Kerrotaan, että saadessaan tiedon Vähän-Aasian kapinasta ja
Sardeen kukistumisesta kuningas Dareios ei hiukkaakaan välittänyt
joonialaisista, sillä hän tiesi, että he kyllä joutuisivat kärsimään
luopumuksestaan, mutta hän kysyi, mitä kansaa ateenalaiset olivat.
Saatuaan tietää sen hän huudahti: »Oi Ormuzd, suo minun kostaa näille
ateenalaisille!» Ja joka kerta kuin hän kävi aterialle, erään hänen
palvelijoistaan täytyi kolmesti muistuttaa hänelle: »Herra, muista
ateenalaisia!»
Heidän vuoronsa tuli, sittenkuin joonialaiset oli masennettu ja rauha
palautettu Persian valtakuntaan. Ylhäiselle _Datis_-nimiselle miehelle
ja veljensä pojalle _Artapherneelle_ Dareios antoi rankaisuretken
johdon.
Ateenalaiset aavistivat lähenevän vaaran, heti kuin Miletos oli
kukistettu; ja ilmeisemmäksi kävi, mikä heitä odotti, kun he saivat
kuulla kerrottavan, että suurkuningas oli lähettänyt Välimeren
rannikkokaupungeilleen käskyn rakentaa sotalaivoja ja kuljetusaluksia
sekä ihmisiä että hevosia varten. Nyt oli taisteltava Ateenan vapauden
puolesta. Etevimmäksi edustajakseen puolustusliike sai ylhäisen
ateenalaisen nimeltä _Themistokles_, kenties nerokkaimman valtiomiehen,
mitä Ateenalla on milloinkaan ollut. Todellinen _valtiomies_ hän
oli, ei mikään pelkkä puoluepäällikkö. Hänet ateenalaiset valitsivat
arkontiksi.
Themistokles oli jo poikana osoittanut olevansa aivan omalaatuinen.
Hänen opettajansa sai useammin kuin kerran aihetta sanoa hänelle:
»Sinusta, poikani, ei tule milloinkaan mitään keskinkertaista,
tulkoonpa sitten hyvää tai huonoa.» Kaunotaiteet ynnä muu sellainen
ei häntä ollenkaan miellyttänyt, mutta kaikessa, mikä koski valtion
asioita ja käytännöllisiä toimia, hän osoitti silmäänpistävää intoa ja
valppautta sekä ilmiömäistä kykyä miltei silmänräpäyksessä perehtymään
mihin hyvänsä. Kun häntä sentähden hienoissa piireissä pisteltiin
siitä, ettei hän ottanut osaa sivistyneen maailman harrastuksiin,
hän vastasi kaikkea muuta kuin nöyryyttä ilmaisevin äänin, että hän
tosin ei osannut virittää lyyryä eikä helkytellä kielisoitinta, mutta
kyllä tehdä pienen kaupungin huomatuksi ja suureksi. Mutta järkevä
ja maltillinen väki ravisti huolissaan päätään ja halusi tietää,
tulisiko hän koskaan olemaan ihmisiksi. Tarkoittipa hän iäkkäämpänä
itsekin nuoruudenaikaisia kurejaan, kun hän lausui, että »villeimmistä
varsoista tulevat parhaimmat hevoset, jos ne vain saavat kuria ja
opetusta.»
Näin lausuessaan hän oli jo tuonut päivänvaloon toisenlaisia
ominaisuuksia kuin nuoruuden kunnianhimoa ja vallattomuutta, ja hänen
maanmiehensä katselivat luottamuksella häneen niinkuin mieheen, joka
kykenisi pelastamaan heidät idästä käsin uhkaavasta vaarasta.
Themistokleen kaukokatseiselle valtiomiehensilmälle oli ilmeistä,
että tulevassa taistelussa persialaisia vastaan ainoa pelastumisen
mahdollisuus Ateenalle ja Kreikalle olisi siinä, että Ateena
kehittäisi itsensä voimakkaaksi merivallaksi. Themistokles oli kuten
historiankirjoittaja Thukydides on sanonut, »ensimmäinen, joka uskalsi
sanoa ateenalaisille, että heidän on pyrittävä pääsemään herroiksi
merellä.» Niin vakuuttavasti hän esitti mielipiteensä, että hänen
onnistui saada kansa puolelleen. Pian olivat työt täydessä käynnissä
Peiraieuksen, Ateenan satamakaupungin, vahvistamiseksi, niin että siitä
tuli luja tukikohta laivastolle.
