»KOLMIKYMMENVUOTINEN RAUHA», JOKA OLIKIN VAIN VIISITOISTAVUOTINEN.
Ns. ensimmäinen peloponnesolaissota oli vain alkuvalmisteluja tuleviin
taisteluihin. Molemmat päävastustajat olivat tunnustelleet voimiaan ja
koonneet kokemuksia tulevaa, suurta loppuratkaisua varten.
Kuka oli syyllinen uuteen, tuhoisaan veljessotaan? Ateenalaiset ja
sparttalaiset syyttivät luonnollisesti toisiaan. Näköjään ateenalaiset
kylläkin olivat oikeassa, sillä olihan Spartta sotilasvaltio.
Mutta sotilasvaltio ei, kuten aikaisemmin olemme nähneet, tässä
tapauksessa ollut samaa kuin _sotainen_ valtio. Spartan järjestelmä
oli puolustusta, mutta ei sodankäyntiä varten vieraassa maassa.
Sparttalaisilla oli voimakas sotajoukko, mutta he pitivät sitä kuin
silmäteräänsä eivätkä tahtoneet panna sitä vaaraan kuin äärimmäisessä
hädässä. Jos se kärsi vaurioita, olivat ne vaikeasti korvattavissa. Ja
rahoistahan sparttalaisilla oli vieläkin suurempi puute kuin sotilaista.
Lisäksi Spartan hallitus pelkäsi sotaa senkin vuoksi, että se helposti
voi aikaansaada sisäisiä rauhattomuuksia. Sillä saatuaan aseet käsiinsä
helootit ja perioikit tunsivat olevansa herrojensa veroisia voiden
syystä vaatia osuutta valtion hallitukseen, koska he osaltaan myös sitä
puolustivat. Toisena vaarana vieraalla maalla käytävässä sodassa oli,
että sotapäälliköt voivat tulla liian omavaltaisiksi ja tehdä itsestään
yksinvaltiaita. Kaiken kaikkiaan sparttalaiset pitivät sodankäyntiä
ulkopuolella Peloponnesosta liian uskallettuna.
Spartta tahtoi siis välttää hyökkäyssotaa. Mutta Peloponnesoksen
asiat eivät olleet yksin sen ratkaistavissa. Eräs toinen
peloponnesolaisliiton valtioista, Korinthos, joka melkein kaikessa
oli Spartan vastakohta, antoi aiheen itse _sodan syttymiseen_.
Korinthoksella oli tässä liitossa paljon sananvaltaa, sillä sillä oli
kaksi valttia, joita ei ollut Spartalla, laivasto ja rahaa. Sillä
oli edullinen asema Pohjois-Kreikkaa ja Peloponnesosta yhdistävällä
kannaksella kahden meren läheisyydessä. Siten se joutui hallitsemaan
kolmea tärkeää kauppatietä, kahta meri- ja yhtä maatietä. Sen kauppa ja
sotalaivastot olivat persialaissotien aikoihin asti Kreikan suurimmat.
Sen käsityöläiset valmistivat kallisarvoisia vientitavaroita,
laadultaan ennen kaikkea ylellisyystavarani luontoisia huonekaluja ja
vaatteita. Kuuluisia olivat myöskin korinthoslaiset pronssiesineet
ja taiteelliset, väritetyt korinthoslaiset savimaljakot. Erikoisen
haluttuja olivat pienet, sirot ruukut, joissa myytiin korinthoslaista
hajuvoidetta[160]. Niillä oli hyvä menekki Välimeren maiden hienoston
maailmassa. Sillä Korinthos oli aikansa muotikuningatar, ja Kreikan
kauneimmat ja hienoimmat kurtisaanit[161] viettivät siellä loisteliasta
elämäänsä. Ylhäällä Korinthoksen akropoliilla loisti Aphroditen
puolittain itämainen pyhättö tuhansine kaupan olevine papittarineen
majakkana merenkulkijoille. Se Aphrodite, jota siellä palveltiin, oli
Astarte, Raamatun »Astarot, sidonilaisten iljetys», joka oli tuotu
Foinikiasta samaan aikaan kuin Tyroksen purppurakin. Pindaros laulaa
hillitysti »vierasvaraisista ja houkuttelevista nuorista naisista»
mahtavassa Korinthoksen kaupungissa. Peloponnesolaissodan aikana eli
Lais, kaunein kaikista näistä kevytmielisistä naisista, Korinthoksen
Kirke, kuten häntä huvinäytelmäin kirjoittaja Aristophanes nimitti.
