Keväällä 479 Attikan kansa jälleen joutui kokemaan sodan kauhuja,
kun Mardonios teki uuden hävitysretken maahan. Toisen kerran
asukkaitten täytyi jättää maansa autioksi ja etsiä turvaa
Salamiista. Mutta viimeiseen saakka Mardonios tarjoutui säilyttämään
ateenalaisten itsenäisyyden, jos he suostuisivat tekemään liiton
persialaisten kanssa. Hän nimittäin tarvitsi ateenalaisten
laivastoa peloponnesolaisia vastaan. Mutta vain yksi ainoa Ateenan
neuvoston jäsen puolsi sovintoa persialaisten kanssa. Ja hänet
katkeroitunut kansanjoukko löi heti kuoliaaksi. »Niin käyköön jokaisen
maankavaltajan!» oli ajatus. Ateenalaisten isänmaallinen uhma oli
muuttunut intohimoksi, raivoksi.
Kun Mardonioksen kaikki rauhantarjoukset torjuttiin, polttivat
persialaiset Ateenan toistamiseen.
Mutta vain hädin tuskin ateenalaisten onnistui saada sparttalaiset
jättämään asemansa Korinthoksen kannaksella. Vasta heidän uhatessaan
muussa tapauksessa käyttää hyväkseen Mardonioksen rauhantarjousta
sparttalaiset vihdoin taipuivat lähettämään apujoukon Attikaan.
Siihen liittyi joukkoja useista muista Peloponnesoksen valtioista.
Sparttalaisille oli vihdoinkin valjennut, että jos Ateena liittyisi
persialaisiin, he itse olisivat hukassa. Sillä Ateenan laivaston avulla
Mardonios voisi laskea maihin joukkoja mihin hyvänsä Peloponnesokselle,
ja silloin Korinthoksen kannaksen linnoitukset olisivat vailla
merkitystä.
Kuullessaan huhun peloponnesolaisen armeijan tulosta persialaiset
peräytyivät länteen päin Boiotiaan. He pysähtyivät Plataian luo,
missä maasto tarjosi heidän ratsuväelleen edullisen taistelupaikan.
Kreikkalaisia johti Spartan kuningas Pausanias. Hän osoittautui olevan
oivallinen sotapäällikkö, joka ei koskaan menettänyt malttiaan, niin
uhkaavalta, jopa suorastaan epätoivoiselta kuin tilanne näyttikin.
Luvultaan kreikkalaisia lienee ollut suunnilleen saman verran kuin
persialaisia[126], mutta arveluttavaa oli, ettei heillä ollut juuri
ollenkaan ratsuväkeä, kun sitävastoin vihollisella tämä aselaji oli
erinomaisesti edustettuna. Persian ratsuväen taitavasti suunniteltu
ja tarmokkaasti suoritettu liikehtiminen taistelun alussa riitti
horjuttamaan kreikkalaisten rintamaa. Ja sitä välttämättömästi
seuranneen peräytymisen aikana syntyi hajaannusta kreikkalaisten
keskustassa, jossa oli pikkuvaltioiden joukkoja. Etevä saksalainen
sotahistorioitsija Kromayer sanoo tilanteesta tällä hetkellä:
»Ratkaiseva käänne oli alkanut. Jos kertomuksemme tässä olisi katkennut
eikä olisi mitään lähteitä, jotka kertovat lopputuloksesta, ei yksikään
sotilashenkilö uskaltaisi ennustaa onnellista ratkaisua.»
Tällä hetkellä kreikkalaisille oli onneksi, että sparttalaiset olivat
oikeata _sotilassäätyä_, joka lapsesta saakka oli harjaantunut sotaan
kuin ammattiinsa _eikä tuntenut pakokauhua_. Sitä ei myöskään heidän
ylipäällikkönsä tuntenut. Hän antaa keskustan livistää tiehensä.
Tosin häneltä nyt on katkennut yhteys ateenalaisten kanssa, jotka
muodostavat toisen sivustan, ja hän on yksinään persialaisia vastassa
armeijan kolmannen osan kanssa; mutta tämän kolmanneksen muodostavat
hänen omat sparttalaisensa, ja heidän keskellään hän tuntee olevansa
kuin kotonaan. Sparttalaisineen hän taistelee, niinkuin ei mitään
olisi tapahtunut. Kevytaseisten aasialaisten hyökkäykset kimmahtavat
voimattomina takaisin panssaroitujen hopliittain järkähtämättömästi
suljetuista riveistä, ja yrittäessään palauttaa miehiään järjestykseen
Mardonios itse kaatuu. — Hänen kuolemansa merkitsi persialaisille
pakoon lähtöä.[127] Hänen armeijansa jäännökset pelastuivat Aasian
puolelle.
Voittajia odotti persialaisten leirissä suunnattoman runsas saalis.
Pausanias antoi tuoda sieltä kasoittain kultaisia ja hopeisia astioita
ja koruja niille Kreikan valtioille jaettaviksi, jotka olivat ottaneet
osaa puolustukseen. Suurin oli kuitenkin ylipäällikön oma osuus.
Kreikkalaisille oli onneksi, että thessalialaiset, joilla oli
oivallinen ratsuväki, eivät osoittaneet taistelussa mainittavaa
tarmoa, vaan odottivat karsain silmin, miten se päättyisi ilman heitä.
