V. 431 sota syttyi. Silloin alkoivat Kreikassa keskeytymättömät
taistelut ja riitaisuudet[163], joissa sen valtiot toinen toisensa
jälkeen kuluttivat loppuun voimansa ja jotka vasta tarmokas
valloittaja, Makedonian kuningas Philippos sai loppumaan _pakottamalla_
ne rauhaan.
Sparttalaiset hyökkäsivät Attikaan ja hävittivät osan maaseutua, mutta
eivät saaneet ateenalaisia ryhtymään taisteluun. Sparttalaisille
sellainen ratkaisu olisi ollut edullinen, koska heillä oli maalla
ehdoton ylivoima. Samasta syystä oli Perikleelle yhtä tärkeätä välttää
taistelua. Hän oli senvuoksi selittänyt kansalleen, että Attika täytyi
jättää vihollisille, ja kehoittanut kansaa vetäytymään Ateenan muurien
suojaan.[164] Perikleen inhimillisen luonteenlaadunkin mukaista oli
välttää mahdollisimman paljon ihmishenkien hukkaa. »Jos suremme
häviöitämme», hän sanoi, »niin älkäämme tehkö sitä menettämiemme
talojen ja peltojen tähden, vaan menettämiemme miesten takia. Sillä
talot ja vainiot eivät luo miehiä, vaan päinvastoin.» Ateenalaisten
maalla kärsimät häviöt Perikles aikoi korvata merellä, antamalla
Ateenan ylivoimaisen laivaston hävitellä vihollisten rannikoita ja
miehittämällä tärkeitä satamapaikkoja. Kun lisäksi ateenalaisilla
oli ehdottomasti suuremmat sotarahastot, niin maalla puolustautuva
ja merellä hyökkäävä sodankäynti tapa tarjosi heille mitä parhaimmat
mahdollisuudet vihollisten väsyttämiseen. Sparttalaiset sitävastoin
toivoivat nopeata ratkaisua, sillä he tunsivat itsensä taloudellisesti
heikommiksi. Peloponnesoksen liitollahan ei ollut liittokassaa kuten
Attikan liitolla, eivätkä sen jäsenet, kuten sanottu, maksaneet
säännöllisiä veroja. Erikoisverotuksiakaan eivät ne olisi voineet panna
toimeen, sillä Lakonian, Arkadian ja toisten maata viljelevien seutujen
väestöllä ei ollut juuri koskaan käteisiä rahavaroja.
Perikles oli siis perinyt Themistokleen selvänäköisen taktiikan, joka
haki ratkaisua mereltä. Hänen väsyttämisstrategiansa ei tosin voinut
tuoda Ateenalle valloituksia, eikä aluelaajennuksia. Hän olikin sen
selvittänyt kansalaisilleen. Hänen tarkoituksensa oli vain pakottaa
viholliset _tunnustamaan lopullisesti Attikan liitto_.[165] Perikles
joutui siten vaatimaan kansalaisiltaan raskaita uhrauksia, voimatta
houkutella heitä loistavilla voitoilla ja sotasaaliilla. Tätä ei
luulisi voitavan pitää kunnianhimoisen kansankiihoittajan pyrkimyksenä
horjuvan asemansa lujittamiseen, jollaista Perikleestä on tahdottu
väittää. Päinvastoin tämä tosiasia on ratkaisevimpia todisteita hänen
jalosta ja epäitsekkäästä kansalaishengestään. Ulkopolitiikka ei
hänestä ollut pyrkimystä valtion alueen laajentamiseen. Helleenisen
valtion tuli osata pysyä kohtuudessa eikä barbaarivaltioiden tapaan
pyrkiä nielemään yhä uusia maita — sortuakseen lopuksi vallanhimon
harhakuvan uhrina.
* * * * *
Ensimmäinen sotavuosi meni täydelleen Perikleen laskelmien mukaisesti.