Kaikista maista tuli miehiä hänen luokseen tuodakseen Aphroditelle
uhrinsa, ja Laiksen asunto täyttyi kullalla, niin että hän voi
huvitella rakennuttamalla temppeleitä ja muita julkisia rakennuksia.
Kaikki on katoavaista. Myös Korinthosta oli tuho kohtaava. Mutta
vielä peloponnesolaissodan aikoina pidettiin sitä maailman loistoa
rakastavimpiin kaupunkeihin kuuluvana. Korinthoslaista juhlaa pitivät
toiset kreikkalaiset saavuttamattomana, melkeinpä sadunomaisena. »Vain
rikkaat voivat matkustaa Korinthokseen», sananlasku sanoo tai »Ei
mieliteolla Korinthokseen päästä», s.o. ei riitä, että vain _toivoo_
sinne pääsevänsä.
Korinthos oli Ateenan vaarallinen kilpailija merellä Ennen kaikkea
kilpailu koski Sisiliaa, jonne Korinthoksen-lahdesta on niin helppo
ylläpitää yhteyttä. Ylipäänsä Korinthos pyrki monopoliin Joonian meren
liikenteessä ajatellen, että ateenalaisille riittivät hyvin Aigeianmeri
ja Mustameri kaupankäyntialueiksi. Mutta ateenalaiset olivat iskeneet
silmänsä Sisiliaan, eivätkä tahtoneet kuulla puhuttavankaan heidän
kauppaansa rajoittavista esteistä Kerran toisensa jälkeen he olivat
korinthoslaisten tiellä.
Jännitys kasvoi alati molempien voitonhimoisten kilpailijoitten
välillä, ja lopulta oli tarpeen vain mitätön tapahtuma saattamaan
molemmin puolin mielet sotaisaan vireeseen. Kun asiat olivat
kehittyneet niin pitkälle, seurasivat tapahtumat nopeasti toisiaan, ja
ristiriita kärjistyi yhä enemmän.
Nyt oli korinthoslaisten saatava sparttalaiset ja Peloponnesoksen
liitto mukaansa. He lähettivät lähetystön Sparttaan innostamaan
luonnostaan hitaita lakedaimonilaisia. Lähettiläät tekivät ärsyttäviä
vertailuja ateenalaisten ripeän päättäväisyyden ja sparttalaisten
hitauden välillä. »Ateenalaiset», he sanoivat, »ovat aina rohkeita ja
kaikkeen valmiita, kun taas teidän luonteenne mukaista on tehdä aina
vähemmän kuin voitte, sekä tuskastuttavan kauan epäröidä ja viivytellä
päätöksen teossa. He ovat aina halukkaita lähtemään kauas kotoaan, kun
taas te olette kotikamaraanne juuttuneita.» Lopuksi korinthoslaiset
lähettivät Sparttaan jonkinlaisen uhkavaatimuksen, jonka täytyi saada
aikaan sota: he ilmoittivat, että ellei Spartta halua ryhtyä sotaan, he
aikovat ottaa liittolaisekseen Argoksen, Spartan vanhan kilpailijan.
Spartan kansankokouksessa taisteli keskenään kaksi vastakkaista
mielipidettä. Toista edusti sodanhaluinen nuoriso, jolla ei ollut
kokemusta sodan varjopuolista, ja toista vanhemmat ja ajattelevammat
sparttalaiset, jotka perintätavan mukaan olivat haluttomia
arveluttaviin sotahankkeisiin. Nuoriso voitti.
Samalla tavoin kävi Peloponnesoksen liiton liittokokouksessakin, missä
thebalaisten vanha kateus ateenalaisia kohtaan myös osaltaan auttoi
sodanhaluisia.
Pelkkää ilveilyä vain olivat sen jälkeen ne nöyryyttävät vaatimukset,
joita Ateenalle esitettiin, kuten esim. vaatimus »kiron painaman»
Perikleen karkoittamisesta. Moisten vaatimusten tarkoituksena oli vain
siirtää syy sodan aloittamisesta vastustajalle.
