Oli varmaa, että persialaisten tappio Marathonilla ei voinut jäädä
kostoa vaille. Ei auttanut, että Dareioksen haudalla esitettiin
»kilvelliset joonialaiset», s.o. saariston ja Kreikan mantereen
helleenit, suurkuninkaan alamaisiksi samalla tavoin kuin Vähän-Aasian
joonialaiset. Se oli sittenkin vain virallista valhetta — minkä
kumosikin hänen poikansa ja seuraajansa _Kserkseen_ sotaretki Kreikkaa
vastaan, kun sen aloittamisen aika oli käsissä.
Se aika tuli vasta keväällä 480. Jollei valhetta, niin mielikuvitusta,
vaikka kreikkalaiselta taholta, on sekin, että persialaiset
kokonaista kymmenen vuotta olisivat valmistautuneet siihen. Niin
mahtavia vastustajia olivat helleenit ainoastaan kreikkalaisten
kiihkoisänmaallisten mielikuvituksessa tai mielikuvituskokeissa.
Todellinen asianlaitahan oli, että tärkeämmät tehtävät sinä aikana
olivat vaatineet suurkuninkaan huomion, m.m. Egyptin vaarallinen
kapina, joka vasta Kserkseen onnistui saada selvitetyksi. Sitten hän
sai niskoilleen Babylonian kapinan, jonka kukistaminen vei aikaa sekin.
Vasta sen jälkeen Kserkseellä oli vapaat kädet ryhtyä tekemisiin
Kreikan kanssa. Mutta nyt ei ollut kysymyksessä vain rankaisutoimenpide
Eretriaa ja Ateenaa vastaan — nyt piti ratkaistaman koko helleenien
kansan olemassaolo itsenäisenä kansana. Sillä Persian kuninkaalle oli
selvinnyt, että Joonian omistuksen täytyi aina pysyä epäluotettavana,
niin kauan kuin helleenien heimolaiset toisella puolen merta olivat
valtiollisesti itsenäisiä.
Tulee muistaa sekin, että Persian kuningas tässä sotahankkeessa
samoinkuin politiikassaan joonialaisia kohtaan edusti
_foinikialaistenkin kaupan etuja_ Kreikkalaisten kilpailijat merellä
halusivat yhtä hartaasti kuin heidän vastustajansa mantereella murtaa
kerrassaan helleenien kaiken itsenäisyyden.
Ei nyt tosin ollut kysymyksessä, kuten ennen aikaan ajateltiin,
taistelu korkealla kannalla olevien länsimaalaisten ja idän
barbaarilaumojen välillä, sillä todellisuudessa olivat Babylonian
ikivanhan kulttuurin perijät ja Zarathustran korkealentoisten
ajatusten kannattajat monessa suhteessa Lännen kansoja paljon edellä.
Ja suuri osa parhainta, minkä helleenit saivat aikaan kulttuurinsa
korkeimmilleen kohotessa, versoi kulttuurinsiemenistä, joita he
olivat saaneet idästä. Mutta taistelu koski sitä, saisiko Kreikan
kansa täysin vapaasti kehittää syntyperäisiä suuria ominaisuuksiaan
vai muuttuisiko heidän maansa Persian satraappikunnaksi ja heidät
itsensä itämaalaistutettaisiin vähitellen itämaisen maailmanvallan
painostuksesta jääden henkistä itsenäisyyttä vaille. Persialaisten
voitto olisi näet tiennyt sitä, että kreikkalaiset pakosta olisivat
joutuneet samanlaisen pappisvallan alaisiksi kuin itämaan kansat ja
että ajattelemisen vapaus siellä, kuten kaikkialla hierarkkisissa
valtioissa, olisi kahlehdittu. Sentähden odotettavissa oleva
voimainmittely tuli ratkaisevaksi koko länsimaiselle kulttuurille,
ja suuren kreikkalaisen murhenäytelmänkirjoittajan Aiskhyloksen
»Persialaiset»-nimisen draaman sanoilla: »Nyt on kysymyksessä kaikki»
on vielä laajakantoisempi merkitys, kuin hän omasta puolestaan osasi
aavistaakaan.
