä eri ajanjaksojen kerrostumisia.

Varsinkin koristeaiheet ovat tärkeitä maljakkojen ikää arvioitaessa.

Kreikkalaisen saviteollisuuden erikoistuntija päättelee sellaisen

saviastian iän yhtä varmasti kuin vanhan posliinin tuntija omalla

alallaan. Loistavana todistuksena siitä, miten pitkälle ihminen voi

päästä kiinteästi keskittymällä erikoistehtäväänsä, jota varten

on kuin luotu, on englantilainen Beazley, hienoin kreikkalaisen

saviteollisuuden tuntija, mitä milloinkaan on elänyt. Tosin hänen

erikoisalansa on paljon myöhemmällä ajalta, mutta esimerkki on joka

tapauksessa valaiseva.

Beazley on erikoisesti tutkinut maljakoita, joissa on punaiset kuviot

mustalla pohjalla; tämä muotisuunta alkoi noin 530 e.Kr. syrjäyttää

vanhempaa muotia, jossa oli mustat kuviot savipohjalla, ja se säilyi

noin vuoteen 300 e.Kr. Jo 22-vuotiaana Beazley esiintyi harvinaisen

varmana tyylintuntijana tällä alalla. Sittemmin hän on vuosikymmeniä

tehnyt järjestelmällistä työtä tutkiakseen ja jäljentääkseen

kaikki punakuvioiset kreikkalaiset maljakot. Hän on valokuvannut

tai piirtänyt käytännöllisesti katsoen joka ainoan olemassaolevan

sellaisen maljakon, voidaanpa sanoa miltei jokaisen savisirpaleenkin,

jossa on nuo luonteenomaiset punaiset kuviot. Hän on myös keksinyt

enemmän kuin puoli sataa kreikkalaista maljakkomaalaria, joita ei

aikaisemmin tunnettu. »Beazleyn muisti», sanoo Frederik Poulsen, »on

niin ainoalaatuinen, että jos hänelle mainitsee minkä tahansa missä

kreikkalaisessa tai italialaisessa maaseutumuseossa hyvänsä olevan

punakuvioisen maljakon, hän voi silmänräpäyksessä lyijykynällä piirtää

maljakkokuvan sommitelman, vieläpä lisäksi selostaa, miten hartian ja

rinnan lihaksia, polviniveltä ja jalkoja on käsitelty asianomaisessa

maljakossa. Varsin hyvin voi arvioida hänen aivojensa tällä tavalla

hallitsevan noin 40.000 punakuvioista maljakkoa.»

Muutamia vuosia sitten Kööpenhaminassa sijaitseva Ny Carlsbergin

glyptoteekki, jossa Poulsen on johtajana, hankki joukon kreikkalaisia

maljakoita, joiden tyyliä ja ikää oli vaikea määrätä. Poulsen otti

silloin mukaansa valokuvakokoelman niistä ja lähti kiertomatkalle

useiden, eri maissa asuvien erikoistuntijoiden luo. Näiden joukossa

oli Louvre’in museon oppinut konservaattori Pottier, joka on Ranskan

etevin kreikkalaisten maljakkojen erikoistuntija, sekä Walters, saman

alan tuntija British Museumissa. Poulsen kertoo matkansa tuloksista

seuraavaa:

»Kukin heistä huomautti jostakin seikasta, johon en aikaisemmin ollut

kiinnittänyt huomiotani, mutta heidän arviointinsa eivät olleet paljon

tarkempia kuin omanikaan. Sitten tulin Oxfordiin ja tapasin ensi kerran

Beazleyn henkilökohtaisesti.»

Ensimmäiseen kysymykseensä Poulsen sai heti vastauksen: »Tuon maljakon

on koristanut eräs punakuviotyylin aikaisemman kauden maalari, joka oli

työssä eräällä tehtailija Euergideellä ja myöskin kerran tilapäisesti

toisella, Khelis-nimisellä tehtailijalla.»

Isku toisensa jälkeen osui naulan kantaan: Muuan maljakko oli

»Tyskiewicz’in kokoelman mestarin» työtä, maalarin, jonka

oivallisin teos on suuri viinimalja, joka aikaisemmin kuului kreivi

Tyskiewiczin kokoelmaan ja nyt on Bostonissa, toinen maljakko oli

Bologna-Boreasmaljakon mestarin käsialaa, j.n.e.

»Tyylinmäärittelyjen luotettavuus», Poulsen jatkaa, »varmistui minulle

käydessäni seuraavina päivinä British Museumissa, sekä kokoelmissa että

kirjastossa. Vielä valtavammalta vaikutti Beazleyn muisti, kun näiden

eri maljakoiden syntyperä tuli kysymykseen: joku niistä oli aikaisemmin

ollut Woodyatin kokoelmassa Napolissa, toinen Jekyllillä Cambridgessa,

ja Beazley tunsi ne kuitenkin vain huutokauppaluetteloiden usein

mikroskooppisen pienistä kuvista. Tällöinkin totesin Lontooseen

palattuani hänen olevan oikeassa, mutta tunteakseni erään kuvassa

olevista maljakoista minun täytyi käyttää suurennuslasia; Beazley oli

muutamassa minuutissa löytänyt, mitä minun olisi vuosikausia pitänyt

turhaan etsiä.

[15] Eräät rotumerkit viittaavat siihen, että kreettalainen

sivistyskansa oli sekaantunut kansanainekseen, joka oli sukua

Vähän-Aasian heettiläisille.

[16] Täällä ahersi keskimäärin 120 miestä. Schliemann oli antanut

itse kantajoukolle ylväät homeroslaiset nimet. Kuului komealta —

Dörpfeld kertoo —, kun kuuluisia nimiä huudettiin ja työmiehet ylpeästi

vastasivat: »Täällä!» milloin »Agamemnonin», milloin »Odysseusta» tai

»Akhilleusta» mainittaessa.

Turkkilaisien viranomaisten kanssa ei ollut erikoisen hauskaa

olla tekemisissä. Kesken kaivaustöitä vuonna 1882 he yhtäkkiä

keksivät kieltää kaikki mittaukset ja piirustukset kaivausalueella,

pelosta että arkeologien mieleen juolahtaisi ruveta tekemään

piirustuksia nykyaikaisista linnoituksista, jotka olivat sieltä

kuuden kilometrin päässä. Vasta usean kuukauden kuluttua Saksan

Konstantinopolin-lähettilään onnistui saada kohtuuton kielto

peruutetuksi, ja Dörpfeldin sallittiin kahden turkkilaisen

upseerin alituisen valvonnan alaisena suorittaa piirustus vuoden

kaivaustuloksista. Mutta vuonna 1894 Turkin hallitukselta tuli äkkiä

kielto, ettei töitä lainkaan saatu jatkaa, ja tätä päätöstä oli aivan

mahdotonta saada muuttumaan. Nykyaikaiset patterit olivat muka liian

lähellä!

[17] Näiden joukossa kokonaisia 9 000 kultaista korvarengasta ja muita

sentapaisia pieniä kultaesineitä.

[18] Suurin otsaripa on koottu yli 16 000:sta pienestä kultarenkaasta

ja kultalehdestä.

[19] Kuten hyvä arkeologinen perimätapa tällaisissa tapauksissa

nykyjään vaatii, Dörpfeld tyytyi kaivamaan esiin vain sen verran kuin

tarvittiin kaikkien olennaisten kysymysten selvittämiseksi ja säästi

loput myöhempien aikojen arkeologeille, joilla oli paremmat teknilliset

mahdollisuudet. — Samalla tavalla ovat esim. Ruotsin arkeologit

menetelleet kaivaessaan esille lautta-asuinpaikkoja Alvastrassa.

[20] Mutta toiselta puolen Schliemann teki Tirynsissä — »muurien

vyöttämässä», kuten Homeros sitä nimittää — mitä kohtalokkaimman

erehdyksen. Tosin Dörpfeld viime hetkessä esti häntä linjoittamasta

linnan muureja, joiden Schliemann luuli olevan »vain» roomalaisia tai

keskiaikaisia rakennuksia, mutta erinomaisen arvokkaita seinämaalauksia

hävitettiin kuitenkin, koska ne muka eivät voineet olla vanhempia

kuin bysanttilaiselta ajalta! Myöhemmin saksalaiset tiedemiehet ovat

jonkin verran parannelleet Schliemannin hairahduksia etsien tavattoman

huolellisesti maasta jätteiden joukosta näiden maalausten pieniä

palasia ja sovittaen ne jälleen yhteen äärimmäistä kärsivällisyyttä

kysyvällä työllä. Näin on onnistuttu saamaan kokoon katkelmia

mykeneläisistä seinämaalauksista, jotka vaikuttavat hämmästyttävän

eloisilta ja raikasvärisiltä. Kreettalaiset esikuvat ovat ilmeisiä.

[21] Schliemann oli asettunut Ateenaan ja asui kaupungin

kauneimmassa talossa, josta oli näköala yli Akropoliin. Täällä hän

mielikuvituksessaan eli Homeroksen aikaa yhdessä uskollisen puolisonsa

ja molempien lastensa, Andromakhen ja Agamemnonin kanssa. Aito

muinaishelleenisellä vieraanvaraisuudella hän puolisoineen vastaanotti

jokaisen, joka yhtyi heidän innostukseensa länsimaisen sivistyksen

alkukodin asiaan. Isäntä tervehti tänne saapuvaa oppinutta Homeroksen

kielellä.

[22] Latinalaisperäinen sanamuoto, joka on johtunut kreikkalaisista

sanoista _kyklos_: ympyrä (vrt. ruots. »cykel») ja _ops_: silmä (vrt.

»optillinen» ja »optikko»).

[23] Muutamat tämän ajan mykeneläiset saviastiat voivat olla

mantereelle muuttaneitten kreettalaisten taiteilijain ja käsityöläisten

koristamia; toiset kylläkin ovat syntyperäisten mykeneläisten

käsityöläisten tekemiä, jotka ovat niin tottuneet kreettalaiseen

taideteollisuuteen, että ovat ottaneet sen tuotteet esikuvikseen.

[24] On olemassa seikkoja, jotka osoittavat vilkkaan yhteyden

vallinneen heettiläisten ja aigeialaisen sivistysmaailman välillä.

Niinpä muutamia vuosia sitten muuan ruotsalainen arkeologi löysi

Mykenestä heettiläisen kirjoituksen. Löydön voitiin arvella olevan

1200-luvulta e.Kr.

[25] Oscar Montelius, Ruotsin muinaistutkimuksen 'grand old man',

omisti nuorekkaalla innolla elämänsä viimeiset kuukaudet tämän

Ruotsille niin kunniakkaan yrityksen järjestelytyöhön.

[26] Savimaljakkojen lukumäärä nousee satoihin.

[27] Eräästä haudasta löydetty pronssiastia sisälsi kokonaista 250

kultahelmeä sekä enemmän kuin 400 sinistä tai vihreätä lasihelmeä,

jotka kuuluivat neljään kaulanauhaan. Eräästä toisesta haudasta

löydettiin m.m. hopeasormus, jossa oli rautainen sinetti — uusi

todistus siitä, että mykeneläisenä aikana rauta oli kalliimpaa kuin

jalot metallit.

[28] On melkein todistettu, että myöhempinä aikoina etruskit saivat

meripihkansa Itämerenmaista.

[29] Sitä todistaa m. m. se, että Kreetasta on löydetty suuri kappale

valmistamatonta norsunluuta.

[30] Tähän aikaan on tahdottu sijoittaa filistealaisten asettuminen

Palestiinaan. Filistealaisia pitävät monet tiedemiehet aigeialaisena

kansana. Sillä heistä käytetään egyptiläisissä kirjoituksissa nimeä

»pulasata», mistä koko maa on saanut nimensä. Sillä Palestiina

merkitsee juuri: »Pulasatan maa». Filistealaiset olivatkin kauan aikaa

maan mahtavin kansa, kuten m.m. nähdään Vanhan Testamentin monista

paikoista.

On myöskin herätetty mielenkiintoinen kysymys, ovatko filistealaiset

samaa kansaa kuin _pelasgit_, joita helleenit itse pitivät Kreikan

alkuväestönä. Tällaiset kielelliset vertailut perustuvat aina

kerakkeihin, jotka muodostavat sanojen rungon. Ovathan kerakkeet p, l

ja s samat sanoissa »pelasgi» ja »pulasata». Merkilliseltä vaikuttaa

kuitenkin, että neljäs kerake sanassa »pelasgi», nim. g, olisi

voinut muuttua t:ksi. Mutta sellainen äännevaihtelu lakiäänteen ja

hammasäänteen välillä esiintyy todellakin kreikankielessä.

Olettamusta, että filistealaiset polveutuisivat Kreikan saaristosta,

tukee myöskin Raamatun sanayhtymä »kreti ja pleti». Tätä ilmausta, joka

on tullut sananparreksi, käytettiin Vanhassa Testamentissa kuningas

Daavidin henkivartiosto. »Pleti» on oikeastaan lyhennys sanasta

»pelishtim», filistealaisten heprealaisesta nimestä, ja liittämällä

sen sanaan »kreti» arvellaan Vanhan Testamentin tahtoneen säilyttää

muistissa filistealaisten polveutumisen Kreetan saarelta.

