Aikajärjestyksessä toinen suurista kreikkalaisista murhenäytelmän
kirjoittajista on Sophokles. Hän oli sopusointuisen helleenisen
kansansielun harvinaisen täydellistynyt perikuva. Hän kuului myöskin
siihen onnelliseen sukupolveen, joka sai korjata sadon Salamiin
voitosta. Sophokleen miehuusikä sattui Perikleen onnelliseen aikaan.
Ihailevan ja kiitollisen kansan kaikkialla juhlimana hän omistautui
melkein kokonaan runoudelleen. Hänen luomisvoimansa jatkui katkeamatta
elämän loppuun asti. Yhdeksänkymmenvuotisen elinaikansa kuluessa, joka
loppui vuonna 406, täsmälleen puoli vuosisataa Aiskhyloksen kuolemasta,
tuo jumalan armoittama ehti valmiiksi kirjoittaa noin 120 näytelmää.
Niistä on kuitenkin ainoastaan kahdeksan säilynyt.
Vanhimpia niistä on kaiken todennäköisyyden mukaan »_Elektra_».
Murhenäytelmä on saanut nimensä päähenkilön, Oresteen sisaren
mukaan, joka yllyttää veljeä murhaamaan syyllisen äidin ja hänen
rakastajansa, Aigisthoksen. Aihe on siis sama, jota Aiskhylos käsitteli
keskimmäisessä Orestes-draamassaan. Rajatonta tuskaa Elektra tuntee
isän murhan johdosta. Surupukuun puettuna hän tulee kuninkaanlinnasta
ja valittaa surullista kohtaloaan kotona: kuinka häntä kohdellaan kuin
orjatarta, kuinka hän tuskin saa vaatteita ja ravintoa ja kuinka hänen
päivä toisensa jälkeen täytyy asua samassa talossa kuin isän murhaaja.
Hänen ainoa toivonsa on, että Orestes, joka Agamemnonin kuollessa
pelastui Krisaan, pian täysikasvuisena palaisi kotiin ja kostaisi
isänsä puolesta.
Mutta silloin vanha uskottu palvelija saapuu ja kertoo hänelle, että
Orestes on tuhoutunut kilpa-ajoissa Delphoin kisoissa. Luonnoton äiti
Klytaimestra riemuitsee. Nyt hän on vapautunut Oresteen mahdollisen
koston tuottamasta tuskasta, joka on myrkyttänyt hänen elämänsä.
Pilkallisesti nauraen hän jättää epätoivoisen Elektran valittamaan.
Mutta pian näyttäytyy, että sanoma on sepitetty. Elektra saa sulkea
kauan kaipaamansa veljen syliinsä. Jännitys kohoaa hirvittäväksi, kun
Orestes menee sisälle isän palatsiin suorittamaan veristä tekoaan.
Kuoro tuo ilmi kauhun, joka täyttää kaikkien mielet välttämättömän
edessä.
Sisältä kuninkaanlinnasta kuuluu Klytaimestran hätähuuto: »Oi poika,
oi poika, sääli äitiäsi!» Mutta Elektra, joka seisoo ulkopuolella,
sanoo: »Ei sinulla itselläsikään ollut sääliä häntä eikä hänen isäänsä
kohtaan.»
Saapuu sitten Aigisthos, kovin iloisena kuulemastaan huhusta, että
Orestes oli kuollut, ja että hänen ruumiinsa oli tuotu kuninkaan
linnaan. Hän käskee avaamaan palatsin portit, niin että jokainen koko
maassa voi nähdä, ettei mitään toivoa ole enää Oresteesta, vaan että
nyt on parasta nöyrästi taipua Aigisthokseen.
Senjälkeen hän vetää itse pois verhon, joka on peittänyt kuolleen.
Silloin selvenee hänelle, mitä on tapahtunut, ja mitä tulee
tapahtumaan; ja välttämätön tapahtuu. Koston päivä, riemun hetki on
koittanut Elektralle.