Maalla hänen onnistui kielteisen strategiansa mukaisesti välttää
taisteluita, kun taas Ateenan laivasto toimi menestyksellisesti
vihollisen rannikoilla.
Kun viholliset olivat kuukauden ajan hävittäneet Attikaa, heidän
ruokavaransa loppuivat, ja eri joukot marssivat takaisin kotimaihinsa.
Lujasti varustettua Ateenaa vastaan ne eivät lainkaan olleet
uskaltaneet hyökätä. Sen jälkeen voi Ateenan maalaisväestö muuttaa
taloihinsa jälleen saaden olla rauhassa seuraavaan kevääseen.
Sotavuoden lopussa haudattiin taistelussa kaatuneet ateenalaiset
juhlallisuuksin. Perikles piti silloin kerrassaan valtavan ja
kohottavan puheen sankarien muistoksi. »Tahdon ensin», hän sanoi
»omistaa muutamia sanoja esi-isillemme, sillä tällaisessa tilaisuudessa
on velvollisuutemme ajatella heitä. Heidän rakkauttaan kotiseutuun ja
heidän velvollisuudentuntoaan saamme kiittää vapaan ja riippumattoman
isänmaan kallisarvoisesta perinnöstä.»
Kuinka onnellisissa olosuhteissa ateenalaiset elivät, ilmenee parhaiten
verrattaessa niitä Spartan oloihin. Ateenan demokraattinen valtiomuoto
avasi tien menestykseen persoonalliselle kunnolle, lähtipä se mistä
yhteiskuntaluokasta tahansa. Valtiollinen yhdenvertaisuus ja vapaus oli
ateenalaisten elinehto. Ei ollut sellaisia omanarvontuntoa loukkaavia
rangaistuksia, joita sparttalaiset käyttivät yleistä järjestystä
rikkoneita kohtaan, kuten seisottamista kaiken kansan edessä häpeämässä
puettuna pukuun, joka teki syyllisen naurunalaiseksi. Ja ajatelkaa,
kuinka paljon iloisempaa ja rikkaampaa elämä oli Ateenassa kuin
Spartassa. Siellä juhlittiin vuodet läpeensä, ja sinne virtasi kaikki
arvokas ja mielenkiintoinen toisista maista.
»Taistelussa», Perikles jatkoi, »me ateenalaiset emme luota
sotajuoniin, vaan kuuluisaan rohkeuteemme, joka on meidän oma
olemuksemme. Vastustajamme pyrkivät lapsuudesta saakka rasittavilla
karaistusharjoituksilla miehuullisuuteen. Me sitävastoin elämme
vapaina pakosta, emmekä kiusaa itseämme etukäteen kärsimysten takia,
jotka vielä ovat tulevaisuuden kätkössä. Mutta kun onnettomuudet
todella tulevat, kohtaamme ne yhtä suurella miehuullisuudella ja
vastustuskyvyllä kuin nekin, jotka aina hankkivat itselleen vaivaa ja
huolta.»
Näin Perikles esittää eri puolia kaikesta siitä hyvästä, mitä Ateena
kansalaisilleen tarjoaa. Eikö kannata hän kysyy — sellaisten onnen
lahjojen puolesta taistella kuolemaan saakka, »kuten ne miehet ovat
tehneet, joiden muistoa me tänään juhlimme? He uhrasivat elämänsä
valtion yhteiseksi hyväksi. Mutta palkakseen he saivat siitä
katoamattoman kunnian, sillä kaikkina aikoina he ovat esikuvia uusille
sukupolville.»
Toinen sotavuosi ei kuitenkaan päättynyt ateenalaisille niin
suotuisasti kuin ensimmäinen. Heitä kohtasi silloin peloittava
onnettomuus, jota kukaan ei ollut voinut aavistaa: ankara rutto
puhkesi kaupungissa. Se oli tullut itämailta kauppalaivojen mukana ja
sai aikaan hirveätä hävitystä kaupungin ahtaasti asuvain ja huonosti
ravittujen kansanjoukkojen keskuudessa.[166] Sairaus alkoi poltteilla
päässä ja erikoisesti silmissä, jotka tulivat verestäviksi. Sitten kipu
levisi kaikkiin ruumiin osiin. Pian sairas kärsi sellaista sisäistä
poltetta, ettei hän voinut pitää vaatteita yllään.
