Ken noin vuoden 500 vaiheilla matkusti Kreikan halki, saattoi tuskin
välttyä ainakin joskus toreilla tai kaduilla tapaamasta vanhaa
soittajaa nimeltä Ksenophánès, jota ympäröi taaja väkijoukko. Soittajan
ammatin hän oli valinnut vain ansaitakseen leipänsä — hänen ryppyisen
otsansa takana liikkui rohkeita, mullistavia ajatuksia. Vanhus oli
syntynyt Kolophōnissa, Vähässä-Aasiassa. Nuoruudessaan hän oli
taistellut persialaisia vastaan, mutta kun Kyyros kukisti Joonian, hän
lähti kotimaastaan. Vihdoin hän löysi turvapaikan kaukaisessa lännessä
_Eleassa_ Kalabrian rannikolla. Siellä hän myös päätti päivänsä sangen
iäkkäänä, yli 90-vuotiaana noin vuonna 475 e.Kr.
Yhtä terävästi kuin hänen vähäistä nuorempi aikalaisensa Herakleitos
hän arvosteli yleistä uskoa jumaliin. Miten arvotonta, hän sanoo,
onkaan kuvitella jumalia varkaiksi, pettureiksi ja avionrikkojiksi!
Sellaiset jumalaluonteet osoittavat, hän sanoo, että ihmiset ovat
tehneet itselleen jumalia oman kuvansa mukaan. »Aithiopialainen
kuvittelee jumalien olevan litteänenäisiä ja mustia; traakialaisen
mielestä he ovat sinisilmäisiä ja vaaleaverisiä. Jos härillä ja
hevosilla olisi kädet, niin että ne voisivat maalata ja tehdä
kuvapatsaita kuten ihminen, tekisivät ne myöskin itselleen
jumalankuvia, jotka olisivat niiden itsensä kaltaisia.» Samoin on
laita Homeroksen lauluissa esiintyvien jumalien: heillä on kaikilla
inhimillisiä vikoja ja heikkouksia.
Erinomaisen kiintoisa on myös hänen ennakkoluuloton suhtautumisensa
kulttuurikysymykseen. Sivistyksen syntyä hän pitää ihmisten omana
ansiona, ja hän tajuaa myöskin sivistyskehityksen. »Eivät suinkaan
jumalat», hän sanoo, »alussa neuvoneet kuolevaisille kaikkea, vaan
ihmiset itse ovat aikojen kuluessa kokeillen keksineet, mikä on yhä
parempaa.» Täten Ksenophanes on ilmeisesti hylännyt tarut jumalista ja
puolijumalista sivistyksen edistäjinä, sellaisista kuin Prometheus,
Hephaistos ja Athene.
Päinvastoin kuin kansanuskonnon jumalat Ksenophaneen jumala ei ole
»kuolevaisten kaltainen ruumiiltaan eikä ajatuksiltaan.» Hän on
maailmansielu, joka vaivatta liikuttelee Kaikkeutta henkensä voimalla;
hän on »pelkkää silmää, pelkkää korvaa, pelkkää älyä.» Ksenophaneen
käsitys jumaluudesta on kohonnut _panteismiksi_; Jumala on hänelle
persoonallinen voima, joka asuu kaikessa, koko luonnossa. Maailman
ykseys on hänelle Jumala.
* * * * *
Ksenophanes on sen filosofisen suunnan oppi-isä, jonka edustajia
Elean mukaan sanottiin elealaisiksi. Hänen huomattavin oppilaansa
oli nimeltään _Parménidēs_. Opettajansa tavoin Parmenides erotti
jyrkästi toisaalta _filosofisen ajattelun_ ja toisaalta _yleisen
mielipiteen_. Mutta hän ei menettele näin ainoastaan uskonnon
suhteen, vaan kauttaaltaan. Itse asiassa tämä velton totunnaisen
ajattelun arvostelu, ajattelun, joka perustuu viiden aistin tekemiin
havaintoihin alati vaihtelevan ulkomaailman suhteen, on yhtä vanha kuin
kaikkeuden alkuperän miettiminen.[88] Sillä oletettaessa perusaineen
olemassaolo, olkoonpa tämä sitten vesi, ilma, tuli tai erilaistu maton
»muodottomuus ja rajattomuus», on lausuttu se käsitys, että olevainen
todellisuudessa on jotakin muuta kuin se, mitä me silmillämme näemme.