* * * * *
Sophokleen kehitys on huipussaan draamoissa, joiden aiheina on
kuuluisa Oidipus-taru. Oidipus oli Theban kuninkaan poika. Hänen
elämänkohtalostaan oli lausuttu hirmuinen oraakkeliennustus. Jonkin
vanhan rikoksen vuoksi hänen sukunsa oli näet kironalainen. Ennenkuin
Oidipus syntyi, Pythia oli sanonut, että hän kerran surmaa isänsä ja
nai oman äitinsä. Välttääkseen näin kauheaa kohtaloa vanhemmat käskivät
heittää äskensyntyneen rotkoon kuolemaan.
Mutta kohtalo tahtoi toisin. Palvelija, jolle oli annettu tuo
vastenmielinen tehtävä, sääli pienokaista ja antoi hänet eräälle
Korinthoksen kuninkaan palveluksessa olevalle paimenelle. Paimen vei
lapsen mukanaan Korinthokseen, ja kuningas, joka oli lapseton, otti
Oidipuksen omaksi lapsekseen.
Korinthoksessa Oidipus kasvoi voimakkaaksi ja rohkeaksi nuorukaiseksi
ja häntä pidettiin yleisesti kuninkaan poikana. Mutta käydessään
Delphoissa saadakseen tietää kohtalonsa hän sai vastauksen: »Varo
saapumasta kotiseudullesi, sillä sinä tulet surmaamaan oman
isäsi, naimaan oman äitisi ja olemaan ihmisten silmissä vihattava
jälkeläinen.» Oidipus tahtoi luonnollisesti tehdä kaikkensa estääkseen
kauheaa ennustusta toteutumasta ja päätti senvuoksi olla koskaan
palaamatta siihen kaupunkiin, jossa hän luuli vanhempiensa asuvan.
Umpimähkään hän läksi maailmalle, suunnaten kulkunsa kohti Theban
kaupunkia. Tiellä hän kohtasi komean vanhan miehen, joka ajoi vaunuissa
henkivartioiden seuraamana. Tie on kapea, ja ajaja tahtoo tunkea
vaeltajan tien oheen, mutta Oidipus suuntaa voimakkaan iskun häneen.
Syntyy käsikähmä, ja Oidipus surmaa sekä vanhan miehen että kaikki
hänen seuralaisensa yhtä lukuunottamatta.
Vanhus oli hänen oma isänsä. Niin oli — Oidipuksen aavistamatta — ensi
osa oraakkelin ennustusta toteutunut.
Oidipus vaeltaa edelleen Thebaan. Jo jonkin aikaa oli kaupunkia kovin
kurittanut julma sfinksi, epäsikiö, jolla oli leijonan ruumis, naisen
pää ja linnun siivet, ja joka oli asettautunut läheiselle kalliolle
ja surmasi jokaisen, joka ei kyennyt ratkaisemaan hänen arvoitustaan:
»Mikä on se eläin, joka ainoalaatuisena kaikista olennoista käy osaksi
kahdella, osaksi kolmella ja osaksi neljällä jalalla, mutta jonka voima
ja nopeus on pienin, silloinkuin jalkojen luku on suurin.» Oidipus
keksi heti vastauksen: »Se on ihminen. Pikku lapsena ihminen ryömii
nelinkontin; sitten hän käy kahdella jalalla, kunnes vanhuus pakottaa
hänet käyttämään sauvaa kolmantena jalkana.» Tällä vastauksella
sfinksin voima oli murrettu. Epäsikiö syöksyi itsestään kalliolta,
ja Theba oli pelastettu. Kiitolliset thebalaiset ottivat Oidipuksen
kuninkaakseen ja antoivat hänelle entisen kuninkaan lesken, lokāstēn,
puolisoksi.
Siten oli oraakkelin ennustus käynyt kokonaan toteen.
