Vaan tiedä, puoliakaan kurjuudesta ei
sun tietoos tullut vielä — ääretön se on,
kaks kertaa voittaa kuulemasi kaikki se.
— — —
Päämiehet laivojen, ne, jotka eloon jäi,
pakeni tuulen myötä sinne tänne. Vaan
he saivat mailla Boiotian surmansa.
Yks osa janoissansa kaatui, kuoli, kun
juur lähtehille sai. Me muut taas läähättäin
kuin ajamina tuhon pakenimme pois.
— — —
Vaan loppumaton joukko siellä surman sai
nälän ja janon sortamina. Kaikki muut
— vain harvat pelastuivat, kuolon välttäen —
harhaili Thrakiassa kovaa kokien.
He saapuivat nyt tänne pakolaisina.
Vaan huokauksin itkee Persiin kaupunki
maan ihanaisen kukan kuihtumista nyt.
On tämä totta — mutta paljon sivuutin
jumalten säätämistä kohtaloista ma.
Lopuksi saapuu Kserkses, lyötynä ja masennettuna ja ilman muita
varusteita kuin tyhjä nuolikotelo, tappion synkkä vertauskuva.
Jumalien rangaistus on kohdannut häntä rikoksesta, jonka hän on tehnyt
polttamalla jumalien temppeleitä, ja hänen ylpeytensä ja rajattoman
kunnianhimonsa vuoksi. Kserkseen ja kuoron valitushuutoihin näytelmä
loppuu.
»Laulakaamme yhdessä valituslaulu!» murtunut kuningas
Huudahtaa kehoittaen kuorolle.
Nyt tuskan ääni kaikukoon
ja surun vaikerrus. Nyt rintas repiös.
Nyt kisko partas valkohaivenet,
nyt hiukses silvo käsin väkevin.
Nyt vaattees pirsto. Itke kansaamme.
Te ulvokaatte koko kaupungissa,
vaan käykää surun vaito-askelin.
Näytelmä »Persialaiset» ei ole vain kaunis taideluomus — se on myöskin
helleenisen kohtuullisuuden ja ihmisyyden ikuinen muistomerkki. Se
on kyllä voittohymni, mutta ilman ainoatakaan ylimielisyyden tai
kansallisvihan sorahtavaa ääntä. Kirjailija oli itse taistellut
persialaisia vastaan, ja kaikki hänen kuulijansa olivat joko itse
ottaneet osaa taisteluun tai surivat jotakuta rakasta sukulaista
tai ystävää, joka oli saanut surmansa persialaisten aseista. Mutta
kuitenkin näytelmä on täynnä myötätuntoa voitetuita kohtaan.
Miltä tähän verrattuna näyttääkään oma aikamme äskettäin elämämme koko
maailmaa järkyttäneen sotadraaman jälkeen? Olemme täydellistyttäneet
sotakoneiston, niin että kreikkalaisten keihäät ja persialaisten jouset
ovat leikkikaluja siihen verrattuina. Mutta inhimillisyydessä sanan
korkeimmassa merkityksessä — kuinka paljon alempana siinä olemmekaan
kuin 2 400 vuotta takaperin Aiskhylos ja hänen yleisönsä!
* * * * *
Kuinka korkeaa luokkaa taideteoksina »Turvanetsijät» ja »Persialaiset»
lienevätkin, Aiskhylos ei niissä kuitenkaan ole aikaansaanut
mitään oikeaa _luonnekuvausta_. Niin pitkälle hän on päässyt vasta
draamassaan »_Promētheús_», antiikin kenties suurpiirteisimmässä ja
syväotteisimmassa näytelmässä. Prometheus, titaani, joka varasti tulen
mahdistaan kateelliselta Zeukselta ja antoi tämän kallisarvoisen lahjan
ihmisille, esitetään draamassa ihmisrakkauden sankarina ja joutuu
marttyyriksi avuliaisuutensa vuoksi maanlapsia kohtaan. Hän ei ollut
ainoastaan lahjoittanut heille kulttuuria edistävää tulta, vaan myöskin
opettanut heille karjanhoidon, vuoriteollisuuden, kirjoitustaidon ja
lääketieteen; antoipa hän heille myöskin kaikista parhaan: hän antoi
heille _toivon_. Zeus palkitsi häntä taottamalla hänet kiinni erääseen
Kaukasoksen kallioon ja lähettämällä joka päivä kotkan repimään hänen
maksaansa. Lopuksi kuitenkin Herkules vapautti onnettoman kauheista
kärsimyksistä.
