mitähän, niillä on tekemistä keskenään? Onkohan muuta kuin sattumaa,
että filosofian herääminen ja laulurunouden kukoistus sattuvat
samoihin aikoihin? Kyllä varmastikin; tässä on epäilemättä olemassa
syvällisempi yhteys, kuin ensin voisi luullakaan. Sekä laulurunoilija
että luonnonfilosofi ilmaisevat, minkä vaikutelman luonto tekee heihin.
Laulurunous ja luonnonfilosofia merkitsevät kumpikin, että aito
kreikkalainen yksilöllisyys herää kirjalliseen eloon. On ilman muuta
selvää, että laulurunous on yksilöllisyyden ilmaisumuoto, sillä onhan
laulurunous subjektiivisinta kaikesta runoudesta; mutta kuinka voidaan
väittää, että _filosofiakin_ ilmaisee ajattelijan yksilöllisyyden?
Vastauksen kysymykseen antaa meille elegia, kaihomielen runous. Kärsivä
ei yksinomaan valita — hän alkaa myöskin _mietiskellä_ olemassaolon
arvoituksia, tämän maailman kärsimyksiä ja kaiken katoavaisuutta.
Kreikkalainen elegia ja kreikkalainen luonnonfilosofia ovat saman
mielialan lapsia, niillä on sama perusteema: elämänvaihtelut ja kaiken
epävakaisuus. _Valittava laulurunous on syntymässä olevaa filosofiaa._
Filosofikin on saman voimakkaan _itsetunnon_ valtaama kuin
laulurunoilija. Hänessä on hieman profeettaa. Ja todellisia profeettoja
olivatkin luonteeltaan miehet sellaiset kuin Pythagoras ja Empedokles.
_He tuntevat itsensä molemmat loppumattomiksi_. He suorastaan eivät
voi uskoa, että kaikki loppuisi yhteen ainoaan lyhytaikaiseen
olemassaoloon. Heidän itsetuntonsa vastustaa kuolemaa ja synnyttää
uskon sielun vaellukseen.
Sellainen filosofi- ja profeettaluonne ei kätke minuuttaan aineensa
taakse, kuten eepillinen runoilija ja näytelmänkirjoitta ja; hän sanoo:
»_Minä_ ajattelen, _minä_ tarkkaan, _minä_ opetan. _Minä_ tahdon
ilmoittaa, mistä kaikki on saanut alkunsa.» Hän asettuu jyrkkään
vastakohtaisuussuhteeseen oppimattomaan joukkoon, »barbaarisieluihin»
nähden, kuten Herakleitos heitä nimittää, tai »surkean yksinkertaisiin»
nähden, kuten Empedokles ylimielisesti puhuttelee heitä, aivan
kuin herkkäsydäminen laulurunoilija luulee olevansa hienompaa ja
ylhäisempää rotua kuin tavalliset paksunahkaiset ihmiset. Onpa joskus
Herakleitoksen kynäkiistassa ymmärtämättömiä aikalaisiaan vastaan
tuntevinansa samaa hurjaa intohimoa ja sotamieltä kuin Paroksen
Arkhilokhoksen raivokkaana huitoessa ympärilleen. Eikä yksikään
laulurunoilija saata itsetuntoisemmin laulaa omasta minuudestaan kuin
Ksenophanes, huudahtaessaan: »Ei yksikään voitolle pääsevä vaunujen
ohjaaja ansaitse ylistystä enemmän kuin minä. Sillä ylempänä miehen
voimaa ja hevosten nopeutta on viisaus.» Niin puhuu mies, joka vannoen
vakuuttaa, että »hänen maineensa ei ole milloinkaan kuoleva, niin
kauan kuin helleenit laulavat lauluja». Ja kukapa lienee ylhäisempi
itsetunnossaan kuin se filosofi, joka huutaa uskollisilleen: »Minä olen
kuolematon jumala», tai hän, joka pitää Persian kuninkaan valtaistuinta
mitättömänä niiden totuuksien rinnalla, mitkä hän on löytänyt!
Älköön luultako, että tällaiset ilmaukset ovat vain tilapäisiä
runouden kukkasia! Ne kuuluvat päinvastoin elimellisesti yhteen
itse aloittelevan filosofoinnin kanssa. Vanhin luonnonfilosofia ei
toden totta olisi ajateltavissa ilman voimakasta itsetuntoa, jonka
laulurunous on herättänyt eloon. Sillä lausumaan niin kumouksellisia
aatteita, kuin mitä jo Thales julistaa, tarvitaan profeetan rohkeutta
ja hurmioitunutta innostusta. Koko luonnonfilosofiahan on herkeämätöntä
taistelua yleistä mielipidettä vastaan, kansan totuttua ajatustapaa
vastaan. Vaaditaan tosiaan sankarimaista uhmaa herättääkseen, kuten
Parmenides ja Zenon, aikalaistensa naurua sillä eriskummaisuudellaan,
että kieltää kaiken vaihtelun ja moninaisuuden sekä tekeytyy koko
näkyväistä maailmaa näkemättömäksi.
Mutta, väitettäneen, laulurunoushan on tunnetta — filosofia
abstraktisen ymmärryksen toimintaa. — Mutta onkohan tämä pesäero
tosiaan niin perinpohjainen? Pyrkiihän tunne harmoniaan, ja harmoniaan
pääsemistä tavoittelivat sellaiset filosofitkin kuin pythagoralaiset.
Musiikissa ilmeni heidän tunne-elämänsä. He aloittivat päivän
musiikilla, he tyynnyttivät intohimojaan musiikilla, he sanoivat
filosofiaa musiikiksi, he puhuivat tähtien tanssista ja sfäärien
harmoniasta, sama ajatus kuin milloin myöhempien aikojen romantikot
tarkoittaessaan luontoa sanovat sitä Aioloksen harpuksi ja musiikkia
siksi voimaksi, joka on muovannut maailmankaikkeuden ja pitänyt
sitä tasapainossa. Filosofi on heistä Orpheus. Ja Orpheuksen hengen
valtaamia ovat muinaiset luonnonfilosofit ja erittäin pythagoralaiset.