Sitten Oidipus elää onnellisena ja saa Iokasteen kanssa kaksi poikaa ja
kaksi tytärtä. Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, että lapset ovat
hänen puolisisaruksiaan, ei aavistustakaan siitä, että ilma on täynnä
onnettomuutta.
Tästä kohden alkaa murhenäytelmä »_Kuningas Oidipus_». Thebaa
hävittelee raivoava rutto, ja kansan lähetystö anoo kuninkaalta neuvoa
ja apua:
On kuihtuneina kaikki jyvätähkäpäät,
on' laidun vailla karjaa, vaimon hedelmä
on kohtuun tukehtunut. Soihdun murheisen
tuo Theben linnaan julma rutto-daimoni.
On kohta tyhjä koko huone Kadmoksen[144] —
vaan täynnä valitusta mustan Hadeksen.
Oidipus vastaa hyväntahtoisesti, että hän on jo ottanut huomioon kansan
hädän ja lähettänyt lankonsa Kréōnin Delphoihin pyytämään jumalien
neuvoa.
Kohta tämän perästä saapuu Kreon tuoden Apollonin sanoman, että kirous
tulee painamaan maata, kunnes entisen kuninkaan murhaaja on keksitty ja
hänet joko surmattu tai ajettu maanpakoon. Oidipus lupaa juhlallisesti
tekevänsä kaiken saattaakseen rikollisen kärsimään ansaittua
rangaistustaan. Saadakseen selvyyttä hän lähettää sokealle tietäjä
Teiresiaalle kutsun saapua luokseen.
Mutta vanha mies pyytää saada olla vastaamatta.
Mun anna palata. Ja keveämmin me
Kohtalon kestämme, kun mua tottelet,
hän sanoo.
Kun Teiresias itsepäisesti kieltäytyy selittämästä tarkemmin sanojansa,
Oidipus suuttuu, ja kiivas sananvaihto syntyy. Lopuksi tietäjä
harmistuneena sinkoaa: »Murhaaja, jota etsit, olet itse!»
Oidipus käsittää kuitenkin hänen sanansa vain vihanpurkaukseksi eikä
aavistakaan kamalaa totuutta. Ja Iokaste vahvistaa häntä luulossaan.
»Älä usko tietäjää!» hän sanoo. »Mieheni sai myöskin tietäjän viestin,
että oma poikansa hänet surmaisi, mutta poikanen kuoli jo pienenä.
Oraakkeli on siis puhunut valhetta.»
Heti sen jälkeen saapuu Korinthoksesta sanansaattaja ilmoittaen, että
Oidipuksen isä on kuollut, ja että Korinthoksen kansa tahtoo valita
pojan kuninkaaksi.
Näin Oidipus on siis mielestään säästynyt kamalasta kohtalosta surmata
oma isänsä! Mutta peläten, että oraakkelin ennustuksen jälkimmäinen
osa toteutuisi, hän ei uskalla palata Korinthokseen, niin kauan
kuin hänen oletettu äitinsä elää. Silloin sanantuoja antaa hänelle
selityksen, jonka pitäisi vapauttaa hänet kaikesta pelosta: Oidipus
ei ole Korinthoksen kuolleen kuninkaan poika, vaan löytölapsi,
jonka sanantuoja itse kerran sai Theban kuninkaan paimenelta ja vei
Korinthokseen. Oidipus lähettää nyt hakemaan paimenta, joka voi antaa
varman selostuksen hänen syntyperästään.
Turhaan Iokaste pyytää häntä olemaan sitä tekemättä. Siitä, mitä hän
on kuullut, hän ymmärtää totuuden kaikessa kauheudessaan ja hän sanoo
Oidipukselle:
Oi, kunpa, Oidipos, et tuntis itseäs.
Ma lausun sulle tämän sanan ainoan:
Oi, onneton — ei mitään sulle enempää.
Näin sanottuaan hän poistuu näyttämöltä.
