Suuret eepilliset runoelmat kuten Ilias ja Odysseia ovat saaneet
alkunsa kansanlaulusta. Eepillinen runous alkoi kuitenkin 700-luvun
keskivaiheilla kuihtua, ei siinä mielessä, että Homeroksen lauluja
olisi pidetty vähäisemmässä arvossa kuin ennen — niitten kansansuosiota
ei aika voi hävittää — mutta ei ollut ketään, joka menestyksellä olisi
voinut pukeutua Homeroksen viittaan. Eepillinen runous oli joutunut
menneen ajan patinan peittoon eikä houkutellut jäljittelijöitä. Uusi
aika oli luonut uusia tarpeita runoudenkin maailmaan. Patriarkallinen
aika oli päättynyt ja ihmiset olivat muuttuneet toisenlaisiksi.
Vastaherännyt yritteliäisyys ja valtiollinen valveutuneisuus
varsinkin Vähän-Aasian joonialaisten keskuudessa antoivat koko
olemassaololle reippaamman rytmin. Koko elämä sykkii nyt voimakkaammin
kuin entisaikaan. Yksityinen on saanut suuremmat mahdollisuudet
toteuttaa taipumuksiaan sekä olemassaolon taistelussa että
kansankokouksessa. Uuden ajan ihmisillä on tarve runossa ilmaista omaa
persoonallisuuttaan. Tyyni, _kertova_ homerinen runo ei enää tyydytä
heidän sielunsa tarvetta, joka vaatii toisenlaista, subjektiivisempaa
muotoa, vaatii runoa, jossa kuvastuu yksityisen ihmisen elämän
arvoitusten pohdinta, hänen rakkautensa ja vihansa, vieläpä koko hänen
yksilöllinen elämänsä. Tästä vaatimuksesta versoo _lyyrillinen_ runous.
Valitettavasti emme tunne tätä runoutta yhtä hyvin kuin epiikkaa.
Useimpien kreikkalaisten lyyrikkojen teoksista on tallella vain
katkelmia ja nekin niin turmeltuneessa asussa, että kielentutkija
ja kirjallisuushistorioitsija vain aivan epävarmasti on voinut
niitä korjailla. »Kreikkalainen lyriikka», Emil Zilliacus sanoo,
»katkonaisine säkeineen ja säkeistöineen muistuttaa meidän päivinämme
suurta rauniokenttää, missä melkein kaikki on tuhoutunut maan
tasalle ja missä vain siellä täällä jonkin yksityisen rakennuksen
muureista ja koristeiden kauneudesta on jotakin säilynyt...
Kirjallisuushistorioitsijalla on tässä samanlainen tehtävä kuin
taidearkeologilla. Kuten jälkimmäinen säilyneitten perustusten ja
kaatuneitten pylväitten nojalla mielikuvituksessaan rakentaa temppelin
sellaiseksi, kuin se kerran oli», niin kirjallisuudentutkijankin
täytyy työssään käyttää sirpaleita, jotka kerran ovat olleet ylevää
runoutta. »Ja samoin toivein kuin taidehistorioitsija myöskin
kirjallisuudentutkija voi silmätä tulevaisuuteen. Maan kätköistä ei
löydetä vain marmoria ja pronssia, vaan myös pergamenttia ja papyrusta;
ja näiden kokoamista ja selittämistä harjoitetaan yhtä suurella
innolla kuin rauniokaupunkien esiinkaivamista. Varsinkin Niilinmaa
on ollut antava.» Sieltä on löydetty useita papyruskääröjä ja niiden
katkelmia, jotka toisinaan aivan aavistamattomasti ovat rikastuttaneet
kreikkalaisen kirjallisuuden tuntemustamme.
* * * * *
Ensimmäinen tunnettu lyyrillinen runoilija on _Pāros-saarelta kotoisin
oleva Arkhílokhos, maailmankirjallisuuden ensimmäinen puhtaasti
subjektiivinen runoilija_, yleensä ensimmäinen kreikkalainen, jossa
näemme todellisen elävän ihmisen. Elämä ja runous ovat hänessä
erottamattomasti punoutuneet yhteen. »Jumalien ja sankarien ylistämisen
sijasta hän lauloi itsestään, omista vaiheistaan ja seikkailuistaan;
omat elämykset, rakkaus ja viha, kärsimys ja onni, täyttivät hänen
kiihkeän ja levottoman sielunsa ääriään myöten ja etsivät ilmaisua
hänen runoissaan», sanoo Zilliacus. Hän vietti ammattisoturin
vaiherikasta elämää ja kaatui nuorena eräässä Paros- ja Naksos-saarten
välisessä sodassa. Tästä seikkailevasta sotilaselämästä hän sai
ainesta runouteensa. Hän on kaikkien soturirunoilijain kantaisä.
