»Nuori Kleiotes on nukkuja tää, Menesaikimon poika.
Itkeös hänt', ihanaa, jonka kuolema vei.»
Nuorukaisista ja tytöistä sanotaan piirtokirjoituksissa usein:
»Ei ole vaikea kuolla — se on osa kaikkien; nuorna
Kuolla on vaikea vain, luot' isän, luot' emon pois.»
Kaipauksen ja alistuvaisuuden kaihomieli ei kumminkaan ole ainoa
lohdutus. Valoisampi on mieliala seuraavan tapaisessa jälkimuistelussa:
»Hellien, armas maa, ota vanha Amyntikos helmaas,
mielin muisleliainn maksaos vuosien työt.
Uuras ol' istuttain hän oliiveja nuoria multaas,
viinin versoja myös kaunona kasvelemaan.
Siemenin sarkasi kylvi ja sai meheviksi ne, niille
hän purot lähtehien ohjasi läikkymähän.
Siis kevyt, lämmin luo kate harmajapään ohimoille,
kumpu sa peitellös kukkasihin kevätkuun.»
Valoisa on seuraavanlaatuistenkin hautarunojen mieliala:
»Khairestrate, papitar Demeterin, uinuvi tässä.
Kons' eli, miehelleen rakas, kuoltua ain' ikävöity,
sai pojat poikien nähdä ja onness' erkani täältä.»
»Helodoros kuoli, ja puoliso, Diogeneia,
hetkeä myöhemmin seurasi rakkaintaan.
Yks' oli heill' elon tie, myös yhteinen lepo, haudan
kuin häävuoteenkin, nauttia heill' ilonaan.»
Aurinkoinen oli helleenien maailma, ja hautaholveistakin ja
hautakohokuvista kajahtaa elämän kauneus ja ihanuus.
* * * * *
Se lyriikka, josta tähän saakka on ollut puhe, oli aiolilaista
ja joonialaista; mutta tätä runoutta oli _doorilainenkin_ muoto,
ja sillä oli, kuten kaikella doorilaisella, sparttalaisen hengen
leima. Aiolilais-joonialainen lyriikka oli hyvin yksilöllistä ja
subjektiivista; doorilainen oli — haluttaisi sanoa — valtiolyriikkaa.
Aiolilais-joonialainen lyriikka ilmentyi lauluissa, doorilainen
tanssin säestämissä kuoroissa Ja ne laulut, joita kuoro esitti,
eivät tulkinneet yksilön tunteita, vaan valtion mielipiteitä ja
käsitystä. Mutta kun valtio oli pieni siihen aikaan, niin voidaan tuota
kuorolyriikkaa lähinnä verrata meidän päiviemme kotiseutulauluihin.
Musiikki, runous ja tanssi kuuluivat niin läheisesti yhteen näissä
oratorioissa, kuten niitä myös voisimme nimittää, että meidän on
vaikea ymmärtää niiden nauttimaa suosiota, kun tunnemme vain tekstejä,
mutta emme musiikkia. Se on yksi niitä syitä, joiden vuoksi emme
kykene täysin arvostamaan kuorolyriikan suurinta nimeä, thebalaista
_Pindarosta_, niin suuresti kuin ihailemmekin hänen ajatustensa
syvyyttä, hänen suurta siveellistä vakavuuttansa ja hänen kaiken suuren
ja ylevän palvontaansa. Olemme tässä, kuten Schück niin sattuvasti
sanoo, suunnilleen samassa asemassa kuin olisimme Wagneriin, jos meidän
täytyisi arvostella häntä ainoastaan hänen oopperoidensa tekstin
perustalla. Pindaroksen oma aika piti nimittäin kai hänen säveltämäänsä
musiikkia ja tansseja yhtä suuressa arvossa kuin hänen runojansa.
Pindaroksen oikeudenmukaista arvostelua vaikeuttaa lisäksi vielä
eräs toinen yhtä painava seikka: itse kieli. Ei siinä kyllin, että
runoilija käyttää kernaasti vanhanaikaisia sanoja ja käänteitä ja
luo itse uusia sävyltään vanhanaikaisia sanoja — hänen sanansa ovat
siinä määrin täynnä viittauksia taruihin,[94] jotka ovat joutuneet
unohduksiin tai joita enää vain osittain tunnemme, rohkeita kuvia ja
muita vaikeatajuisia sanontatapoja, etteivät edes ne, jotka meidän
aikanamme ovat syvimmin perehtyneet helleenien kieleen ja henkeen,
ole yksimielisiä niiden tulkinnasta. Ajatukset ahdistavat toisiansa,
risteyttävät toisiansa, keskeyttävät toisiansa, niin että hänen
laulunsa ovat usein kuin labyrintti, josta voi olla hyvin vaikeata
löytää ulospääsyä. Mutta sillä tavoin hän pitää kuulijaa alituisessa
jännityksessä aina loppuun asti. Silloin vasta ilmenee, mihin kaikki
nuo ajatussarjat pyrkivät. Runoilija sanoo itse, että sellainen runoilu
on vaivalloista kuin vuorellenousu.
Rohkean kielenkäytön lisäksi tulee vielä, että Pindaroksen runoudesta
nauttiminen suuressa määrin riippuu säkeiden _rytmistä_; mutta
nykyaikainen kieli ei kykene kuvaamaan hänen säerakenteensa sointua
eikä voimaa.