Tulemassa olevaa maailmanhistoriallista ratkaisua vastassa ei
kuitenkaan suinkaan ollut yksimielinen Hellas, kansa, joka kaikin
puolin olisi ollut suuren hetken mittainen. Täälläkin oli pikkusieluja,
joiden aineelliset harrastukset olivat ankkuroituina mahtavaan Persian
valtakuntaan. Toiset kannattivat yhteistä vaaraa vastaan varovaista
puolueettomuuden politiikkaa, ja lopulta tietysti vanha piintynyt
kilpailuhenki ja partikularismi teki mahdottomaksi helleeniläisen
yhteisrintaman muodostumisen. Valtio sellainen kuin Argos ei tietenkään
saattanut olla mukana. Eivät edes silloisenakaan hetkenä sen asukkaat
saaneet syrjäytymään sparttalaisvihaansa. Vahingoniloisina odottelivat
thebalaiset vaanien Ateenan perikatoa, ja thessalialaisetkin luopuivat
yhteistoiminnasta ratkaisevan hetken tullessa. Turmiollista politiikkaa
harjoitti vaikutusvaltainen Delphoin papistokin, jonka mielestä Persian
valtakunnan voimat olivat ajan pitkään vastustamattomat ja joka toivoi
saavansa suurenmoisia palkintoja pystyessään avustamaan suurkuninkaan
voittoa. Se otti sepittääkseen mitä epätoivoisimpia oraakkelivastauksia
lannistaakseen maanmiestensä luottamuksen. Sitä ihmeteltävämpää on,
että helleenien enemmistö sittenkin säilytti rohkeutensa, niin kovin
koetelluksi, niin kauhean vakavaksi kuin yleinen mieliala lopulta
muuttuikin kaikkien niiden huhujen johdosta, joita oli liikkeellä
persialaisten valtavista varusteista. Vain jumalat kykenivät auttamaan
tästä hädästä!
Tämä usko ylläpitikin rohkeutta sparttalaisissa ja ateenalaisissa,
joista Kreikan kohtalo silloin etupäässä riippui. Sellaisena hetkenä
oli ilmenevä, mikä merkitys länsimaiselle kulttuurille oli sillä,
että Spartta oli luotu vertaa vailla olevaksi sotilasvaltioksi.
Se fyysillinen ja sotilaallinen voimavarasto, joka oli sinne
yksinkertaisissa ja karkaisevissa olosuhteissa sukupolvien aikana
kertynyt, tuli nyt helleenien henkiseksi selkärangaksi. Jos se
olisi katkennut, niin yksin tein olisi loppunut kreikkalaisen
kulttuurin vapaa kehittymismahdollisuus. Helleenit olisivat saaneet
kaikkein onnellisimmassa tapauksessa näytellä monen silmissä kenties
hyvinkin kunniakasta tehtävää ruvetessaan kulttuurinläheteiksi
tai — ylenkatseellisemmin, mutta myöskin sattuvammin sanoen
—»kulttuurinlannoittajiksi» kansalle, jonka ylivaltaa he syvästi
inhosivat. Oman minänsä parhaimmasta puolesta olisi heidän joka
tapauksessa ollut pakko luopua ja kieltäytyä.
Ateenalaisilla ei ollut luonnostaan ollenkaan samaa sotilashenkeä,
ei ollenkaan samaa sotilaallista kuria kuin sparttalaisilla, mutta
lähenevän vaaran tullessa he osoittivat samaa voimaa ja rohkeutta
kuin kymmenen vuotta ennen tapahtuneessa ratkaisussa. Sen jälkeen
kuin Miltiades oli saanut surullisen lopun, oli johto taas siirtynyt
_Themistokleen_ käsiin; ja hän oli tehnyt kaiken voitavansa saadakseen
kansansa sotakuntoon. Hänen oli ostrakismosta ahkeraan käyttämällä
onnistunut saada karkoitetuksi vaarallisimmat Persian ystävät ja
Hippiaan suvun kannattajat. Toisestakin epämukavasta vastustajasta
onnistui hänen ostrakismoksen avulla päästä eroon. Sillä miehellä ei
kuitenkaan ollut maankavalluksellisia aikeita, vaan päinvastoin hän
oli suuressa arvossa pidetty isänmaanrakkautensa ja rehellisyytensä
vuoksi. Mutta kuten Miltiades tahtoi hänkin, kulkea toisia teitä kuin
Themistokles, kun tuli kysymykseen puolustautuminen persialaisia
vastaan, ja vastusti jyrkästi Themistokleen laivasto-ohjelmaa.
Hänen nimensä oli Aristeídēs, historiassa tunnettu nimeltä
»oikeamielinen»[112] jota ominaisuutta ateenalaiset pitivät sitä
suuremmassa arvossa, kun tämän intohimoisen, huikentelevan kansan
tuskin milloinkaan sopii sanoa sitä harrastaneen. Lahjottavuus oli
tavallinen vika sekä Ateenan että Spartan johtomiehissä ja esiintyi
usein Spartan kuninkaissakin. — Oikeamielisyydessä oli Aristeides
saman verran Themistoklesta ylempänä, kuin hän oli kilpakumppaniaan
lahjakkuudessa alempana.
Aristeides oli aivan yksinkertaisesti kreikkalaisen kansalaisen
ihannetyyppi, omaa hyötyä pyytämätön ja vapaa henkilökohtaisesta
kunnianhimosta, mies, joka päinvastoin kuin Miltiades ja Themistokles
ei milloinkaan unohtanut ohjetta: »Kohtuus kaikessa!» Suurimmassa
määrin miellyttävää oli. Aristeideessa kuitenkin se, että hän _oli_
oikeamielinen, tahtomatta _näyttää_ siltä.