Parmenides on tehnyt rohkeita johtopäätöksiä tämän arvostelun nojalla,
mutta aivan päinvastaiseen suuntaan kuin Herakleitos, jota vastaan
hän kaikin voimin väittelee. Herakleitoshan piti juuri ilmiöitten
muuttumista ja vaihtelua _oleellisena_. Parmenides sitävastoin
nimittää luonnonilmiöitten vaihtelua ja moninaisuutta pelkäksi
harhakuvaksi, »_olemattomaksi_», kun taas sisäinen, oikea todellisuus,
»_olevainen_», on luonteeltaan muuttumaton. »Olevaisella» ei ole alkua
eikä loppua, se ei muuta muotoaan eikä vaihda paikkaansa. Parmenideen
perustava oppilauselma kuuluu näin: »_Olevainen on; olematon ei ole_.»
Itse asiassa _ei ole_ mitään vaihtelua, mitään moninaisuutta. Kun
meistä tuntuu siltä puhuessamme loistavista väreistä tai esineiden
siirtymisestä, johtuu se siitä, että aistimme pettävät meitä. Olematon
on vain valhemaailma, josta emme koskaan voi saada mitään todella
varmaa tietoa. Ainoastaan loogillisella ajattelulla voimme saada varmaa
tietoa — sen ajatuksen sisältää elealaisten usein väärinkäsitetty
oppilauselma: »Ajatteleminen ja oleminen on yhtä.»
Parmenideen ajatusrakennelma on abstraktisin, minkä kukaan filosofi on
aikaansaanut. Hänen käsityksensä »olevaisesta» on kemiallisesti puhdas
kaikista konkreettisista pikkupiirteistä. Se on itse suuri hiljaisuus
ja autius. Miten se eronakaan Herakleitoksen maailmasta, joka on täynnä
henkeä ja tulta! Parmenideen »todellisen» maailman yllä ei paista
aurinko eikä kaareudu sininen taivas. Siellä eivät puut viheriöitse
eivätkä hedelmät kypsy; siellä eivät kukat tuoksu eivätkä lähteet
lirise. »Puhtaasta», abstraktisesta »olevaisesta» emme voi sanoa mitään
muuta kuin ainoastaan sen, että se _on_. Sillä heti kuin lisäämme sille
jonkin ominaisuuden, vedämme sen aistimaailman piiriin ja teemme sen
»olemattomaksi». Abstraktisuus ei voi mennä pitemmälle.
Parmenides on ajattelullaan raivannut tietä aatefilosofialle,
jonka kohottavat huippuunsa Sokrates ja Platon, Kreikan suurimmat
ajattelijat. Hän on kaiken korkeammassa mielessä järjellisen filosofian
alkuunpanija ja on voimakkaasti kannustanut inhimillistä ajattelukykyä
yleensä.
* * * * *
Kuten helposti voi kuvitella, ei monikaan kyennyt perehtymään
Parmenideen teoriaan olevaisesta ja olemattomasta. Hänen väitteensä,
että kaikki muutos ja kaikki liike oli vain näköhäiriötä, sai yhteisen
kansan purskahtamaan äänekkääseen naurunremakkaan, joka kajahteli
kautta koko Hellaan.
Mutta Parmenideella oli erittäin taistelukelpoinen oppilas nimeltä
_Zēnōn_, voimakas ja komea mies, joka mielellään taisteli sekä
aineellisin että henkisin asein. Intohimoisesti hän heittäytyi Elean
valtiollisiin kiistoihin, otti osaa erästä kruununtavoittelijaa vastaan
tehtyyn salaliittoon ja sai palkaksi siitä kärsiä tuskallisen kuoleman.
Mutta hän kesti kärsimyksensä sellaisella mielenlujuudella, että
saavutti sekä aikalaistensa että jälkimaailman ihailun.
Filosofian alalla Zenon tuli tunnetuksi mestarina _dialektiikassa_,
taidossa todistaa loogillisesti tai ainakin niin, että johtopäätökset
näyttivät loogillisilta. Dialektista taitoaan Zenon käytti innolla ja
vakaumuksella kostaakseen niille, jotka tekivät pilaa hänen ystävästään
ja opettajastaan. Kukaan ei pystynyt Zenonin tavoin saattamaan
vastustajia ymmälle. Hän puhui heille suunnilleen tähän tapaan: »Te
nauratte meille, kun me sanomme ihmisen viittä aistia pettureiksi.
Mutta kuulkaahan tätä! Jos minä lapiollisesta hirssiä otan yhden
jyvän ja pudotan sen maahan, ei kuulu mitään ääntä. Yhtä äänettömästi
putoaa toinen jyvä, kolmas j.n.e. Voin pudottaa kaikki lapiossa olevat
kymmenentuhatta jyvää peräkkäin maahan, ilman että kuidun pienintäkään
ääntä. Mutta jos jälleen kokoan ne lapioon ja heitän ne kaikki
yhtäaikaa maahan, kuuluu kova melu. Kuinka tämä on selitettävä», Zenon
kysyy, »että kymmenentuhatta äänetöntä putoamista yhdistettyinä saa
aikaan selvästi kuuluvan melun? Tässä on tapahtunut se mahdoton seikka,
että kymmenentuhannen nollan summasta on tullut käsitettävä suure!
