Kansantaru näkee kernaasti liittymäkohtia samanaikaisten kuuluisain
miesten elämässä. Siten Kreikan kolme suurta näytelmänkirjoittajaa
perimätiedossa liittyvät helleenien suurimman urotyön muistoihin.
Sinä päivänä, jolloin Salamiin voitto saatiin, kerrotaan Aiskhyloksen
olleen taistelevien riveissä, Sophokleen nuorukaisena johtaneen sitä
poikakuoroa, joka voittojuhlassa laulaen ylisti urotöitä, ja Euripideen
samana päivänä syntyneen Salamiissa.
Aiskhyloksen näytelmäin henkilöissä on muinaisaikaisen taiteen
yksinkertaista ankaruutta. Heidät näkee edessään kuin yhdestä
graniittimöhkäleestä hakattuina, eheinä alusta loppuun, kunnes kaatuvat
tai viettävät voittoansa. Sophokleen kuvaamat ihmiset sitä vastoin ovat
lihaa ja verta. He eivät taistele yksin ulkonaisia esteitä ja kohtalon
tahtoa vastaan, vaan kamppailevat myös oman epäilyksensä ja sydämensä
vienompain tunteitten kanssa. Heissä on sekä ulospäin suuntautuvaa
toimintatarmoa että sisäistäkin elämää. »Aiskhyloksen luonteiden
pääpiirteenä», Schück sanoo, »on tahdonvoima; Sophokleella sinä on
sielun aateluus. Hänen luonteissaan on ihanteellisuutta ja ylevyyttä,
joita kenties ei koskaan ole ylitetty.» Kaikesta suurisuuntaisuudestaan
ja mielenlujuudestaan huolimatta ilmenee heidän sisimmässään
sittenkin hentoutta, joten ne suuremmassa määrin kuin Aiskhyloksen
henkilöt saavat herätetyksi myötätuntoamme. He saavatkin osakseen
melkoista enemmän psykologista mielenkiintoamme, sentähden että ovat
monisäikeisempiä ja hienompirakenteisia, kuin Aiskhyloksen muutamin
harvoin yksinkertaisin piirtein kuvaamat luonteet.
Sophokleen suuruus on ennen kaikkea siinä, että hän on kehittänyt
ja muovannut Aiskhyloksen luoman murhenäytelmän _kauneudeltaan
sopusuhtaisemmaksi_. Puhtaasti näytelmälliseltä kannalta hänen
esitystaitonsa merkitsee suurta edistystä siinä, että hän asettaa
meidät kasvoista kasvoihin näkemään _todellista sieluntuskaa_.
Sellainen Klytaimestrahahmo esimerkiksi, minkä Aiskhylos on luonut,
ei sitävastoin tunne lainkaan omantunnon tuskia, ja yhtä vähän tuntee
niitä hänen Oresteensakaan — Aiskhyloksen kostonjumalattaret ainoastaan
ulkonaisesti symboloivat kiduttavaa tunnontuskaa.
Euripideeseen taasen on askel paljoa pitempi kuin erotus molempien
hänen edeltäjäinsä välillä. Vaikka hän oli ainoastaan neljätoista
vuotta Sophoklesta nuorempi, tuntuu siltä, kuin hän kuuluisi kokonaan
toiseen, mietiskelevämpään aikakauteen. Erilaisuudet riippuvat
tietysti persoonallisestakin luonteensävystä. Sophokles oli iloinen
ja sopusuhtainen luonne, Euripides sitävastoin levoton mietiskelijä
ja etsiskelijä, suorastaan ärtyisä erakko, henkisesti lähempänä niitä
filosofeja, jotka harrastivat olemassaolon arvoitusten ratkaisua,
kuin laulunjumalatarten palvelijoita. Aiskhylos ja Sophokles ovat
molemmat vanhan homeroslaisen jumalaisuskon ja sankarisadun kannalla.
Euripideeseen sitävastoin on vahvasti vaikuttanut se sarja filosofeja
aina Herakleitoksesta ja Ksenophaneesta alkaen, joka on työskennellyt
hävittääkseen perinjuurin vanhan jumalaisuskon ja on sen sijaan luonut
uusia eetillisiä ihanteita, järjen vaatimuksien kanssa suuremmassa
sopusoinnussa olevia.