[31] Kansanliikkeistä tällä »kauhujen ajalla», kuten sitä nimitettiin

vielä puolitoista vuosituhatta myöhemmin, mainittakoon seuraava

erittäin mielenkiintoinen esimerkki. Taru kertoo, että Mykenen

viimeisen hallitsijan, Agamemnonin pojan Oresteen, täytyi paeta

Peloponnesoksen sisäosiin, Arkadian ylätasangolle. Perimätieto kertoo

myös sukulaisuussuhteesta, joka olisi vallinnut Arkadian kansan ja

Kyproksen sekä eräiden Vähän-Aasian seutujen asukkaiden välillä. Tämän

perimätiedon totuudenmukaisuutta ovat meidän päivinämme yllättävällä

tavalla vahvistaneet murretutkimukset. Arkadian ja Kyproksen väestö

puhui historiallisena aikana samaa kreikan murretta, ja monien

Vähän-Aasian murteiden, etenkin Pamphylian murteen, on huomattu olevan

läheistä sukua tämän kielen kanssa. Mistä tämä johtuu? Doorilaisesta

kansainvaelluksesta. Kun anastajat tunkeutuivat Peloponnesokselle, he

ajoivat vanhan väestön kahdelle taholle: osaksi Arkadiaan, osaksi meren

yli Kyprokseen ja Vähän-Aasian läheisiin osiin.

[32] Adolph Reinach.

[33] Mykeneläisen kulttuurin suhteen ei riitä vielä tämäkään sillä se

ei ole jättänyt jälkeensä mitään mainitsemisen arvoisia kirjallisia

muistomerkkejä. Tosin tavataan silloin tällöin jokin kirjain tai

lyhyt kirjoitus mykeneläisistä saviastioista, mutta arkistoista,

jollaisia Kreetan kuninkaan palatsista on tavattu ei mannermaalta

ole löydetty jälkeäkään. Tämän ei _tarvitse_ silti merkitä, että

kreikkalaisten esi-isät olisivat olleet vähemmän kirjoitustaitoisia

kuin kreetalaiset — se voi johtua siitäkin, että he käyttivät helpommin

häviävää kirjoitusainesta. Tosiasia on, että mykeneläisen kulttuurin

kukoistusaikana egyptiläinen papyrus syrjäytti Syyriassa aikaisemmin

kirjoitukseen käytetyt savitaulut, Kreikan ja Egyptin silloisten

suhteiden ollessa erittäin vilkkaat on hyvin mahdollista, että papyrus

on tullut silloin käytäntöön Hellaassakin. Ja valitettavasti ei

Kreikan ilmasto, kuten Egyptin, ole suotuisaa tämän kirjoitusvälineen

säilymiselle.

[34] _Akhaialaiset, akhajit_ esiintyy Homeroksessa kreikkalaisten

yleisnimenä, joskus erityisesti Thessalian Phtiotiksen asukasten nimenä.

[35] Eräs Thessalian kansa, jota Akhilleuksen isä hallitsi.

[36] Timeo Danaos, et dona ferentes: Pelkään danaolaisia silloinkin,

kun he tuovat lahjoja — näin panee roomalainen runoilija Vergilius

hänet huudahtamaan sankarirunossaan Aineiaksen kärsimyksistä,

Aeneis-eepoksessa. Sanat ovat muuttuneet puheenparreksi.

[37] Ares oli sodan jumala.

[38] »Kolmikulma»: Sisilian ikivanha nimi.

[39] Tarun kuningas, joka oli viekkain ja ahnein kaikista ihmisistä.

[40] Rasittavaa, mutta tuloksetonta työtä on tapa sanoa Sisyphoksen

työksi.

[41] Yritykset löytää kartalta ne paikat, joissa Odysseus kävi, eivät

yleensä ole onnistuneet, vaikka siihen on käytetty paljon päänvaivaa.

Phaiaakkien tarunomaisen saaren kuitenkin jo muinaisajan kansat

selittivät olevan meidän päiviemme ihanan Korfun, joka on pohjoisin

ja suurin Joonian-saarista. Sen neljää miljoonaa öljypuuta pidetään

laatujaan koko maailman komeimpina ja kauneimpina.

[42] Yksi kosijoista.

[43] Homeroksen olemassaoloa vastaan yleensä on väitelty, ettei nimi

oikeastaan ole erisnimi, vaan ainoastaan merkitsee »sokea». Laulajat

olivat — ja ovat myöskin meidän päivinämme — usein sokeita. Sokea oli

phaiaakkien kuninkaan laulaja, ja Sisilian kaupungissa Palermossa on

aina 1600-luvun keskivaiheilta asti ja aina meidän aikaamme saakka

ollut olemassa sokeiden lauluseura, joka on kierrellyt kaupunkia ja

esittänyt lauluja pyhimysten kunniaksi.

Samoin nykyajan Kreikassa on tai on ainakin ollut tällaisia sokeiden

lauluseuroja.

[44] _Fetishi_, taikaesine, luonnonkansojen palvelema pyhä esine.

(Suomentajan huomautus.)

[45] Vulkaaninen, tulivuoresta peräisin oleva. (Suomentajan huomautus.)

[46] Athenen pyhä pöllö samoin kuin Zeuksen kotka ovat epäilemättä

jäännöksiä eläinten palvonnan ajoilla. Heran homerolainen lisänimi

»lehmänsilmäinen» on luultavasti muisto sillä ajalta, jolloin tätä

jumalatarta palveltiin lehmän muotoisena.

[47] Hādes merkitsee sekä manalan jumalaa että kuolleiden maailmaa.

[48] Oraakkeleita oli myöskin muinaisessa Egyptissä. Ainakin tuhat

vuotta ennen Kristusta käytettiin niitä ratkaisemaan, oliko syytelty

syyllinen vai ei. Amonin ylipappi laski kaksi taulua tai papyruslehteä,

joista toiseen oli merkitty langettava, toiseen vapauttava tuomio,

jumalan kuvapatsaan eteen ja pyysi sitten jumalaa antamaan merkin,

kummanko vastauksen hän valitsisi. Millä tavoin hän tämän merkin

antoi, sitä ei varmaan tiedetä. Mutta paikka paikoin kerrotaan jumalan

»tervehtineen voimakkaasti» tai »nyökänneen voimakkaasti». Maspero

on iästä tehnyt sen johtopäätöksen, että jumalalla oli liikkuvat

käsivarret tai liikkuva pää, jotka papit panivat toimimaan.

[49] Delphoissa elää vielä tänä päivänä Kreikan kaunein ihmisrotu, sen

ihanimmat nuoret naiset ja sen uljaimmat, kunnianarvoisimmat vanhukset,

joiden ryhti on vapaa, liikkeet plastilliset ja kasvot todistavat

hyvyyttä ja sielun hienoutta. Varmaan tämä muinaiskreikkalainen heimo

on näiden vaikeapääsyisten kallioiden turvin säilynyt puhtaampana kuin

useimmissa muissa Keski-Kreikan seuduissa.

Puhtaimpana helleenien veri kylläkin on säilynyt Lakonian

vuoriseuduissa. Siellä puhuttu zakonian kieli on uuskreikan

murteista ainoa, joka perustuu muinaiskreikkalaiseen kielimurteeseen

(lakonialaiseen).

[50] Samoin on laita Idän tanssivien ja ulvovien dervishien, Lapin ja

Siperian shamaanien eli noitapappien ja intiaanien »lääkemiesten».

[51] Kuinka Sokrates myöhemmin sisällytti tähän mietelmään toisen ja

syvällisemmän merkityksen, saamme nähdä tuonnempana.

[52] Yksi näistä aarreaitoista, nimittäin ateenalaisten, on meidän

päivinämme uskomattomalla vaivalla saatettu entiseen kuntoon, ja tämä

ylevän yksinkertainen rakennus on nyt ainoa, joka kullanhohtavassa

marmoriloistossaan kohoaa pyhän alueen raunioista. Se rakennettiin

alkujaan Marathonin taistelun muistoksi. Siltä ajalta säilyneet

marmorilohkareet ovat ulkopuolelta peitetyt piirroksilla, jotka

kuvaavat Delphoissa joka neljäs vuosi vietettyjä juhlakisoja

urheilukilpailuineen. Näiden piirrosten joukosta on löydetty muutamia

kiinnostavia, Apollonin kunniaksi sepitettyjä hymnitekstejä niihin

kuuluvine nuotteineen sanottujen kisojen ajoilta. Ne ovat sitäkin

kallisarvoisempia, kun ne ovat ainoat jäännökset laajemmista

muinaiskreikkalaisista sävelteoksista. Laulut esitti kuoro huilun ja

kitaran säestyksellä, ja niiden sanotaan huomattavasti muistuttavan

kreikkalaiskatolisia kirkkolauluja.

Aarrekammion viereiselle pengermälle olivat kerran ateenalaisten

Marathonin taistelussa valloittamat voitonmerkit asetettuina. Ne ovat

aikoja sitten hävinneet teille tietymättömille, mutta kivessä on vielä

luettavana sanat: »Ateenalaiseen lahja Apollonille sotasaalii(sta),

jonka he Marathonin taistelussa ottivat meedialaisilta.»

[53] Viitta oli kullasta, mutta ruumiin näkyvät osat norsunluulevyistä.

[54] Mutta voimmeko tosiaankin Kreikan nykyisestä ilmastosta ja

luonnonsuhteista päätellä, millaista siellä oli muinaisina aikoina?

Eikö ilmasto ole muuttunut ankarammaksi? Niinhän väittivät jo muinaiset

kreikkalaiset. Vieläpä aivan yhtä oikeutetusti kuin kaikkialla

maailmassa ja kaikkina aikoina on valitettu, että sekä ilmasto että

ihmiset huononemistaan huononevat.

On kyllä totta, että Kreikassa muinaisina aikoina oli enemmän metsiä

kuin nyt. Metsää kaadeltiin jo silloin paljon sekä polttopuiksi että

rakennustarkoituksiin, etenkin laivojen rakentamista varten. Mitä

enemmän metsää kulutettiin, sitä karummiksi ja paljaammiksi tulivat

maisemat. Kun puiden latvat eivät enää suojaa vuorenrinteitä ankarilta

rankkasateilta, jollaisia etelän sateet tavallisesti ovat, tempaavat

eteenpäinvyöryvät vesitulvat mukaansa suuria multamääriä ja tekevät

vuoret yhä paljaammiksi. Jo Platon valitti, että vuoret vanhenevat ja

tulevat yhä luisevammiksi ja laihemmiksi aivan kuin hivuttavan taudin

vaikutuksesta. Seudut, joista metsä on hakattu pois, kärsivät myös

enemmän ilmaston vaihteluista, ja maa kuivuu lämpimänä vuodenaikana

enemmän kuin ennen.

Kaikki nämä ovat kuitenkin vain paikallisia ilmiöitä. Se, että

_keskimääräinen lämpö_ Kreikassa ei ole muuttunut, voidaan todeta

erinomaisen herkän lämpömittarin, taatelipalmun avulla. Se tarvitsee

17—18° C keskimääräisen lämmön kantaakseen hedelmiä. Hedelmät kypsyvät

puolittain 18—19°:n lämmössä, mutta vasta 20°: n tai 21°: n lämössä

niistä tulee syötäväksi kelpaavia. Ensiluokkaiset taatelit vaativat

vielä korkeampaa keskilämpöä.

Muuan vanhan ajan kirjailija kertoo, että Kreikassa siihen aikaan

taatelipalmu kantoi hedelmiä, mutta ne eivät kypsyneet, kun taas

Kypros-saarella taatelit kypsyivät sen verran, että niitä juuri voi

syödä. Asian laita on samoin vielä tänä päivänä, ja siitä voi päätellä,

ettei keskimääräinen lämpö ole muinaisajasta lähtien muuttunut

astettakaan.

[55] Etruriassa esimerkiksi voi selvästi havaita, miten korinthoslaiset

tuotteet syrjäyttävät foinikialaisten maljakoitten maahantuonnin, ja

miten korinthoslaiset maljakot vuorostaan väistyvät attikalaisten

tieltä, jotka viidennellä vuosisadalla kokonaan hallitsevat markkinoita.

[56] Useissa indoeurooppalaisissa kielissä on vielä muistoja siltä

ajalta, jolloin nautakarja oli arvonmittana. Intialainen hopearaha

_rupi_ on saanut nimensä sanasta _rupa_: härkä. Muinaisessa

ruotsinkielessä oli kaiken omaisuuden, myöskin rahan, nimenä _fä_, sama

sana kuin englanninkielen _fee_, joka merkitsee palkkiota, palkkaa.

[57] Vanhimmat rahat olivat soikeita, mutta vähitellen ne yhä

enemmän lähenivät ympyränmuotoa. Vanhimmat lyydialaiset rahat ovat

elektronista, joka on kullan ja hopean sekoilusta.

[58] Nykyjään tuo kerran niin satumaisen hedelmällinen seutu

Taranton-lahden rannalla on melkein autiota, epäterveellistä ja

malarian saastuttamaa, sen jälkeen kuin muinaisajan salaojajohdot ovat

päässeet rappeutumaan. Vanhan ajan Tarentum, jonka seuraaja on nykyinen

Taranto, on hävinnyt miltei jäljettömiin. Mutta lähiseuduilla sanotaan

rannikon paikoittain olevan punaisena ruukunsirpaleista, ja kaupungin

lähellä on suuria röykkiöitä purppurasimpukan kuoria. Taranton museossa

on m.m. erinomainen kokoelma kreikkalaisia taide-esineitä, niiden

joukossa ihana Athenen pää ja yhtä ihailtava Aphroditen pää. Useimmat

näistä muinaisesineistä tulivat näkyviin, kun nykyistä kaupunkia

perustettiin entisen paikalle.

