Aina 500-luvun keskivaiheille asti oli helleeneillä ollut harvinainen
etu saada rauhassa vierailta valloittajilta kehittää omalaatuisuuttaan
ja leviytyä uusille alueille. Myöskin heidän kilpailijansa
merellä, foinikialaiset, väistyivät melkein kaikkialla taistelutta
kreikkalaisten tieltä niiltä Aigeianmeren kauppa-alueilta, joita he
itse siihen saakka olivat hyväkseen käyttäneet, siitä lähtien kuin
Kreetan aurinko laski.
Mutta Vähän-Aasian kreikkalaisten kesken alkoivat olot muuttua, kun
joonialaiset kaupungit toinen toisensa perästä sortuivat joutuen
mahtavan Lyydian valtakunnan kuninkaille verovelvollisiksi. Kun sitten
Kroisoksen valtakunta keskivaiheilla 500-lukua liitettiin Kyyroksen
perustamaan Persian valtakuntaan, täytyi kreikkalaisten siirtokuntien
seurata mukana. Ne tulivat nyt kuulumaan lähinnä Sardeen persialaisen
satraapin alle.
Dareioksen herruus oli sellaisenaan yleensä humaanista ja
hienotunteista joonialaisia kohtaan. Hienosti sivistynyt ruhtinas
oli kreikkalaisen kulttuurin tosi ystävä. Mutta sittenkin säilyi
vapaudenrakkaus helleeneissä; he ikävöivät »oikeutta saada elää omien
lakiensa mukaan». He eivät tahtoneet, kuten persialaiset, kumartua
maahan suurkuninkaan eteen, tuo kaikkea ihmisarvoa nöyryyttävä
näytelmä herätti helleeneissä inhoa. Onkin ymmärrettävissä, kuinka
raskasta heille olisi ollut lähettää miehiä ja laivoja suurkuninkaan
käytettäviksi _hänen_ sotavarustuksiaan varten tai joutua maksamaan
kalliita rahoja muonittaakseen Persian sotajoukkoja niiden
läpikulkiessa.
Lisäksi tuli syvällisempiä aineellisia syitä. Kyyros oli, kuten
muistamme, ruhtinas, joka osasi »hajoittaa ja hallita». Sen tulivat
varsinkin joonialaiset kokemaan. He olivat härsyttäneet häntä
jäykkyydellään sekä silloinkuin hän pyysi heiltä apua Kroisosta vastaan
että Lyydian valtakunnan valloituksen jälkeen. Kun rettelöitsevät
joonialaiset silloin lopulta ryhtyivät kapinoimaan uutta herraansa
vastaan, Kyyros kävi heihin lujasti käsiksi ja antoi heille kovat
muistiaiset. Paljon helpompi hänen oli hallita foinikialaisia, kun nämä
olivat tulleet hänen alamaisikseen. Heitä hän mielellään tahtoikin
pitää hyvällä tuulella, sillä hän tarvitsi heitä suunnitellessaan
valloitusretkeä Egyptiä vastaan. Ja tästäpä seurasikin jotakin,
mikä joonialaisille oli hyvin kirpeätä: ollakseen hyvissä väleissä
foinikialaisten kanssa suosi sekä Kyyros että hänen seuraajansa tätä
kauppakansaa järjestelmällisesti sen merikilpailijan kustannuksella.
Yksi toisensa perästä kohtaavat joonialaisia nyt onnettomuudet.
Ensimmäinen suuri tappio on Kambyseen suorittama Egyptin valloitus.
Siitä sai surmaniskun Niilin suussa sijaitseva kukoistava joonialainen
siirtolakaupunki Naukratis. Tällä paikalla tehdyt muinaistieteelliset
kaivaukset ovat todistaneet, että kaupunki lakkasi kukoistamasta miltei
heti persialaisten suoritettua valloituksensa. — Naukratista kohdannut
tuho koitui erinomaiseksi eduksi uskollisille ja luotettaville
foinikialaisille.
Tällaiset tapahtumat selittävät sen merkillisen asianlaidan, että
suurkuninkaalla tuskin on ollut kuuliaisempia alamaisia kuin
foinikialaiset. Nämä samaiset foinikialaiset, jotka yhtenään
kapinoitsivat ollessaan assyrialaisten ja babylonialaisten, vallan
alaisina, olivat nyt kuin toisiksi muuttuneet: he eivät konsanaan
väsyneet lähettämästä laivoja ja miehistöä kuninkaan käytettäviksi.
Kymmenen vuoden päästä Egyptin valloituksesta Dareios valtaa
Bysantionin, Mustanmeren kauppa-alueen avaimen. Näin joonialaiset ovat
melkein suljetut tästäkin antoisasta tulolähteestä. Beresanjin saarella
suoritetut kaivaukset ovat osoittaneet, että noin vuonna 500 e.Kr.
lakkaa miletoslainen keramiikka kokonaan esiintymästä oltuaan ennen
melkein yksinomaan siellä vallalla.
Ja tuskin joonialaiset ovat ennättäneet tointua Mustanmeren avaimen
menettämisestä, ennenkuin heidät yllättää kolmas isku: noin vuonna 500
kukistuu Sybaris, miletoslaisten kankaiden paras myyntipaikka ja heidän
Tyrrheenan merellä harjoittamansa kaupan tukikohta.