Mutta Oidipus luulee juuri nyt olevansa onnensa huipulla. Sitä
voimakkaammaksi tulee senvuoksi vaihdos tapausten kehityksessä,
ratkaiseva käänne, kun hän paimenen selostuksista vähitellen saa
kauhistavan tiedon, kuinka kaikki oikeastaan on. Kohtalon iskun
huumaamana hän hoipertelee palatsiin kuoron laulaessa:
Suku ihmisten kuolevain,
miten tyhjäksi, turhaksi
elonretkenne huomaan.
— — —
Sinä opetat minulle,
on onneton Oidipos,
osa autuas, onnekas
ei ihmisen koskaan.
Hetken kuluttua sanansaattaja tulee palatsista ja kertoo, että Iokaste
on surmannut itsensä ja että Oidipus mielettömässä epätoivossaan on
repinyt silmänsä päästäkseen näkemästä enempää syvää kurjuutta, johon
hän on vajonnut. Voidaan myöskin sanoa, että Oidipuksen tulo sokeaksi
on vertauskuvallinen: hänhän on jo ennenkin kulkenut sokeana läpi
elämän.
Ja nyt avataan palatsin portit, ja pari palvelijaa taluttaa kauhean
näköisen sokean ulos. Armona hän rukoilee rangaistusta, jota helleenit
pitivät kaikkia muita raskaimpana: maanpakolaisen katkeraa kohtaloa.
Sanoin, jotka värisevät isänrakkautta ja jaloa tuskaa, hän uskoo
pienet tyttösensä Kreonin hoitoon ja alkaa maanpakolaisen lohduttoman
vaelluksen.
* * * * *
Kreikkalaiset itse pitivät »Kuningas Oidipusta» parhaimpana
taideteoksena kaikista murhenäytelmistä. Voittamattoman mestarillisesti
Sophokles on ymmärtänyt yksinkertaisin keinoin, ilman harkitulta
yllätyksiä, lisätä draaman jännitystä, kuta pitemmälle draama
vierii eteenpäin, ja niin muutamassa hetkessä kehittää äkillisen
muutoksen korkeimmasta onnesta pohjattomaan kurjuuteen. Ei kukaan ole
peloittavammalla tavalla kuvannut _kohtalon ironiaa_ kuin runoilija,
kun hän antaa Korinthoksen sanansaattajan esiintyä. Tuleehan mies
tuomaan Oidipukselle ilosanomaa ja vapauttamaan hänet tuskaisasta
pelosta, että hän joutuisi menemään naimisiin äitinsä kanssa. Jotta
Oidipus tuntisi tulevaisuutensa oikein varmaksi, ilmaisee sanantuoja
hänelle hänen todellisen alkuperänsä ja aiheuttaa suoranaisen
vastakohdan, mitä hän hyväntahtoisuudessaan on tarkoittanut. Tämä, jos
mikä, on traagillista ironiaa.
Katsojain mielenkiinnon draama pitää vireillä alusta loppuun asti. Ja
kuitenkaan siinä, yhtä vähän kuin Sophokleen muissakaan näytelmissä,
ei esiinny mitään nykyaikaisten vaatimusten mukaista _toimintaa_. Jos
se olisi ollut nykyaikaisesti rakennettu draama, olisimme saaneet
näyttämöllä todeta Delphoin oraakkelin ennustuksen Oidipuksen
vanhemmille aiheuttaman tuskan, kenties nähdä hänen kuolemaan
jättämisensä ja pelastuksensa Korinthokseen, hänen käyntinsä Delphoissa
ja Pythian sanojen vaikutuksen häneen, nähdä sen tapahtuman, joka tekee
hänet syylliseksi j.n.e. Sophokleen draama ei ole siten elävää elämää,
mutta koko toiminta on niiden tapahtumien vähittäistä paljastamista,
mitä on tapahtunut _ennen_ varsinaista näytelmää. »Sophokleen suuri
taide», kuten Schück sanoo, »ilmenee juuri siinä, että vaikka
oikeastaan ei yhtään ainoata uutta tekoa suoriteta eikä mitään uutta
tapahdu — draama kuitenkin vaikuttaa, niinkuin se kauttaaltaan olisi
täynnä elämää ja toimintaa.»