Aivan kuin suuret edeltäjänsä Euripides ottaa näytelmäinsä
aiheet vanhoista sankarisaduista[156], mutta hänen sankarinsa
ovat usein tuskin muuta kuin nimeksi vanhan ajan urhoja. Hän
riisuu niiltä ihannoivan hohteen ja antaa niiden esiintyä oman
aikakautensa tavallisina ihmisinä monine heikkouksineen ja
monine pikkumaisuuksineen. Jos Sophokles on kyennyt tenhoavalla
ihanteellisuudellaan tekemään sankarinsa vakuuttaviksi ja uskottaviksi,
niin Euripideen taideluomain vakuuttava voima perustuu siihen, että
hän on ottanut tyyppinsä suoraan elävästä elämästä. On sanottu,
että Sophokles kuvaa ihmiset sellaisiksi, kuin heidän _tulisi_
olla, Euripides sitävastoin sellaisiksi, kuin he _ovat_. On hänkin
sentään kohottanut sankarinsa ja sankarittarensa tavallisten mittojen
yläpuolelle, mutta siten, että hän, antamatta heille yli-inhimillisiä
ominaisuuksia, on varustanut heidät voimakkaalla intohimolla,
_paatoksella_. On sanottu Euripideestä, että »hän on tuonut lemmen ja
raivon näyttämölle».
Euripideen sankarit ovat kuninkaita ja kuningattaria, mutta
heidän tunne-elämänsä on tavallisten kuolevaisten. Medeia on
tunteenpurkauksissaan lapsiaan kohtaan kokonaan ja täysin
äiti. Verratkaamme tätä esim. siihen, kuinka Sophokles kuvaa
sisarusrakkautta. Antigone rakastaa kyllä veljeään Polyneikestä,
mutta ratkaisevaa hänen menettelytavalleen on hurskauden velvoitus
vainajaa kohtaan, uskonnollinen käsitys perhesiteistä, korkeammasta
järjestyksestä kuin luonnollinen sisarusrakkaus. Ja Elektran tunteita
veljeään kohtaan hallitsee halu saada hänessä nähdä isän kostaja.
Sophokleella vallitsevat yleensä niin sanoaksemme yläluokkatunteet,
sellaiset tunteet, jotka ovat sankarihenkilöille ominaisia. Muut
tunteet, enemmän yleisinhimilliset, jotka ovat kuninkaalla ja
kuningattarella yhteisiä syvien rivien kanssa, ovat olemassa kyllä
nekin, mutta runoilija ei suvaitse näyttää niitä yksinään tai antaa
niille suurempaa merkitystä. Euripides luopuu murhenäytelmälle siihen
asti ominaisesta ylväästä juhlallisuudesta ja päästää valloilleen
ne alkuperäiset tunteet, jotka vallitsevat joka ihmisen rinnassa,
olkoonpa hän ylhäinen tai alhainen. _Sellaisena ilmenee kansanvaltaisen
ajanhengen vaikutus murhenäytelmässäkin._ Se sankarius, joka itsestään
ilmenee lapsekkaan hennossa ja itsetiedottomassa Iphigeneiassa, on
senvuoksi paljon enemmän liikuttavan inhimillistä, kuin mahtipontisempi
heroismi[157], minkä vaikuttaa kasvatus ankariin, siveellisiin ja
uskonnollisiin periaatteisiin, jotka kehittävät sielun valmiiksi
milloin hyvänsä suorittamaan sankarimaisen työn. Sankariuden edellinen
muoto ei kenties ole yhtä ylevä kuin Antigoneen, mutta se on varmasti
vielä valtavampi.
Euripideen voima johtuu hänen terävästä _psykologisesta silmästään_.
Paljon syvemmälle kuin edeltäjänsä hän on tunkeutunut ihmissydämen
salaisuuksiin ja suuntinut sen pohjatonta syvyyttä. Hän on itse
rikkirevitty luonne, ja hänen näytelmänsä tekevät epäsoinnuillaan
voimakkaamman draamallisen vaikutuksen kuin Sophokleen sopusointuisat
runoteokset.