Kerrassaan musertava tämä isku on varmaan ollut joonialaisille.
Herodotos kertoo, että saadessaan tiedon Sybariksen kukistumisesta
kaikki miletoslaiset pukeutuivat surupukuun. Heillä olikin syytä
siihen. Heidän ennen niin uuttera kaupunkinsa joutui kovan työttömyyden
ja hädän alaiseksi, ja sama oli laita kaikkien joonialaisten tehdas-
ja kauppakaupunkien. Ja hädästä sukeutui kiihkeä viha vierasta
hallitsijakansaa kohtaan, joka oli tuottanut kaikki nämä onnettomuudet
Joonialle. Sillä Sybariksenkin sortumisesta syytettiin Persian
kuningasta — oikeinko vai väärin, jääköön sanomatta.
Näin vaikuttivat yhdessä valtiolliset ja taloudelliset syyt: helleenien
vapaudenrakkaus ja yht’äkkiä kohdannut hätä hehkuvaa vihaa sortajaa
vastaan. Eräästä Kreikan seitsemästä viisaasta sanotaan olojen
tuntuneen niin sietämättömiltä, että hän neuvoi kaikkia Vähän-Aasian
kreikkalaisia muuttamaan maasta ja perustamaan Sardiniaan yhteisen
valtion. Ei tarvittu paljoa joonialaisten vapaudenkaipuun puhkeamiseksi
kapinaan. _Aihe_ puhkeamiseen oli aivan henkilökohtaista laatua.
Miletosta hallitsi näet kunnianhimoinen »tyranni», nimeltä Aristāgórās.
Tyranneja vaivasi aivan yhtä paljon kuin rahvaan miestä pakko totella
yksinvaltaista suurkuningasta ja olla hänen satraappiensa valvonnan
alaisina. Siksi he käyttivät noussutta kansallistuntoa hyväkseen
kapinan liikevoimana. Niin teki Aristagoras kutsuessaan eräänä päivänä
kansansa ja heimolaisensa koko Vähästä-Aasiasta aseisiin sortajaa
vastaan. Se tapahtui vuonna 499 e.Kr.
Mutta mihinpä kykenivät Kreikan hajanaiset siirtokunnat Persian
valtakunnan suunnattomia varustuksia vastaan! Ainoastaan jos emämaa
auttaisi heitä, oli menestys ajateltavissa. Mutta apu, jonka he sieltä
saivat, oli kaikkiaan kaksikymmentä laivaa Ateenasta — ne olivat
todennäköisesti kuitenkin puolet kaupungin silloista laivastoa — ja
viisi Erétrian kaupungista Euboian saarelta. Ateena kävi joonialaisten
pääkaupungista ja ateenalaiset pitivät itseänsä jo ennestään
persialaisten vihollisina, aina siitä päivästä pitäen, jolloin
he olivat kieltäytyneet noudattamasta Sardeen satraapin uhkaavia
kehoituksia ottaa jälleen Hippias hallitsijakseen. — Sparttalaiset
sitävastoin hylkäsivät heimolaistensa avunpyynnön. Päästäkseen turhaan
vaarantamasta korvaamattoman kallista sotakoneistoaan he olivat
ottaneet periaatteekseen välttää mikäli mahdollista sotaa ulkopuolella
Peloponnesosta.
Siten joonialaisten kohtalo oli päätetty. Kuitenkin heillä oli
menestystä alussa, ennenkuin Persian kuningas oli ehtinyt koota
riittävästi sotajoukkoja laajasta valtakunnastaan. Joonialaisten
laivasto otti ensi tehtäväkseen vallata takaisin Bysantionin ja siten
avata Mustanmeren kreikkalaisille aluksille. Seuraavaksi yritykseksi
tuli taivuttaa Kyproksen kreikkalainen väestö kapinaan ja siten
koettaa tähdätä surmanisku vihattujen foinikialaisten kauppaan ja
laivastoon. Molemmat nämä sotahankkeet osoittavat, kuinka tärkeä osuus
taloudellisilla syillä oli tässä sodassa. Maallakin oli joonialaisilla
aluksi menestystä. Heidän onnistui valloittaa ja hävittää Sardes. Mutta
sitten tuli käänne. Sekä Aristagoras että hänen puolelleen asettuneet
joonialaiset hallitsijat olivat pelkkinä seikkailijoina ryhtyneet
yritykseen, jonka laajuutta he eivät ollenkaan pystyneet arvostelemaan
ja jota he olivat aivan kykenemättömät johtamaan. Kuitenkin
kreikkalaisten onnistui ihmeteltävällä urhoudella pitkittää taistelua
kuusi vuotta, ennenkuin se päättyi heidän täydelliseen tappioonsa ja
Miletoksen hävitykseen. Useimmat kaupungin miespuolisista asukkaista
surmattiin. Henkiinjääneet ynnä naiset ja lapset vietiin Mesopotamiaan
ja saivat majoittua Tigris-virran suistomaahan.
Joonialaisten johtoasema helleeniläisessä maailmassa oli loppuun
näytelty.