kolmas suurista kreikkalaisista murhenäytelmän kirjailijoista, kuoli
samana vuonna kuin Sophokles, 406. Hän oli hyvin erilainen kuin
vanhempi aikalaisensa. Hänen kasvoissaan oli sopusointua kaipaavan
mietiskelijän ilme. Hänen elämänkohtalonsa oli myöskin kokonaan
toisenlainen kuin vanhemman runoilijaveljen. Sophokles oli vain 28
vuotias, kun hän sai ensimmäisen suuren voittonsa näytelmäkirjailijana;
Euripides sai taistella vastatuulen kanssa neljäkymmenvuotiaaksi
asti. Mutta ajan oloon muuttui yleisön kylmäkiskoisuus sitä
voimakkaammaksi ihailuksi, ja kuolemansa jälkeisinä vuosisatoina
Euripides näyttää saaneen enin kannatusta kolmesta suuresta
murhenäytelmänkirjoittajasta.[148] Euripideen kirjallinen perintö
on paljon paremmin säilynyt kuin hänen edeltäjiensä. Hänen noin
90 näytelmästään meillä on parisenkymmentä tallella. Euripides on
tuotannossaan _realistisempi_ kuin edeltäjänsä, lähestyy enemmän
todellisuutta ja jokapäiväistä elämää, jossa on niin ylevyyttä kuin
alhaisuuttakin.
»_Álkēstis_»-nimisessä, vanhimmassa säilyneessä murhenäytelmässään,
runoilija on piirtänyt kauniin ja kohottavan kuvan nuoresta puolisosta,
joka uhrautuu pidentääkseen miehensä, kuningas Ádmētoksen elämää.
Alkestis on nimittäin saanut tietää, että tämä saa elää vielä jonkin
aikaa, jos joku toinen vapaaehtoisesti kuolee hänen puolestaan.
Vastakohdaksi tälle jalolle, ylevälle naisolennolle Euripides kuvaa
hänen vanhan appensa. Kun Admetos pyytää raihnaista ukkoa uhraamaan
arvottoman elämänsä ainoan poikansa puolesta, tämä kieltäytyy siitä;
mutta kun vanhus sitten alkaa Alkestiin paarien ääressä ilmaista
syvää suruaan ja koettaa lohduttaa poikaa, antaa Admetos hänen
kaunistelemattomin sanoin tietää, kuinka sydämetön, itsekäs ihminen
hän on, joka on antanut nuoren naisen kuolla, sen sijaan että olisi
itse uhrautunut. Ukko on kuitenkin miestä puolestaan ja puolustaa
menettelytapaansa mainiosti kuvatulta poroporvari-näkökannalta:
Admetoksen on vallan tarpeetonta seisoa siinä häpäisemässä isäänsä
senvuoksi, ettei tätä ole haluttanut olla niin ystävällinen, että olisi
paneutunut pitkälleen ja kuollut pojan asemesta. Jokaisella on vain
_yksi elämä_, ja ukko tietää parhaiten itse, kuinka arvokas elämä on.
Hänellä ei ole vähäisintäkään halua näytellä sankari-osaa. Ja muutoin
on hävytöntä, että poika vaatii sellaista uhrautumista isältä, jota
hänen on kuitenkin niin paljosta kiittäminen, isältä, joka on niin
oivallisesti huolehtinut hänen tulevaisuudestaan, että voi jättää
hänelle suuren maaomaisuuden perinnöksi. »Mitenkähän minä sitten
olisin menetellyt väärin?» hän huudahtaa ja antaa Admetoksen tietää,
kuinka kehno hän itse on, kun on antanut nuoren puolisonsa uhrautua
puolestansa.
Sillä välin on kuitenkin saapunut Admetoksen kestiystävä, meluava
ja rähisevä Herkules, joka tuskin muutoin kuin nimeltään muistuttaa
tuota sankaria. Tietämättä mitään kuolemantapauksesta tuo jäntevä
voimamies, jolla on leijonannahka vaippanaan ja nuija aseenaan, antaa
runsaasti kestitä itseänsä, ja kurkistaa sen ohella niin syvälle
tuopin pohjaan, että hän aiheuttaa oikean häpeänhälinän suruhuoneessa.
Kun hän kuitenkin saa tietää, minkä menetyksen hänen isäntänsä on
kärsinyt, hän lupaa kiitokseksi kestityksestä riistää mustavaippaiselta
kuolonruhtinaalta, Thanatokselta, takaisin hänen saaliinsa. Jos
tarvitaan, Herkules katkoo hänen kylkiluunsa. Hän pitääkin lupauksensa,
ja Admetos saa takaisin puolisonsa, jota hänen tuskin voi sanoa
ansainneen.