Hänen maanpaostaan äänestettäessä kerrotaan sattuneen miehelle
kuvaavan pienen välikohtauksen. Muuan maamies, joka itse ei osannut
kirjoittaa, pyysi erästä lähellä seisovaa henkilöä kirjoittamaan hänen
kiviliuskalleen nimen »Aristeides». »Mitä pahaa Aristeides on sinulle
tehnyt?» kysyi mies, jolta hän pyysi apua. »Ei mitään», talonpoika
vastasi, »mutta olen kyllästynyt kuulemaan häntä alinomaa sanottavan
’oikeamieliseksi'.» Silloin toinen kirjoitti Aristeideen nimen
liuskalle ja ojensi sen talonpojalle uurnaan pantavaksi.
Kirjoittaja oli Aristeides.
* * * * *
Onnellisesta sattumasta Themistokles oli saanut varoja lisätäkseen
laivastoa paljon enemmän kuin muuten olisi ollut mahdollista. Attikan
vuorikaivoksissa tavattiin nimittäin odottamatta runsaita hopeasuonia.
Kun tarpeelliset valtion menot oli tyydytetty, piti vanhan tavan
mukaan kaivostyöstä saatu ylijäämä jakaa tasan kaikkien Ateenan
porvarien kesken. Nyt Themistokleen onnistui saada heidät tekemään se
isänmaallinen uhraus, että he luopuivat osuudestaan, joka yksityiselle
kuitenkin merkitsi vain taskurahoja, ja sen sijaan antoivat rahojen
joutua laivaston hyväksi. Ainoastaan todella suuri valtiomies voi
innostaa maanmiehiään sellaisiin uhrauksiin yhteiseksi hyväksi.
Themistokleen olisi kuitenkin ollut turhaa ruveta puhumaan kansan
syville riveille Persiasta käsin uhkaavasta vaarasta. Se oli heidän
näköpiirinsä ulkopuolella. Sen sijaan hän viittasi läheisempään
vaaraan, joka uhkasi kilpailevan naapurivaltion, _Aiginan_ saaren
taholta. Tämän pienen valtion hallussa oli näet koko helleenisen
maailman mahtavin merivoima, sen jälkeen kuin Ateenan laivasto
oli saanut rappeutua Peisistratoksen suvun kukistuttua ja kun
persialaiset olivat hävittäneet joonialaisten merivallan. Aigina
kukoistavine teollisuuksineen oli kauan ollut ateenalaisten
silmätikkuna, mutta heidän yrityksensä musertaa vastustajansa
oli päättynyt tappiota tuottavaan mieshukkaan. Nyt ateenalaiset
olivat suojattomia aiginalaisten laivoja vastaan. Attikan rannikot
olivat alttiina vihollislaivaston hävitysretkille. Mikä herjaus
ja häpeä! Se ei saanut jatkua — _sen_ asian Themistokles ainakin
sai vakuutetuksi kansalaisilleen. Sitä tietä hän voitti yleisen
mielipiteen laivasto-ohjelmansa puolelle. Mutta että täten pyrittiin
torjumaan suurempaa vaaraa kuin Aiginasta uhkaava oli, ilmenee
siitä, että laivasto, joka päätettiin rakentaa, oli paljon suurempi
kuin sitä tehtävää varten olisi tarvittu. Sota Aiginaa vastaan oli
Themistokleelle vain tarpeellinen tekosyy — vihollinen, jota vastaan
hän varustautui, oli itse asiassa Persia.[113]
Ateenalaiset rakensivat nyt laivoja kaikin voimin, ja sodan syttyessä
heillä oli noin kaksisataa ajanmukaista sotalaivaa. Sillä laivastolla
he saivat maailmanhistorian tärkeimmän merivoiton.
Kun taistelu nyt alkoi sparttalaisten ja ateenalaisten yhteisvoimin
ottaessa siihen osaa, pyrittiin Themistokleen strategisen suunnitelman
mukaan ratkaisemaan asiat merellä, kun taas maajoukot pysyttelivät
puolustuskannalla.
* * * * *
Suurkuningas, jonka kanssa Themistokleen oli miteltävä voimiaan, oli
tunnettu kauneimmaksi ja kookkaimmaksi kaikista Persian miehistä.
Ihmisenä hänessä kuitenkin oli suurenmoisiin ominaisuuksiin yhtyneinä
heikkojakin luonteenpiirteitä.
Kserkses oli kolme vuotta perusteellisesti valmistellut surmaniskua
Kreikalle. Edellisellä retkellään persialaiset olivat aliarvioineet
kreikkalaisten vastustuskyvyn. Nyt he aikoivat saapua niin ylivoimaisin
sotajoukoin, että epäonnistumisen _täytyisi_ olla mahdotonta, vieläpä
heidän pelkkä näkemisensä saattaisi kenties kreikkalaiset pelosta
antautumaan. Johtaen sotajoukkoa, jonka vertaista maailma ei ollut
milloinkaan ennen nähnyt, suurkuningas lähti Sardeesta keväällä 480.