Mutta nyt saapui Ateenaan persialaisia pakoon ylhäinen
ateenalaissukuinen mies nimeltä _Miltiādés_. Hän oli sen Miltiadeen
veljenpoika, joka Peisistratoksen aikana oli perustanut itselleen
pienen valtakunnan Traakiaan. Sinnekin persialaiset olivat ulottaneet
ylivaltansa, sen jälkeen kuin joonialaisten kapina oli kukistettu.
Miltiades tuli nyt Ateenaan tuoden muassaan aarteensa sekä suuren
seuran ja vaikutti sillä valtavasti ateenalaisiin. Kun hän alkoi
harrastaa valtiollisia asioita, huomattiin pian, että Themistokles
oli saanut vaarallisen vastustajan, sitä vaarallisemman, kun tuo
suuri valtiomies oli puolueitten yläpuolella ja häntä juuri senvuoksi
enemmän kuin ketään muuta vihasivat ja valheellisesti syyttelivät
ammattipolitikoitsijat, joille _puolue_ oli kaikki kaikessa.
Kilpailu Miltiadeen ja Themistokleen välillä pohjautui kuitenkin
todelliseen _vakaumukseen_ Miltiadeenkin puolelta. Hän luotti näet
sotilaallisten kokemustensa nojalla enemmän kreikkalaisten maa- kuin
meripuolustusvoimiin. Sillä hän tiesi, mihin keihäillä asestetut
kansalaisjoukot kelpaisivat persialaisten jousimiesten rinnalla. Tässä
oli siis esillä puolustuskysymys: »armeijako _vai_ laivasto?» Ja
armeijan puoltaja Miltiades pääsi aluksi voitolle.
Hänen johdollaan ateenalaiset odottelivat lähenevää rajuilmaa. Onneksi
oli kaikille helleeneille yhteinen vaara tuonut mukanaan molempain
puolustuskelpoisinten valtioitten, Ateenan ja Spartan lähenemisen.
Kesällä 490 vahva persialainen laivasto kuljettaen sotajoukkoja
purjehti yli Aigeian meren, ja Hippias oli mukana. Persialaiset
tiesivät aivan hyvin, ettei merellä tarvinnut vastarintaa
pelätä, sittenkuin ateenalaiset olivat luopuneet Themistokleen
laivastosuunnitelmasta. Tästä syystä he uskalsivatkin kuljettaa
armeijan mukavampaa tietä yli meren.
Vähän-Aasian rannikolta persialaiset ja foinikialaiset purjehtivat
Attikaan yhtä monessa päivässä kuin vahva armeija olisi tarvinnut
kuukausia marssiakseen pitkän maamatkan. Ensin joutui suurkuninkaan
koston esineeksi Eretria, jonka vihollinen kavalluksen avulla valtasi
ja pisti tuleen, kuitenkin vasta sitten kuin osa kaupungin asukkaita
oli tehnyt kovaa vastarintaa. Hippiaan neuvosta laivasto purjehti
sen jälkeen Attikan itärannikolle ja laski sotajoukot maihin lähelle
_Marathōnin_ tasankoa, jonka arveltiin tarjoavan parhaimman maaston
persialaisten ratsuväelle.
Saadessaan tiedon tästä ateenalaiset päättivät Miltiadeen ehdotuksesta
lähteä vihollista vastaan. Eretrian ja muiden kaupunkien kohtalo
oli opettanut heille, että saarroksiin joutuneelle kaupungille on
tavallisissa oloissa vain ajan kysymys, milloin sen täytyy kukistua,
jollei apua tule. — Mutta Eretrianhan kukisti kavaluus! Niin, ja sama
vaara oli tarjona Ateenallekin, Peisistratoksen suvulla kun oli siellä
monta ja vaikutusvaltaista kannattajaa, eikä heihin ollut luottamista
Persian kuninkaaseen nähden, joka oli ottanut suojellakseen Hippiasta.