* * * * *
Kuinka sokean, kovia kokeneen Oidipuksen pitkä ja ansaitsematon
kärsimys loppui, sen on Sophokles näyttänyt meille näytelmässään
»_Oidipus Kolonoksessa_», jonka hän kirjoitti oman elämänsä lähetessä
loppuaan. Tämä yhdeksänkymmenvuotiaan runoilijan teos on ihmeellinen
todiste siitä, kuinka korkeaksi arvioitava hänen taiteellinen
luomisvoimansa oli vielä hänen viimeisinä elinvuosinaan.
Draaman toiminta on sijoitettu runoilijan omaan kotiseutuun, vähän
matkaa Ateenasta pohjoiseen olevaan pieneen Kolōnós-nimiseen kylään.
Oi valkohohtavainen kylä Kolonos,
sen laitumilla varsain laumat myllertää.
Sen vihreässä kukkavehmastossa on
köynnöksin syvän-tummin rungot peittyneet.
Ja siellä laulaa satakieli iltaisin
suruisin, lempein äänin luona pesänsä,
ja siellä viihtyy alla lehväin viileäin.
Ei sinne kiidä kuumat nuolet auringon,
ei sinne osu talvituulten humu viiltävä.
Vaan Dionysos, lemmekäs ja vallaton
käy nymfein kera riemumielin karkeloon.
Näin kuoro laulaa kauniissa, kotiseudulle omistetussa
tervehdys-laulussa, jonka runoilija on sijoittanut draamaan.[145]
Kerjäläisen hahmossa, sokeana ja vanhuudenheikkona entinen kuningas
saapuu Kolonokseen monien harharetki- ja kärsimysvuosien jälkeen. Hänen
jalo, rakastava tyttärensä Antigónē taluttaa häntä kädestä. Hän asettuu
lepäämään lehdon suulle, joka on pyhitetty kostonjumalattarille eli
eumenideille, »hyvänsuoville», kuten kreikkalainen kauniimmalla nimellä
heitä nimitti silloin, kun hän tahtoi voittaa heidän suosionsa.
Äkkiä on aivan kuin vanhus olisi saanut näkönsä jälleen. Varmoin
askelin hän kulkee niiden edellä, jotka ovat keräytyneet hänen
ympärilleen, lehtoon sille »kupariportaalle», jonka luultiin johtavan
alas manalaan. Ja hetkisen perästä hän on salaperäisellä tavalla
kadonnut kaikkien näkyvistä. Hän on lopuksi saanut rauhan.
* * * * *
Ihmeen kauniilla tavalla on tässä näytelmässä ihmiskurjuuden herättämän
surumielen kuteisiin loimiksi kudottu lohtua ja toivoa. Selvemmin kuin
missään muussa kreikkalaisessa murhenäytelmässä kuulee tässä runoilijan
oman sydämen puhuvan. »Kaiken yllä on», kuten Schück sanoo, »jotakin
laskevan ilta-auringon hiljaisesta loisteesta. Suuri runoilijaura menee
tässä mailleen kauneuteen ja sopusointuun.»
* * * * *
Kun Oidipus oli lähtenyt maanpakoon, hänen molemmat poikansa
_Eteoklēs_ ja _Polyneikēs_ päättivät hallita yhdessä. Mutta Eteokles
rikkoi sopimuksen ja anasti yksin valtaistuimen. Polyneikes sai
silloin apua apeltaan, Argoksen kuninkaalta ja viideltä muulta
kreikkalaisella ruhtinaalta. Heidän sotaretkensä Eteoklesta vastaan
antoi Aiskhylokselle aiheen murhenäytelmään nimeltä »Seitsemän Thebaa
vastaan».