Sitä ennen hän oli lähettänyt sanansaattajia Kreikkaan vaatimaan
kaikilta valtioilta alistumisen merkiksi maata ja vettä.
Melkein kaikki saaret ja useat mannermaan kaupungit täyttivät
suurkuninkaan vaatimuksen, mutta ateenalaiset ja sparttalaiset
pitivät sitä herjauksena. Kerrotaan että sparttalaiset vastasivat
lähettiläille: »Te saatte sekä vettä että maata» ja näin sanoen
heittivät suurkuninkaan miehet kaivoon.[114] Tahallaan he täten
auttamattomasti rikkoivat välit Persian kanssa, jotta epäröivätkin
saataisiin mukaan.
Sotajoukko, jonka Kserkses nyt johti taisteluun, ei tosin noussut
miljooniin, kuten kreikkalainen perimätieto kertoo.[115] Sellaisen
armeijan tuominen Kreikkaan olisikin ollut aivan turhaa, sillä eihän
siellä ollut sellaiselle väkijoukolle tarpeeksi toiminta-alaa eikä
elatusmahdollisuuksia. Mutta 60—70 000 miestä heitä kyllä oli, ja
olihan siinäkin jo sievoinen joukko. Lisäksi tuli laivasto, johon
kerrotaan kuuluneen 1.000 laivaa.[116] Näin valtavan sotajoukon
kuljettaminen meritse olisi ollut sula mahdottomuus, varsinkin kun
suurin osa siitä oli ratsuväkeä — sen täytyi maitse marssia Kreikkaan
ollen aina kosketuksessa ja vuorovaikutuksessa laivaston kanssa.
Kun sotajoukko oli kokoontunut Aasian puoleiselle ylimenopaikalle ja
laivasto täytti Hellespontoksen, tarkasti Kserkses väkensä istuen
korkealla, valkeasta marmorista tehdyllä valtaistuimella, joka oli
pystytetty eräälle kukkulalle. »Kun hän nyt», Herodotos kertoo, »näki
koko Hellespontoksen laivojen pimittämänä ja kaikki rannat ja tasangot
täynnä kansaa, hän ylisti itseään onnelliseksi. Mutta heti sen jälkeen
hän vuodatti kyyneleitä. Kun häneltä kysyttiin syytä siihen, hän
sanoi: 'Murhe valtasi mieleni, kun muistin, miten lyhyt ihmisen elämä
kuitenkin on. Eihän sadan vuoden kuluttua kaikista näistä miehistä ole
ainoatakaan jäljellä'.»
Kaikista kansoista, joita tässä sotajoukossa oli, Herodotos kertoo
persialaisten muodostaneen armeijan parhaan ja komeavarusteisimman
osan. »Päässä heillä oli pehmeä hattu, n.s. tiara, vartaloa peitti
kirjava, hihallinen takki ja kalansuomuja muistuttava teräspanssari,
jalassa oli housut. Aseina heillä oli pajuista palmikoidut pienet
kilvet, joista riippui nuolikotelo, lyhyet keihäät, mutta suuret
jouset ruokonuolineen ja vihdoin tikarit, jotka riippuivat vyössä
oikean reiden kohdalla. Heidän asunsa loistavuutta lisäsi vielä kullan
paljous. Heillä oli mukanaan jalkavaimonsa katetuissa vaunuissa sekä
joukoittain hyvin varustettuja palvelijoita.[117]
Persialaisjoukon ytimenä oli kymmenentuhatta valiomiestä, joita
sanottiin »kuolemattomiksi», syystä että jos joku heistä kuoli tai
sairastui, valittiin heti toinen hänen tilalleen.
Joukkojen siirtämistä varten Aasiasta Eurooppaan Kserkses oli antanut
rakentaa kaksi laivasiltaa Hellespontoksen yli. Mutta kun sillat olivat
valmistuneet, puhkesi myrsky, joka hajoitti ne. »Silloin», Herodotos
kertoo, »Kserkses julmistui ja määräsi, että Hellespontokselle oli
annettava 300 ruoskaniskua lausuen nämä barbaariset ja jumalattomat
sanat: 'Sinä karvas vesi, tämän rangaistuksen määrää sinulle herrasi,
koska olet loukannut häntä. Ja kuningas Kserkses on kulkeva ylitsesi,
tahdotpa tai et.' Samalla hän mestautti ne, jotka olivat johtaneet
sillanrakennustöitä.» Koko kertomus on liian tarumainen voidakseen
sisältää enemmän kuin hivenen historiallista totuutta, luultavasti
vain sen, että Kserkses suuttui, kun sillat särkyivät. Ja sehän oli
ainoastaan inhimillistä. — Myöhemmin sillat korjattiin, niin että koko
armeija hevosineen ja kuormastoineen voi kulkea salmen yli.