Niin pian kuin ateenalaiset siis olivat selvillä, kuinka he
vastustaisivat vihollista, he lähettivät pikajuoksija Pheidippideen
Sparttaan pyytämään apua.[104] Hänen sanotaan päässeen Sparttaan
seuraavana päivänä Ateenasta lähdettyään. Matkan pituus oli 22
peninkulmaa. Vaikka hän osaksi olisi ratsastanutkin, niin matka
on nopeasti suoritettu. Oikein tuntien suuren hetken merkityksen
sparttalaiset eivät epäröineet lupaamasta tulla, mutta uskonnollisista
syistä heidän ei sopinut lähteä sotaan ennenkuin kuuden päivän
kuluttua, jolloin tuli täysikuu. Että ateenalaisten jättäminen oman
onnensa nojaan ei ollut mikään tekosyy, kuten jotkut ovat arvelleet,
siitä on takeena se tosiasia, että sparttalaiset, heti kun täysikuu
tuli, lähtivät marssimaan ja suorittivat matkan kotoansa Attikaan
niin lyhyessä ajassa kuin kolmessa päivässä, jos saa luottaa taruun.
— Mutta siihen tuskin voi luottaa, sillä tokkopa koko armeija on
voinut suorittaa kolme 7 peninkulman pituista päivämatkaa yhteen
mittaan kehnoilla teillä, jotka suureksi osaksi kulkivat vuoriseutuja.
Vähintään viisi vuorokautta sparttalaiset ovat varmaan tarvinneet.
Mutta he saapuivat liian myöhään. Ateenalaiset saivat yksin yhdessä
Plataiasta tulleen apujoukon kanssa — kaikkiaan ehkä 10 000—15
000 miestä — Marathonin kentällä pitää puoliaan persialaista
todennäköisesti 15 000—20 000 käsittävää miesjoukkoa vastaan.
Persialaissotien historian kirjoittaja, Herodotos, ei ole antanut
meille mitään tietoja persialaisen armeijan suuruudesta. Sitävastoin
hän sanoo, että Persian laivastossa oli 600 alusta. Myöhemmät
kreikkalaiset kirjailijat ovat liioitelleet persialaisten lukumäärän
200 000 jopa 600 000 mieheksi, siis vallan mahdottomiin lukuihin, kun
kysymyksessä ovat sotajoukot, jotka oli aluksilla kuljetettava yli
Aigeian meren. Eikä Marathonin taistelukenttä ole niin laajakaan, että
siihen mahtuisi noin suuria sotajoukkoja.
Herodotos kertoo, liittyen yleiseen perimätietoon, että Miltiades
hankki nopean ratkaisun siksi, jotta Peisistratoksen suvun kannattajat
eivät saisi aikaa maanpetokselliseen yllytykseen ja neuvotteluihin
vihollisen kanssa. Tätä vastaan puhuu kuitenkin se, että Miltiadeella
toiselta puolen on täytynyt olla pätevät syyt viivyttää ratkaisua,
kunnes sparttalaiset olisivat ennättäneet saapua. Olipa miten hyvänsä,
kun molemmat taistelurintamat olivat tulleet toisiaan niin lähelle,
että kreikkalaiset joutuivat persialaisten jousimiesten ampumamatkan
päähän, he tekivät väkirynnäkön vihollista vastaan päästäkseen mitä
pikimmin pois nuolisateesta. Heidän onnistuikin murtumattomassa
järjestyksessä yllättää vihollinen, ennenkuin sen hevosväki ennätti
käydä kimppuun. Kun jalkaväki oli päässyt käsikähmän alkuun, oli
näet ratsuväen mahdotonta hyökätä, sillä siitä oli se vaara, että se
ratsastaessaan tallaisi maahan omaa väkeä.[105]
Tällöin helleenien voitto oli varma. Kevytaseiset persialaiset eivät
olleet varustetut taistelemaan läheltä. Heidän jousensa eivät sen
koommin auttaneet, eikä heillä ollut suurta hyötyä miekoistaankaan,
tikareistaan eikä lyhyistä peitsistään haarniskoitujen kreikkalaisten
pitkiä keihäitä vastaan. Taistelussa muodostivat hopliitat kiinteän
yhteyden. Yksilöt olivat kuin yhteenkasvaneet taktilliseksi
kokonaisuudeksi. Sellaista yhtymää vastaan taistelee turhaan yksinpä
Akhilleuskin.
Niin korkealle kurin kannalle eivät persialaiset olleet päässeet.
Taktillisia yhteyksiä synnyttää ainoastaan uuttera harjoitus.