* * * * *
Yhtä voimakkaan realistisia piirteitä on mustasukkaisuuden
alkutragediassa, Euripideen enimmän kiitetyssä murhenäytelmässä
»_Mēdeiassa_». Kostaakseen puolisolleen, petolliselle Iasonille, Medeia
päättää surmata hänen uuden morsiamensa ja sen jälkeen omat, tälle
uskottomalle saamansa lapset. Komea on jo draaman alkusoitto, missä
Medeiaan vanha imettäjä puhkee seuraaviin sanoihin:
»Ah, ellei synkkäin Symplegadein[149] välitse
ois Argo-laiva koskaan tullut Kolkhiiseen,
ei konsaan Pelionin notkomailta
ois honkaa ainuttakaan airoiks veistetty
urosten uljaitten, mi Peliaalle toivat
kultaisen taljan!»
Vanhus kauhistuu aavistellessaan Medeian suunnitelmia lapsiin nähden.
»Näin kyllä jo, hän kuinka hurjin katsehin
tuijottaa heihin — jotakin hän aikoo —, ei
tuo viha viihdy murskaamatta uhriaan.»
Medeiasta Euripides on luonut ylevän traagillisen hahmon, jota
repii kaksi voimakasta alkukantaista tunnetta: toiselta puolen syvä
äidinrakkaus, toiselta taasen mieletön mustasukkaisuus ja kostonhimo.
Korinthoksen naisia edustavan kuoron edessä hänen haavoitetusta
rinnastaan parahtaa tuskan huuto:
»Te hyvät naiset, kohlut kohtalon
on ankarat. On mennyt elämäin;
on voimain lopussa, ma kuoloon kaipaan.
Mun puolisoni, kalleimpain, hän nyt
mies kurjin, katalin on päällä maan.
Niist' olennoista, joille järki suotiin,
me naiset saimme osan huonoimman.»
Hänen rakastamansa mies sitävastoin esiintyy näytelmässä
vastenmielisenä onnenonkijana ja nokkaviisaana arki-ihmisenä, niin
että on vaikeata ymmärtää, kuinka hän on voinut sytyttää naisessa
hehkuvan intohimon. Kun hän selvittelee sitä muutosta, mikä hänen
tunteissaan on pakosta tapahtunut tutustuttuaan Kreusaan, hän tekee
sen matalasti ja poroporvarimaisesti kuin attikalainen pikkuporvari
tai talonpoika, puhuaksemme Schückin suulla. Iason vakuuttaa, että
yksinomaan taloudellinen ahdinko sai hänet päätökseen naida rikkaan
kuninkaantyttären. Laskelmana oli, että sekä hän että hänen lapsensa
ja entinen puolisonsa sitten voisivat viettää tyyntä ja huoletonta
elämää! »Oliko se huono suunnitelma?» hän kysyy närkästyneenä siitä,
että Medeia on nostanut asiasta melun, juuri kuin hän oli saanut kaiken
järjestetyksi niin hyvin — _itselleen_.
»Miksi sinä niin siitä rähiset, Medeia?» Suunnilleen siltä kannalta hän
suhtautuu asiaan. »Olenhan järjestänyt niin, että sinulla yhäkin olisi
koti tässä maassa, 'kunhan vain alistut esivallan harkintaan'.» Ja
sitten hän pitää pitkän saarnan siitä, kuinka hyvän työn hän oli tehnyt
tuodessaan Medeian kerran barbaarien maasta Hellaaseen elämään lain
ja oikeuden alaisena. Olipa tämä vielä sen johdosta saanut mainetta
viisaudestaan, kun sitävastoin »kukaan ei olisi puhunut hänestä
sanaakaan, jos hän olisi jäänyt istumaan tuonne maan äärimmäiseen
kolkkaan.» Ja mainehan on kuitenkin parasta kaikesta.
»Miehuuton konna», loukattu puoliso sinkoaa hänelle vastaukseksi.
»Ei lujuutta, ei miehen miellä osoita,
ken rohkein katsein loukkaamiaan kohtelee.
Päinvastoin: pahe kehnoin se on ihmisen —
on julkeutta.»
»Sinun armopalojasi en ota vastaan», hän sanoo ja lisää:
»Pois käy! On halus naisen nuoren syleilyyn,
kun liian kauan täällä poissa viivähdit.
Häät hanki!»
Ja Iason lähtee, eivätkä hänen jäähyväissanansa vaikuta juuri
kunnioitusta herättävästi:
»Niin kutsun vallat taivaan todistajiksein,
Ett' tahdoin sua, lapsiasi palvella.»