Sehän on kaiken logiikan vastaista. Miten on silloin kuuloaistimme
luotettavaisuuden laita. Eikö se tosiaankin ansaitse petturin nimeä?»
Melkeinpä jokainen meistä kykenee kenties keksimään selityksen tähän
mahdottomaan lopputulokseen. Sopii koettaa. Niille, joita ei haluta,
esitettäköön kuitenkin seuraavaa. Se että kymmenentuhannen nollan
summa tässä tapauksessa on enemmän kuin nolla, johtuu siitä, että
yksityisen hirssijyvän putoamistulos akustiselta kannalta itse asiassa
_ei ole_ = 0. Sillä todellisuudessa syntyy silloinkin ääni, vaikkakin
se on niin heikko, ettei ihmiskorva kykene sitä tajuamaan. Mutta
kymmenentuhatta kertaa vahvistettuna siitä tulee varsin kuuluva melu.
Vaikkakin siis loppupäätelmä on matemaattisesti virheellinen, Zenon
on kuitenkin tässä kajonnut arkaan kohtaan yleisessä käsityksessä
aistimuksistamme, nimittäin itse aistimien heikkouteen. Hän on myöskin
esimerkillään viitannut siihen, miten _monimutkaisia_ näennäisesti
niin yksinkertaiset aistimuksemme todellisuudessa ovat, miten jokaisen
havainnon takana on kokonainen sarja syitä, jotka ovat riippuvaisia
toisistaan ja ainoastaan yhtyneinä voivat saada aikaan sen, että jokin
esine tekee vaikutuksen ihmisen aistimeen. Kiinnittämällä huomiota
sellaisiin seikkoihin Zenon on antanut herätteitä tarkempien huomioiden
tekoon _psykologian_ alalla ja siten tehnyt tälle tieteelle todellisen
palveluksen.
Mutta Zenon on kehittänyt edelleen viekasta dialektiikkaansa. Hän
kääntyy saman yleisön puoleen kuin ennenkin. Mutta ivanauru on nyt
vaiennut, ja kaikkien kasvot kuvastavat hämmästystä. »Te olette»,
hän sanoo, »pitäneet pilkkananne ystävääni ja opettajaani myöskin
senvuoksi, että hän on selittänyt kaiken _liikkeen_ olevan ainoastaan
näennäistä. Nytpä minä loogillisesti todistan teille, että kaikki liike
on suorastaan _mahdotonta_. Kuulkaahan vain! Täytyyhän esineen, joka
teidän mielestänne on liikkeessä, liikkua joko sillä paikalla, missä
se on, tai paikalla, missä se ei ole. Edellisessä tapauksessahan esine
ei ole liikkeessä, vaan _lepää_. Ja jälkimmäinen olettamus on mahdoton
siksi, että eihän esine voi olla siellä, missä se ei ole. Siis kaikki
liike on mahdotonta. Mikä oli todistettava.»
Tämän päätelmän virhettä on vaikeampi keksiä kuin edellisen. Se
piilee kuitenkin siinä, että kreikkalaiset eivät osanneet kuvitella
taukoamatonta liikettä, vaan heidän täytyi ajatella kaiken liikkeen
jakautuvan sarjaan aikayksikköjä. Eihän kappale, joka on jatkuvassa
liikkeessä, itse asiassa koskaan, ei edes sekunnin pienimpänä
murto-osana, ole _samassa_ paikassa — se on aina siirtymässä paikasta
toiseen. Tässä kohden Zenonilla olisi ollut opittavaa Herakleitokselta,
joka ei myöntänyt olevan mitään paikallaan pysymistä.
Kuuluisin kaikista Zenonin dialektiikan esimerkeistä on se, jonka
nimenä on »_Akhilleus ja kilpikonna_». Merenjumalatar Thetiksen
nopeajalkainen poika juoksee kilpaa luomakunnan hitaimpiin kuuluvan
olennon kanssa, mutta ei voi koskaan sivuuttaa sitä, jos sillä vain on
pienikin etumatka. Oletetaan, että Akhilleus alkaa juosta pisteestä A
reittiä B C D pisteeseen E ja kilpikonna pisteestä B. Yksinkertaisuuden
vuoksi oletamme, että Akhilleus juoksee kolme kertaa nopeammin kuin
kilpikonna pääsee liikkumaan. Kun Akhilleus saapuu pisteeseen B,
on kilpikonna siis ehtinyt pisteeseen C. Kun Akhilleus on päässyt
C:hen, on kilpikonna tullut D:hen. Akhilleuksen ollessa pisteessä D,
on kilpikonna hänen edellään E-pisteessä, ja niin kilpailu jatkuu
jatkumistaan. Kilpikonnan etumatka tosin pienenee, kunnes se on vihdoin
niin pieni, että ajatuksemme ei kykene sitä tajuamaan, mutta se ei voi
koskaan pienentyä nollaksi. Sitä on aina sen verran jäljellä, että
kilpikonna on pikajuoksijan _edellä_.