Persialaisten puolella riippui kaikki yksityisen urheudesta ja
sotakelpoisuudesta. Ja näitä ominaisuuksia heillä kieltämättä oli.
He tekivät urhoollisesti vastarintaa ja heidän onnistui murskata
ateenalaisten keskusta, mutta kreikkalaisten sivustat, jotka olivat
keskustaa mieslukuisammat[106], yhtyivät ja ajoivat vihollisen
pakoon. Kreikkalaiset seurasivat kintereillä aina persialaisten
maihinnousupaikalle asti, ja siellä taisteltiin viimeinen kerta
hurja taistelu laivoista. Seitsemän alusta kerrotaan ateenalaisten
vallanneen, mutta eihän se mitään vaikuttanut vihollisen paluumatkaan.
Sillä välin purjehtivat persialaiset tyhjin toimin kotiinsa.[107]
Herodotoksen mukaan persialaiset olivat menettäneet 6 400 miestä, mutta
ateenalaiset ainoastaan 192. Edellinen luku on epäilemättä liian suuri.
Mutta sen, että tappio oli kovin raskas, osoittavat persialaisten
perinpohjaiset varustukset seuraavaa sotaretkeä varten.
Kaatuneet ateenalaiset haudattiin koko yhteiskunnan kunnianosoituksin
itse taistelukentälle. Kaivettaessa meidän päivinämme maata
taistelun pääpaikan kohdalta on löydetty kumpu, jossa kreikkalaisten
Marathontaistelijain luut lepäävät.
Omin voimin ateenalaiset Miltiadeen etevällä johdolla olivat saaneet
ihanan voiton ei yksin omaksi hyväkseen, vaan koko Kreikan. He olivat
ajaneet takaisin itseään lukuisamman vihollisen ja vieläpä vihollisen,
jota koko maailma pelkäsi ja piti siihen asti voittamattomana. Tämä
oli nimittäin ensi kerta, jolloin persialaisista oli varsinaisessa
taistelussa saatu voitto. Kreikkalaisten mielen täytti luottamus
tulevaisuuteen.
Miltiades oli nyt koko kansan sankari. Mutta Themistokles liikuskeli
paikasta toiseen synkin ilmein. Ystävät kysyivät, mikä häntä vaivasi.
»Miltiadeen voitto ei suo minulle yörauhaa», hän vastasi.
* * * * *
Miltiades aikoi nyt käyttää voittoa levittääkseen Ateenan vallan
yli Aigeian meren. Kohta taistelun jälkeen hän lähti mukanaan osa
ateenalaista laivastoa rankaisuretkelle Kykladeja vastaan, koska nämä
saaret olivat antautuneet persialaisten valtaan. Hän kääntyi lähinnä
marmoririkasta Parosta vastaan, se kun oli antanut aluksia Daliin
ja Artapherneen käytettäväksi. Miltiades vaati nyt 100 talenttia
sakkorahoja, ja kun paroslaiset odottamatta kieltäytyivät maksamasta,
hän ryhtyi piirittämään heidän kaupunkiaan. Mutta asujamisto teki niin
lujaa vastarintaa, että Miltiadeen täytyi tyytyä saaren hävittämiseen
ja lähteä takaisin tyhjin toimin.
Marathonin perästä oli tällainen tulos jokseenkin nolo. Vastikään niin
voitonylpeät ateenalaiset tunsivat olevansa koko maailman pilkattavina,
ja heidän Miltiades-ihailunsa vaihtui yhtäkkiä mitä ankarimmaksi
katkeruudeksi. Marathonin voittajassa he näkivät nyt vain omavaltaisen
ent. tyrannin, joka halveksi valtion lakeja. Entisenä yksinvaltiaanahan
hän oli ateenalaisten silmissä oikeastaan aina ollut epäluulonalainen
kansalainen, vaikka hän vaaran hetkellä oli tietenkin ollut verraton.
Kun vain pahin vaara oli mennyt, oli epäluulojen sentähden helppo
juurtua uudelleen.