Hänen runoistaan huomaa myöskin, että kynää käyttävä käsi on tottunut
myöskin heiluttamaan miekkaa. Sota on hänen oikea elementtinsä runoja
kirjoittaessakin. Hän sanoo itse kaipaavansa taistelua »niinkuin
janoova vettä». Senpä vuoksi voi hänen vihollisiaan! Hän vainoaa
heitä purevalla ivalla; hän herkuttelee manaamalla heidän kimppuunsa
onnettomuuksia ja kärsimyksiä. Maailmankirjallisuudessa ei ole monta
esimerkkiä niin intohimoisesta vihasta kuin hänen. Pohjoismaissa
voidaan vain August Strindbergiä siinä suhteessa verrata Paros-saaren
Arkhilokhokseen. Molemmat ovat kuolemaan saakka vihanneet entisiä
ystäviään.
Muuan Paroksen ihanimpia naisia oli ollut Arkhilokhoksen morsian,
mutta eräänä päivänä tämän isä, Lykámbès, äkkiä peruutti antamansa
lupauksen ottaa hänet vävypojaksi taloonsa. Arkhilokhos vastasi
sepittämällä aiotusta apestaan ja tämän tyttäristä loppumattomat määrät
häväistysrunoja, niin myrkyllisiä ja niin häpeämättömän herjaavia, että
kaikki ihmiset osoittivat uhreja sormellaan. Vieläpä kerrotaan, ettei
heillä ollut muuta neuvoa kuin hirttäytyä. Olkoonpa todenperäisyyden
laita miten hyvänsä, tällainen tarina osoittaa joka tapauksessa,
miten erinomaisen voimakkaina ja vaikuttavina Arkhilokhoksen runoja
pidettiin. »Hänen nimensä», Zilliacus sanoo, »merkitsi antiikin aikana
samaa kuin myrkyllinen ja pureva kieli, julma ja armoton herjaus. 'Hän
oli ensimmäinen, joka kastoi runon kyykäärmeen myrkkyyn ja vuodatti
verta Laulunjumalattarien rauhoitetulle vuorelle', sanotaan eräässä
tekaistussa hautakirjoituksessa, jollaisessa muodossa myöhäisantiikki
mielellään lausui arvostelunsa runoilijoista ja runoteoksista; ja
vaeltajaa kehoitetaan kulkemaan hiljaa ohitse, jotteivät hautakummussa
asuvat ampiaiset heräisi.» Itse Arkhilokhos vertaa itseään
heinäsirkkaan, jonka ääni muuttuu vain entistään kimeämmäksi, kun sen
siipiin tartutaan.
Runoilijan kokema onneton rakkaustarina jätti syvät jäljet hänen
elämäänsä. Hän pysyi ikänsä kaiken »kulkijapoikana, vaeltavana
ritarina, joka rakasti taistelua ja laulua, viiniä ja naisia;
hän oli kuumaverinen ja sukkelasanainen, kahdessa merkityksessä
taisteluun valmis, kieli yhtä purevana ja terävänä kuin miekanterä;
uhkamielinen ja huoleton veijari, joka ei huolehtinut huomisesta ja
joka satamakaupunkien kapakoissa, onnenonkijain ja irtolaisnaisten
seurassa, tuhlasi vaivoin ansaitun palkkansa.» Itse hän ei koroittanut
itseään korkealle jalustalle. Kun hänen eräällä sotaretkellä piti
turvautua koipiinsa ja heittää kilpi luotaan, oli hän itse ensimmäisenä
nauramassa tapahtumaa: »Hyvästi, vanha kilpeni! Ostan itselleni uuden
ja paljoa paremman.»
Paroslainen Arkhilokhos, maailman ensimmäinen tunnettu lyyrikko ja
alallaan voittamaton säetaituri, oli monessa suhteessa vilkkaan
joonialaisen luonteen tyypillinen edustaja. Hänellä oli yllin kyllin
rotunsa intohimoisuutta ja yksilöllisyyttä, sen seikkailunhalua, terävä
huomiokyky ja lipeä kieli. Hänen runoilijalaatunsa kuvastaa monessa
suhteessa seitsemännen vuosisadan joonialaista sivistyselämää.