Häntä vaivasi alituinen, sammumaton jano, kauheat kuvotukset sekä
ainainen rauhattomuus ja unettomuus, iho tuli punaiseksi ja ihottumien
peittämäksi. Useimmat uhrit kuolivat viikon kuluttua. Monet niistä,
jotka kestivät sairauden, saivat maksaa elämänsä sormien ja varpaiden
menetyksellä; toiset kadottivat näkökykynsä, toiset taas muistinsa,
niin etteivät he tunteneet omaisiaan, olivatpa unohtaneet oman
nimensäkin. Sairauden tavattomasta tarttuvaisuudesta johtui, että
kuolemantapaukset olivat lukuisimmat lääkäreitten ja hoitajien
keskuudessa, joten sairaat yhä enemmän joutuivat oman onnensa nojaan.
Tapahtui senvuoksi usein, että rutto hävitti autioksi koko talon.
Kaikista pahimmin kärsi maalaisväestö, joka oli sullottu temppeleihin
ja pimeihin parakkeihin. Kaduilla nähtiin ruumiita ja kuolevia.
Onnettomat vetäytyivät eritoten kellareihin, missä he koettivat
sammuttaa palavaa janoansa.
Kokonainen kansa vapisi tuskasta. Mutta tuskantunteitten rinnalle tuli
nautinnonhimo. Tahdottiin ottaa elämältä kaikki mahdollinen, sillä kuka
tiesi, kuinka monta päivää oli elettävänä. »Syökäämme ja juokaamme ja
olkaamme iloisia, sillä huomenna me kuolemme!»
Kaksi kokonaista vuotta rutto raivosi lakkaamatta alkaakseen taas
uudelleen kahden vuoden kuluttua. Se vei ainakin neljäsosan, ehkä
kolmannenkin osan Attikan väestöstä.
Jos sparttalaiset olisivat käyttäneet hyväkseen sitä toivotonta
mielialaa, joka nyt vallitsi Ateenassa, ja hyökänneet tarmokkaasti
kaupunkiin, olisi se ollut auttamattomasti menetetty. Mutta on helposti
ymmärrettävää, etteivät he tahtoneet tartuttaa itseensä ruttoa.
Kun he saivat tietää ruton hävityksistä, he vetäytyivät kotiinsa
pelastaen siten Peloponnesoksen taudilta. Ateena oli siis pelastettu
ja maalaisväestö voi jälleen muuttaa taloihinsa; mutta toiselta puolen
pahensi ateenalaisien asemaa ruton leviäminen laivastoon.
Mitä vihollisen miekka ei ollut voinut, sen rutto sai aikaan:
epätoivoissaan ateenalaiset lähettivät vastoin Perikleen tahtoa
lähettiläitä Sparttaan pyytämään rauhaa. Mutta viholliset asettivat
niin mahdottomat vaatimukset, että sotaa _oli pakko_ jatkaa.
Silloin kansa vaati syntipukkia. Perikleestä se saatiin. Siihen
asti hänen oli onnistunut kaikki erinomaiset johtajaominaisuutensa
ponnistamalla estää yhteensullottujen joukkojen tyytymättömyys.
Mutta nyt hänen vastustajansa saivat ilmaa siipiensä alle. Kuka oli
syyllinen ruton tuhoihin ellei Perikles? Niin he kysyivät täynnä
suuttumusta. Eikö juuri hän ollut saanut sotaa aikaan ja sullonut
sellaisia ihmisjoukkoja Ateenan ahtaitten muurien sisälle? Ateenalaiset
vaativat häneltä tilitystä hänen viranhoidostaan. Ja vaikkakin hänen
vastauksensa täydelleen osoitti hänen syyttömyytensä, tuomittiin hänet
omavaltaisuudesta virantoimituksessa suuriin sakkoihin — erään tiedon
mukaan 50:n talentin —, jonka lisäksi hänet erotettiin virastaan.