Euripides, joka on nähnyt niin syvälle ihmisten sieluun, ymmärtää
täydellisesti, mitä merkitsee, että nainen vihastuu, julmistuu, käy
ilkeäksi. Medeia, jonka rakkaus Iasoniin kerran oli niin syvä, että
hän uhrasi kaiken tämän vuoksi, Medeia on nyt heitetty pois kuin
hyödyttömäksi käynyt kappale, koska naimisiinmeno toisen naisen
kanssa soveltui nyt niin hyvin miehelle. Sydän kylmänä, elottomana,
kivenkovana hän päästää valloilleen kaikki vihan tuhoavat voimat
tätä itsekästä ihmistä vastaan, joka kerran saman sydämen oli saanut
lyömään nopeammin onnesta ja uhrimielestä. Kun hän nyt näkee, miten
tarkoituksetonta hänen koko uhrautuva rakkautensa oli ollut, hän tuhoaa
itse sen hedelmät. Kostonhimo voittaa äidinrakkauden hänen rinnassaan.
Hänestä on tullut piru naisen hahmossa. Ja kuitenkaan emme voi olla
tuntematta syvää myötätuntoa häntä kohtaan. Näytelmäntekijän suuruutta
todistaa, että hän saa kuulijansa tähän mielialaan.
Murhenäytelmän kamala ratkaisu ei tapahdu silmiemme edessä.
Sanansaattaja saapuu ja kertoo Medeian ja Kreusan kauheasta kohtalosta,
»hän kuinka värikkääseen viittaan verhoutuu
ja kultaseppelehen painaa kutreilleen.
Ja hiuksiaan peilin eessä suorien
hän hymyy sieluttoman kuvan nähdessään.
Ja sitten nousee tuoliltaan hän, karkeloi
niin huoneen poikki, valkojalkaa kohottain.
Ja ylen onnellisna lahjastansa hän
luo katseen siroon kantaan yhä uudelleen.
Mut jälkeen tämän näky vaihtui kauheaks:
hipiä muuttuneena horjuu takaisin hän
vavisten joka jäseneltään. Vaivoin hän
pääs istuimelle, ettei maahan sortunut.
Iäkäs palvelija, luullen Panin tai
muun jumalista häneen tulleen, riemuita
jo alkoi, kunnes hänen suustaan huomasi
hän vaahdon purskuvan ja silmäterien
kauhusta vääntyneen ja ihon kalpean.»
— — —
»Lyö sitten kultaseppeleestä otsalta
esille tulikielet kaikenkalvavat.
Ja viitta hieno taas, tuo lahja poikies,
syö onnettoman naisen lihan pehmeän.
Hän tulen kietomana karkaa tuoliltaan
ja syöksyy sinne, tänne, puistain kutrejaan;
pois aikoo riistää seppeleen, mut lujassa
on kultavanne. Liekkiloimut yltyvät
vain kahta hurjemmin, kun liehuu hiukset.
Hän tuskain murtamana maahan raukenee,
vain isä vaivoin enää tuntee tyttären.»
Isä rientää paikalle ja joutuu saman kohtalon alaiseksi.
Kun Medeia on saanut kuulla, että tämä osa hänen kostostaan on
onnistunut, hän kertoo itse kuorolle päätöksestään surmata pienet
lapsensa. Tämä yksinpuhelu, joka tulkitsee äidin tuskaa, kun rakkaus
lapsiin ja kostonhimo taistelevat hänen sielussaan, kuuluu ajasta
aikaan valtavimpiin ja sydäntäsärkevimpiin kohtauksiin, mitä konsanaan
on tulkittu teatterissa. Hän lopettaa seuraavin sanoin:
»'Vain rohkeutta, sydän! Miksi vitkailen
työn julman suoritusta, jot' ei välttää voi?
Hyv' on, sa käsi onneton, käy miekkahan,
vie nopeasti elon synkkään määrähän!
Sa älä pelkää, älä muista lapsias,
sa joille elon soit ja joita rakastat,
vain hetkeks' unohda, ett' olet äiti sa!'
Saat sitten itkeä!»
Näin sanoen hän poistuu palatsiin.
Kun surmatyö on suoritettu, Iason rientää morsiamensa ja tämän isän
hiiltyneiden ruumiiden luota näyttämölle. Palatsissa häntä kohtaa
järkyttävä näky: hänen viattomat pikkulapsensa lepäävät siellä
kuolleina.
* * * * *
Suuren runoilijauran päättää kauniisti näytelmä »_Iphigeneia
Auliissa_». Iphigeneian hahmossa kohtaamme nuoren, viattoman tytön,
ingénuen[150] näyttämöllä. Hän on rakastettavin luonne, mitä
kreikkalainen draama on koskaan luonut, tämä puhdas neito, joka
uhrataan isänmaan puolesta. Kreikkalaisten laivasto on Auliin[151]
satamassa Agamemnonin päällikkyydessä. Yhtämittainen myrsky estää
heitä purjehtimasta Troiaan. Ainoastaan jos Agamemnon uhraa tyttärensä
Iphigeneian, voidaan suuri yritys toteuttaa. Verta vuotavin sydämin
isä lähettää häntä noutamaan, ja tytär saapuu aavistamatta, mikä häntä
odottaa. Mutta kun kauhistava todellisuus hänelle selviää, hän vavisten
rukoilee isäänsä säästämään hänen elämäänsä:
»Sua ensiks' isäks sanoin: lapsekses sä muu.