* * * * *
Arkhilokhoksen tunteenpurkauksissa kuohui viha henkilökohtaisten
loukkausten johdosta, mutta vuosisataa nuoremman Théogniin lauluissa
leimuaa valtiollisten intohimojen sytyttämä viha.
Theognis oli vakaumuksellinen ylimys, ja hänen mielipiteensä muuttuivat
kiihkeäksi intohimoksi kiivaitten puoluetaistelujen vaikutuksesta,
jotka raivosivat hänen kotikaupungissaan Mégarassa, joka oli Ateenan
naapurikaupunkeja. Taistelut päättyivät kansanpuolueen voittoon.
Theogniin omaisuus takavarikoitiin, ja hänet itsensä ajettiin
maanpakoon. Kauan hänen täytyi harhailla vierailla mailla, ennenkuin
lehti kääntyi ja hänen puoluetoverinsa pääsivät voitolle Megarassa.
Silloin hän tuntuu palanneen kotiin. Mutta hänen vihansa »roskaväkeä»
kohtaan ei sammunut milloinkaan. Päinvastoin se sai uutta virikettä,
kun hänen rakastettunsa isä pakotti tytön hylkäämään köyhän ylimyksen
ja ojentamaan kätensä rikkaalle plebeijille. Hänestä tosin tuli
runoilijan salainen rakastajatar, mutta ylpeä, aristokraatti ei
voinut milloinkaan sulattaa sitä häväistystä että häntä oli pidetty
»halpasäätyistä» huonompana. Tätä yhteiskuntaluokkaa kohtaan
tuntemaansa vihaa hän laulaa julki säkeissä sellaisissa kuin nämä:
»Rahvas on untelo, tyhmä: sit' arvelematta sa tallaa!
Tutkaimell' aja, lyö, niskaan sen pane ies!
Hänestä ihmiskunta jakautuu kahteen luokkaan, joilla ei koskaan voi
olla mitään yhteistä keskenään: isäntiin ja orjiin, »hyviin» ja
»huonoihin».
»Luotu ken orjaks' on, ei pystyin käy ikin' otsin;
nöyrä ja kuuni sen on niska, on painunut pää.
Rannan laukka se ei hyasintteja, ruusuja kantaa,
kantaa orjatar miest' ei jalosyntyä voi.»
Yleensä Theogniin runous antaa meille elävän kuvan vihamielisestä,
leppymättömästä kreikkalaisesta puoluemiehestä piintyneine
luokkaennakkoluuloineen. Lisäksi mainittakoon vielä pari säettä:
»Sen sydän surkastuu, jota vaikeat vauriot iskee,
vaan se, kun kostaa sai, riemua uhkuvi taas.
— — —
Viihtele ystävänsuin vihamiestä, mut saatuas voiton
maistaa kostoa suo, pois puhe mairivasuu!»
Mutta Theognis ei olisi aito helleeni, ellei hän olisi virittänyt
lyyryn kieliä myöskin viinin ja nautinnon ylistykseksi. »Nauti
haihtuvasta hetkestä» — se on hänen tunnuslauseensa — »niin kauan kuin
polvesi vielä ovat notkeat eikä pääsi ole alkanut vapista», sillä
vanhuuden tuolla puolen odottaa kuolema ja tuho. Sellainen on ihmisen
osa. Mutta ylpein mielin hän ajattelee, että hänen _runoihinsa_ ei
hävitys ulotu. Ne elävät ikuisiin aikoihin,
»Helkkyen Hellaan maita ja saaria kiertävi, kauas
Soi kalamerten taa, pääll' ikivellovan veen.»
* * * * *
Joonialaisen kansanluonteen toista puolta edustaa Arkhilokhoksen hieman
nuorempi aikalainen _Mimnermos_, jossa ilmenee tämän ailahtelevan
kansansielun hempeys ja tunteellisuus. Hänen runoutensa piirtyy
kaihomielisyyden taustaa vastaan kenties aavistaen, että Vähän-Aasian
helleeninen maailma oli tuomittu valtiollisesti sortumaan. Tähän
kaihomieliseen elämänkatsomukseen liittyy vielä yksilöllisluontoinen
synkkämielisyys, joka ilmenee vanhuuden, katoavaisuuden järkkymättömän
vallan kammona. Runoilija rukoilee jumalia katkaisemaan hänen
elämänlankansa, ennenkuin vanhuus vielä on ehtinyt piirtää vakoja
hänen poskiinsa, ennenkuin hän on menettänyt kykynsä rakastaa ja olla
rakastettu. Mimnermos on _elegian_, valitusrunon, luoja.