Mutta silloin Ateenan sotajoukon alkoi käydä yhä huonommin ja
huonommin. Oikukas kansa alkoi kaivata Perikleen lujaa kättä ja otti
pian suuren johtajansa jälleen armoihinsa. Kauan hän ei kuitenkaan
saanut olla valtion peräsimessä» Hänkin joutui ruton uhriksi, nähtyään
ensin molempien laillisten poikainsa, sisartensa ja monien ystäviensä
ja sukulaistensa kuolevan ympärillään. Kun hän oli viimeisillään ja
ystävät, jotka olivat hänen kuolinvuoteensa ääressä, luulivat hänen jo
olevan tajuttoman, he alkoivat puhua, minkä korvaamattoman menetyksen
Ateena oli kärsinyt ja ylistivät hänen urotöitään. Kuoleva kuuli
sen ja sanoi: »Te ylistätte minua sellaisesta, mikä pääasiallisesti
johtuu onnesta, mutta unohdatte parhaan elämästäni: ettei yhdenkään
ateenalaisen minun takiani ole tarvinnut pukeutua surupukuun.»
Hän saattoi täydellä syyllä vakuuttaa, ettei edes vihollisten
kavalimmatkaan juonet koskaan olleet saaneet häntä kostonhimon valtaan.
Hänen jalo inhimillisyytensä onkin hänen luonteensa miellyttävimpiä
piirteitä. Siinä hän kohoaa suuresti kostonhimoisen ja julman
aikakautensa yläpuolelle.
* * * * *
Neljänkymmenen vuoden ajan Perikles oli melkein kuin hallitsija
ohjannut kansanvaltaista Ateenaa. Koskaan ostrakismos ei häntä
kohdannut, ja hän kuoli 70 vuoden ikäisenä, pitäen vielä korkeinta
valtaa käsissään. Vastaavaa ilmiötä ei Kreikan historiassa esiinny.
Suuren valtiomiehen menetys hädän pahimmalla hetkellä oli korvaamaton.
Perikleen jälkeen Ateena ei ole synnyttänyt hänen veroistaan
valtiomiestä. Itse asiassa se aina hänen kukistamisestaan saakka eli
jatkuvan anarkian tilassa, mikä ainoastaan silloin tällöin keskeytyi
muutamiksi vuosiksi, kun joku demagogi sai joukot valtoihinsa.
Ne puoluejohtajat, jotka Perikleen kuoleman jälkeen kilpailivat
korkeimmasta johdosta, olivat aivan toisen mitan miehiä. Perikles oli
ollut joukkojen yläpuolella. Hän hallitsi vetoamalla ateenalaistensa
parhaisiin puoliin. Kannustamalla heitä jaloon toimintaan hän kohotti
heidät tasollensa. He häpesivät niin jalolle miehelle näyttää huonompia
puoliansa. Mutta ne, jotka hänen jälkeensä pyrkivät johtamaan
Ateenan kohtaloita, olivat kaikki jokseenkin saman tason miehiä. Kun
heiltä puuttui hänen kunnioitusta herättäviä ominaisuuksiaan, heidän
täytyi turvautua muihin keinoihin. He imartelivat joukon alhaisempia
vaistoja ja puhuivat sen mieliksi. He olivat pikemmin demagogeja
ja kansanviettelijöitä kuin kansanjohtajia. Mihin puolueeseen he
kuuluivatkin, »he osoittivat suurta kykyä koristaa pyrkimyksensä
kauniilta kajahtavilla nimillä», sanoo Thukydides, peloponnesolaissodan
historioitsija. »Demokraateilla oli ’kaikkien samanvertaisuus
lain edessä’ korkeimpana päämääränään, ja oligarkit rehentelivät
ohjelmallaan: ’Maltillinen hallitus, jonka muodostavat yhteiskunnan
parhaat!’ Molemmat puolueet luonnollisesti kohdistivat muka koko työnsä
ja harrastuksensa vain 'koko valtion hyväksi’.»