Antiikin Kroton on hävinnyt yhtä jäljettömästi kuin kilpailijansa,

mutta paikka ei ole sentään autio kuten muinainen Sybaris — siihen

on kasvanut pieni kaupunki, joka vanhassa nimessä tapahtuneen

konsonanttisiirron vaikutuksesta sai nimekseen Cotrone. Korkealla

jyrkkärinteisellä kallionkielekkeellä sijaitsevasta kuuluisasta Heran

temppelistä, jonne koko Suur-Kreikka ennen teki pyhiinvaellusmatkoja,

on jäljellä yksi ainoa pilari. Kallion uloimmalla reunalla tuo valtava

temppelipylväs yksinään piirtyy taivaan ja meren vaaleansinistä

äärettömyyttä vasten »ikäänkuin koko Suur-Kreikan menneen loiston

muistomerkkinä» — näillä sanoilla etevä suomalainen antiikintuntija

Emil Zilliacus lopettaa hienosti ja herkästi piirretyt muistelmansa

pyhiinvaellusmatkoiltaan Hellaassa.

[59] Se, jolla on ollut tilaisuus nähdä ne aarteet, jotka ovat

kertyneet Pietarin Eremitage'in kuuluisaan Kertshin kultaiseen

saliin, minne on koottu Asovan-meren suulla sijaitsevasta Kertshin

kaupungista saadut kallisarvoiset muinaislöydöt, voi kuvitella niiden

kaupparuhtinaitten rikkautta, jotka hallitsivat Mustanmeren kauppaa ja

hankkivat puolet Ateenan viljantarpeesta.

[60] Mielenkiintoisia arkeologisia tutkimuksia on suoritettu varsinkin

Beresanj-saarella Dnjeprin ja Bugin suulla. Saari on muinoin ollut

yhteydessä mantereen kanssa, jossa myöskin esiintyy samantapaisia

muinaismuistoja kuin Beresanjissa. Täältä löydettyjen savipalasien

joukossa on paljon sellaisia, joiden kotipaikkana on Naukratis,

kukoistava kreikkalainen satamakaupunki Egyptissä; toisia on Attikasta

ja Korinthoksesta, toiset runsaine ja kauniine kuvineen, jotka

esittävät laitumella olevia vuohia, metsästyskohtauksia j.n.e., ovat

miletoslaista alkuperää.

[61] Argolla purjehtijain.

[62] Tanskal. Holborgin huvinäytelmästä »Valtioviisas kannunvalaja»

saatu nimitys, jolla tarkoitetaan itsevarmaa poliittista suunsoittoa.

(Suomentajan huomautus.)

[63] Boiotian murre esim. oli aiolialaisen ja doorilaisen sekoitusta.

[64] Eurotas-joen laakso on yhä vielä Kreikan viljavimpia seutuja.

Sieltä saadaan Euroopan parhaat appelsiinit, ja etelä-Lakonian banaanit

tulevat tosin vain sormenmittaisiksi kuten sisilialaisetkin, mutta

päinvastoin kuin nämä karvaat ja mauttomat jalon suokasvin hedelmien

irvikuvat, Lakonian banaanit ovat melkoisen nautittavia.

[65] Iäkkäiden »vanhainpoikain» kerrotaan Spartassa säälittä joutuneen

yleisen halveksimisen alaisiksi. Kerran vuodessa, sydäntalvella, heidän

täytyi puolialastomina käydä pitkin toria ja laulaa heisiä itsestään

sepitettyä häväistyslaulua, ja eräässä uskonnollisessa juhlassa

aviovaimot ajoivat heitä raipoilla alttarin ympäri.

[66] »Mutta jää piti kuin pitikin», vastasi lakonisesti vakaa Skoonesta

kotoisin olevan talonpoika tanskalaiselle, joka tarkastellessaan

Kaarle X Kustaan patsasta Malmössä varomattomasti kylläkin puhui

epäkunnioittavasti Hänen Majesteettinsa tanakkuudesta.

[67] Senpävuoksi onkin nykyinen Spartta köyhä suuruudenaikansa

muinaisjäännöksistä. Ainoa, niitä on jäljellä muinaisesta Spartasta,

on teatterin ja muutamien muiden rakennusten rauniot. Henkinen

ruoka, jota tarjotaan Spartan museossa, on, kuten Zilliacus sanoo,

»yhtä yksinkertainen ja alkeellinen kuin sparttalaisten kuuluisat

leiriannokset, mutta siinä on hyvin voimakasta, karmeaa ja hyvin

vanhanaikaista maustetta». Siellä on kummallisia maalattuja naamioita,

joita käytettiin Artemiin palveluksessa, siellä on jokin jäykkä

ja kömpelö vanha sparttalainen veistos, joko harmaasta kivestä

tahi tummasta lakonilaisesta marmorista. Usein tapaa Dioskuurien

kuvia — Zeuksen poikien, kuten suomeksi sanottaisiin — Helenan

veljien, kaksoisten Kastorin ja Polluksin, noiden »naistenryöstäjien

ja nyrkkitaistelijain, sparttalaisen nuorison erikoisten

suojelussankarien» kuvia, aina heidän ensimmäisestä kömpelöstä

tunnuskuvastaan, poikkipuiden yhdistämästä kahdesta pystysuorasta

lankusta, enemmän ihmisolentoja muistuttaviin muotoihin asti. Usein

on heillä hevosensa mukanaan, ja usein seisoo heidän sisarensa,

piippalakki päässään, heidän välillään, jäykkänä ja koteloituneena kuin

vanhanaikainen epäjumala. Eräässä huoneessa kohtaa kokoelman karkeita

ja koristelemattomia hautapatsaita, joihin on piirretty vain nimi ja

lakoninen lisäys: ’taistelussa'. Oikeastaan on tämäkin tarpeetonta,

koska ainoastaan kuolo taistelukentällä oikeutti muistokiveen.

»Spartta», sanoo se matkakuvausten mainio tyylimestari, jonka lauseita

tässä on lainailtu, »Spartta on minulle Taygetos ja sen kivet. Yhdessä

niistä tavataan vanhanaikaisin kirjainmerkein piirrettynä: 'onnellinen,

kaatunut sodassa'.»

[68] Spartan väkiluku väheni sotien aiheuttaman suuren mieshukan

takia jatkuvasti — sparttalainenhan antoi mieluummin tappaa itsensä,

kuin väistyi paikallaan. Herodotoksen aikana — 5:nnen vuosisadan

keskivaiheilla — oli sparttalaisia 8 000. Vuosisataa myöhemmin

Aristoteles arvioi heidän lukumääränsä tuskin tuhanneksi. Väkiluvun

aleneminen ilmenee sotakutsunnoissa. Plataian taistelussa, v. 479,

sparttalaisia oli 5.000, Leuktran taistelussa vuosisataa myöhemmin he

voivat viedä rintamalle vain 700 miestä, joista taistelukentälle jäi

400. Sitävastoin ilmenee perioikien luvussa ainakin suhteellisesti

katsoen muutos vastakkaiseen suuntaan. Sikäli kuin sparttalaisten

luku väheni, täytyi perioikien ja myöhemmin myös heloottien astua

riveihin hopliiteiksi. Plataian taistelussa oli yksi perioiki jokaista

sparttalaista kohti, mutta Leuktran taistelussa jo 2—3 perioikia yhtä

sparttalaista kohti.

[69] Väite, että ateenalaiset olisivat piloillaan lähettäneet

sparttalaisille tämän ramman johtajan, on peräisin myöhemmiltä ajoilta,

jolloin Ateena ja Spartta olivat verivihollisia.

[70] Yhden niistä on Viktor Rydberg »Dexippos» runoelmassaan

mestarillisesti uudelleenrunoillut »Ateenalaisten lauluksi» (Eino

Leinon suomennos, Jean Sibeliuksen sävellys).

[71] Messenialaiset puolustivat epätoivon vimmalla jälleen saavutettua

vapauttaan jalon kansallissankarin, tarujen ja laulujen ylistämän

Aristomeneen johdolla. Kolme kertaa kerrotaan hänen joutuneen vangiksi,

mutta päässeen aina vapaaksi ihmeellisellä tavalla. Kerran syöstiin

hänet monien onnettomuustoveriensa mukana syvään kalliorotkoon. Kaikki

muut saivat surmansa, mutta Aristomenes menetti vain tajuntansa. Sillä

aikaa oli luolaan hiipinyt susi, mutta kun Aristomenes tuli tajuihinsa

ja alkoi liikkua, susi säikähti ja ryömi ulos luolasta. Vanki seurasi

perästä ja pääsi jälleen vapauteen.

Pian hän osoittikin sparttalaisille elävänsä. Useita vuosia hän

puolustautui muutamassa vuoristolinnassa Messenian koillisosassa, mutta

kun vihdoin kaikki toivo oli mennyttä, hän raivautui sankarijoukkonsa

etunenässä läpi vihollisrivien ja haki itselleen turvapaikan vieraasta

maasta.

Osa messenialaisia pakeni Suur-Kreikkaan ja muuan näiden jälkeläinen

sai myöhemmin valtaansa sen Sisilian kaupungin, joka hänen kotiseutunsa

mukaan sai nimekseen _Messina_.

[72] Tästäkin näyttämövaihdoksesta oli liikkeellä hauska kertomus.

Avuksi kerrottiin otetun tavattoman, melkeinpä yli-inhimillisen

komea ja kaunisvartaloinen nainen, nimeltään Phye. Hänet puettiin

täyteen Pallas Athenen sota-asuun. Hänen seurassaan Peisistratos

nousi vaunuihin, ja niin tulivat Peisistratos ja Athene — alias

Phye — ajaen rinnan kaupunkiin. Airueet riensivät edellä ja

ilmoittivat ateenalaisille, että itse Athene oli luomassa kukistettua

valtiasta takaisin Akropoliille. Ja uskollinen kansa kiiruhti

luonnollisesti mahdollisimman nopeasti vakuuttamaan sekä kaupungin

suojelusjumalattarelle että sen entiselle yksinvaltiaalle horjumatonta

kunnioitustaan.

[73] Toisten kertojien mukaan kukistettiin hänet vain kerran, jolloin

hän otti asemansa takaisin asevoimin.

[74] On sangen mielenkiintoista nähdä, kuinka Beresanjissa ja useissa

muissa paikoin Mustanmeren ympärillä attikalainen kulttuuri tähän

aikaan tunkee tieltään joonialaisen. Keramiikkilöydöt ovat epäämättömiä

todisteita siitä. Mustakuvioiset attikalaiset maljakot syrjäyttävät

kaikkialla miletoslaiset saviastiat.

[75] Kleistheneen suku oli saanut tehtäväkseen rakentaa uudelleen

Delphoin temppelin, jonka tulipalo oli hävittänyt. Tämän suurenmoisen

rakennusyrityksen oli laskettu maksavan 300 talenttia — s.o. noin 14

miljoonaa markkaa — ja rakennuttajat olivat saaneet tästä suuresta

summasta huomattavan osan etukäteen. Niillä rahoilla he hankkivat

palkkajoukkoja, joita käyttivät Hippiasta vastaan. Mutta he ymmärsivät

muullakin tavoin hyötyä ystävyyssuhteestaan kuuluisaan oraakkeliin.

Niinpä kun joku sparttalainen tuli kysymään neuvoa Pythialta, olipa hän

sitten omissa tai valtionsa asioissa, hän sai aina vastukseksi, että

lakedaimonilaisten tuli pelastaa Ateena.

Sparttalaisilla oli kuitenkin syvällisempiäkin syitä yhtyessään

Kleistheneeseen. Hän edusti näet Ateenan ylimysvaltaista puoluetta, ja

sparttalaisten periaatteena oli kaikkialla asettua ylimysten puolelle.

Kansanvaltaiselle pohjalle perustuva yksinvaltius ei sopinut heidän

poliittiseen järjestelmäänsä. Sitäpaitsi olivat heissä herättäneet

epäluuloa Hippiasta kohtaan hänen ystävälliset suhteensa Spartan

vanhaan kilpailijaan Argokseen ja Persian kuninkaaseen. Persian

vaikutusta Hellaan asioihin sparttalaisten tuli kaikin voimin koettaa

estää.

[76] Tällaisessa jaossa on kuitenkin tarjolla vaara, että maa hajautuu

pieniin paikalliseduistaan riiteleviin alueihin. Kleisthenes osasi

kuitenkin välttää tämän järjestämällä poliittisiksi kokonaisuuksiksi

pieniä, kauempana toisistaan, hajallansa siellä täällä olevia alueita —

niitä voitaisiin sanoa pitäjiksi −, joista jokaisella oli oma kylänsä

keskuksena.

[77] Platon ja Aristoteles ovat myöhemmin antaneet tälle sanalle sen

vastenmielisen merkityksen.

[78] Latinaksi Agrigentum, italiaksi Girgenti, muutettu v. 1927

hallituksen päätöksellä Agrigentoksi.

[79] Täällä hänen kerrotaan opettaneen oppimestareitaan määräämään

pyramidien korkeuden niitten varjon pituudesta. Hän osoitti näet

heille, että hetkellä, jolloin ihmisen varjo oli yhtä pitkä kuin

ihminen itse, täytyi pyramidinkin varjon olla yhtä pitkän kuin itse

pyramidin.

[80] Suuri filosofi Platon kertoo hänestä ensimmäisen tunnetun jutun

oppineen miehen hajamielisyydestä. Kerran kun Thales kulki tähtiä

tutkien katse korkeuksiin kohotettuna, hän putosi kaivoon. Hän päästi

huudon ja muuan palvelustyttö tuli apuun. Tytöllä oli silmää huomaamaan

heti koomillisuuden, mikä piili siinä, että filosofi koetti tunkeutua

taivaan salaisuuksiin välittämättä vähääkään siitä, mitä hänen

jalkojensa alla oli. »Saman pilanteon alaisiksi», sanoo Platon itsensä

tuntevan varmuudella, »joutuvat kaikki muutkin, joilla on taipumusta

antautua filosofointiin.»