Herkät ja syvät sävelet kajahtavat vastaamme myöskin _lesboslaisen
laulajakoulukunnan_ keskuudesta. Lesbos-saari oli laulunjumalattarien
mieluinen oleskelupaikka. Kaksi vanhan ajan mainehikkainta laulajaa,
_Alkaios_ ja _Sappho_, molemmat Solonin aikalaisia, perustivat
siellä runoilijakoulukunnan, joka oli kuuluisa _juoma_- ja
_rakkauslauluistaan_. Molemmille runouden lajeille ihana saari tarjosi
runsaat edellytykset. Dionysos oli siunannut sitä viinillä, joka oli
vanhan ajan jaloimpia ja tulisimpia, ja ihmiset, jotka asuivat tällä
onnellisella seudulla, olivat kuuluisia kauneudestaan. Lesbos-saarella
järjestetyt naisten kauneuskilpailut todistavat, miten suuressa arvossa
he itse pitivät ihmisruumiin kauneutta.
Ei ole ihme, että tämän elämäniloisen Lesboksen kansan keskuudesta
kohosi sellainen elämännautinnon ylistäjä kuin Alkaios. Kuten
Arkhilokhos ja Theognis hänkin vietti seikkailevaa sissi- ja
sotilaselämää ja kuljeskeli maailmalla tehden pitkiä harharetkiä.
Hänen tuotteensa ovat vuoroin ylistyslauluja Dionysoksen ja Aphroditen
kunniaksi, vuoroin intohimoisia taisteluhalun purkauksia ja kiivaita
hyökkäyksiä valtiollisten vastustajien, s.o. demokraattien ja
tyrannien kimppuun. Hänen juomalauluissaan, Zilliacus sanoo, hehkuu
etelämaalaisen kiihkeä viininhurma, joka usein voi olla hillitön
ja hurja, mutta ei milloinkaan ole karkea eikä koskaan menetä
viehkeyttään — se on niin erilainen kuin pohjoismaisten kansojen raskas
juomatunnelma, aistien herpautuminen huumautuneeseen horrokseen tai
viikinkimäisen hurjuuden äkkinäinen leimahdus.»
* * * * *
Ensimmäinen tunnettu nainen, jolle Apollon antoi runon lahjan,
suurin kaikkien aikojen runoilijattarista, hän, jota antiikin aikana
nimitettiin »kymmenenneksi laulunjumalattareksi» — miten paljon
kiivaita taisteluja onkaan käyty hänen muistostaan! Oliko hän puhdas,
siveä Sappho vai oliko hän kevytmielinen portto, jonka maine oli
tahrattu?
Todennäköisesti hän ei ollut kumpaakaan. Kuten Croiset[90] sanoo, on
vaikeata uskoa, että nainen, joka niin tulisin ja rohkein sanoin on
laulanut rakkauden ylistystä ja — se lisättäköön — niin intohimoisesti
kuvannut mustasukkaisuuden tuskia, olisi ollut jonkinlainen vestaali,
jonka ainoana tehtävänä tässä elämässä oli runouden pyhän tulen
vaaliminen. Mutta toiselta puolen on tosiseikka, että sekä hänen
kotikaupunkinsa että Lesboksen pääkaupunki koristivat rahansa hänen
kuvallaan. Aikalaistensa niin suuresti ihailema nainen ei mitenkään
voinut olla huonomaineinen. Tosin olisi liian pikaista pitää tätä
seikkaa todistuksena siitä, että Sapphon elämä vastasi _meidän_
siveyskäsitteitämme — on tyydyttävä siihen johtopäätökseen, että hän
täytti _senaikaisten lesboslaisten_ siveelliset vaatimukset, ja että
hän oli heitä paljon nerokkaampi.
»Orvokkikutrinen, puhdas, vienosti hymyävä Sappho», josta Alkaios
lauloi, oli ihailtu kielenkäyttönsä hivelevän sulosointuisen kauneuden
vuoksi. Mutta miten paljon se menettääkään oikeata tunnelmaansa ja
tuoksuaan, kun yrittää tulkita hänen tunteitaan toisella kielellä.