Thebalaisten sitävastoin kerrotaan kiivaasti taistelleen vanhoja
kilpailijoitaan ateenalaisia vastaan. Arvokkaimman osuutensa taisteluun
ateenalaiset kuitenkin suorittivat, kun olivat ajaneet thebalaiset
pakoon valloittaessaan persialaisten linnoitetun leirin.
»Keihään ja jousen välinen taistelu», kuten suuri kreikkalainen
murhenäytelmänkirjoittaja Aiskhylos persialaissotia nimittää, oli nyt
ratkaistu. Helleenit saattoivat hengähtää helpotuksesta: heidän maansa
oli pelastunut idän vaaralta. Kesti kaksi vuosisataa, ennenkuin vieras
vihollinen taas polki Kreikan maaperää. Plataian voitto oli ratkaiseva.
Kuitenkaan sitä ei ollut saanut yksimielinen Hellas, vaan ainoastaan
kaksi sen voimakkainta valtiota yhdessä muutamien pienimpien kanssa.
Useita kertoja tämän sodan aikana kreikkalaisten pelastuminen
uhkaavasta onnettomuudesta oli ollut hiuskarvan varassa. Nykyjään on
mahdotonta enää päätellä, miten suuri osuus onnellisilla sattumilla
oli Salamiin taistelussa; mutta se ainakin on varmaa, että ilman
Themistoklesta eivät kreikkalaiset olisi siellä voittaneet. Ja Plataian
luona kreikkalaisten keskusta käyttäytyi sillä tavoin, että oli
erittäin epäilyttävää, miten siellä kävisi. Siitä olisi helposti voinut
tulla helleeneille musertava tappio, ja siinä tapauksessa sota olisi,
edellisistä voitoista huolimatta, ollut ratkaistu aivan päinvastaiseen
suuntaan. Niin sekoittuu täällä kuten kaikessa ihmistyössä suuruus ja
pienuus, ja Platon on täydellä syyllä voinut sanoa, että »ihailluissa
persialaissodissa on tapahtunut paljon sellaista, joka tuskin koituu
kreikkalaisille kunniaksi.» Mutta oikeastaan on sitäkin ihmeellisempää,
että tämä pienen köyhän kansan ja idän suunnattomien rikkauksien
välinen voimainmittely päättyi, niinkuin se todellisuudessa päättyi.
Ainoana selityksenä on lopultakin se, että kreikkalaisten suurempi
sotataito perustui heidän siveelliseen ylemmyyteensä. Heillä oli
oikeus puolellaan ja he taistelivat varmoina siitä ja epätoivon
vimmalla kotinsa ja kontunsa puolesta, niinkuin vapaan kansalaisen
tuleekin tehdä, ja pelastaakseen sivistyksen, jolla oli elämisenoikeus,
joutumasta orjanmielisten palkkajoukkojen poljettavaksi.
* * * * *
Pian sen jälkeen Hellaaseen saapui uusi ilosanoma: Persian laivaston
jäännökset olivat tuhoutuneet _Mykálēn_ niemimaan kohdalla Samos-saaren
edustalla. Plataian taistelua seurannut voitonriemu oli heti
vallannut erään kreikkalaisen laivasto-osaston päällystön, joka oli
ankkurissa Delos-saaren luona vartioimassa ja suojelemassa Kykladeja
persialaisten laivastolta. Urotöitä kaivaten kreikkalaiset purjehtivat
Samos-saarelle, minne Persian laivasto oli sijoittunut yhdessä
Mykalen niemellä majailevan maasotajoukon kanssa pitääkseen silmällä
joonialaisia, joita epäiltiin kapinahankkeista.
Persialaiset tunsivat nyt kuitenkin sellaista kauhua Salamiin voittajia
kohtaan, etteivät uskaltaneet kohdata heitä merellä, vaikka heidän
laivastonsa oli lähes kolme kertaa niin suuri kuin kreikkalaisten.
Pelastaakseen laivansa he ryhtyivät toimenpiteeseen, joka tuskin
lienee merimiesten tapaista, nimittäin vetivät laivansa maihin Mykalen
rannalle ja ympäröivät ne lujalla vallituksella. Tämän laivaleirin
ympärille asettui heidän maa-armeijansa. Mutta helleenit eivät vähästä
säikähtäneet. Rohkeasti he astuivat maihin ja tekivät hyökkäyksen
vihollisleiriin; ja kun persialaiset näkivät, että kaikki oli hukassa,
sytyttivät he tuleen jäännökset uljaasta laivastostaan, joka kerran
lähetettiin kukistamaan Kreikkaa.[128] Senjälkeen he itse pelastuivat
pakenemalla. Tämän kerrotaan tapahtuneen samana päivänä kuin Plataian
taistelu. Varmaankin se sentään sattui vähän myöhemmin. Yritys oli
samansuuntainen kuin Themistokleen aikeet vuotta aikaisemmin. Sillä
oli myöskin sama vaikutus, kuin hän oli arvellut. Mykalen voitosta
näet joonialaiset saivat aiheen nousta kapinaan. Ja nyt emämaa ryhtyi
yhteistoimintaan siirtokuntien kanssa. Täten _helleenien taistelu
persialaisia vastaan muuttui puolustussodasta hyökkäyssodaksi_.