Ruokatavaroiden ja sotatarpeiden saannin Kserkses oli turvannut
perustamalla varastohuoneita sopiviin paikkoihin, etenkin Traakiaan
ja Makedoniaan. Ja jotta laivaston ei tarvitsisi kulkea vaarallista
kiertotietä myrskyille alttiin, kallioisen Athos-niemen ohitse, missä
kaksitoista vuotta aikaisemmin 300 laivan suuruinen persialainen
sotalaivasto oli tehnyt haaksirikon ja 20 000 ihmistä oli menettänyt
henkensä, oli Kserkses pannut alulle jättiläismäisen työn aikoen
kaivattaa kanavan niemen poikki.
* * * * *
Persialaisten vakaiset joukot vaelsivat yli Balkanin niemimaan kuin
uhkaava lumivyöry.[118] _Thermopylain_ solassa,[119] jonka kautta
kulkee ainoa tie Thessalian tasangolta Keski-Kreikkaan, helleenit
tahtoivat mahdollisimman kauan koettaa pidättää suurkuninkaan joukkoja.
Oita-vuori suistuu täällä jyrkkänä syvyyteen, ja vuorenseinämän ja
meren välinen sola oli siihen aikaan niin kapea, että parissa kohdassa
edes kahdet vaunut eivät olisi voineet sivuuttaa toisiaan. Erään joen
vuosituhansien aikana kokoaman lietteen vaikutuksesta sola on meidän
päivinämme paljon leveämpi, ja paikka on kokonaan muuttanut muotoaan.
Tänne asettui nyt sparttalaisten kuningas _Leōnidās_ noin 5 000
hopliitan kera — niistä 300 sparttalaista valiomiestä ja 1.000
perioikkia.[120] Idempänä, Euboian pohjoispäässä, piti Kreikan
laivaston koota kaikki voimansa ratkaisevaan meritaisteluun.
Thermopylain luona kreikkalaisten onnistui kuuden päivän ajan
ehkäistä vihollisen eteneminen. Saavuttuaan paikalle Kserkses lähetti
Leonidaalle viestin kehoittaen kreikkalaisia luovuttamaan aseensa.
»Tule ottamaan ne!» oli vastaus. Ja kun sparttalaisille kerrottiin
persialaisia olevan niin paljon, että heidän nuolensa pimittäisivät
auringon, muuan heistä sanoi: »Hyvä, silloin saamme taistella
varjossa.» — Perimätieto kertoo Kserkseen odottaneen neljä päivää, että
hänen sotalaumojensa näkeminen peloittaisi kreikkalaiset lähtemään
solasta. Hän odotti kyllä enemmän laivaston saapumista voidakseen sillä
uhata Thermopylain puolustajia selkäpuolelta ja pakottaakseen siten
heidät peräytymään. Mutta kreikkalaisten laivasto teki persialaisille
niin lujaa vastarintaa, että heidän ankaria tappioita kärsittyään
täytyi peräytyä voimatta siis panna toimeen mitään mielenosoituksia
Leonidaan selän takana. Silloin Kserkses päätti tehdä hyökkäyksen
Thermopylain puolustajia vastaan, ennenkuin nämä olivat ehtineet saada
apujoukkoja Peloponnesokselta. Herodotos sanoo: »Viidennen päivän
koittaessa hän huomasi, että kreikkalaiset eivät olleet poistuneet,
vaan olivat kyllin häpeämättömiä ja mielettömiä jäädäkseen paikoilleen.
Silloin Kserkses vihoissaan lähetti meedialaiset ja elamilaiset
heitä vastaan käskien ottaa helleenit vangiksi ja tuoda heidät
elävinä hänen eteensä. Kun nyt meedialaiset ryntäsivät helleenejä
vastaan, kaatui paljon meedialaisia, mutta toisia tulvi sijaan. Niin
suuria tappioita kuin he kärsivätkin, he kuitenkaan eivät kyenneet
pakottamaan helleenejä peräytymään. Silloin astuivat heidän sijaansa ne
persialaiset, joita kuningas nimitti kuolemattomiksi, ja nyt arveltiin,
että nämä helposti lopettaisivat leikin. Mutta heidän ei käynyt
paremmin kuin meedialaisten joukon, sillä he taistelivat ahtaalla
alalla ja heillä oli lyhyemmät keihäät kuin helleeneillä, joten heillä
ei ollut mitään hyötyä ylivoimastaan.» Kserkseen kerrotaan levottomana
heidän kohtalostaan kolme kertaa hypähtäneen pystyyn valtaistuimeltaan,
jolla hän istui katsellen taistelua.
Se jatkui koko päivän ja vielä seuraavankin onnen ollessa
persialaisille yhtä vastainen, he kun eivät voineet käyttää parasta
asettaan, ratsuväkeä, ahtaassa vuorensolassa. Mutta silloin Kserkses
sai käsiinsä kreikkalaisen kavaltajan, joka oli halukas neuvomaan
viholliselle toisen tien, polun, joka kulki erään vuorensolan kautta
Thermopylain länsipuolitse.[121] Hänen nimensä elää ainoastaan
tahratakseen hänen muistonsa ikuisiksi ajoiksi kaiken maailman
silmissä. Ephiáltēs oli tuon halveksittavista halveksittavimman nimi,
miehen, joka kavalsi veljensä ja isänmaansa.[122]
Heti pimeän tullen muuan persialaisten osasto, johon kuului
»kymmenentuhatta kuolematonta», alkoi kiivetä salaiselle solalle.