Tulisin säkein hän ylisti rakkautta, mutta ei pientä, leikkisää Erosta,
vaan suurta, kiihkeää, kaikki kuluttavaa intohimoa, sen ihanuutta ja
tuskaa. »Minä kaihoan ja palan», hän sanoo.
»Sillä silmiis jos minä katsahdankaan,
niin puhe puuttuu,
kieli kangistuu, tulivirta vieno
kautta suonten soutavi kaikkianne,
silmä himmentyy, kohisee ja soipi
korvani silloin.
Kylmä vierähtää hiki, puistatuksiin
ruumis raukee, muotoni ruohon keltaa
kelmeämp' on, poissa jo poskipäiltä
kaikk' elon karva.»
Sapphon aikana oli vielä paljon jäljellä sitä viatonta välittömyyttä,
joka ilmenee Nausikaan sanoissa, että hän haluaisi itselleen
Odysseuksen kaltaisen puolison. Kuten hän ei Sapphokaan pitänyt
aistillisuutta häpeällisenä asiana, vaan ainoastaan terveen luonnon
ilmauksena. Mutta myöhäisempi, teeskentelevämpi aika, jota attikalaiset
huvinäytelmänkirjoittajat edustavat, ei ymmärtänyt tuollaisia
avomielisiä, lapsellisia sydämen tunteitten purkauksia, vaan piti niitä
vain rakkauselämän kaikkia sekä hyviä että huonoja puolia kokeneen
porton hienostuneena keimailuna. Voidakseen tarjota niitä haluavalle
yleisölle repäiseviä häväistysjuttuja he tulkitsivat Sapphon runoja
oman likaisen mielikuvituksensa mukaisesti. Eräs hänen runoistaan
kertoo esim., miten muuan nymfi rakastui mielettömästi kauniiseen
Phaōniin. Epätoivoissaan siitä, ettei hänen tunteisiinsa vastata, hän
surmaa itsensä. Tämän attikalaiset häväistysjuttujen kirjoittajat
häikäilemättä selittivät olevan Sapphon omaan elämäkertaan kuuluvan
tunnustuksen. He herkuttelivat vanhenevan runoilijattaren rakkauden
koomillisella puolella ja koristivat jutun sillä, että hän muka
ennenaikaisesti päätti päivänsä syöksymällä alas Leukas-kalliolta.
Asianlaita kuitenkin on todellisuudessa niin, että kertomus kauniista
Phaonista ja naisten onnettomasta rakkaudesta häneen on vanha taru,
jota Sappho oli käyttänyt runoudessaan. Ja Leukas-kallio ei ole
Lesbos-saarella, vaan kaukana länsi-Kreikassa. Sillä ei ole siis voinut
olla mitään tekemistä Sapphon elämäkerran kanssa. Yhtä uskottavilta
tuntuvat ne kirjailijat, jotka eivät ole tyytyneet tekemään hänen
rakastajakseen ainoastaan Alkaiosta, vaan myöskin Arkhilokhoksen, joka
eli puolta vuosisataa ennen Sapphoa, ja useita muita runoilijoita,
jotka eivät myöskään eläneet niihin aikoihin, jolloin Sappho asteli
tämän maan kamaralla.
Sapphon elämän ja runouden väärintulkinta perustuu kuitenkin siihen,
että ateenalaiset eivät kyenneet oikein ymmärtämään naisen vapaata
asemaa Lesboksen aiolialaisten keskuudessa ja muuallakaan. Ateenassa
nainen oli melkein kuin haaremin asukas, joka ei milloinkaan saanut
ottaa osaa miesten seuraelämään. Sitä vaimoa pidettiin parhaana, josta
vähimmin puhuttiin, olkoonpa sitten hyvää tai pahaa. Aiolialaisen
naisen elämä oli aivan toisenlaista ja vapaampaa. Hän sai kasvatusta
ja opetusta niinkuin pojatkin. Sappho keräsi ympärilleen joukon
nuoria tyttöjä, joita hän opetti laulamaan, soittamaan, tanssimaan
ja ymmärtämään runouden jaloa taitoa. Ja kuten kaikki, jotka häntä
kuulivat, he joutuivat hänen runoutensa lumoihin, sillä »se oli täynnä
rakkautta, kevättä ja valkeita lintuja». Miten paljon sanookaan jo
sellainen pieni yksityiskohta, kuin että sana »katkeransuloinen» on
hänen luomansa.