Eräästä toisesta, vaikkakaan ei juuri myötätuntoisia tunteita

herättävästä jutusta näemme, ettei Thales ollut yksinomaan syvällisesti

ajatteleva, vaan myös syvästi tunteva mies. Siinä kerrotaan, kuinka

viisas Solon kerran käydessään Thaleen luona ihmetteli, miksei hän

ollut mennyt naimisiin ja hankkinut itselleen perillisiä. Filosofi

ei sanonut siihen mitään, vaan antoi vastauksensa toisella tapaa.

Hän käski erään miehen mennä Solonin luo ja kertoa hänelle, että hän

oli tullut juuri Ateenasta. »Mitä uutisia sinulla on sieltä?» Solon

kysyi. »Eipä muuta», mies sanoi, »kuin että siellä vietettiin erään

nuorukaisen hautajaisia, ja koko kaupunki oli mukana ruumissaatossa,

sillä vainajan isä oli hyvin arvossapidetty ja kunnioitettu mies.»

— »Onneton isä!» Solon huudahti. — »Mutta isä ei tiedä vielä mitään

onnettomuudesta, sillä hän on jo kauan oleskellut ulkomailla», sanoi

mies. — »Mikä hänen nimensä oli?» kysyi Solon tuskan väre äänessään. —

Sen oli mies unohtanut. Solon mainitsi useita nimiä ja kysyi lopuksi,

tuskasta aivan kalpeana: »Eihän hän vain liene ollut Solon?» — »Juuri

niin oli hänen nimensä.»

Seuranneitten epätoivon purkausten aikana tuli Thales paikalle

ja sanoi: »Oi Solon! Juuri tämä, joka saattaa Sinutkin, miehistä

voimakkaimman, epätoivoon, pidättää minut hankkimasta lapsia maailmaan.

Mutta surusi jätä, sillä miehen kertomus oli vain keksittyä.»

[81] Hengityksen lakkaamistahan pidetään tavallisesti pettämättömänä

merkkinä siitä, että sielu on jättänyt ruumiin. Tästä tosiasiasta,

että hengitys oli elämän _merkki_, Anaksimenes näyttää tehneen sen

helposti ymmärrettävän virhepäätelmän, että se oli myös elämän _syy_,

sielu itse. Itse asiassahan hengitys on vain _elämän ylläpitämisen

edellytyksiä_.

[82] Muuan hänen myöhemmistä kannattajistaan kehitti lauselmaa niin

pitkälle, ellei sitä voi tehdä edes yhtä kertaa, sillä jo niinä

hetkinä, jolloin veteenastuminen tapahtuu, virtaa paikalle uutta vettä.

[83] »Hämärää» ephesoslaista ei tosin moni ymmärtänyt, mutta eräs

henkilö omaksui kuitenkin ihastuneena hänen oppinsa, vaikkakin

omalla tavallaan, nimittäin koomikko Epikharmos, joka päätteli näin:

»Jos Herakleitos on oikeassa, niin minun ei koskaan tarvitse maksaa

velkojani, sillä se »minä», jonka pitäisi ne maksaa, on toinen kuin

se »minä», joka ne teki. Mutta on ikävää etten voi vastaanottaa

vieraskutsua huomiseksi, sillä enhän silloin enää ole sama mies, joka

vastaanotti kutsun.»

[84] Tuli on elämä, mutta vesi on kuolema. »Myöskin sielulle kastuminen

merkitsee kuolemaa. Kuivin sielu on paras ja viisain. Juopunutta miestä

pieni lapsikin voi taluttaa ja eksyttää hänet; sillä hän ei huomaa,

mihin kulkee, siksi että hänen sielunsa on kostea.»

[85] Pythagoraan ansiot aritmetiikan ja geometrian alalla ovat

tultuja kaikille koululaisille, jotka ovat lukeneet verranto-oppia ja

päntänneet geometriasta päähänsä Pythagoraan väittämän. — Astronomian

alalla hän on ensimmäisenä opettanut, että maa pyörii, sekä että se on

pallonmuotoinen eikä, kuten ennen luultiin, ympyränmuotoinen levy.

[86] Miten suurenmoisesti vahvistaakaan tämän teorian se uusi näköala

maailmankaikkeuden lainalaisuuteen, jonka Berzelius 2.300 vuolta

myöhemmin avasi suorittamalla alkuaineinen kemiallisten yhdistysten

analyyseja! (Ks. Grimberg, Svenska folkets underbara öden, IX: 359.)

[87] Pythagoraan usko sielunvaellukseen, joka muuten tavataan useilla

maailman kansoista, ilmenee karkeammassa muodossa eräässä kaskussa,

jonka hänen hieman nuorempi aikalaisensa, filosofi Ksenofanes kertoo:

Kerran kun Pythagoras näki jonkun pahoinpitelevän pientä koiraa, niin

että se ulvoi, kerrotaan hänen sanoneen: »Älä lyö eläintä! Sillä kuulen

sen ulvonnasta, että erään ystävä-vainajani sielu on asettunut siihen.»

[88] Vrt. Herakleitoksen sanoja niiden ihmisten silmistä ja korvista.

joilla on »barbaarisielu»!

[89] Jumalille ei Abderan filosofin maailmankuvassa myöskään näytä

olleen tilaa. Kun hänelle kerran näytettiin uhritauluja, joita oli

ripustettu temppeleihin kiitokseksi merihädästä pelastumisen johdosta

ja joissa sentähden ylistettiin jumalien armollista kaitselmusta,

kerrotaan Demokritoksen vastanneen: »Entä kaikki ne, jotka makaavat

meren pohjassa, missä heillä on jumalansa?»

[90] Lausutaan: _Kruasé_. Kuuluisa ranskalainen

kirjallisuushistorioitsija.

[91] Kyproksen saarella sijaitsevaa Paphoksen kaupunkia ylistettiin

Aphroditen lempipaikaksi. Siellä kerrotaan »meren vaahdosta syntyneen»

nousseen merestä, ja siellä hänelle oli rakennettu muhkea temppeli

kuuluisille oraakkeleilleen.

[92] Vierasvarainen meri: Mustameri.

[93] Kohtalotar.

[94] Toisen hymnien sepittäjän boiotialaisen naisrunoilijan Korinnan

— jolta muutama kymmenen vuotta takaperin on löytynyt kaksi suurehkoa

runokatkelmaa — kerrotaankin huomauttaneen hänen liian tiheistä

mytologisista viittauksistaan ja hymyillen sanoneen: »On kylvettävä

kädellä, ei koko säkillä.»

[95] Lētō oli Apollonin ja Artemiin äiti.

[96] Pierian maakuntaa etelä-Makedoniassa pidettiin runotarten

alkuperäisenä kotipaikkana.

[97] Tartaros — manala.

[98] Typhon alkukauden jättimäinen hirviö, jolla oli sata päätä, tulta

leiskuvat silmät ja valtavan karjuva ääni, lojui tarun mukaan kahleissa

maan uumenissa, ja kun se ravisteli kahleitaan, syntyi maanjäristyksiä

ja tulivuorenpurkauksia.

[99] Kýmē oli pari peninkulmaa nykyisestä Napolista länteen. Tämäkin

seutu on tuliperäistä, kuten Sisilia.

[100] Vähää ennen tämän runon sepittämistä oli tapahtunut voimakas

Etnan purkaus.

[101] Edellä mainittu äsken perustettu Etnan kaupunki.

[102] Delphoin vanhempi nimi.

[103] »Ruhtinaspeili» on opettavainen esitys hallitsijan esikuvasta.

Tällaisista mainittakoon Ksenophonin »Kyropaideia» (Kyyroksen

kasvatus), Fénelon'in »Télèmaque» ja — Machiavellin »Il principe».

(Suomentajan selitys.)

[104] Todennäköisesti apusopimus Ateenan ja Spartan välillä oli jo

ennen tehty ja pikalähetin tehtävänä oli vain kehoittaa sparttalaisia

viipymättä tulemaan.

[105] Tähän on varovaisuuden vuoksi lisättävä: »Jos persialaisten

hevosväki yleensä olikaan mukana taistelussa.» On nimittäin huomiota

herättävää, että Herodotos ei virka siitä sanaakaan eikä mainitse

hevosia olleen kreikkalaisten saamassa saaliissa. Eivätkö persialaiset

olleet vielä ehtineet taluttaa maihin hevosia, kun taistelu alkoi?

Siinä tapauksessa voi olettaa, että Miltiades on yllättänyt

persialaiset heidän juuri maihin noustessaan.

Mutta tämä hypoteesi ei sovellu yhteen sen kuvauksen kanssa, minkä

Herodotos on antanut itse taistelusta. Tämän mukaan on päätaistelu

varmasti suoritettu lähes peninkulman päässä rannikolta. Hevosväen

ilmeinen poissaolo on tällöin siten selitettävissä, että Miltiades

oli päättänyt ryhtyä puolustustaisteluun ja valinnut sellaisen

maaston, jossa ratsuväen oli mahdotonta mitään toimia. Ja taistelun

jälkeen persialaisten paluumatka on ehkä tapahtunut siksi hyvässä

järjestyksessä, että hevoset on ehditty viedä laivoihin.

[106] Miltiades oli tahallaan tehnyt keskustansa siipiä heikommaksi,

saadakseen yhtä pitkän rintaman kuin lukuisammilla persialaisilla oli

ja estääkseen näitä onnistumasta saartamaan ja sivulla ahdistamaan

hänen joukkojaan.

[107] Myöhemmin syntyi hyvin vähän todennäköinen kertomus, että muka

Datis voitettujen joukkojensa jäännöksen kanssa olisi purjehtinut

etelään päin aikoen yrittää kaapata Ateenan. Mutta nähdessään, mitä oli

tulossa, Miltiades oli sotilaineen lähtenyt henkensä edestä rientämään

kohden kotikaupunkia ja päässyt perille ennen persialaista laivastoa.

Tällä ei silloin ollut muuta tehtävää kuin lähteä omaan maahansa

takaisin.

[108] Noin 2.000.000 markkaa.

[109] Kertomus, että hänet olisi muka pantu vankeuteen, kun hän ei

heti saanut hankituksi sakkosummaa, vaikuttaa myöhemmin tehdyltä

kaunistelulta tuossa sittenkin kyllin surullisessa historiassa.

Herodotos ei mainitse sanaakaan hänen vangitsemisestaan. Eihän

sellainen toimenpide olisi ollut tarpeenkaan, kun hän oli niin sairas,

että hänen olisi ollut mahdotonta karkaamalla välttää lain kouraa. Hän

oli nimittäin saanut kylmänvihat haavaansa.

[110] Kostonjumalatar kreikkalaisessa mytologiassa.

[111] Koska ostrakismos on Kleistheneen järjestämän hallitusmuodon

hengen mukainen, ovat muutamat historiankirjoittajat pitäneet tätäkin

laitosta hänen luomanaan.

[112] »Kunnianimi», puhkeaa Plutarkhos sanomaan, »kuninkaille

ja jumalille, vaikka hallitsijat eivät ole välittäneet sen

tavoittelemisesta, vaan ovat enemmän mieltyneet nimityksiin

Valtionkukistaja, Salama, Voittaja, vieläpä Kotka ja Haukka, ja

siten osoittaneet pitävänsä voimasta ja vallasta johtuvaa kunniaa

korkeammassa arvossa kuin hyveen suomaa.

Plutarkhos valaisee hänen oikeamielisyyttään oikeudenkäsittelystä

ottamallaan jutulla, Aristeides oli haastanut vihamiehensä oikeuteen,

ja syyte miestä vastaan oli niin painava, että tuomarit pitivät

tarpeettomana edes kuulla vastaajaa, vaan tahtoivat heti julistaa

tuomion. Mutta silloin Aristeides hypähti paikaltaan pystyyn ja

kannatti syytetyn vaatimusta, että häntäkin kuultaisiin, »sillä», hän

sanoi, »laillista oikeutta ei saa keneltäkään riistää.»

Sama historiankirjoittaja valaisee Aristeideen nauttimaa suurta

arvoa esittämällä jutun, joka monesta syystä kuuluu kaikkein

vähimmin uskottaviin. Se on, kuten koko joukko muita, laitettu

reseptin mukaan: pääveitikka Themistokles väijyy vastustajiaan, jos

vain häntä ei satu estämään siitä hyveen esikuva Aristeides. Tässä

tarkoitettu juttu kuuluu seuraavasti. Sittenkuin persialaisvaara oli

torjuttu, oli Themistokles suunnitellut tehdä yhdellä kertaa Ateenan

yksinvaltiaaksi merellä. Mutta niin pirullinen oli ehdotus, ettei hän

rohjennut julkisesti puhua siitä. Tämän hän sanoa kansankokouksellekin

ja ilmaisi vain sen verran, että hänen suunnitelmansa tuottaisi

valtiolle suuren edun, jos se pantaisiin täytäntöön. Kansa antoi

silloin Aristeideelle sen erinomaisen luottamuksenosoituksen, että

hän yksin sai tutkia ja ratkaista asian. Themistokles ilmoitti siis

hänelle tuon suuren salaisuuden. Sen tarkoituksena oli sytyttää tuleen

muiden kreikkalaisten valtioiden laivastot, jotka sattuivat silloin

olemaan satamassa yksillä paikoin, niin että ateenalaiset pääsisivät

yksinvaltiaiksi merellä.

Aristeides astui silloin kansan eteen ja selitti, että Themistokleen

suunnitelma kyllä oli varsin edullinen Ateenalle, mutta suurimmassa

määrin epämoraalinen; ja Aristeideen arvostelu oli ateenalaisille

riittävä syy kieltää ottamasta asiaa keskusteltavaksi.

[113] Sota Aiginaa vastaan taukosi itsestään, kun persialaisten joukot

saapuivat ja molemmat kilpailijat siis saivat yhteisen vihollisen.