Se, jonka parhaiten onnistui saavuttaa kansan suosio, oli
nahkatehtaanomistaja ja proletaari Kléōn.[166] Minkälaista hänen
sopivaisuutensa johtamaan valtion kohtaloita oli hän osoitti parhaiten,
kun ateenalainen tappiot vaihtuivat suureen menestykseen, joka
olisi _voinut_ muodostua ratkaisevaksi koko sodan päätökselle, jos
valtion johtajat olisivat ymmärtäneet oikein käyttää sitä hyväkseen.
Ateenalaisten onnistui nimittäin miehittää Messenian länsirannikolla
sijaitseva Pylos, Peloponnesoksen paras satama, ja sen ulkopuolella
olevalle _Sphakterian_ saarelle he sulkivat laivastollaan muutamia
satoja Spartan parhaimpia sotilaita. Se oli kauhea isku viholliselle
ei ainoastaan korvaamattoman ihmisaineksen takia — kymmenesosa Spartan
koko hopliitta-armeijasta — vaan myöskin sentakia, että ateenalaiset
saamalla jalansijan tällä rannikolla olivat osuneet Sparttaa sen
heikoimpaan kohtaan. Heillä oli nimittäin täältä käsin mahdollisuuksia
yllyttää sekä messenialaisia että Lakonian helootteja. Miten uhkaavaksi
sparttalaiset huomasivat tilanteen, käy ilmi parhaiten siitä, että he
nyt vuorostaan tarjosivat rauhaa, eivätkä ainoastaan sitä, vaan myöskin
liittoa.
Näin Perikleen sotasuunnitelmat olivat silloin saaneet nerokkuudestaan
ratkaisevimman vahvistuksen, mitä ajatella saattaa. Veljessotaa
olisi nyt voinut seurata rauha ja sovintokin. Mutta mies, jonka tuli
käyttää hyväkseen tuota suurta onnellista hetkeä, ei ollut Perikles,
olympolainen, vaan Kleon, nahkuri. Kohtuuttomasti yliarvioidessaan
tämän tilapäisen voiton merkityksen, hän näki siinä täysikelpoisen
todistuksen ateenalaisten todellisesta etevämmyydestä ja kuvitteli
nyt voitavan häikäilemättömästi nujertaa sparttalaiset. Hän paisui
ylpeydestä ja itsekylläisyydestä, asetti suunnattomia vaatimuksia ja
kohteli sparttalaisten lähettiläitä loukkaavalla tavalla, ja niin
luisuivat rauhanmahdollisuudet hänen käsistään.
Ateenan demokraattien sotaisuuteen oli hyvin selvät aineelliset
syynsä. Jokainen kansalainen nosti nimittäin päiväpalkkaa osanotostaan
kansankokouksen asiain käsittelyihin ja valamiestuomioistuinten
työhön. Ketään Ateenan kansalaista ei tarvinnut köyhyyden estää
antamasta valtiolle hyviä neuvoja ja osuuttaan yhteiskuntaelämään.
Tämä oli yksi demokratian valtaanpääsyn hedelmiä. Nämä päivärahat
kävivät mahdollisiksi osaksi siten, että ruumiillisen työn suorittivat
suurelta osalta orjat, osaksi niiden verojen avulla, joita liittolaiset
suorittivat Ateenalle. Kun siis Ateenan kansalaisten alhaiso oli
tosiasiallisesti tottunut olemaan taloudellisesti riippuvainen
liittorahastosta, sen täytyi kaikin tavoin estää Ateenan mahtiasemaa
heikontumasta ja liittorahastoa sen mukana. Ei tarvittu paljonkaan
mielikuvitusta sen selville saamiseksi, että jos Ateena voisi saada
vielä enemmän valtioita Attikan liittokuntaan ja siten lisätä tulojaan,
niin tulisi Ateenan kansalaisen asema vieläkin miellyttävämmäksi. Tässä
piilee tärkein selitys siihen, että Kleonin ja muitten demokraattisten
äärimmäisyysmiesten politiikka oli ja pysyi niin itsepäisen hyökkäävänä.