Tätä mielialaa hänen henkilökohtaiset vihamiehensä käyttivät
hyväkseen, ja syyttivät häntä rikoksesta, josta hengen menetys oli
seurauksena, koskapa hän oli pettänyt kansaa. Tapaturman johdosta
vaikeasti loukkaantuneena ja kykenemättömänä puolustautumaan syytetty
makasi paareilla kuunnellen oikeuden käsittelyjä. Ystävät saivat
puhua hänen puolestaan. Ei auttanut, että he muistuttivat Marathonin
kunniakkaista päivistä — kansa selitti hänen joka tapauksessa olevan
syyllisen. Muisto siitä, että hän kerran oli pelastanut Ateenan ja
Kreikan vapauden, sai vaikutetuksi vain sen verran, että hän pääsi
kuolemanrangaistuksesta. Sen sijaan hänet tuomittiin maksamaan 50:n
talentin sakkosumma.[108] Vähän aikaa tuomionsa perästä Miltiades
kuoli haavastaan.[109] Hänen poikansa Kimōn suoritti sitten sakot
valtionrahastoon.
Eri lailla on jälkimaailma arvostellut Marathonin voittajan elämän
viimeistä näytöstä. Ei näet tunneta riittävästi hänen rankaisuretkensä
varsinaista laatua eikä syytä, miksi hän tuli lopettaneeksi Paroksen
piirittämisen. Molempiin näihin kohtiin nähden ovat muinaisajan
historiantutkijain tiedonannot ristiriitaisia. Näyttää siltä kuin
Miltiades olisi saanut kansan ensi ihastuksessa asettamaan laivaston
hänen käytettäväkseen, vaikk'ei hän ollut huolinut edes ilmoittaa,
mihin tarkoitukseen hän aikoi sitä käyttää. Hän olisi vain luvannut
ateenalaisille yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista yrityksen
tuloksena. Mutta itse asiassa hän olisi käyttänyt mahtikeinoaan
henkilökohtaisen kostonhimonsa tyydyttämiseksi erästä Paroksen
johtavaa miestä vastaan, joka oli panetellut häntä Dareiokselle.
Vanhat tyranninotteet olisivat siis päässeet hänessä vallalle
voitonhuumauksessa.
Muutamat muinaisajan kirjailijat taas arvelevat hänen syynsä olleen
oikeastaan sen, että hän antoi viekoitella itsensä lakkauttamaan
Paroksen piirittämisen. Hän näet oli muka saanut päähänsä, että Datis
oli tulossa saarta kohti vahvalla laivastollaan.
Toiset sitävastoin ovat sitä mieltä, että hän oli täysin viaton uhri
ateenalaisten, pelolle, että tuo suuressa arvossa pidetty mies rupeaisi
hirmuvaltiaaksi.
Uudempien historioitsijain teoksissa esiintyy sellaisia toistensa
kanssa ristiriitaisia arvosteluita hänelle annetusta tuomiosta kuin:
»Pahin ajateltavissa oleva puoluevihan tulos — häpeäpilkku Ateenalle»
ja »Miltiades oli kieltämättä syyllinen. Täytyy muistaa, että ylpeyttä
ja omapäisyyttä ateenalaiset aina pitivät yhteiskunnan pahimpina
vihollisina, yhteiskunnan, jossa yksityisen tuli vain palvella
kokonaisuutta. Kansalaisena olemista tässä mielessä Miltiades ei
käsittänyt. Mutta kiitollisuus sotapäällikön aikaisemmista ansioista ei
voinut oikeuttaa myöhempien rikkomusten rankaisemattomuutta.»
Ei tosin ole epäilemistäkään, että oikeudenkäynnin häntä vastaan
aiheutti sekä loukattu kansallisylpeys että puoluekiihko ja
henkilökohtainen kostonhimo, mutta _syytöksen motiivit_ eivät todista
mitään varsinaisesta _syyllisyyskysymyksestä_.
Nekin historioitsijat, joiden mielestä Miltiades on ollut enemmän tai
vähemmän syyllinen, ovat antaneet kovan arvostelun ateenalaisista,
kiittämättömästä kansasta. Mutta onko oikeutta antaa sellainen
arvostelu? Olivatko ateenalaiset todellakin kiittämättömiä? Voiko
vaatia, että valtiolle suuria palveluksia tehnyt mies saa kiitokseksi
niistä rankaisematta tehdä myöhemmin laittomuuksia? Onko hänelle
annettava palkinnoksi oikeus saada pettää se luottamus, jonka hän
kerran on ansainnut maanmiestensä keskuudessa ja panna synnyinmaansa
tarpeettomalle vaaralle alttiiksi?