Mutta persialaissotien jälkeen ateenalaiset kukistivat saaren ja

karkoittivat sieltä vihdoin kaikki sen asukkaat.

[114] Mutta jumalat kostivat sparttalaisille sen, että he olivat

loukanneet kansainvälistä oikeutta ja antoivat heille kauan aikaa

jälkeenpäin yhä vain epäsuotuisia enteitä. Silloin sparttalaiset

pitivät neuvottelun ja antoivat julkisesti kuuluttaa kysymyksen,

haluaisiko joku sparttalainen kuolla Spartan puolesta ja siten lepyttää

jumalat. Kaksi rikasta, jalosukuista sparttalaista selitti tahtovansa

sovittaa maanmiestensä rikoksen. Kserksestä vastaan. He lähtivät siis

Susan hoviin. Matkalla sinne, Herodotos kertoo, heidät kutsuttiin erään

persialaisen satraapin luo. Pitojen kestäessä tämä kysyi lähettiläiltä:

»Lakedaimonilaiset, miksi olette niin haluttomia tulemaan suurkuninkaan

ystäviksi? Jos tarkastelette minua ja minun asemaani, voitte huomata

että kuningas ymmärtää pitää arvossa urhoollisia miehiä. Jos siis te,

joita hän kunnioittaa urheina miehinä, antautuisitte kuninkaalle, niin

hän tekisi teistä jokaisesta Hellaan hallitsijoita.» Tähän toiset

vastasivat: »Meille antamasi neuvo ei ole joka suhteessa hyvä. Sillä

sinä neuvot meitä siksi, että olet kokenut yhtä, vaan et toista. Sinä

tiedät, millaista on orjana oleminen, mutta vapautta et milloinkaan

ole maistanut etkä tiedä, onko se hyvää vai ei. Mutta jos olisit

sitä koettanut, neuvoisit meitä taistelemaan vapautemme puolesta ei

vain keihäillä, vaan vielä kirveilläkin. Näin Herodotos kertoo ja

jatkaa: »Kun sparttalaiset sitten tulivat Susaan ja astuivat Kserkseen

eteen, niin henkivartijat tahtoivat pakottaa heidät heittäytymään

maahan ja palvomaan kuningasta. Mutta he selittivät, että vaikka

heidät painettaisiin pää maata vasten, he eivät sittenkään koskaan

sitä tekisi. Sillä heidän keskuudessaan ei ollut tapana palvoen

kumartaa ihmistä, ja sitä varten he eivät olleet saapuneet.» Silloin

heidän kaikesta huolimatta anneltiin esittää asiansa. »Meedialaisten

kuningas», he sanoivat, »lakedaimonilaiset ovat lähettäneet meidät

kärsimään rangaistusta niiden airueiden vuoksi, jotka surmattiin

Spartassa.» Näihin sanoihin Kserkses ylevästi vastasi, ettei hän

halunnut tehdä samaa syntiä kuin lakedaimonilaiset; myöskään hän ei

tahtonut surmaamalla näitä kahta miestä päästää heidän maanmiehiään

rikoksesta, jolla he olivat loukanneet kaikkien ihmisten yhteistä

oikeutta.

[115] Herodotos ilmoittaa koko sotavoiman, kuormasto mukaanluettuna,

olleen 4 200 000 miestä. Tavallisen nykyaikaisen marssijärjestyksen

mukaan 10 000 miestä muodostaa peninkulman pituisen jonon, kun otetaan

huomioon pienten pysähdysten tasoittamiseksi välttämättömät välimatkat

aliosastojen välillä. Persialaisten marssikolonna olisi siis ollut 420

peninkulman pituinen, s.o. kun etupää oli ehtinyt Thermopylain luo,

niin viimeiset osastot olisivat juuri lähteneet liikkeelle Susasta —

jos nimittäin armeija olisi lähtenyt suoraan sieltä. Herodotos väittää

myös, että missä sotajoukko kulki, se joi kuiviin kaiken veden paitsi

suuria jokia. Kulku Hellespontoksen yli kahta Kserkseen rakennuttamaa

siltaa myöten oli muka kestänyt seitsemän päivää ja seitsemän yötä.

Maajoukon taistelukelpoisen osan väenlasku tapahtui seuraavalla

tavalla. Kymmenentuhannen miehen annettiin marssia samalle alueelle, ja

heidät ahdettiin mahdollisimman tiukkaan, jonka jälkeen viitoitettiin

kehä heidän ympärilleen. Sitten nämä kymmenentuhatta saivat marssia

pois, ja kehää myöten rakennettiin aita. Nyt annettiin uusien miesten

vuoron perään astua aitaukseen, kunnes täten oli laskettu kaikki.

Sotamiesten koko lukumäärän havaittiin olevan 1.700. 000. Herodotoksen

suhteettomasti liioitellut numerot osoittavat kuitenkin, että

Kserkseen armeija joka tapauksessa oli verrattomasti mahtavin, minkä

kreikkalaiset konsanaan olivat nähneet. Ja kun nyt kreikkalaiset itse

todellisuudessa olivat saaneet kootuksi Plataian luo 40 000 miestä,

niin Kserkseen sotajoukon täytyi olla sitä huomattavasti voimakkaampi.

Toimivien sotajoukkojen voimasuhteita koskevat nykyaikaiset

laskelmat perustuvat Persian armeijaan nähden kuljetus- ja

elatusmahdollisuuksiin, kreikkalaisten suhteen Kreikan myöhemmän

sotahistorian nojalla tehtyihin johtopäätöksiin sekä Kreikan väkilukua

koskeviin laskelmiin, joita on voitu tehdä, kun tunnetaan maan suuruus

ja elinkeino-olot. Eräitä johtopäätöksiä voimasuhteista voidaan myös

tehdä taistelukenttien perusteella.

[116] Muutamat sotahistorioitsijat arvelevat, ettei laivoja mitenkään

ole voinut olla enempää kuin 500.

[117] Persialaisen ratsuväen eräällä osastolla ei ollut muuta asetta

kuin lasso, jonka he heittivät vihollistensa tai näiden hevosten

kaulaan ja vetivät heidät luokseen.

[118] Olemme kerran aikaisemmin maininneet sen omalla tavallaan

kiintoisan seikan, että Makedoniassa leijonat ahdistivat Kserkseen

sotajoukkoa. Herodotos kertoo tästä: »Hänen täällä kulkiessaan leijonat

hyökkäsivät muonavaroja kantavien kameelien kimppuun, öisin leijonat

nimittäin laskeutuivat tasangolle vuorilla olevista luolistaan. Ne

tappoivat kuitenkin vain kameelit eivätkä koskeneet mihinkään muuhun,

ei ihmisiin eikä eläimiin. Minua ihmetyttää, mistä syystä ne kävivät

juuri kameelien kimppuun, eläinten, joita ne eivät olleet milloinkaan

nähneet ja joista niillä ei ollut minkäänlaista kokemusta.»

[119] Thermopylai merkitsee »lämpimät portit». Paikka on saanut nimensä

Oita-vuoren juurella sijaitsevista kuumista, rikkipitoisista lähteistä.

[120] Sparttalaisten päävoiman oli määrä saapua myöhemmin, sillä

pyhä juhla, johon ehdottomasti kuului aselepo, oli useimmille

sparttalaisille sotaanlähdön esteenä. Tästä jotkut kirjailijat ovat

saaneet aiheen puhua paatuneiden esteistä, että nim. sparttalaiset

vain näön vuoksi olisivat asettaneet Leonidaan Thermopylain solaan ja

uhranneet hänet väkineen voidakseen sen sijaan ryhtyä puolustamaan

Peloponnesosta. Mikään ei aiheuta sellaista epäluuloa. Sparttalaiset

olivat erinomaisen tarkkoja uskonnollisten menojen noudattamisessa.

Myöhästyiväthän he samanlaisten syiden vuoksi Marathonistakin,

vaikka he mitä hartaimmin halusivat auttaa siellä ateenalaisia. Ja

Korinthoksen kannaksen linnoittamiseen ryhdyttiin vasta Thermopylain

onnettoman ratkaisun jälkeen. Joka tapauksessa _on_ kuitenkin

hieman vaikeata olla tekemättä samaa johtopäätöstä kuin muuan etevä

ruotsalainen tämän alan tutkija, nimittäin että »sparttalaisten

politiikalle on kuvaavana piirteenä, etteivät he yleensä apujoukkoja

lähettäessään kärsineet vahinkoa, koska he onneksi aina tulivat hieman

liian myöhään.»

[121] Nykyjään vuoren yli johtaa monta tietä, multa siitä ei ole

tehtävä johtopäätöstä, että asianlaita oli samoin persialaissotien

aikana, jolloin vuorta suurimmaksi osaksi peitti miltei läpitunkematon

metsä.

[122] On huomautettu kuitenkin, että niin kokeneet soturit kuin

persialaiset eivät solan kiertämiseen tarvinneet välttämättä

»kavaltajan» opastusta. Saman tien suorittivat myöhemmin

makedonialaiset ja roomalaiset monesti ilman paikallisia oppaita.

(Suomentajan huomautus.)

[123] Näistä ylpeistä sanoista huokuu sama henki kuin siitä

vastauksesta, jonka muuan ruotsalainen soturi kerran antoi tsaari

Pietarille vähän sen jälkeen kuin kahden ruotsalaisen sotalaivan

päällystö epätoivoisesti taisteltuaan venäläisten ylivoimaa vastaan oli

räjäyttänyt laivat ilmaan. Kun tsaari nyt kysyi karoliinilta, »miksi

ruotsalaiset tappelivat niin vimmatusti ja lensivät ilmaan», hän sai

ylpeän vastauksen: »Meillä on sellaiset artikkelit (sotalait): joko

upota tai palaa.»

Idän itsevaltiaat eivät luonnollisesti voineet mitenkään käsittää

Hellaan vapaata kansalaishenkeä. Ei edes Kyyros ymmärtänyt sen ydintä.

Hän lausui kerran halveksivansa »sellaista kansaa, jolla keskellä

kaupunkiaan on erikoinen paikka, johon he kokoontuvat vannomaan väärin

ja pettämään toisiaan». On jokseenkin selvää, että hänen lausuntonsa

tarkoitti _valtiollista_ elämää Kreikan kaupunkien toreilla eikä, kuten

Herodotos hieman naiivisti luulee, siellä harjoiteltavaa kaupantekoa.

[124] Jälkimmäisen mielipiteen kiivain puolustaja oli Eurybiádēs,

sparttalaisien amiraali, joka oli saanut ylipäällikön arvon

peloponnesolaislen vaatimuksesta. Ateenalaiset sitävastoin, joiden

tuoma laivasto oli suurempi kuin kaikkien muiden yhteensä, olisivat

tehneet vastarintaa niin kauan kuin suinkin, sillä he eivät halunneet

käskijäkseen vieraan valtion miestä. Silloin Themistokles vaaran

hetkellä pelasti tilanteen luovuttaen vapaaehtoisesti ylipäällikkyyden

Eurybiadeelle ja pakottaen maanmiehensä seuraamaan häntä. »Hänen

ansionsa oli», Plutarkhos sanoo, »että ateenalaiset urhoollisuudessa

voittivat vihollisensa ja jalomielisyydessä liittolaisensa.»

Hän kertoo edelleen sotaneuvoston keskusteluista, että Eurybiades

halusi nostaa ankkurit ja purjehtia Korinthoksen kannakselle, mutta

Themistokles vastusti häntä. Eurybiades kiivastui ja huudahti:

»Themistokles, se joka urheilukilpailuissa lähtee liian aikaisin,

saa raippoja.» — »Niin», Themistokles vastasi, »mutta sillä, joka

tulee liian myöhään, ei ole mitään osuutta laakeriin.» Silloin

Eurybiades raivostuneena kohotti sauvansa lyödäkseen riitaveljeään,

mutta tämä sanoi rauhallisesti: »Lyö sinä vain, kunhan kuuntelet!»

Ja Themistokleen tyyneys ja lujuus teki Eurybiadeeseen niin valtavan

vaikutuksen, että hän mielellään kuunteli hänen puheensa jatkoa.

Myöhemmin muuan peloponnesolainen oli kyllin julkea kiusoitellakseen

Themistoklesta selittäen, että miehellä, jolla ei enää ollut isänmaata,

ei ollut oikeutta houkutella muita jättämään kotinsa ja kaupunkinsa

oman onnensa nojaan. Themistokles nuhteli häntä seuraavin voimakkain

sanoin: »Tosin me ateenalaiset olemme jättäneet kotimme ja muurimme,

mutta yksi kaupunki meillä vielä on, ja se on koko Hellaan suurin:

kaksisataa laivaamme, jotka nyt ovat valmiit auttamaan teitä, jos

tahdotte antaa niiden pelastaa itsenne. Mutta jos te vielä toisen

kerran jätätte meidät, niin pian saadaan Hellaassa kuulla, että

ateenalaisilla on sekä vapaa kaupunki että maa, joka ei ole heidän

menettämäänsä huonompi.» Silloin peloponnesolaiset alkoivat pelätä,

että ateenalaiset kukaties jättäisivät liittolaisensa pinteeseen ja

purjehtisivat Sisiliaan tai Suur-Kreikkaan.