Thebalaiset löivät takaisin vihollisen hyökkäyksen, mutta veljekset
surmasivat toisensa kaksintaistelussa. Nyt otti Theban hallituksen
käsiinsä heidän enonsa Kréōn. Hän hautautti juhlallisesti Eteokleen,
mutta kielsi kuolemanrangaistuksen uhalla hautaamasta Polyneikesta,
joka oli sotinut isänmaata vastaan. Hänen ruumiinsa piti heittää
koirille ja korppikotkille. Silloin esiintyy kuolleen sisar, jalo,
uhrautuva Antigone, ja julistaa, että hän pitää uskonnon käskyä
ja velvoitusta kuolleita kohtaan korkeampana kuin hallitsijan
sydämettömän ankaroita määräyksiä ja aikoo suorittaa veljelleen
viimeisen palveluksen. Koirien ja lintujen saaliiksi heittäminen
oli kreikkalaisen käsityskannan mukaan kauhein onnettomuus, joka
voi kohdata ihmistä, sillä ilman hautausta ei hänen oltu suotu
päästä rauhaan manalaan. _Antigone_ksi Sophokles on nimittänyt yhden
murhenäytelmänsä, jota monet pitävät antiikin näytelmistä kaikkein
täydellisimpänä taideluomana.
Antigone pidätetään hänen yrittäessään suorittaa päätöstään ja viedään
vangittuna Kreonin eteen. Vartija, joka tuo hänet, kertoo, kuinka
Antigone oli mennyt kuolleen luo:
»Näkyypä neito. Niinkuin lintu huomaten
pesänsä pojitonna, vuoteen tyhjänä
surulla mielin haikeasti vaikeroi,
niin tääkin, kuolleen paljahaksi nähtyään,
valitti, itki, niille hirmukostoa
toivotti, joiden työtä ol' tää paljastus.
Ja kuivaa hiekkaa käsin sinne tuotuaan
hän vaskimaljan korkealta kallistaa
ja kolmin uhrijuomin vihmoi vainajaa.»
Pyöveliensä edessä Antigone seisoo pystypäisenä, sillä hän on totellut
jumalien käskyjä, jotka ovat ihmisten lakeja korkeammat.
Mutta hänen uhmansa on rangaistava. Kreon käskee muuraamaan Antigonen
elävänä maanalaiseen kallioholviin. Kaunis on hänen joutsenlaulunsa —
se luo kauneuden hohteen hänen kuolemaansa:
Oi, katselkaa mua, syntymämaani miehet!
Astumassa jo oon
ma viimeis-polkua, viimeis-kerran
päivän soihtua silmäilen.
Sitten eessäni on ikiyö...
Tuoni kaikkein-tuutija mun
vie elävält' Akheronin[146] rantaan,
vaikk' ei suotuna mulle vielä
häiden riemua, enk' ole kuullut
morsiusvirttäni — vaan mun Tuoni nai!
Niin viedään hänet pois. Ei edes Kreonin oma poika, Antigonen kihlattu,
voi taivuttaa sydämetöntä itsevaltiasta peruuttamaan tuomiota. Mutta
silloin esiintyy sokea tietäjä Teiresias ja kertoo onnettomuutta
ilmoittavasta ennemerkistä: jumalat eivät tahdo enää ottaa vastaan
uhria, sittenkuin koirat ja korppikotkat ovat häväisseet heidän
alttarinsa.
»Sill’ alttarit ja kaikki uhrilietemme
täynn' Oidipun on poika raukan hurmetta,
jot' ahmii haukat, hurtat syövät herkkusuin.
Sen vuoksi uhripalveihimme jumalat
ei mielly eikä reisiluiden lieskahan,
eik' onnen virttä laula ennuslinnutkaan,
kun murhahurmeen kuuta ovat maistaneet.»