Suuri osa hänen runoistaan ilmaisee intohimoisin sanoin eron ikävää,
kun hänen rakkaat oppilaansa lähtivät hänen luotaan. Paljon oli
myöskin häälauluja, joihin hän viritti lyyrynsa kielet oppilaittensa
hääjuhlissa.
* * * * *
Jälkimaailman silmissä ei juomalaulujen sepittäjän perustyyppiä vastaa
lesboslainen Alkaios, vaan joonialainen _Anakréōn_. »Anakreonilainen
hurmio» on juuri se tunnelma, jossa rypäleen ylistäjät kaikkina aikoina
ovat halunneet purkaa tunteitaan, ja ruotsalaista Bellmania onkin
nimitetty »Pohjolan Anakreoniksi».
Lesboslaisen laulun ja Anakreonin runouden välillä on suuri ero,
sanoo Zilliacus. »Edellinen kasvoi luonnollisessa vapaudessaan,
jälkimmäinen kypsyi ruhtinashovin kasvihuoneilmassa.» Anakreon vietti
nimittäin suurimman osan elämästään kirjallisuutta harrastavien ja
kauneutta palvovien yksinvaltiaiden hoveissa, itämaisen ylellisessä
nautintoelämässä. Ateenalainen Hipparkhos kuului näihin. Lauluillaan
runoilija levitti loistoa ruhtinashovien juhliin ja vieraspitoihin.
Mutta ruhtinaan pitohuoneessa innoitus on toisenlaista kuin sotilaan
teltassa, missä Alkaios lauloi viinin ja maljan ylistystä. »Anakreonin
huulilla juomalaulu menettää voimakkaan ja myrskyisän piirteensä, joka
on ominainen Alkaiokselle; se muuttuu hillityksi ja aistikkaaksi.»
Anakreon iloitsee juhlallisista juomingeista, joissa vieraat
koristautuvat ruusuilla ja laulavat iloisia lauluja, mutta hän inhoaa
mässäilyä — se kuuluu barbaareille eikä sovi Hellaan pojille. Kolmasosa
viiniä, kaksi kolmatta osaa vettä, — se oli hänen sekoitustapansa
ja myöskin hänen kohtuullisten maanmiestensä. Vieläpä Alkaioksenkin
tapainen juomasankari tyytyy siihen.
Anakreonin sepittäminä on pidetty monia runoja, jotka todistettavasti
ovat myöhäisemmältä ajalta. Tunnetuimpia on seuraava laulu naisen
kunniaksi:
»Sai härkä sarvet, hepo
kaviot, jalat nopsat
sai jänis, hirmuhampaat
sai jalopeura, kala
sai uimataidon, lintu
sai siipilentimensä,
mies urhomielen, joka
ei ole naisen osa.
Mi häll' on osa? _Kauneus_.
Ei kilpeä niin vahvaa,
ei keihästä niin tuimaa,
tulen ja teräksenkin
ihana nainen voittaa».
* * * * *
Erikoisen lajin lyriikkaa muodostaa _epigrammi_. Epigrammi merkitsee
päällekirjoitusta. Etupäässä kahdenlaiset päällekirjoitukset saivat
jo aikaisin taiteellisen muodon, nimittäin ne, jotka piirrettiin
_hautakiviin_, ja _omistuskirjoitukset_, jotka liittyivät jumalille
annettuihin uhrilahjoihin. Epigrammin klassillinen muoto on kaksoissäe
(distikon). Sitä käytettiin myöskin muihin tarkoituksiin kuin edellä
mainittuihin, esim. elämänohjeisiin. Vähitellen kehittyi epigrammista
siten myös lyhyitä runoja, joissa oli muutamia kaksoissäkeitä, joissa
kirjallisena taidelajinakin oli säilynyt päällekirjoitusmainen lyhyys
ja ytimekkyys.
Tämä taidelaji tuli yhä suositummaksi. Ajan pitkään epigrammien
kirjoittamista alettiin pitää suorastaan yleissivistykseen kuuluvana,
ja tästä taidosta tuli lopulta henkevä leikki, seuraelämän tai
joutohetkien ajanviete.