[125] Nykyaikaisten historioitsijoin keskuudessa on olemassa

kriitillinen koulukunta, joka rohkeasti tahtoo syrjäyttää melkein

kaikki historialliset kaskut eikä anna näille kertomuksille muuta

arvoa, kuin että ne heijastavat sitä vaikutusta, jonka historiallisesti

huomattavat persoonallisuudet ovat tehneet aikalaisiinsa tai seuraaviin

sukupolviin. Tavallisen yksinkertaisen järjen kannalta niin jyrkkä

menettelytapa kuitenkin usein verraten läheisesti muistuttaa sitä

vähemmän suositeltavaa toimenpidettä, että lapsi heitetään pois

pesuveden mukana. Tämän suunnan historioitsijat pitävät kertomusta

Themistokleen valekavalluksesta legendana. He sanovat, ettei

Kserkses ollut päättänyt hyökätä kreikkalaisten kimppuun siksi, että

Themistokles petkutti häntä, vaan koska syysmyrskyjen aika lähestyi

ja hänen sitä ennen täytyi saada asia ratkaistuksi. Kuningas oli nyt

puolitoista kuukautta toimettomana odottanut, että kreikkalaiset

lähtisivät Salamiin poukamasta väljemmille vesille: mutta kun he

eivät osoittaneet lainkaan halua jättää edullista asemaansa, hänen

täytyi lopulta hyökätä heidän kimppuunsa siellä. Mahdollista on

myöskin, että hän oli saanut vihiä melkoisesta apulaivastosta, joka

oli tulossa Kreikan länsirannikolla olevalta Korfun saarella kiertäen

Peloponnesoksen ympäri, ja tahtoi nyt iskeä, ennenkuin apulähetys oli

ehtinyt perille.

Sitävastoin sellaisen viestin, joka Themistokleen kerrotaan salaa

lähettäneen Kserkseelle, olisi pitänyt — kriitikkojen mukaan —

vaikuttaa aivan päinvastoin kuin lähettäjä oli tarkoittanut. Sillä

suurkuninkaan hartain toivomus oli, että Kreikan laivasto poistuisi

Salamiin ahtailta vesiltä. Etevä, mutta ylen kriitillinen saksalainen

sotahistorioitsija Delbrück sanoo, että Kserkses luultavasti olisi

vastannut: »Se on erittäin ilahduttavaa — silloinhan voin vaaraan

antautumatta selvittää välini jokaisen kanssa erikseen.» Itse asiassa

Themistokleen suurimpana vaikeutena ei ollut saada kreikkalaiset

pysyttelemään Salamiin luona, vaan saada persialaiset ryhtymään

taisteluun. Tämän suunnan edustajat arvelevat, että Herodotos vahvasti

liioittelee kreikkalaisten pelkoa.

Heidän mielestään Persian laivaston yöllisen liikehtimisen

tarkoituksena ei ole ollut vihollislaivaston sulkeminen ahtaaseen

lahteen, vaan se että he itse mahdollisimman häiritsemättä pääsisivät

sisään kapeitten ja vaikeakulkuisten väylien kautta. Themistokles

lienee tehnyt hyökkäyksen, kun persialaiset vielä liikehtivät eivätkä

olleet ehtineet järjestyä taisteluun. Tällä tavoin kreikkalaiset,

Delbrückin käsityksen mukaan, olisivat voineet hyötyä väylän

ahtaudesta. Itse Salamiin poukama ei näet ollut kovinkaan ahdas, vaan

sinne johtavat kulkuväylät kylläkin.

Nykyajan sotahistorioitsijoiden teorioja tämän taistelun kulusta on

muutoin melkein yhtä monta kuin niiden sommittelijoitakin.

[126] On sotahistorioitsijoita, jotka väittävät suorastaan, että

kreikkalaisia oli enemmän kuin heidän vastustajiaan.

[127] Kuultuaan sanoman persialaisten paosta ilmestyi kiitettävällä

nopeudella taistelukentälle osia kreikkalaisten entisestä keskustasta

— saadakseen osansa kunniasta ja saaliista. Mutta ne, jotka olivat

niin varomattomia, että tulivat aivan pakenevan vihollisen kinterille,

eivät saaneet saalista eivätkä kunniaa. Thebalainen ratsuväki teki näet

täyskäännöksen näitä kelpo maanmiehiään vastaan ja antoi heille aimo

selkäsaunan. »Siinä on», kuten Kromayer sanoo, »tämän suuren päivän

koomillinen aines, satyyrinäytelmä valtavan draaman jälkeen.»

[128] Herodotoksen kertomus, että _kreikkalaiset_ olisivat leirin

valloitettuaan polttaneet laivat, on tolkuton. Siinä tapauksessa sen on

täytynyt tapahtua vahingossa.

[129] Siitä syystä muutamat sekä muinaisajan että nykyajan

historiankirjoittajat ovatkin olettaneet, että Persia ja Karthago

keväällä 480 olisivat telineet keskenään sopimuksen yhteisestä

hyökkäyksestä kreikkalaisia vastaan. »Hetki oli tullut, jolloin

molempain suurvaltojen, jotka olivat kasvaneet idässä ja lännessä

itämaisella sivistyspohjalla, tuli ojentaa kättä toisilleen

tukahduttaakseen kehtoonsa tämän kreikkalaisen sivistyksen, joka oli

alkanut versoa niiden välissä», sanoo Eduard Meyer.

Komea ajatusyhtymä, tämä suurvaltain liitto! Sen todennäköisyyssyistä

mainittakoon, että foinikialaisten emämaa kuului Persiaan ja että

Kserkseellä sotaretkellään kreikkalaisia vastaan oli suurta apua sen

merimiehistä. Miten lieneekin Susan ja Karthagon välisen varsinaisen

_liiton_ laita, niin varmastikaan ei ollut sattuma, että karthagolaiset

valitsivat hyökkäykselleen juuri sen ajankohdan, jolloin Kserkses

varustautui sotaan helleenien emämaata vastaan. Aivan varmasti tässä

ilmenee, joskaan ei sopimuksenmukaista, niin ainakin _tietoista_

yhteisvaikutusta.

Joka tapauksessa on totta, että karthagolaisten hyökkäys esti Sisilian

kreikkalaisia auttamasta emämaataan persialaisia vastaan.

[130] Gelonin puolisolle, joka oli ollut lähettiläille suureksi avuksi

rauhanneuvotteluissa, rikkaat karthagolaiset antoivat kunnialahjaksi

kultaisen seppeleen, joka painoi vähän enemmän kuin 2 1/2 kg.

Voiton muistoksi Gelon pystytti Delphoihin kallisarvoisen kultaisen

kolmijalan.

[131] Latinan Cumae, pari peninkulmaa nykyisestä Napolista länteen päin.

[132] Pronssinen etruskilaiskypärä, jossa oli tätä voittoa koskeva

kirjoitus, löydettiin v. 1817 Olympiasta, jonne syrakusalaiset olivat

sen lähettäneet uhrilahjaksi Zeukselle.

[133] Nykyaikaiset tutkijat ovat kovin epäilleet kirjeen

todenperäisyyttä, ainakin avioliittoehdotuksen suhteen, joka —

käyttääksemme erään heikäläisen sanoja — »tuntuu jokseenkin yhtä

uskottavalla, kuin jos Theodore Roosevelt olisi kosinut Ison-Britannian

kuninkaan tytärtä. Niin kauan kuin Persian valtakunta oli olemassa,

naitettiin suurkuninkaan tyttäret yksinomaan kuninkaallista sukua

oleville Persian suurmiehille».

Todenmukaisemmalta tuntuu tieto, jonka Herodotos mainitsee, vaikka

epäillen jo _senkin_ todenperäisyyttä, nimittäin että Pausanias olisi

tehnyt avioliittosopimuksen erään persialaisen satraapin tyttären

kanssa, joka oli läheistä sukua suurkuninkaalle.

[134] Delos, Kykladeista karuin ja luonnon antimista osattomin, oli

ikimuistoisista ajoista ollut niistä mainehikkain, ja juuri pyhättönsä

takia. Sen ikivanhuutta todistaa esihistoriallinen, alkeellinen

luolatemppeli, joka on löydetty eräästä rotkosta keskeltä saarta

sijaitsevasta Kynthoksen pyöreästä vuorikeilasta.

[135] Thukydides, Kreikan suurin historiankirjoittaja, jonka

kertomusta tässä olemme noudattaneet, lisää, että linnoitusrakennukset

olivat hätiköityä työtä. Perustuksina nimittäin oli kaikenlaisia

kivilohkareita, joita monin paikoin ei oltu ehditty hakata, niin että

ne olisivat oikein sopineet yhteen. Muurien rakentamiseen käytettiin

myös paljon muista rakennuksista otettuja kiviä, vieläpä hautakiviäkin.

Tämän tiedon ovat vahvistaneet oikeaksi kaivaukset, joita meidän

päivinämme on suoritettu Dipylonin, pohjoisen kaupunginportin.

tienoilla.

Kaskua siitä, miten Themistokles petkutti sparttalaisia, nykyisten

historioitsijoin vahvasti kriitillinen suunta pitää lapsellisena ja

mahdottomana, kuten useita muitakin kertomuksia, jotka tahdotaan seuloa

pois. Se oli muka sepitetty vasta peloponnesolaissodan loppunäytökseen,

Ateenan linnoitusten hävittämisen jälkeen. Kaskun tarkoituksena

muka oli selittää osaksi, minkätähden sparttalaiset eivät ajoissa

olleet ehkäisseet näitten linnoitusten rakentamista, jotka tuottivat

heille niin paljon vaikeuksia peloponnesolaissodassa, osaksi myöskin,

minkävuoksi varustusten perustuksiin on muurattu niin paljon vanhempain

rakennusten ja muistomerkkien pirstaleita.

Sellainenkin otaksuma on esitetty, että Themistokles on käyttänyt

sparttalaisten vastalausetta hyväkseen saadakseen vauhtia

muurinrakennukseen, mikä luultavasti olisi edistynyt hitaasti ilman

ulkonaista ärsytystä. Ja sen Themistokles sai aikaan pitämällä

mahdollisimman suuria ääntä sparttalaisten vastalauseista ja

pelästyttämällä niillä ateenalaisiansa.

[136] Hänen pakonsa jälkeen takavarikoitu omaisuus lienee noussut

80—100 talenttiin; ja kumminkin hän pelasti suuren osan rikkauksistaan

Aasiaan. Valtiollista uraansa aloittaessaan hänen kerrotaan omistaneen

3 talenttia. Themistokles ei ollut koskaan antelias kuten Kimon, joka

myöskin osasi rikastua sotaretkillään.

[137] Vanha tieto, että hän olisi kuollut köyhyydessä, tuntuu kuitenkin

vain kaunistelevalta jutulta. Hänen poikansa sitävastoin, josta Platon

puhuu hyvin halveksivasti, joutui köyhyyteen. Mutta palkinnoksi isänsä

ansioista hän sai maata ja raha-avustusta valtiolta, ja hänen sisarensa

saivat myötäjäiset valtionrahastosta.

[138] Vapauttamalla Traakian persialaisten vallasta hän sai takaisin

suuret perheomaisuutensa niihin kuuluvine, kaivoksineen. Ja hänestä

tuli yhdellä iskulla mahtavan rikas mies. Sieltä kertyvät tulot ja ne

suuret rikkaudet, joita hän hankki meriretkillään, tekivät hänelle

mahdolliseksi harjoittaa suurenmoista hyväntekeväisyyttä. Suuren osan

rahoistaan hän käytti myöskin rakentaakseen omalla kustannuksellaan

kauniita julkisia rakennuksia ateenalaisille.

[139] Missä määrin heillä oli siihen syytä, on vaikea sanoa.

Parasta on olla arveluissaan varovainen, sillä muistettava on,

että meidän käytettävissämme olevat tiedot ovat peräisin _Ateenan_

historiankirjoittajilta. On hyvin todennäköistä, että apujoukoissa oli

paljon sellaista väkeä, jonka myötätunto oli sorrettujen heloottien

puolella.

Joka tapauksessa oli sparttalainen ja ateenalainen järjestys niin perin

eri maata, että jo senkin johdosta helposti voi syntyä hankausta.

[140] Kauan ei kuitenkaan viipynyt, ennenkuin hänet kutsuttiin

takaisin, vieläpä itsensä Perikleen ehdotuksesta. Kimon jatkoi sitten

persialaissotaa menestyksellisesti aina kuolemaansa saakka, vuoteen 448.

[141] Kerran häntä koko päivän seurasi julkea hyväkäs, joka kaduilla

ja toreilla syyti hänelle herjauksia ja haukkumisia, mutta Perikles

ei ollut luota otusta huomaavinaankaan. Vasta kuin hän illalla palasi

kotiportilleen, hän oli huomaavinaan herjaajan. Hän sanoi silloin

palvelijalleen: »Ota soihtu ja saata tuota miestä, että hän löytää

kotiinsa pimeässä!»

[142] Kreikan _daimon_ merkitsee »jumaluusolento». Siitä — merkityksen

erikoistuessa tarkoittamaan alempaa jumaluusolentoa — johtuu

meikäläinen lainasana demoni, paha henkiolento, »riivaajainen».

[143] Yleisemmin tunnettua muotoa Klytaimnestra pidetään myöhempänä

muunnoksena.

[144] Sen niminen oli, sadun mukaan, Theban perustaja.

[145] Tähän lauluun on liittynyt kasku itsestään runoilijasta. Eräs

hänen pojistaan näyttää harmistuneen siitä, että vanha runoilija suosi

erästä toisesta avioliitosta syntynyttä pojanpoikaa enemmän kuin häntä.

Suvun edustajien edessä, joilla oli perheoikeudellisia valtuuksia, hän

vaati, että isältä vanhuudentuhlaavaisuuden perusteella otettaisiin

oikeus itse hallita omaisuuttaan. Silloin ei tarvittu muuta, kuin että

Sophokles luki ylistyslaulunsa Kolonokselle, ja samassa oli kaikki puhe

vanhuudenraihnaisuudesta loistavalla tavalla kumottu.

[146] Manalan jokia.