Aiskhyloksen »Prometheus» on kenties yleisinhimillisin draama, mitä
milloinkaan on kirjoitettu. Käsitteleehän se aina houkuttelevaa
ja ikuisesti ratkaisematonta probleemaa: sivistyksen siunausta
ja kirousta, hyvän ja pahan tiedon puuta. Kuinka voimakkaasti
Aiskhylos tällä draamallaan on saanut ihmissielun kielet väräjämään,
käy parhaiten ilmi siitä, että monet myöhemmän ajan suurimmista
runoilijoista ovat saaneet siitä vaikutteita, kuten Englannissa Byron
ja Shelley, Saksassa Goethe, Espanjassa Calderon, Ruotsissa Tegnér ja
Viktor Rydberg.
* * * * *
Kolme draamaa sisältävässä, kokonaisuuden muodostavassa
»_Oresteessaan_» Aiskhylos on draamalliselta näkökannalta päässyt
korkeammalle kuin aikaisemmissa näytelmissään, ja luonut sekä
jännittävää toimintaa että todella dramaattisia luonteita.
Ensimmäinen näytös on asetettu Mykenen kuninkaanlinnaan. Kokonaisen
vuoden on vartija tähystellyt tulimerkkiä, joka toisi tiedon Troian
kukistumisesta ja Agamemnonin kotiinpaluusta. Näkyy vihdoinkin
kaivattu tulenkajastus taivaanrannalta ja vartija rientää alas
julistamaan iloisen sanoman kansalle. Mutta itsekseen hän lausuu
muutamia sanoja, jotka ilmaisevat, ettei kaikki ole, niinkuin
pitäisi, kuninkaanlinnassa: »Suuni on suljettu. Mutta jos nämä seinät
voisivat puhua, niin voisivat ne parhaiten kaiken kertoa.» Kasvavan
jännityksen vallassa odotetaan voittajan astumista näyttämölle. Kuoron
voitonriemuun sekaantuu myöskin aavistus uhkaavista onnettomuuksista.
Pahat aavistukset voimistuvat, sittenkuin Agamemnon on voittosaaliineen
saapunut näyttämölle. Uudessa näytöksessä nähdään voittaja linnassaan,
mutta kuolleena, puolisonsa Klytaimēstrān[143] ja tämän rakastajan
murhaamana, rakastajan, joka puolison poissa ollessa on anastanut tämän
paikan.
Seuraava kohtaus näytellään Agamemnonin haudalla. Siellä murhatun
poika Orestes ja hänen sisarensa Elektra tapaavat toisensa ja
lupaavat kostaa. He tappavat ensin äidin rakastajan ja sitten hänet
itsensä. Mutta rangaistukseksi kauheasta teosta kostonjumalattaret
ottavat Oresteen valtoihinsa ja ajavat hänet hurjan mielenvikaisuuden
ahdistamana näyttämöltä. Näytelmän lopulla Athene jumalatar vapauttaa
kumminkin Oresteen verisestä rikoksesta, ottaen huomioon myöskin teon
vaikuttimet. Draama loppuu kuvailemalla, kuinka kostonjumalattaret
lepytetään.
* * * * *
Sanotaan Aiskhyloksen kirjoittaneen yli seitsemänkymmentä
murhenäytelmää, mutta ainoastaan seitsemän on meillä jäljellä.
Ihailtavaa hänen runoudessaan on sen yksinkertainen suuruus.
Majesteetillisen suoraviivaisesti vierii toiminta eteenpäin, ilman
pikkumaisia käänteitä ja hienostunutta tehontavoittelua. Hänen
draamoistaan uhoo jotakin Marathonin, Thermopylain ja Salamiin päivien
vakavan ylevästä tunnelmasta.