Perikleen suuri valtiomiestaito kävi ilmi tällä kriitillisellä
hetkellä. Rauhallisesti ja arvokkaasti esiintyen hän sai kansalaisensa
vakuutetuiksi, että Ateenan kunnia vaati moisten häpeämättömien
vaatimusten torjumista ja että kansan tuli pää pystyssä ottaa vastaan
välttämätön sodanuhka. Vielä silloinkin, kun viholliset röyhkeästi
vaativat Attikan liiton purkamista, Perikles säilytti mielenmalttinsa
ja vastasi vain, että siitä v:n 446:n sopimuksen mukaan oli päätettävä
välitystuomioistuimessa. Kieltäytymällä tästä laillisesta ratkaisusta
sparttalaiset ja heidän liittolaisensa tosiasiallisesti ovat joutuneet
_vastuuseen sodan puhkeamisesta_. Silti ei ole sanottu, etteivät sodan
syvimmät _syyt_ tässä, kuten niin monessa muussakin tapauksessa,
olisi olleet molemminpuolisia. Peloponnesoksen liitto koetti kylläkin
naamioida vastuunsa sodan aloittamisesta julistamalla, että se
taisteli _vapauttaakseen helleenit Ateenan tyranniudesta_. Tunnussana
»vapaussota» oli taitavasti valittu voittamaan heidän puolelleen
niitä Attikan liiton valtioita, jotka olivat tyytymättömiä Ateenan
hegemoniaan. Ja he olivatkin laskeneet oikein. Jo sekin, etteivät
sparttalaiset ateenalaisten tavoin ottaneet veroa liittolaisiltaan, oli
kylliksi tekemään sparttalaisista Ateenan »despotismiin» verrattuna
ihmisten silmissä vapauden lipunkantajia. Ei ollut siis kyseessä sota
kahden yhtä oikeutetun kilpailijan välillä, vaan Spartan asiassa
taisteli oikeuden pyhä asia sortoa vastaan. Joonialaiset olivat jo
ehtineet unohtaa, mitä Ateena oli tehnyt heidän vapautensa hyväksi, ja
ajattelivat vain, mitä sen _säilyttäminen_ heille tuli maksamaan.
Liittolaisten tyytymättömyyden ateenalaiset olisivat kuitenkin voineet
välttää, jos he olisivat tahtoneet ulottaa Ateenan kansalaisuuden
tarjoamat poliittiset, yhteiskunnalliset ja taloudelliset edut
liittolaisilleen antamalla heille täydet kansalaisoikeudet. Se olisi
saanut liittolaiset tuntemaan Ateenan edut omikseen. Sen taidon
roomalaiset tunsivat. Mutta Ateenassa sitä ei ajateltu, ennenkuin se
oli jo liian myöhäistä.
* * * * *
Mitä ilmeisemmäksi sodanvaara tuli, sitä häikäilemättömämmin pyrki
Ateenassa vastustuspuolue samaan päämäärään kuin vihollisetkin,
nimittäin syrjäyttämään Perikleen vallasta. Se syytti häntä sodan
_aikaansaamisesta_ perustellen syytöstään sillä tosiasialla, että
Perikles oivallettuaan sodan välttämättömäksi, jo vuosikausia
oli tehnyt _valmisteluja_ sen varalta; hän oli muka tuntenut
johtaja-asemansa horjuvan ja siksi tahtonut suunnata kansan huomion
muualle.
Erikoisen vaarallista Perikleen vallalle oli, että Ateenan
kansanvaltaisen puolueen vasemmalla siivellä oli syntymässä _jyrkkä
kansanpuolue_, jota Perikleen politiikka ei tyydyttänyt. Perikles oli
aloittanut demokraattisena kansanjohtajana, mutta valtaan päästyään
hänestä oli kehittynyt maltillinen valtiomies. Hänen aikoinaan
edustamansa jyrkät demokraattiset ihanteet olivat nyt saaneet
kannattajikseen kaikenmoisia kansanvillitsijöitä ja suunsoittajia.
Tunnetuin heistä on varakas nahkuri _Kléōn_, joka oli tarmokas, vieläpä
poliittisesti lahjakaskin mies. Myös liikemiehenä hän näyttää olleen
erittäin taitava. Mutta hänen menestyksensä kansanjohtajana perustui
ennen kaikkea hänen luonnolliseen kykyynsä puhua kansanjoukoille
kieltä, jota nämä paremmin ymmärsivät kuin Perikleen kaunopuheisuutta.
Vaikka yhteiskunnalliselta asemaltaan hyvinvoipa kapitalisti, hän
esiintyi puhujalavalla sangen mielellään kurjana proletaarina.
Perikleen yksityiselämä tarjosi myös joukon hyökkäyskohtia, joita
vastustajat ilomielin käyttivät hyväkseen. He olivat siveellisestä
suuttuneita hänen suhteestaan »kevytmieliseen» Aspasiaan —
»hetairaan»[162] — kuten he sanoivat; ja he ottivat osaa riitoihin,
joita Perikleellä oli kahden tuhlaavan poikansa kanssa yhtyen sydämen
halusta noihin molempiin heittiöihin heidän purkaessaan kiukkuaan
säästäväiselle isälle.