[147] Sanansaattajan ja vartijan osat esiintyvät usein antiikin

draamassa, riippuen siitä, että kreikkalaisessa teatterissa ei

säännöllisesti tapahtunut mitään näyttämönmuutosta. Mitä oli tapahtunut

aina muuttumattoman näyttämön ulkopuolella, täytyi kertoa. Siten

säästyivät myöskin yleisöltä sellaiset kauhunäyt kuin Agamemnonin murha

ja Iokasteen itsemurha.

[148] Hänen kasvavaa yleisönsuosiotaan todistavat parhaiten monet

kokoelmat »siivekkäitä sanoja», jotka poimittiin hänen draamoistaan.

[149] Kaksi vastakkain liikkuvaa kalliota, joiden välitse argonautit

soutivat.

[150] _Ingénue_ (lue ānzený; ransk., < lat. _ingenuus_ = synnynnäinen)

luonnollinen, teeskentelemätön, naiivi nuori tyttö. (Suomentajan

huomautus.)

[151] _Aulis_ muinaisajalla satama Boiotiassa, vastapäätä Euboian

saarta. (Suomentajan huomautus.)

[152] Nykyinen Krim.

[153] Muuan papyruslöytö on hiljattain paljastanut myöskin

Sophokleen satyyrinäytelmän, mutta valitettavasti se ei ole säilynyt

kokonaisuudessaan.

[154] »Meluaja», »Remusen poika».

[155] Farssi = pieni vallattoman koomillinen ilveily. (Suomentajan

huomautus.)

[156] Ainoana poikkeuksena on itse asiassa Aiskhyloksen »Persialaiset».

[157] Heroismi = sankarius, urhoollisuus. (Suoment. huomautus.)

[158] Hekatombi (kreik. hekatombē = sadan härän uhri), suuri

teurasuhri. (Suomentajan huomautus.)

[159] Ks. 3:tta nidettä. Se edellyttää nimittäin tullakseen oikein

arvioiduksi, tietoja Peloponnesolaissodan ajasta.

[160] Arkeologien löytämät sentapaiset hajuvoideastiat ovat kuitenkin

yleensä peräisin paljon vanhemmalta aikakaudelta.

[161] Kurtisaani (ransk. courtisane), oikeastaan hovinainen; kiemaileva

ilonainen. (Suomentajan huomautus.)

[162] Hetaira (kreik., = naistoveri, ystävätär), muinaisilla

kreikkalaisilla nainen, joka perhe-elämän ulkopuolella vapaasti

seurusteli miesten kanssa; portto. (Suomentajan huomautus.)

[163]Jos ei aina ollutkaan sotaa käynnissä, niin sen sijaan

pikkuvaltioiden välillä oli alati kahnauksia. Tässä yhteydessä on

mielenkiintoista todeta, että kreikankielen sana _eirēnē_ (rauha)

merkitsemässä rauhansopimusta tavataan virallisessa asiakirjakielessä

vasta v:n 387 e.Kr. jälkeen, jolloin tehtiin rauha kreikkalaisten ja

persialaisten välillä. Tämäkin osaltaan osoittaa, että vanhoina aikoina

ei sotaa pidetty poikkeuksellisena tilana, vaan normaalisena, vain

välirauhojen joskus keskeyttämänä asiain tilana.

[164] Pahinta ei ollut se, että viholliset polttivat talonpoikain

talot, sillä kun ne olivat tehtyjä puusta ja auringossa kuivatuista

tiilistä, ne oli helppo rakentaa uudelleen. Eikä vuoden sadostakaan

luopuminen ollut pahimpia uhrauksia kansalta, joka vallitsi merta

ja joka siksi voi korvata menetyksensä tuomalla viljaa ulkomailta,

etenkin Mustanmeren maista. Viinitarhojen hävittäminen ja viikunapuiden

kaataminen tuotti jo suurempaa vahinkoa. Mutta pahimmin koski Attikan

maalaisväestöön öljypuitten kaataminen, sillä sen hyvinvointi perustui

etupäässä oliiviöljyn tuottoon, eikä öljypuusta saada mainittavaa satoa

ennenkuin 15 vuoden ikäisenä, ja parhaan voimansa se savuttaa vasta

40—60: n vuoden iässä.

[165] Tällä hänen puolustautuvalla sodankäyntitavallaan on nykyajan

sotahistorioitsijoissa ihailijansa ja moittijansa. Pflugk-Harttung

sanoo Periklestä hyväksi sotaministeriksi, mutta ala-arvoiseksi

sotapäälliköksi. Hänen voimansa oli valtion hallinnossa. Perikles oli

oikeastaan »suuri pormestari». Hän oli liian inhimillinen omatakseen

rohkeata, häikäilemätöntä toimintavoimaa, jota joskus vaaditaan

kenraalilta, sanoo eräs toinen historioitsija. Kolmannen mielestä

olisi Perikleen, sen sijaan että hän antoi Attikan asekuntoisten

miesten joutua ruton uhreiksi Ateenan muurien sisälle sullottuina,

pitänyt »muuttaa heidän epätoivonsa toimintavoimaksi ja johtaa heidät

ase kädessä vihollista vastaan. Kuoltavahan heidän oli kuitenkin.»

Puhumattakaan siitä, että hän olisi levittänyt tartunnan vihollisiin

ja »tehnyt rutosta Ateenan pelätyimmän liittolaisen.» Tähän vastaa

Delbrück: »On todella valitettavaa, ettei Perikles käyttänyt tätä

keinoa kohottaakseen toimintatarmoa. Millaisen esimerkin hän olisikaan

antanut myöhempien aikojen sotapäälliköille. Kuinka toisin Napoleonkin

olisi v. 1813 suoriutunut, jos hän olisi muuttanut miestensä epätoivon

toimintatarmoksi suomalla heille kunniakkaan kuoleman taistelukentällä,

sen sijaan että antoi viisisatatuhantisen armeijansa paleltua

pakkaseen. Kuoltavahan heidän oli kuitenkin. Jos silloin jokainen

ranskalainen olisi vienyt mukanaan hautaan _yhden_ venäläisen, ei hänen

vastustajallaan, keisari Aleksanterilla, olisi ollut enää sotajoukkoa,

ja Napoleon olisi yhä edelleen ollut maailman valtias.»

Perikleen maalla puolustautuvan sodankäyntitavan arvostelu perustuu

ainakin osaksi otaksumaan, että peloponnesolaissodan tarkoitus

_täytyi_ olla Ateenan tekeminen Spartan ja koko Hellaan ylivaltiaaksi.

Jos tämä olettamus olisi oikea, niin Perikleen puolustussota olisi

tietenkin ollut riittämätön. Mutta Perikleen itselleen ja Ateenalle

asettama päämäärä oli, kuten olemme nähneet, paljon vaatimattomampi

ja ateenalaisten mahdollisuuksia vastaavampi. Se tyytyi pysyttämään

Ateenan johtavana merivaltana pyrkimättä sitä tekemään herraksi myös

maalla. Sparttalaiset, korinthoslaiset, boiotialaiset ja muut heidän

vihollisensa tahtoivat murtaa Ateenan ylivallan, joka perustui sen

merien herruuteen. Ateena tahtoi näyttää, etteivät he siihen kyenneet.

Mutta vihollisten täydelliseen masentamiseen eivät Ateenan voimat

riittäneet. Sen Perikles tiesi liiankin hyvin. Sillä ateenalaiset

eivät voineet velvoittaa liittolaisiaan yleiseen asevelvollisuuteen

— siihen oli heidän johtaja-asemansa Attikan liitossa liian heikko.

Liittolaisten osanotto sotaan supistuikin sangen vähiin — he avustivat

Ateenaa vain rahallisesti.

Toisin oli laita Peloponnesoksen liiton. Liittolaiset eivät avustaneet

sodankäyntiä rahoilla, vaan joukoillaan. Tästä johtui Spartan ehdoton

ylivoimaisuus maalla, jonka mukaan Perikleen tuli toimia. Niin olisi

muutoin jokaisen sotapäällikön täytynyt tehdä, mikäli hänen joukkonsa

eivät olisi olleet _laadultaan_ suunnattomasti ylivoimaisia. Ja sitähän

ei voitane väittää, kun on kyseessä Ateenan ja Spartan välinen taistelu.

[166] Rutto alkoi Peiraieuksesta. Senvuoksi levisi huhu, että

viholliset olivat myrkyttäneet vesisäiliöt. Siihen aikaan ei

siellä näet vielä ollut vesijohtokaivoja, kuten Ateenassa, jonne

Peisistratoksen seuraajat olivat rakentaneet vesijohdot. Säiliöinen

sadevesi oli tietysti helpompi myrkyttää kuin juokseva vesi. Ja

vaikkakin myrkytyshuhua täytyy pitää perättömänä, on tietysti

mahdollista, että sellainen paikallaan seisova vesi helposti tuli

epäterveelliseksi kesäkuumalla.

Samanlaisia huhuja on ollut liikkeellä muulloinkin suurten kulkutautien

aikoina. Niinpä väitettiin mustan surman hävittäessä Saksanmaata

14:unen vuosisadan keskivaiheilla, että juutalaiset olivat myrkyttäneet

kaivot, vieläpä ilmankin.

[166] Väkivaltaisuuttaan ja häikäilemättömyyttään hän osoitti aivan

erikoisen epämiellyttävällä tavalla, kun Lesbos-saari oli tehnyt

epäonnistuneen kapinayrityksen Attikan liittokuntaa vastaan. Hän sai

silloin kansankokouksen päättämään, että saaren koko miehinen väestö,

syylliset ja syyttömät, teloitettaisiin ja naiset ja lapset myytäisiin

orjiksi.

Mutta kun ateenalaisten suuttumus oli vähän asettunut, he alkoivat

hävetä päätöstään. Lähemmin asiaa harkitessaan arvelutti heitä

heimolaistensa joukkomurha, heimolaisten, jotka puolen vuosisataa

olivat taistelleet heidän rinnallaan barbaareja ja helleenejä vastaan.

Olihan heidän luopumisensa nyt sitäpaitsi puoluejohtajien syytä, eikä

sitä voitu lukea kansan suuren enemmistön viaksi, joka koko ajan oli

ollut ateenalaisille uskollinen. Niin barbaarisen teon, kuin mihin

Kleon oli kehoittanut, täytyi herättää inhoa kaikkien helleenien

keskuudessa ja riistää ateenalaisilta se myötätunto, joka heillä vielä

oli jäljellä. Kysymys otettiin sentähden uudelleen pohdittavaksi

kansankokouksessa.

Silloin ryhtyi Kleon puhumaan. Hän pilkkasi niitä, jotka »heikkoudesta

ja häilyväisyydestä» tahtoivat muuttaa päätöstä, ja varoitti kansaa

»antamasta niitten kauniisti kalskahtelevien sanojen eksyttää itseään,

joita lausuilivat miehet, jotka joko tahtoivat näyttää puhetaitoaan

tai jotka olivat rahalla ostettuja». Ainoastaan kauhua herättämällä,

hän sanoi, saattoivat ateenalaiset hallita liittolaisiaan. »Sääli

on yksi turmiota tuottavimpia haittoja toisten hallitsemisessa»,

hän huudahti. »Pahinta, mitä voitte tehdä», hän jatkoi, »on näyttää

maailmalle, että meidän päätöksemme eivät ole _järkähtämättömän

lujia_, olkootpa ne sitten hyviä tai vähemmän hyviä. Sillä lujuus on

kansalle hyödyllisempää kuin nerous.» Tässä ei saanut, hän sanoi,

antaa kauniilta kalskahtelevien sanojen johtaa itseään harhaan, vaan

oli katsottava todellisuutta suoraan silmiin eikä unohdettava, mitä

veristä vääryyttä lesboslaiset olivat tehneet »herroilleen». Sentähden

ei mitään muutosta päätökseen, ei mitään lykkäystä! »Kosto seuratkoon

välittömästi vääryyttä; muutenhan kehoitamme toisia epäluotettavia

liittolaisia luopumaan ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.» Ja

hän lopetti huutamalla kansalle: »Ajatelkaa kaikkea sitä pahaa,

mitä lesboslaiset olisivat tehneet teille, jos heidän kapinansa

olisi onnistunut! Kuvitelkaa niin elävästi kuin mahdollista niitä

kärsimyksiä, joita he olivat aikoneet teille, ja kostakaa sitten

osoittamalta heikkoa arkuutta ja unohtamatta sitä vaaraa, mikä teitä

uhkasi! Kurittakaa kapinallisia, niinkuin he ansaitsevat, ja antakaa

toisille liittolaisillenne kouraantuntuva esimerkki siitä, että sitä,

joka luopuu, rangaistaan kuolemalla!»

Ateenalaisten enemmistö ei kuitenkaan osoittautunut niin

veren- ja kostonhimoiseksi kuin Kleon, vaan päätti rajoittaa

kuolemanrangaistuksen kapinan johtajiin.

[167] Itse asiassa hän oli jättänyt sotilaallisen johdon mainiolle

sotapäällikölle Demostheneelle. Kleonilla oli sitäpaitsi se onni, että

vähää ennen hänen tuloaan Sphakterialle siellä syttyi metsäpalo. Siten

ateenalaiset saivat vapaan näköalan yli saaren. Sparttalaiset eivät

voineet enää salata hankkeitaan ja valmistaa ateenalaisille ikäviä

yllätyksiä näiden tehdessä maihinnousuyrityksiä.

[168] Plutarkhos kertoo kuvaavan kaskun Alkibiadeesta, miten tämä

kerran painissa oli joutumaisillaan häviölle vastustajastaan.

Alkabiades silloin viime hetkessä käytti tilaisuutta hyväkseen ja

puri toisia peukaloon, niin että tämä päästi otteensa sanoen: »Hyi,

Alkibiades, sinähän puret kuin nainen!» — »Enpäs», tämä vastasi, »vaan

kuten leijona.»