Tämä ajatuspähkinä on ollut vaikeammin purtava kaikista Zenonin
dialektisistä taidonnäytteistä. Oletettaessa että A:n ja B:n välimatka
on 1 km, Akhilleus todellisuudessa saavuttaa kilpikonnan sinä hetkenä,
jolloin se on ryöminyt 1/2 km, sillä samaan aikaan Akhilleus on juossut
3 1/2 km = 1 1/2 km. Mutta kun matka jaetaan niinkuin Zenon on tehnyt,
ei kumpikaan kilpailijoista koskaan pääse siihen pisteeseen, sillä 1 +
1/3 + 1/9 + 1/27 + 1/81 j.n.e. loppumattomiin ei koskaan tuota lukua
1 ½. Ajatukselle on taaskin tehnyt kepposen se, että Zenon on jakanut
osiin liikkeen, joka todellisuudessa on jatkuvainen.
Zenon on sama rikkiviisas väittelijä selittäessään, että _on mahdotonta
kulkea jotakin määrättyä matkaa_. Sillä päästäkseen päämäärään täytyy
ensin kulkea puolet taipaleesta, sitten puolet jäännöksestä, s.o.
koko matkasta, sen jälkeen puolet jäljelläolevasta neljäsosasta, siis
1/8 koko matkasta ja sitten peräkkäin 1/16, 1/32, 1/64 siitä j.n.e.
loppumattomiin. Miten pitkälle tahansa onkaan kuljettu päämäärää kohti,
aina on jäljellä murto-osa matkasta, vaikkakin se lopulta on äärettömän
pieni.
Tällä tavoin Zenon, omituista kyllä, on mietiskellessään kehittynyt
aivan toiseksi, kuin hän oli uransa alussa. Hän aloitti taistelunsa
elealaisen ykseysopin oikeauskoisena kannattajana, mutta lopetti sen
teoreettisena skeptikkona, epäilijänä, ja kieltäen yleensä kaiken
tiedon mahdollisuuden. Mitä seurauksia tästä oli, saamme pian tietää,
kun tulee puheeksi filosofinen suunta, jota nimitetään sofistiseksi.
Positiivisesti katsoen Zenonilla on ollut suuri merkitys siinä
suhteessa, että hän on antanut alkusysäyksen väittelylle aika-, paikka-
ja liikekäsitteistä. Täten hän on suuresti edistänyt filosofista
analyysia, joka on ollut tarpeen näiden käsitteiden selvittämiseksi.
* * * * *
Miten pitkän taipaleen filosofinen ajattelu onkaan edistynyt
Ksenofaneesta Zenoniin! Se alkoi arvostelemalla yleistä
jumalauskoa, kohdisti sitten arvostelunsa koko näkyväisen maailman
monivivahteisiin ilmiöihin ja ryhtyi lopulta kumoamaan kaikkia
yleisiä käsityksiä. Elealaisten kaikki kolme pääedustajaa kuuluvat
henkisten rauhanhäiritsijäin luokkaan, joiden tehtävänä on herättää
ihmiskunta ajatuslaiskuudesta ja estää sitä nukahtamasta tähän
rauhoittavaan ajatukseen: »Niin ovat isä ja äiti sanoneet.» Siinä
suhteessa elealaisten osuus filosofian historiaan on arvokas. Gomperz
sanoo heistä sattuvasti, että he »perustivat ensimmäisen henkisen
painijakoulun, jossa länsimainen ajattelu kehittyi notkeaksi, karaistui
ja tuli tietoiseksi sisäisestä voimastaan.» Tämän kehityksen hedelmä
on jyrkkä pesäero tieteellisen ajattelun ja yleisen mielipiteen,
tiedon ja luulon välillä. Pythagoraan opissa sitävastoin usko ja tieto
olivat sulautuneet yhteen ja sekoittuneet toisiinsa. Seisomme tässä
kreikkalaisen filosofian suurella vedenjakajalla. Tästä virtaa kaksi
jokea vastakkaisiin suuntiin. Vasta myöhemmin, rappeutumisen aikana, ne
uudelleen yhtyivät toisiinsa.