Perikleen nauttima arvonanto oli kuitenkin siksi lujilla perusteilla,
etteivät hänen vihollisensa voineet kukistaa häntä avoimessa
taistelussa. Siksi he päättivät päästä hänen kimppuunsa syrjäteitä,
suuntaamalla hyökkäyksensä hänen huomattavimpiin ystäviinsä ja
hengenheimolaisiinsa, sillä heistä oli helpompi selviytyä. Filosofi
Anaksagoras oli heidän ensimmäinen uhrinsa. Hankittiin taikauskoinen
oraakkelipappi, joka syytti häntä »uskonnon häpäisemisestä — ja
tähtitieteellisten oppien levittämisestä». Hän oli lisäksi uskaltanut
väittää, että Zeus singotessaan salamoitaan usein osui syyllisen
sijasta syyttömään, vieläpä jumalten omaan temppeliinkin. Hänen
väitteensä, että aurinko olisi hehkuva kivipallo, suurempi kuin
Peloponnesos, oli myös niitä rikoksia, joista Anaksagorasta syytettiin.
Sellaisten mielipiteittensä johdosta häntä pidettiin »jumalattomiin
luonnontutkijoihin» kuuluvana.
Anaksagoras jätti aivan yksinkertaisesti Ateenan, rauhallisena
ja ylemmyydestään tietoisena todeten, että luonto itse oli jo
kauan sitten tuominnut hänen ja hänen syyttäjiensä välillä. Hän
palasi kotiseudulleen Vähään-Aasiaan, missä hän parin vuoden
päästä kaikessa hiljaisuudessa kuoli. Mutta häviävänä puolena
tässä kerettiläisoikeudenkäynnissä ei ollut syytetty, vaan vanha
jumalaisoppi. Tai kuten henkevä Lukianos sanoo murhaavalla
satiirillaan: »Myös Anaksagorasta tavoittaessaan Zeus on singonnut
harhaan salamansa.»
Vielä enemmän huomiota herätti se hyökkäys, minkä Perikleen viholliset
suuntasivat Pheidiakseen. Eräänä päivänä huhu kulki miehestä mieheen,
että suuri taiteilija ja eräs hänen apulaisensa oli annettu ilmi
hänen kuuluisaan Athenen kuvaansa käyttämän kullan ja norsunluun
kavaltamisesta. Pheidias pidätettiin. Hänen saamastaan tuomiosta
tiedämme varmasti vain, että se oli epäsuotuisa hänelle ja että hänen
ilmiantajaansa palkittiin. Suuri taiteilija lieneekin päättänyt
päivänsä vankilassa.
Pheidiaan tuomio tarjosi Perikleen parjaajille tilaisuuden mustata
siinä samassa hänenkin mainettaan — niin paljon kuin he vain
uskalsivat. Olihan hän ollut Pheidiaan ystävä ja olihan hänen käsissään
ollut työn ylin johto. — Samaan tapaan Perikleen viholliset kävivät
hänen toistenkin ystäviensä kimppuun, ja joka kerralla »tyrannikin»
sai osansa häpeästä, puhumattakaan niistä sielullisista kärsimyksistä,
joita hänelle nämä vainot tuottivat.
Pahimmin koski häneen kuitenkin se syytös, jonka muuan huvinäytelmäin
kirjoittaja sinkosi Aspasiaa vastaan parittamisesta ja
jumalattomuudesta.
Tämän väitettiin näet ottaneen luokseen kevytmielisiä naisia
tyydyttämään Perikleen eroottista tarvetta ja antaneen heille nimet
yhdeksän runottaren mukaan. Perikles johti itse hänen puolustustaan
oikeudessa. Oli liikuttavaa nähdä tällöin »olympolaisen» silmien
täyttyvän kyynelistä. Aspasia vapautettiin; mutta se ei estänyt
ihmisiä tekemästä omia johtopäätöksiään ja viittaamasta tuohon usein
väärinkäytettyyn sananlaskuun: »Ei savua ilman tulta».
Perikles ei kuitenkaan horjunut hetkeäkään. Lujalla kädellä hän johti
valtion kohtaloita edessäolevaan ratkaisevaan voimainmittelyyn.
Hän tiesi rauhan vuosina tehneensä Ateenan voimakkaammaksi ja
puolustuskykyisemmäksi, kuin mitä se koskaan aikaisemmin oli ollut.