»Epigrammi on kirjallisuudessa samaa kuin mitali tai kaiverrettu
kivi kuvaamataiteessa», sanoo Zilliacus. Ahtaat puitteet eivät
kuitenkaan ole esteenä korkealle taiteelliselle tasolle. »Parhaitten
kreikkalaisten epigrammien täydellisyydessä ei mikään käännös tai
tulkinta voi antaa oikeata käsitystä. Ne ovat muodoltaan niin selkeitä,
puhtaita, hienosti harkittuja, kuin suinkin voi kuvitella.»
Ensinnäkin muutamia sanoja _uhrilahjoihin_ liittyvistä epigrammeista.
Jumalille ei uhraa ainoastaan voittaja tai apua tarvitseva. Vanheneva
soturi, joka ei enää jaksa kantaa aseita, laskee kilpensä jumalan
alttarille seuraavin sanoin:
»Ottaos, Herakles, minut, kilpi, Arkestraton anti!
Vasten pylvähies vain kivikiiltoa mun
vanheta rauhass' on halu karkelon, virsien raikuun;
mult' iäks Areen jäi kauhean palvelutyön
Päättyneestä urasta kertoo myöskin seuraava epigrammi, joka
todennäköisesti kuitenkin on pilaruno aleksandrialaiselta ajalta:
»Tässä ma, Lais, jonk' ilakointia täynn' oli Hellas,
jonk' oven lempivien tungos täytteli, tuon
peilini palveekses, Paphotar[91]; nykymuotoni kartan
katselemista, ja siin' entinen eipä se näy.»
Sivistyksellisesti antavimpia epigrammeja ovat _hautakirjoitukset_.
Ne suovat meidän silmätä syvemmälle helleenien ajatusmaailmaan ja
elämänkatsomukseen kuin muut epigrammit. Vanhimmat säilyneet tällaiset
kirjoitukset ovat 6:nnelta vuosisadalta. Ne kertovat vainajan
kuolemasta ja ylistävät hänen hyviä ominaisuuksiaan:
»Aimojen valtiahitten laps, sisar, puoliso, äiti,
Ollut konsana ei korskeuteen vikapää.»
Niin kuuluu muistokirjoitus, joka oli sepitetty Ateenan hallitsijan
Hippiaan tyttärestä, erään toisen ruhtinaan puolisosta. Useimmiten
hautakiven alla lepäävä oli kaatunut taistelutantereella.
Yksinkertaisessa ja voimakkaassa kauneudessa ei mikään sotasankarien
muistokirjoitus voi vetää vertoja niistä kuuluisimmalle, Thermopylain
luona kaatuneista sparttalaisista kirjoitetulle epigrammille. ²
Väkivaltaisista kuolemantavoista ei ainoakaan tehnyt kreikkalaisen
mielikuvitukseen niin kaameata vaikutusta kuin haaksirikkoisen
kuolema merellä. »Mikään kohtalo», Zilliacus sanoo, »ei tuntunut
kauheammalta kuin se, että vainajan ruumis ajelehti merellä ja
luut vihdoin lepäsivät tuntemattomalla rannalla kirkuvien lokkien
ympäröiminä, auringon valkaisemina, rankkasateen ja maininkien
huuhdeltavina», vanhempien ja omaisten kotona itkiessä tyhjää hautaa.
Usein hautakirjoituksessa myöskin lausuttiin varoittavia sanoja muille
merenkulkijoille.
Kauneimpia hukkuneille omistettuja epigrammeja on seuraava:
»Kleisthenes, kaukana sait lepokumpusi maan povell' oudon,
aalloill' Eukseinon[92] pois sinut Moira[93] jo vei.
Jälleensaapumisen makeutt' ei suotu sun maistaa,
tervehtää Khios-saart' ei veden vyöttelemää.»
Paimenesta, jonka salama oli surmannut, piirrettiin seuraava
hautakirjoitus:
»Laskuss' illan paimeneton alas asteli lauma,
lunta kun harjanteet nuort' oli valkeanaan.
Voi, polo Terimakhos liki tammea ainian nukkuu:
löi tuli taivaan, toi niin unen äkkiä tuon.»
Välistä hautakirjoitus sisältää kehoituksen itkemään manalle mennyttä
tai viittauksen kaipaukseen, jonka vainaja on jättänyt jälkeensä.
Kuinka inhimillinen ja sydämeen käypä yksinkertaisuudessaan,
hiljaisessa alistuvaisuudessaan onkaan seuraava Attikasta tavattu
nuoren tytön hautasäkeistö:
»Phrasiklea nimi mull', ikineitous kohtalo, suoneet
Mun hääpäiväni ei valjeta taivahiset.»