Päivän sarastaessa he olivat ylhäällä solassa, jota vartioi tuhat
Phokis-maakunnan miestä. Jyrkkää ja vaikeakulkuista vuoripolkua olisi
ollut erinomaisen helppo puolustaa, mutta phokislaiset laiminlöivät
velvollisuutensa. He antoivat yllättää itsensä nukkumassa ja pakenivat.
Nyt Thermopylain uljaat puolustajat olivat tuhon omia, jos he jäivät
paikoilleen, sillä persialaiset voivat hyökätä heidän kimppuunsa
selkäpuolelta. Aamulla Leonidas sai vakoojiltaan varman tiedon, —
jonka karkurit jo aikaisemmin olivat tuoneet —, että hänen kimppuunsa
pian hyökättäisiin kahdelta taholta. Helleenit pitivät silloin
sotaneuvottelun. Toiset tahtoivat jäädä paikoilleen, mutta toisten
mielestä oli vältettävä turhaa verenvuodatusta. Lopputuloksena oli,
että Leonidas sparttalaisineen yhdessä 1.100 boiotialaisen kanssa
jäi paikoilleen muiden lähtiessä pois. Herodotos kertoo Leonidaan
suorastaan käskeneen liittolaisiaan poistumaan paikalta huomatessaan
heidän olevan haluttomia jatkamaan taistelua ja pitäen heidän
uhraamistaan tarpeettomana.
Leonidaan oma pieni sparttalaisjoukko, jonka kimppuun hyökättiin sekä
edestä että takaa, taisteli viimeiseen hengenvetoon saakka uskollisena
Spartan lain määräykselle, että se, joka jätti paikkansa taistelussa,
menetti kunniansa. Solan valtaaminen tuotti persialaisillekin
suunnattomia tappioita, ja täyttämällä velvollisuutensa miltei
yli-inhimillisen urhoollisesti sparttalaiset ja heidän uskolliset
sotatoverinsa eivät ainoastaan suojanneet pääjoukon paluumatkaa,
vaan saivat myös siveellisen voiton, joka oli vertojaan vailla.
Sparttalaiset pystyttivät kaatuneille maanmiehilleen muistopatsaan,
jossa oli seuraava kirjoitus:
»Vieras, Spartaan vie tämä viesti: me uinumme tässä,
käskyjä noudattain näin Lakedaimonin lain.»
(Reinin käännös.)
Kerrotaan, että Kserkses sotaretkensä alkuaikoina kerran keskusteli
harvalukuisten kreikkalaisten puolustusmahdollisuuksista erään
maanpaossa olevan Spartan kuninkaan kanssa, joka seurasi häntä. »Miten
voisi», suurkuningas sanoi, »muutama tuhat miestä, jotka kaikki
ovat itsenäisiä ja joita ei yhden ainoan miehen tahto hallitse,
tehdä lainkaan vastarintaa minun mahtaville sotavoimilleni?» Toista
olisi, jos kreikkalaisia kuten persialaisiakin hallitsisi yksi ainoa
mies. »Silloin he häntä peläten esiintyisivät urhoollisempina kuin
luonnostaan ovat, ja ruoska pakottaisi heidät hyökkäämään ylivoimaisia
vihollisia vastaan.»
Tähän sparttalainen vastasi, että vaikka hänen omat maanmiehensä olivat
vapaita, he kuitenkaan eivät olleet sitä joka suhteessa. »Heillä on
hallitsija», hän sanoi, »jota he kunnioittavat enemmän kuin alamaisesi
sinua. Ja tämä hallitsija kieltää heitä koskaan pakenemasta vihollista,
tulkoon tämä kuinka suurin laumoin hyvänsä, ja käskee heidän pysyä
paikallaan rivissä ja voittaa tai kuolla. Se hallitsija on _laki_.»[123]
Persialaisten vallattua Thermopylain solan koko Keski-Kreikka oli
heille avoinna. Peloponnesoksen sotavoimat kokoontuivat Korinthoksen
kannakselle koettaen vallituksia rakentamalla suojata niemimaataan.
Kuultuaan sanoman Leonidaan tappiosta Kreikan laivasto lähti
paikoiltaan Euboian luota antaen koko tämän seudun viholliselle
alttiiksi, ja ateenalaiset jättivät koko Attikan persialaisten valtaan.
Sotakelpoiset miehet astuivat Themistokleen käskystä laivoihin, jotka
asettuivat Attikan ja Salamiin saaren väliseen poukamaan saaren
länsipuolelle. Naisensa ja lapsensa ateenalaiset veivät Salamiin
saarelle, Aiginaan ja Peloponnesokselle. Ateenalaisten laivoihin
yhtyi osastoja Korinthoksesta ja muista merikaupungeista, niin että
kreikkalaisten koko laivastoon, joka oli kokoontunut Salamiin luo,
kuului 3—400 laivaa.