Kuitenkin osoittautui pian, ettei ateenalaisten ollutkaan niin helppoa
saada sparttalaisia Sphakterian saarella antautumaan, kuin mitä
oli luultu. Saari oli jyrkkä ja vaikeapääsyinen, ja sinne suljetut
hopliitat saivat apua maanmiehiltään. Spartan hallitus lupasi suuria
palkintoja jokaiselle, joka kykeni viemään meren yli muonaa saareen
suljetuille; ja jos jonkun helootin onnistui viedä heille apua, hän
hankki sillä itselleen vapauden. Oli paljon väkeä, varsinkin heloottien
keskuudessa, jotka antautuivat uhkarohkeaan yritykseen kulkea yön
aikaan meren yli saareen. Toiset tulivat veneellä, toiset uivat yli
mukanaan elintarpeita nahkasäkeissä.
Aika kului, ja ateenalaisista alkoi tuntua koko puuha pitkäveteiseltä.
Kun talvi tuli myrskyineen, kävisi mahdottomaksi meritse kuljettaa
elin- ja muita tarpeita laivastolle Sphakterian luo. Ehkä oli sittenkin
tehty tyhmästi, kun oli hylätty rauhantarjous?
Kleon huomasi, että mieliala alkoi kääntyä häntä, kansan omaa suosikkia
vastaan. Ellei ennen talven tuloa päästäisi Sphakterian herroiksi, hän
olisi poliittisesti kuollut mies. Hän alkoi tulla kärsimättömäksi ja
pauhasi puhujalavalta laivaston päälliköitä vastaan. Millaisia miehiä
ne olivat, jotka eivät kyenneet saamaan taivutetuksi kourallista miehiä
melkein autiolla saarella! Jos hän itse olisi ollut päällikkönä, hän
olisi vallannut Sphakterian kädenkäänteessä.
»No tee se sitten!» yksi ylipäälliköistä vastasi, ja pian koko kansa
yhdestä suusta vaati, että hänen piti lähteä merelle ja vallata
Sphakteria. Hän ei ollut ottanut lukuun, että hän näin olisi joutunut
sanoistaan kiinni — nythän oli koko hänen arvonsa vaarassa. Hän ei
ollut koskaan eläessään komentanut joukkoa, mutta siitä huolimatta hän
otti ylimmän päällikkyyden ja lupasi kolmen viikon kuluessa joko tuoda
sparttalaiset vankeina muassaan tai antaa hakata heidät maahan siihen
paikkaan.
Näin Thukydides kuvaa esihistoriaa lukuun »Nahkuri amiraalina». Aivan
näin dramaattisesti asia ei kuitenkaan liene kehittynyt. Kleon tiesi
luultavasti enemmän Sphakterian olosuhteista kuin mitä Thukydides
uskottelee. Olipa asianlaita kuinka tahansa, häntä seuraa nyt jonkin
aikaa hänen tavallinen ansaitsematon onnensa. _Hän valtasi todellakin
Sphakterian_ ja otti eloonjääneet sparttalaiset vangeiksi. Ja hän teki
sen lyhyemmässä ajassa, kuin oli luvannut.