»Mutta olisivathan ateenalaiset hänen erinomaisiin ansioihinsa nähden
voineet ainakin antaa hänen päästä lievemmällä rangaistuksella, kuin
hän muuten olisi ansainnut», väitetään. Niin he ehkä ovat tehneetkin.
Eivät he tuominneet häntä muuhun kuin sakkoihin. Kenelläkäänhän ei ole
oikeutta niinkuin Miltiades teki, väärinkäyttää kansansa rajatonta
luottamusta ja antautumusta. Tämä tietenkin sanottuna edellyttäen, että
ensin esitetty todennäköisyysolettama on oikea.
Marathoninvoittajan kohtalon syvä traagillisuus on kuitenkin
vaikuttanut, että sekä vanhemmilla että uudemmilla kirjailijoilla on
suorastaan ollut tarve vierittää syy toisen asianosaisen niskoille
ja he ovat syntipukiksi silloin tehneet »huikentelevaisen ja
kiittämättömän kansan.»
Mutta onko silloin syvennytty ajattelemaan, miltä on täytynyt tästä
tuomitusta kansasta tuntua huomio, että se mies, jolle kansalaiset
ovat runsaimmassa määrin tuhlanneet kiitosta ja luottamusta, oli
väärinkäyttänyt heidän sokeata kiintymystään kelvottomaan tarkoitukseen?
»Tuntuu siltä», sanoo muuan historioitsija, »kuin se huimaava
korkeus, johon kansa hurmauksissaan oli kohottanut Miltiadeen,
olisi hänessä herättänyt ylpeyttä, joka on tukahduttanut sekä
älyn että velvollisuudentunnon synnyinmaata kohtaan.» Liian äkkiä
tapahtunut siirtyminen kauhutunnelmasta riemuun huumaannutti hänet
siihen mielentilaan, joka kreikkalaisen siveysopin mukaan haastaa
Nemesiksen[110] kostamaan. Maailmanhistoria tulee antamaan meille
vielä monta sellaista esimerkkiä, miten vaikeaa on kuolevaisen ihmisen
ylvästymättä kestää äkillistä menestystä; jokapäiväinen kokemuksemme
osoittaa meille yhä useampia sellaisia tapauksia. Ei mikään kansa
ole kuitenkaan niin epäluuloisesti kuin helleenit pitänyt silmällä
suuria miehiään ja johtajiaan, etteivät he joutuisi siihen hybrikseen,
ylpeyteen, josta jumalat rankaisevat. Mutta tietysti tämä jyrkän
siveellinen periaate, kuten kaikki muu tässä matoisessa maailmassa,
oli puoluehengen, kateellisuuden ja henkilökohtaisen kostonhimon
pikkumaisten ja viheliäisten piirteiden sumentama.
* * * * *
Jotta kunnianhimoiset henkilöt saataisiin vast'edes estetyiksi
väärinkäyttämästä asemaansa, otettiin käytäntöön vähän myöhemmin,
kuin Miltiades oli tuomittu, Ateenalle ominainen laitos nimeltä
_ostrakismos_. Se oli suunnattu kaikkia vastaan, joiden vain epäiltiin
haluavan kohota tyranniksi. Jos sellaista epäluuloa jostakin henkilöstä
oli olemassa, oli nimittäin pidettävä yleinen kansankokous, ja jokaisen
kansalaisen tuli antaa pieni saviliuska (óstrakon), johon oli merkitty
epäluulonalaisen nimi. Jos silloin 6 000 oli äänestänyt, täytyi sen
miehen, jonka nimi oli useimmissa savitauluissa, kymmenen päivän
kuluessa kymmeneksi vuodeksi jättää Attikan maa. Omaisuutensa hän
kuitenkin sai pitää.
Tämän laitoksen piti siis antaa kansalle mahdollisuus karkoittaa
maasta Peisistratoksen tai Hippiaan kaltaiset mahtavat miehet, jotka
kotimaassa voisivat käydä hallitusmuodolle vaarallisiksi. Alussa
ostrakismos toimikin siihen suuntaan, että yksinvaltaanpyrkijät
joutuivat karkotetuksi maasta, mutta ajan oloon tämä laitos rappeutui
muuttuen aseeksi puolueiden välisissä valtataisteluissa. Se puolue,
jonka onnistui hankkia enemmistö kansankokouksessa, käytti nimittäin
ostrakismosta vain välikappaleena riistääkseen vastapuolueelta sen
johtajat.[111]