Themistokleen sanotaan käyttäneen hyväkseen Delphoin oraakkelin
hämärää vastausta, että »puumuurit» pelastaisivat Ateenan. »Puisilla
muureilla», hän sanoi, tarkoitettiin luonnollisesti laivastoa. Ja niin
kerrotaan hänen saaneen aikaan sen, että hänen maanmiehensä koettivat
saada sodan ratkaistuksi merellä.
Ateenalaisista tuntui kuitenkin karvaalta, kun he laivoista ja Salamiin
saarelta näkivät savun nousevan heidän hävitetyistä kodeistaan
Attikasta ja katselivat, miten vihollinen hävitti Ateenan ja sen
Akropoliin. Se oli kosto Sardeen palosta.
Themistokleen mielestä riippui nyt kaikki siitä, saataisiinko
Ateenan vesille ankkuroinut Persian laivasto ryhtymään taisteluun
Salamiin luona. Jos tämä ei onnistuisi, vaan viholliset sen sijaan
alkaisivat hävittää Peloponnesoksen rannikoita, joutuisi sikäläinen
väestö pakokauhun valtaan, Peloponnesoksen valtioliiton laivat
kutsuttaisiin kotiin puolustamaan kukin omaa maataan, ja hajanainen
Hellas joutuisi helposti persialaisten käsiin. Salamiin salmessa
kreikkalaisilla sitävastoin olisi kaikki edut puolellaan, sillä Persian
laivasto ei näillä ahtailla vesillä voisi hyötyä ylivoimastaan.
Mutta kreikkalaisten laivojen päällystö oli jo joutunut ankaraan
kiistaan siitä, pitäisikö heidän vielä pysytellä koolla Attikan
rannikolla vaiko vetäytyä Peloponnesokselle.[124] Tässä epätoivoisessa
tilanteessa Themistokles turvautui viekkauteen pakottaakseen
maanmiehensä pysymään paikoillaan ja taistelemaan. Illalla hän lähetti
luotettavan orjan Kserkseen luo viemään viestin, että Themistokles
oli suurkuninkaan salainen ystävä ja sentähden neuvoi häntä heti
hyökkäämään kreikkalaisten kimppuun. Sillä muuten nämä pakenisivat,
ja Kserkses menettäisi tilaisuuden loistavan urotyön suorittamiseen.
Jos persialaiset nyt hyökkäisivät, olisi heidän voittonsa aivan varma,
kreikkalaiset näet olivat niin eripuraisia keskenään. »Sinä olet
näkevä», kirjeen kirjoittaja vakuutti, »heidän taistelevan toisiaan
vastaan eikä teitä vastaan.»
Silloin suurkuningas antoi laivastonsa yöllä saartaa
kreikkalaiset.[125] Kreikkalaisten laivojen päällystölle toi siitä
ensinnä tiedon Aristeides, Themistokleen vanha vastustaja, joka juuri
oli saanut ateenalaisilta luvan palata maanpaosta. Hän souti yöllä
salaa persialaisten laivojen ohi päästäkseen ottamaan osaa taisteluun
isänmaansa puolesta. Nyt hän ojensi entiselle vihamiehelleen kätensä
sanoen: »Meidän molempien tulee nyt ennen muita kilpailla isänmaan
pelastamisesta.»
Kun helleenien nyt oli valittava voitto tai kuolema, he taistelivat
loistavan sankarillisesti kotilietensä, vaimojensa ja lastensa
puolesta. Taistelua kesti varhaisesta aamusta yön pimeyteen.
Persialaisetkin ottelivat kuolemaa halveksien, sillä kuten Herodotos
sanoo, »kukin koetti nyt parhaansa peläten kuningasta, jonka katse
heidän mielestään oli kohdistunut jokaiseen yksityiseen mieheen.» Hän
oli antanut asettaa valtaistuimensa vuorelle vastapäätä Salamista,
lahden kapeimmalle kohdalle, ja katseli sieltä taistelua. »Ja aina kuin
hän näki jonkun väestään suorittavan jonkin urotyön taistelussa, hän
kysyi, kuka se oli, ja kirjurit merkitsivät silloin muistiin laivan
päällikön nimen ynnä hänen isänsä nimen ja hänen kaupunkinsa nimen.»