Mutta ilkeät ihmiset vihjailivat, että nahkuri oli niittänyt sitä,
mitä toiset olivat kylväneet, ja että hän »oli osannut siepata sen
kakun, jonka toinen oli leiponut, ja asettaa kansan eteen.» Varmaa
onkin, ettei Kleon ollut todellinen ylipäällikkö, vaan oli siinä
ammattimies, joka myöskin oli laatinut hyökkäyssuunnitelman.[167] Kleon
korjasi kuitenkin kunnian onnellisesta lopusta. Hän sai palkinnoksi
elinkautisen elatuksen valtiolta ja kunniapaikan teatterissa ja muissa
julkisissa esityksissä. _Parlamenttaarinen_ ansio menestyksestä
on myöskin hänen. Hän sai kansankokouksen myöntämään tarpeellisen
sotavoimien vahvistuksen ja hän ne oikealla ajalla toimitti
sotanäyttämölle.
Antautuminen teki valtavan vaikutuksen koko Kreikassa. Koskaan ei
olisi osattu kuvitella, että sparttalaiset antautuisivat ase kädessä.
Olivatko nämä todellakin Thermopylain sankarien jälkeläisiä? Eivät,
sparttalaiset eivät ilmeisestikään olleet enää samoja kuin muinoin.
Spartassa vallitsi masentunut mieliala, joka ilmeni uusissa
rauhantarjouksissa. Sparttalaisten lähettiläät muistuttivat
ateenalaisia onnen vaihtelevaisuudesta. Mikä tällä kertaa oli kohdannut
heidän vihollisiaan, saattaisi toisella kertaa tapahtua heille
itselleen.
Mutta Ateenassa sotapuolue oli nyt saanut oikein tuulta purjeisiinsa.
Nyt oli muka aika tullut antaa ratkaisevan yhteenoton tapahtua,
yhteenoton, jota Perikles varovaisuudessaan aina oli koettanut
välttää! — Hänen parjaajansa saivatkin tahtonsa läpi — saadakseen
perinpohjaisessa tappiossa todistuksen lyhytnäköisyydestään. Sen
jälkeen Kleonin sotapolitiikka meni yhtämittaa päin mäntyyn.
Sparttalaiset tempasi velttouden tilasta heidän urhea ja mainio
sotapäällikkönsä _Brāsidas_, joka esitti sen suunnitelman, että
Ateenalta olisi riistettävä sen liittolaiset Traakian rannikolla.
Iloisena ja reippaana sekä käytökseltään miellyttävänä Brasidas oli
kuin luotu julistamaan Attikan liittokunnan kaupunkien keskuudessa
vapautusta Ateenan »ikeestä». Pian suurin osa Traakian kaupungeista oli
luopunut Attikan liittokunnasta.
Tämä oli erittäin tuntuva isku ateenalaisille. He huomasivat nyt,
kun se oli liian myöhäistä, kuinka suuri virhe taasen oli tehty, kun
toisen kerran oli torjuttu sparttalaisten rauhantarjous; ja kansa
alkoi yleisesti epäillä Kleonin valtioviisautta. Hänen oli nytkin
ponnistettava kaikki voimansa, jos hän aikoi pysyä vallassa. Niinpä
hän siis jälleen lähti sotaan, tällä kertaa valloittamaan takaisin
menetetyt traakialaiset alueet.
Mutta niin erinomaisia kuin ateenalaisten hopliitat ja ratsumiehet
olivatkin — yhtä heiltä kuitenkin puuttui, jota sparttalaisilla
sitävastoin oli mitä suurimmassa määrin, nimittäin luottamusta
johtajaansa. Mikä sotapäällikkö tuommoinen pöyhkeä, laverteleva
nahkuri oli! Koko Kleonin persoonallisuus oli sellainen, että sen
täytyi herättää inhoa todellisissa sotureissa. Ja hän sitten sai
vastustajakseen sellaisen mainion strategin, kuin Brasidas oli! Mitä
vertailuja hänen omat sotilaansa joutuivat tekemään, on helppoa
kuvitella. Erotus ilmenikin ratkaisun hetkellä, jonka Brasidas sai
aikaan, juuri kuin Kleon vähimmin osasi aavistaa vaaraa. Aivan
kokemattomana hoitamaan päällikkyyttä tällaisessa tilanteessa ja
tuntematta sotataidon lakeja, nahkatehtailija menetti malttinsa ja
mietti vain, miten päästä vihollisen vaarallisesta läheisyydestä.