Melkein kaikki Pindaroksen säilyneet runot ovat kreikkalaisten
kilpaleikkien voittajain ylistystä. Ne on tarkoitettu kuoron
laulettaviksi juhlassa, joka vietettiin voittajan kunniaksi hänen
kotikaupungissaan.
Näytteenä Pindaroksen runoudesta esitettäköön muutamia säkeistöjä
laulusta, jolla hän ylisti Syrakusan tyrannin Hieronin Delphoin
leikeissä vuonna 470 e.Kr. saavuttamaa voittoa kilpa-ajoissa.
Voittojuhlaa vietettiin Etnan kaupungeissa, minkä Hieron vähän ennen
oli perustanut samannimisen tulivuoren rinteelle. Kunnioittaakseen
uutta kaupunkiansa hän esiintyi itse juhlaleikeissä etnalaisena, Etnan
porvarina.
Terve, oi kultainen sitra, kalleus, jonka Apollo jakaa
tummakutristen muusain kanssa! Kuunnellen sinun ääntäs
kuoro juhlasalihin käy;
laulaja pyytää merkkiäs, kun
kielet viritetään ja riemu alkaa.
Ukonnuolen sammutat surmaavan, ja äänes sointu kahlehtii
unen valtahan Zeuksen valtikan päässä kuninkaallisen kotkan,
sivulla riippuu sen nuolennopsa siipi;
pään yli koukkunokkaisen unen raskahan pilven
lasket, ja suljet silmien luomet lempeään lepoon,
sävelten taikavoimalla saat
sen selän laineina aaltoamaan.
Kun vain tahdot, voimakas Ares jättää
ilomielin lentävän keihäsleikin, ja laulun loistoon hurmautuu,
sydämiin käy myös jumalten sinun sointus, jonka loi maailmaan
Letoksen[95] poika ja runottaret vienot.
Pierian neitojen[96] laulun kaiun vapisten kuulee kaikki,
jotka maalla tai meressä eivät Zeuksen armoa nauti, —
niin myös kuilussa Tartaroon[97]
Typhon[98] raivokas kahleissaan,
hän, joka satapäisenä kasvoi kerran
saturotkossa kuulun Kilikian; multa nyt rintaa ahdistaa
Sisilian maa ja Kymeen ranta[99], ja taivasta vasten huipentuu
jäätikköjen jylhä äiti, Etna[100].
Syvistä kraaterikuiluista purkaa puhtaan liekkinsä tuli:
jos on päivä, kipinäsauhu laavavirroista nousee,
mutta öisin puhaltaen
punainen liekki sinkoaa
kauas merelle murskatut kalliolohkot.
Titaani se on, tulivirran mi heittää päivänvalohon kauhistavan,
ja hän, joka ihmeen nähnyt on itse, hämmästystään ei peittää voi.
Niinpä kertovat silminnäkijät myöskin
ihmeenä, kuinka Etnan povessa syvällä metsien alla
kallionterävä perusta uurtaa pedon selkähän mahtavat uomat.
Jospa ma aina sun suosios, Zeus,
omaisin, sun, joka ojennat
ikeesi saaren laelta korkealta.
Nimen juhlitun sen on naapurikaupunki[101], jonka perusti ruhtinas,
saanut, ja Hieronin käskystä airut Pytossa[102] nimen Etna huus
valjakon ruhtinaalle suodessa voiton.
Runoilija ylistää Hieronin urotekoja ja toivottaa hänelle onnea, mutta
hän ei peittele niitä varjopuoliakaan, mitä yksinvaltiaan suuriin
ominaisuuksiin liittyi; ja Hieronin pojalle, jonka isä oli asettanut
uuden kaupungin kuninkaaksi, runoilija puhuu miehekkään vapaasti hänen
velvollisuuksistaan:
»... Sankari, ohjaos kulkua laivan ruorilla oikeuden,
sanasi tao totuuden alasimella!
Oikeudesta jos väistyt, sun ankara tuomio kohtaa.
On monet kohtalot sun käsissäs, monet kertovat kerran
niin häpeäs kuin kunniaskin.
— — —
Ainoastaan maineen ääni kertoo
vuossatain halki perintötiedossa, laulussa runoilijan,
kuolleen töistä. Koskaan ei unhoitu lempeä ruhtinas, Kroisos;
Falaris, joka kuparisessa
härässä uhrinsa poltti, ei
koskaan vapaudu julmasta maineestansa.
Sitrojen soitto, poikien laulu muistostansa kammolla kertoo.
Loistavin elämän antama voitto onni on ja toisten kiitos.
Kunniaseppel on sun, jos molemmat voitit.»
Niin Pindaros aateloi voittokulun »ruhtinaspeiliksi».[103] Delphoin
voitosta hän johtaa palkinnonsaajalle kehoituksen liittää voittajan
ominaisuuksiin sielun jalouden ja maltin.
* * * * *
Kun Pindaroksen lyyry ainaiseksi vaikeni, ei ollut ketään, joka olisi
voinut ottaa hartioilleen mestarin pudonneen manttelin. Lyriikan
loistoaika oli ohi, ja toinen taidelaji astuu sen tilalle. Draama
seuraa lyriikkaa, niinkuin tämä kerran oli seurannut eepillistä
runoutta.
Kirjallisuutta:
Emil Zilliacus, Grekisk lyrik.
Emil Zilliacus, Grekiska epigram.
A.B. Drachmann, Pindar som Digter og Menneske.
Frederik Poulsen, Fra Europas Foraar.
Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Sappho und Simonides.
Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Pindaros.