Lopuksi Teiresias uhkaa kuningasta jumalien kauheimmalla
rangaistuksella, jos hän vain ei muuta mielenlaatuaan. Silloin
Kreon säikähtää ja rientää itse, kansansa seuraamana, hautaholviin
vapauttaakseen Antigoneen. Mutta liian myöhään. Sanansaattaja[147],
joka on ollut Kreonin matkassa, astuu näyttämälle ja kertoo, että
kun kuningas tuli haudalle, se oli avattu ja Antigone kuollut. Hän
oli hirttäytynyt huntuihinsa. Hänen kihlattunsa piti rakastettunsa
hengetöntä ruumista käsivarsillaan. Kun hän näki isänsä, valtasi
hänet niin suuri inho, että hän paljasti miekkansa isäänsä vastaan.
Kauhuissaan peräytyi Kreon. Silloin survaisi nuorukainen aseen omaan
rintaansa.
Niiden joukossa, jotka kuulivat sanansaattajan hirveän kertomuksen,
on Kreonin puoliso. Sanaakaan sanomatta hän menee sisälle palatsiin.
Kun Kreon murtuneena palaa, avataan kuninkaanlinnan portit, ja sisällä
nähdään kuningatar — makaavan kuolleena vuoteessa. Tapahtumain
epätoivoon syöksemänä hänkin on lyhentänyt elämänsä. Hänen viimeinen
sanansa — niin sanansaattaja kertoo — oli kostonhuuto puolisolle,
»julmalle lasten murhaajalle».
Yksinäisenä, syyllisenä, koko elämä tuhoutuneena, seisoo siinä Kreon
parahtaen tuskanhuutoon:
Ah voi!
Jopa kauhusta säpsähdin!
Oi, ottakaatte jo kalpa
ja puhkaiskaa tämä rinta halpa!
Voi, voi minä vaivaisin,
joka vaivuin vaivojen äärihin!
Ja murhenäytelmä päättyy kuoron johtajan varoittaviin sanoihin,
että »ei pidä loukata ikuisten jumalien lakia itsepäisyydellä ja
ylimielisyydellä.» Mielenmaltti ja sävyisyys ovat korkeimmassakin
asemassa olevan velvollisuuksia.
Tässä näytelmässä on useita ikikauniita kohtia. Muhkein on kenties
ylistyslaulu ihmisen mahdille kukistaa villit luonnonvoimat,
sivistyksen ylistyslaulu, voisi sanoa:
Ihmeitä mont' on. Ihminen
kaikkein tenhoisin ihme on.
Talven myrskyjä uhmaillen
kulkevi hän meren aaviston,
vaikk' ylt'ympäri lainehien
vain valkotyrskyt pauhaa.
Ei maa-emosellekaan hän anna rauhaa:
tuot' uupumatont' ikinuorta hän vaivaa,
kiertävin auroin ain' yhä kaivaa,
orhien voimalla peltoa raivaa.
Lintuin liutaa liitelevää,
niin, salomaiden laumojakin
pyytäjä kietovi pauloihin;
merten karjaa kiitelevää
mies sukkela piirittää
ja verkon poimuhun saartaa.
Hän vuortenkin elukoita juonin kaartaa:
harjakas orhin niska se taipuu,
tunturisonnin tarmo se haipuu;
ihmisen vallan alle ne vaipuu.
Hän puheen keksinyt on
ja leimuna lentävät aatteet
sekä säännöt valtiohallinnon,
jopa verhokseen vilusäällä vaatteet.
Kolkoilta kallioiltakin
rajuilman ilkinuolten alta
hän pakeni huoneen suojihin,
ain neuvokasna. — Yksi vain
peloittaa häntä: — Tuonen valta;
sit' ei hän karta, vaikka polttavaan
hän tautiin keksinyt onkin hoivaa.
Näin taitava keinoissaan
ja juonikas, ettei määrää,
välin oikean tietä hän käy, välin väärää.