Ma, esikoises, usein kiikuin polvellas,
sua suutelin ja hellat suukot suita sain.
Sa virkoit silloin: 'Saanko koskaan, lapseni,
kuin harras toivoin on, sun nähdä kukoista»
rinnalla miehen onnellisen kodissas?'
Mut sulle vastasin sun leukaas tarttuen
niin käsin hellivin kuin nytkin vielä tartun:
'Sun saanko vanhuksena, taatto, kotiini
ma kerran vastaanottaa, rakkaudellain
ne vaivat palkiten, ma jotka sulle tuotin?'
Nuo sanat vielä muistan, mutta, isäni,
sa unohdit ne, koska — tappaa tahdot mun.»
»Mitä minulla on tekemistä Helenan tai Pariksen kosinnan kanssa?» hän
huudahtaa.
Mutta tapahtuu ihme: tyttö kypsyy äkkiä naiseksi. Hetken harkittuaan
hän selittää haluavansa kohdata kuoleman ja tällä teollaan osaltansa
vaikuttaa siihen, että naisia ei enää Hellaasta ryöstettäisi. Hän
tuntee, että koko Kreikka katsoo häneen, ja hän sanoo äidilleen:
»Minut olet synnyttänyt, et vain itsellesi, vaan koko Hellaalle. Kun
niin monet tuhannet urhot ovat valmiit kuolemaan Hellaan puolesta,
niin pitäisikö minun elämäni, yhden ainoan, olla esteenä?» Hänet
viedään alttarin ääreen, mutta samassa kuin uhriveitsi välkähtää,
Artemis tempaa hänet kuoleman kidasta ja vie hänet Tauriaan[152]
papittarekseen. Hänen tilalleen ilmestyy naarashirvi, jonka veri on
pirskoittanut alttarin.
Iphigeneian uhri päättää viimeisen suuren kreikkalaisen murhenäytelmän,
joka on säilynyt meidän päiviimme.
* * * * *
Kreikan kolme suurta murhenäytelmänkirjoittajaa on esiintynyt myöskin
hullunkurisen _satyyridraaman_ alalla. Tällaisista näytelmistä tragedia
on syntynytkin, ja niitä esitettiin jatkuvasti murhenäytelmäin
jälkinäytöksenä, että katselijat saisivat ravisteleutua vapaaksi siitä
painostuneesta mielialasta, minkä murhenäytelmä oli synnyttänyt.
Niiden nimi johtui siitä, että kuorona oli satyyreja, jonkinlaisia
pukinjalkaisia luonnonhaltioita. Nämä leikkisät, vallattomat,
ujostelemattomat luonnonlapset, jotka ahmien nauttivat elämästä,
tanssivat laulaen ja rupatellen Dionysoksen seurueessa. Ainoa meille
täydellisenä säilynyt satyyrinäytelmä on Euripideen »_Kyklops_»[153],
jonka aiheena on Odysseuksen käynti Polyphemoksen luolassa. Satyyrit,
jotka esiintyvät kuorona, ovat Polyphemoksen orjina samoinkuin heidän
isänsä Silenos, Dionysoksen oma kasvatusisä. Haaksirikkoisina he ovat
saarelle joutuneet ja heidät on pantu paimentamaan kykloopin lampaita.
He tulevat nyt laulaen ja kirkuen ajaen karjaa kykloopin luolalle.
Kuuluu hoilotus:
»Ssst! Miksi siellä rämmit? Käy
taas kummun vehmauteen!
Sua kivellä mä viskaan.
Hoi, hoi, eespäin, eespäin,
te syöttiläät sarvehikkaat
kykloopin paimenen!
No, uuhi, lypsää suo mun nyt;
ja imeä vuonies,
jotk' kätkivät luolat nuo!
Sua vuottavat päivät pitkät
ikävästä ne määkien.»
Odysseus nousee maihin miehineen ja kysyy, voiko hän saada vettä ja
ruokavaroja. Ne tiedot, jotka hän Silenokselta saa, eivät ole juuri
lupaavia. »Mutta kykloopit ovat kai», hän kysyy, »vierasvaraisia
muukalaisille?»
Silenos.
Ma luulen näiden lihan heille maistuvan.
Odysseus.
Kuin niin! Siis ihmissyöjiäkö ovat he?
Silenos.