Sen sijaan, että olisi asettanut ylivoimaiset sotajoukkonsa
taistelujärjestykseen hän ryhtyi heti peräytymään ja teki sen
sellaisessa järjestyksessä, että hänen joukkonsa joutuivat, vihollisen
hyökkäyksille alttiiksi eivätkä täydelleen oman onnensa nojaan
jätettyinä voineet välttyä tappiolle joutumasta.
Vastapuolta kohtasi kuitenkin se tappio, että Brasidas haavoittui
kuolettavasti rynnäkössä. Myöskin Kleon kaatui — mutta koettaessaan
pelastautua pakenemalla. Näin ainakin Thukydides kertoo. Tällaiseksi
muodostui suurlavertelijan elämän luonnollinen loppu, lörpöttelijän,
jolla oli otsaa täydellisestä kelpaamattomuudestaan huolimatta
sota-asioissa tunkea itsensä ylipäällikön paikalle.
Kerran aikaisemmin oli hänellä tosin ollut onni mukanaan. Mutta miten
hän oli silloin _käyttänyt hyväkseen_ menestystään?
Yhtä tuntuva kuin Brasidaan menetys oli sparttalaisille, yhtä
onnellista oli ateenalaisille, että he olivat päässeet Kleonista. Hänen
ja Brasidaan kaaduttua oli tie tasoitettu rauhanneuvotteluille, sillä
molemmat rauhallisen ratkaisun vaikutusvaltaisimmat vastustajat olivat
poissa.
Vuonna 421 solmittiin rauha 50:ksi vuodeksi. Molemmilla puolilla
palattiin sodanedellisiin olosuhteisiin. Ateena oli toteuttanut sen
ohjelman, jonka Perikles oli esittänyt sodan alussa. Raskaita uhreja se
tosin oli vaatinut. Ateenan sotakassa oli suurimmaksi osaksi kulutettu,
Attika oli vihollisen hävityksien kautta muuttunut erämaaksi, ja sota
ja rutto olivat kovasti harventaneet väestöä. Mutta Ateenan merivalta
oli kukistumatta, kun sitävastoin Spartan sotilaallinen arvo oli
kärsinyt kovan kolauksen Sphakterian antautumisen johdosta.
Voi näyttää oudolta, että sparttalaiset olivat taipuvaisia sovintoon
ateenalaisten kanssa näiden tappioiden ja vastoinkäymisienkin jälkeen.
Mutta tämä johtui ennen kaikkea siitä, että he olivat niin halukkaita
saamaan takaisin ne sparttalaiset, jotka ateenalaiset olivat ottaneet
vangiksi Sphakterian saaressa. Annettiin suurempi arvo tälle kansan
voimanlisäykselle kuin aluelaajennuksille. Tässä oli Ateenalla hyvä
valtti. Sparttalaisten rauhanrakkauteen vaikutti myöskin suuressa
määrin se, että he itse olivat suuressa rauhan tarpeessa voidakseen
häiritsemättä hoitaa maatansa, joka sotavuosina oli joutunut
arveluttavasti rappiolle. Kolmas syy heidän myöntyväisyyteensä
ateenalaisia kohtaan oli se, että jälleen oli tulossa sota Argoksen
kanssa, natisipa koko Peloponnesoksen liittokunta liitoksissaan.
Liittolaiset valittelivat, ettei Spartta valvonut heidän yhteisiä
etujaan. He vaativat peloponnesolaista politiikkaa; sen sijaan oli
ilmeistä, että Spartta harjoitti ahdaskatseista kotipolitiikkaa.
Peloponnesolaiset käyttivät kovia sanoja Spartan lyhytnäköisestä
egoismista ja tunsivat itsensä petetyiksi. Erikoisen voimakasta oli
kuohunta Korinthoksessa ja Thebassa.