Kerran, kun hän lapsena pelasi noppaa muutamien leikkitoveriensa kanssa

ahtaalla kadulla, kuormavaunut tulivat ajaen tätä kapeata kalua. »Älä

aja noppani yli!» hän huusi ajurille. Kun mies ei välittänyt siitä,

mitä poika huusi, juoksivat kaikki lapset kauhistuneina pois tieltä

paitsi Alkibiades — hän heittäytyi pitkin pituuttaan maahan hevosten

eteen. »Aja nyt, jos haluat!» hän huusi ajajalle. Ja miehen täytyi

säikähtyneenä peräyttää hevosensa.

[169] Varsinkin intohimoansa hevosurheiluun, joka maksoi hänelle

paljon. Kukaan ei ollut koskaan esiintynyt Olympiassa niin monin ja

komein kilpa-ajovaljakoin kuin hän. Mutta hän syyti näin paljon rahaa

tietenkin vain muka voittaakseen kotikaupungilleen kunniaa — näin

hän vakuutti kansankokouksessa. Häntä ei pitäisi moittia siitä, että

hän »omalla kustannuksellaan hyödytti ei vain itseään, vaan myöskin

valtiota».

[170] Sisilia on kymmenen kertaa niin suuri kuin Attika. Kuormalaiva

tarvitsi kokonaisen viikon kulkeakseen saaren ympäri, Syrakusa yksinään

voi vetää vertoja Ateenalle asukaslukuun nähden.

[171] Se kaupunki, joka ensimmäisenä pyysi ateenalaisilta apua, oli

Segesta Sisilian länsirannikolla. Sen lähettiläät puhuivat paljon sen

rikkaudesta ja vakuuttivat, että kaupunki oli halukas itse kustantamaan

Ateenasta tulevan apuretkikunnan. Ateenalaiset lähettivät silloin sinne

muutamia henkilöitä ottamaan selvää, olivatko nämä mainitut rikkaudet

todella olemassa.

Niillä juhla-aterioilla, joita kaupungin ylhäissukuiset nyt tarjosivat

lähettiläille, nämä saivat, minne vain tulivatkin, iloita siitä

näystä, minkä tarjosivat kotien kulta- ja hopea-astiajoukot. Ja niin

he palasivat Ateenaan kertoen innostavia kuvauksia segestalaisten

rikkauksista.

Eiväthän he voineet aavistaa, että suurimmaksi osaksi samat

loistoesineet oli asetettu kaikkialla katseltaviksi. Oli koottu

kalleuksia lainaamalla eri tahoilta kaupungista ja sen ympäristöstä.

Hyvin valtavan vaikutuksen ateenalaisiin teki myöskin se,

että Segestasta seurasi tutkimuskomissionia kotiin Ateenaan

lähettiläitä, tuoden mukanaan 60 talenttia hopeaa erään ateenalaisen

laivastoeskaaderin miehistön ensimmäiseksi kuukausipalkaksi. Tämä muka

oli kyllin hyvä todistus kaupungin maksukyvystä!

Pian oli koko Ateenalla mitä mielikuvituksellisimpia käsityksiä

Segestasta. Luultiin, että siellä oli kokonaisia vuoria kultaa ja niin

innostus sotahankkeeseen kasvoi yhä enemmän.

Segesta on nyt kuin maa olisi sen niellyt. Vain doorilaisen temppelin

rauniot todistavat, että tällä paikalla kerran oli kaupunki, joka

kutsui ateenalaisia Sisiliaan. Samoin tai melkein samoin on käynyt

useimpien Sisilian muinoin niin kukoistavien kaupunkien, ja muinaisten

temppelien jäännökset puhuvat katoavaisuuden mahdista, ikäänkuin

sukupuuttoon kuolleitten jättiläiseläinten luurangot ja kylkiluut.

[172] Hermes-patsaassa oli nelikulmainen kivipylväs, päässä partainen

Hermeen-pää.

[173] Todennäköisintä onkin, että tässä oli kysymyksessä

aristokraattien salaliitto, jonka tarkoituksena oli aikaansaada

uskonnollista hätää taikauskoisissa ateenalaisissa, tehdä tyhjäksi

Sisilian-retki sekä saattaa epäluulon alaiseksi ja kukistaa Alkibiades,

demokraattisen puolueen suosikki ja johtaja. Mutta epäluulot

kohdistuivat myöskin erääseen toiseen mieheen nimeltä Androkles,

kaupungin pahimman roskaväen johtajaan, sillä hän tunsi jäytävää vihaa

hienoa Alkibiadesta kohtaan.

[174] _Kameleontti_, sisilisko, joka kykenee helposti vaihtelemaan

ihonsa väriä; kuvaannollisesti: epävakainen ihminen. (Suomentajan

huomautus.)

[175] Sotajoukko oli lopulla jakautunut kahteen osaan. Ensiksi

antautui se, jota johti Demosthenes. Toisella, jota johti Niklas, oli

heikko toivo voida pelastautua Asināros-joen yli. »Sinne marssivatkin

polttavan janon uuvuttamat sotilaat», Thukydides sanoo. »Ja kun he

olivat päässeet joelle, heittäytyivät he veteen välittämättä enää

säilyttää järjestystä. Janonsa sammuttamiskiihkossa he syöksyivät

tiheissä ryhmissä yli toinen toistensa ja polkivat maahan tovereitansa.

Muutamat saivat surmansa tovereittensa keihäistä, kun taas toiset

kadottivat lujan jalansijan, ja virta tempasi heitä mukaansa

joukoittain.

Nyt kävikin selville, että syrakusalaiset olivat jo ennättäneet joen

yli. Jyrkältä rannalta toisella puolen jokea he ampuivat ateenalaisia,

sillä aikaa kuin suurin osa näistä ahnaasti hotki vettä. Vaikka se oli

verensekaista ja mutaisia, kuitenkin useimmat tappelivat saadakseen

juoda.» Silloin Niklas antautui ja Gylippos käski lopettaa murhaamisen.

Osan ateenalaisia, erittäinkin sellaisten, jotka olivat ratsain,

oli kuitenkin onnistunut pelastautua ystävällismieliseen Katanen

kaupunkiin, nykyiseen Cataniaan, pohjoiseen Syrakusasta.

[176] Erästä näistä luolista, jotka nyt ovat Syrakusan kuuluisimpia

nähtävyyksiä, nimitetään »Dionysioksen korvaksi». Dionysios-tyranni

piti nimittäin siellä poliittisia vastustajiaan vangittuina, ja luolan

omituinen rakenne muistuttaa korvan käytävää. Kerrotaan, että suuri

taiteilija Michelangelo on keksinyt nimen.

[177] Varsinkin sellaiset vangit, jotka sivistyksellään ja hyvällä

käytöksellään voittivat herransa suosion, saivat osakseen lempeää

kohtelua ja pääsivät lopulta vapaiksi. Useat heistä kiittivät kotiin

palattuaan tragediankirjoittaja Euripidestä saavuttamastaan vapaudesta.

Kykyään esittää kohtia hänen näytelmistään he saivat nimittäin kiittää

siitä, että heidän oli käynyt hyvin. Euripideeseen olivat näet

sisilialialaiset suuressa määrin ihastuneet.

[178] Toinen heistä, Demosthenes, oli vihattu sen kovan iskun

takia, jonka hän oli antanut sparttalaisille Pyloksen luona

Sphakterian saarella. Mutta syrakusalaiset, jotka olivat ylvästyneet

menestyksestään ja olivat tyytymättömiä Gylippoksen tiukkuuteen ja

ankaruuteen, epäsivät pilkallisesti hänen pyyntönsä.

[179] Hänen vihollistensa johdossa oli kuningas Agis, jota Alkibiades

oli loukannut viettelemällä hänen puolisonsa, sillä aikaa kuin mies

oli sodassa. Ja viettelijä oli kyllin julkea kerskuakseen julkisesti

»urotyöstään» ja sanoakseen, että hän oli tehnyt sen »ei siksi, että

olisi ollut hurmaantunut kuningattaren kauneuteen, vaan ainoastaan

siksi, että sparttalaiset kerran saisivat herrakseen hänen siittämänsä

äpärän».

[180] Tällä hän tarkoitti, että hän itse, kuten osa toisiakin ylhäisiä

sparttalaisia, piti itseään Herkuleen jälkeläisinä, sankarin, jolla oli

leijonan talja hartioillaan.

Plutarkhos mainitsee paljon puhuvan esimerkin miehen kavaluudesta.

Vuonna 405 hän auttoi salaa harvainvaltaista puoluetta kumoamaan

demokraattisen valtiomuodon Miletoksessa. Juuri silloin, kun

vallankumous puhkesi, marssi hän joukkoineen kaupunkiin. Julkisuudessa

hän sätti oligarkkijohtajia ja uhkasi heitä rangaistuksella, mutta

demokraateille hän lupasi juhlallisesti, ettei heille tehtäisi mitään

pahaa, niin kauan kuin hän oli paikalla. Seurauksena hänen kauniista

lupauksestaan oli, että kaikki demokraatit, jotka luottivat hänen

sanaansa ja jäivät kaupunkiin, murhattiin. Lysandroksen petollisen

puheen tarkoituksena oli nimittäin rauhoittaa demokraattien ensimmäisiä

miehiä, etteivät he pakenisi, ja niinmuodoin, mikäli mahdollista,

kitkeä pois kaikki demokraattisuus.

[181] _Nemesis_, kreik. = paheksunta; olennoituna oikeutta valvova ja

sen rikkomista rankaiseva jumalatar. (Suom. huomautus.)

[182] Hän toivoi kai vielä kerran pääsevänsä sovintoon maanmiestensä

kanssa, ja ennen kaikkea hän soi vihatun vastustajansa Lysandroksen

saavan selkäänsä. Hän tarjoutui auttamaan ateenalaisia traakialaisten

ystäviensä joukoilla, jos hänelle tahdottaisiin antaa osuus

päällikkyydessä.

[183] Johtajat tiesivät liiankin hyvin, että jos kävi onnettomasti,

he saisivat syyn niskoilleen, mutta jos saataisiin voitto, Alkibiades

saisi kunnian.

[184] Sisilian sotaretken aiheuttaja oli vähää ennen sodan loppua

päättänyt seikkailurikkaan elämänsä. Ateenalaisten Traakiassa kärsimän

tappion jälkeen hän ei tuntenut enää olevansa turvassa sparttalaisten

kostolta. Sen sijaan hän oli paennut toisen Persian satraapin,

Pharnabatsoksen, luo Vähään Aasiaan ja koettanut päästä yhteyteen

Susan hovin kanssa, toivoen voivansa näytellä siellä samaa osaa

kuin kerran Themistokles. Mutta hänen epäluotettavuutensa oli niin

yleisesti tunnettu, että hänen pelkkä olemassaolonsa herätti kaikissa

asianomaisissa levottomuuden tunteen. Ennen kaikkea sparttalaiset

saivat mielestään nyt odottaa pahinta hänen juonitteluistaan, ja

Lysandroksen uhkaavasta pyynnöstä Pharnabatsos päätti raivata

pakolaisen tieltään. Hän lähetti aseistetun joukon siihen kylään, jossa

Alkibiades asui, murhaamaan hänet. Mutta yksikään noista miehistä ei

uskaltanut käydä näin vaarallisen vastustajan kimppuun. Ainoa, mihin

heillä riitti rohkeutta, oli ympäröidä talo ja sytyttää se tuleen.

Alkabiadeen onnistui kuitenkin sammuttaa tuli, ja tikari kohoteltuna

hän syöksyi murhapolttajiaan kohti. Kaikki väistyivät kauhistuneina

tieltä, mutta peittivät hänet sen sijaan nuolilla ja keihäillä, kunnes

hän heitti henkensä. Näin hänen päivänsä päättyivät hänen ollessaan 47

vuoden iässä.

Tokkopa tarvinnee mainita, että rakastunut nainen seurasi häntä ja teki

hänen kuolleelle ruumiilleen viimeisen palveluksen.

Alkibiades, jolla oli ollut suhteita niin monien naisten kanssa, jätti

luonnollisesti jälkeensä suuren joukon lapsia. Yksi laillinen poika

hänellä oli, jolla oli isänsä nimi, mutta joka muistutti häntä vain

kauneudessaan ja paheissaan. Hänen kerrotaan myöskin suorastaan naurua

herättävällä tavalla matkineen isäänsä. Erään kerran hänet tuomittiin

jonkin lainrikkomuksen takia menettämään omaisuutensa ja poliittiset

oikeutensa. Sen jälkeen hän katoaa historiasta.

Myöskin Gylippos päätti surullisella tavalla päivänsä.

Peloponnesolaissodan päätyttyä Lysandros lähetti hänet kotiin viemään

suuria rahasummia, joita oli kiskonut ateenalaisten liittolaisilta.

Mutta matkalla Gylippos avasi rahapussit ja anasti itselleen suuren

osan sisällyksestä. Eforit keksivät heti kavalluksen ja tuomitsivat

hänet kuolemaan. Erään kertomuksen mukaan hän olisi pelastanut henkensä

pakenemalla maasta.

[185] Vuonna 416 ateenalaiset tekivät itsensä syypäiksi samanlaiseen

julmuuteen Melos-saaren väestöä kohtaan, kuin mitä Kleon oli aikonut

lesboslaisiin nähden. Melos oli ainoa Kykladeista, joka ei ollut

yhtynyt Attikan liittoon. Kun meloslaiset nyt uskalsivat vastustaa

ylivoimaa, jonka ateenalaiset lähettivät heitä vastaan pakottaakseen

heidät alistumaan, niin kaikki saaren miehet surmattiin ja naiset ja

lapset myytiin orjiksi. Sitten asutettiin Melos ateenalaisilla.