Euripides on runoilussaan monin verroin realistisempi kuin Aiskhylos ja
Sophokles. Mutta hänen realismissaan on usein vahvasti _ihanteellinen
pyrkimys_. Ei klassillisella kielellä ole pantu leimuavampaa
vastalausetta sodan pohjatonta kurjuutta vastaan, ei ole näytelmää,
missä voitettujen lohduton kohtalo olisi tärisyttävämmin kuvattu kuin
hänen murhenäytelmässään »_Troiattaret_». Ei ole epäilemistäkään,
että tähän ovat vaikuttaneet kokemukset peloponnesolaissodan
mielettömästä, rikkirepivästä veljestaistelusta. Näyttämönä on tasanko
Troian edustalla. Sen teltan edustalla, jossa ylhäisimmät troiattaret
pidetään vangittuina, makaa maassa Hekuba, kaupungin entinen
kuningatar epätoivon murtamana pää painuksissa. Taustalla näkyy Troia
temppeleineen ja linnoineen liekkeihin sortumassa. Kreikkalaisten
voitto saa tässä todellisuustaustan voitettuja kohdanneen hävityksen ja
häpeän elävästä kuvasta. Sille antavat ilmauksen vangitut troiattaret
tuskanhuudoillaan ja sanomattomalla epätoivollaan. Kreikkalaisilta
urhoilta valahtaa tavattoman suuruuden sädekehä kuin vanha vaate, kun
Hekuba tai hänen tyttärensä Kassandra katsovat heihin. Mitä onkaan
heidän silmissään »kansojen paimen», Agamemnon? Mies, joka on antanut
jalon, puhtaan lapsensa kuolemaan saadakseen takaisin kevytmielisen
naisen, mies, joka kostonhimosta on uhrannut hekatombeja[158] lämmintä,
elinvoimaista verta, niin kreikkalaista kuin troialaistakin.
Euripideen voimakas psykologinen mielenkiinto ja taipumus
mietiskelemään ajan probleemoja on antanut hänelle nimen »näyttämön
filosofi». Se on kunnianimi, mutta sillä on ollut vaaransakin.
Sisällyttää uudenaikaisia probleemoja ja keskustelunaiheita vanhoihin
taruihin oli kuin vuodattaa uutta viiniä vanhoihin leileihin.
Hänen näytelmäinsä kokoonpano on sentähden _yhtenäisyydeltään_
paljon jäljessä siitä, mitä hänen suuret edeltäjänsä ovat luoneet.
Mutta siihen sijaan Euripides on osoittanut, että ympärillämme
elävien ihmisten elämä saattaa olla yhtä mielenkiintoista tutkia
kuin muinaisaikojen yli-inhimillisten sankarien ja kuningasten ja
kuningattarien — sille nimittäin, jolla on _näkemisen_ lahja. Tätä
lahjaa ei ollut yksin murhenäytelmän kirjoittaja Euripideellä — vaan se
synnytti myös toisen draamallisen kirjallisuuden haaran, attikalaisen
huvinäytelmän, jota myöhemmin tulemme käsittelemään.[159]
Kirjallisuutta edellä mainittujen suurten kirjallisuushistoriallisten
teosten lisäksi:
A.M. Alexanderson, Oidipus-sagans tragedier i svensk tolkning.
S. Eitrem, Aischylos.
Erik Hedén, Ur Aischylos' idévärld (Vår tid 1916).
Sven Lönborg, Dike och Eros, I osa.
Gilbert Murray, Euripides and his age.
Johannes Paulson, Oidipussagan i den grekiska tragedien.
Hugo Steiger, Euripides. Seine Dichtung und Seine Persönlichkeit.
Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Griechische Tragödien.
Emil Zilliacus, Ett antikt krigsdrama (Svenska Litteratursällskapets
förhandlingar 1926—1927).
Emil Zilliacus, Sophokles.
Sophokles, Antigone, Kaarlo Koskimiehen suomennos.