Mutta persialaisilta puuttui yhteistuntoa ja määrätietoisuutta,
kun taas kreikkalaiset yhteistoimin pyrkivät samaan taktilliseen
päämäärään, nimittäin saartamaan sivustoillaan persialaisten laivat,
puristamaan ne yhteen ja riistämään niiltä liikuntavapauden. Tämä
onnistuikin. Pian syntyi Persian laivaston keskuudessa auttamaton
sekasorto. Laivat tungeskelivat toisiaan ja tuottivat toisilleen
enemmän vahinkoa kuin itse vihollinenkaan kykeni aikaansaamaan. Koko
salmen peittivät hylkyjen kappaleet ja ruumiit, ja vasta yön pimeys
lopetti tuon kauhistavan hävityksen. Persialaiset olivat silloin
menettäneet puolet laivastostaan. Mieshukka oli heidän puolellaan myös
suunnattoman paljon suurempi kuin kreikkalaisten, sillä persialaiset
eivät osanneet uida, vaan hukkuivat joukoittain, sitä mukaa kuin laivat
joutuivat hylyiksi, kun sitävastoin helleenit vastaavassa tilanteessa
enimmäkseen uivat Salamiin saarelle.
Kserkseen kerran niin mahtavan merivoiman jäännökset peräytyivät.
Ateenalaiset olivat saaneet voiton, joka oli maailmanhistorian
uljaimpia. »Helleenit olivat oppineet», käyttääksemme Plutarkhoksen
sanoja, »että kun oli tosi kyseessä, ei laivojen paljouden eikä
komeuden eikä loistavien keulakuvien eikä kerskailevien sotahuutojen
eikä barbaaristen sotalaulujen tarvinnut herättää pelkoa miehissä,
jotka osaavat taistella ja uskaltavat otella elämästä ja kuolemasta.»
Nyt kävi selville, miten oikein Themistokles oli arvioinut tilanteen
tehdessään maanmiehistään meriväkeä eikä hopliittoja. Nyt ei kukaan
enää moittinut sitä, että hän oli »riistänyt kansalaisiltaan keihään
ja kilven ja alentanut heidät soutajan tuhdolle ja airoihin.» Salamiin
luona länsimaitten vapaa henki oli osoittautunut voimakkaammaksi kuin
idän yksinvaltiaan mahtikäskyllä komennetut laumat.
Jos kreikkalaiset nyt olisivat noudattaneet Themistokleen neuvoa ja
heti siirtäneet sodankäynnin Aasian puolelle purjehtimalla sinne
voittoisalla laivastollaan ja kutsumalla kreikkalaiset siirtokunnat
aseisiin suurkuningasta vastaan, niin Kserkseen olisi vallannut pelko,
että hänen maajoukkonsa paluutie katkaistaisiin, ja hänen olisi
täytynyt mahdollisimman kiireesti poistaa joukkonsa Kreikasta. Koko
hänen Kreikan-retkensä olisi päättynyt siihen.
Mutta Sparttaa merentakaiset sotaretket eivät milloinkaan olleet
miellyttäneet. Se pelkäsi Peloponnesoksen joutuvan turvattomaksi, jos
Kreikan laivasto lähtisi pois kotimaasta, ja vastusti ehdotusta. Siten
sparttalaiset saivat vastuulleen sen, että helleenien vielä seuraavana
vuonna oli käytävä verinen taistelu omassa maassaan. Mutta toiselta
puolen juuri he siellä myöskin ratkaisivat asian. Kserkses tosin lähti
pois vieden mukanaan osan armeijaansa samaa tietä kuin oli tuonutkin,
mutta pääjoukon hän antoi vävynsä _Mardonioksen_ johdolla jäädä
Kreikkaan ja talvehtia Thessaliassa ryhtyäkseen sieltä käsin uuteen
hyökkäykseen seuraavana keväänä. Autioon Attikaan joukot tietenkään
eivät voineet jäädä. Ne joukot, jotka paluumatkalla seurasivat
Kserksestä, nääntyivät suureksi osaksi nälkään ja tauteihin. Sotilaat
kärsivät niin suurta elintarpeiden puutetta, että he repivät maasta
ruohoa ja puista kaarnaa ja lehtiä vaimentaakseen nälän tuskia. — Kun
suurkuningas tuli Hellespontokselle, hän havaitsi, että syysmyrskyt
olivat hävittäneet sillat. Mutta laivasto oli täällä häntä vastassa ja
kuljetti joukot salmen yli.
* * * * *
Persialaiset olivat tosin kärsineet tuntuvia tappioita, mutta niillä
suunnattomilla varoilla, jotka suurkuninkaalla oli käytettävinään,
niiden korvaaminen tuskin lienee ollut vaikeata. Hänen laivastonsa
oli vieläkin lukumäärältään ainakin yhtä suuri ellei suurempikin kuin
kreikkalaisten. Ja siihen tulokseen hän oli päässyt, että Kreikka oli
valloitettu aina Korinthoksen kannasta myöten. Persian armeija oli
saanut toiminnan tukikohdan ja boiotialaiset ja thessalialaiset olivat
sen liittolaisia. Oli niin ollen inhimillisesti katsoen ilmeisesti
vain ajan kysymys, milloin tuo pieni jäljellä oleva osa, Peloponnesos,
myöskin joutuisi persialaisten valtaan.
Kserkses itse vietti talven Sardeessa, osaksi jottei olisi liian
kaukana sotanäyttämöltä, osaksi voidakseen pitää silmällä joonialaisia,
niin etteivät he enää nousisi kapinaan.