Herakleitos ei pitänyt eräästä toisesta sangen kuuluisasta, vähän
vanhemmasta filosofista, joka oli nimeltään _Pȳthāgoras_ ja oli
kotoisin Samos-saarelta, mutta oli asettunut Krotoniin. Siellä hän
oli perustanut jonkinlaisen veljeskunnan sen jäsenten keskinäiseksi
jalostamiseksi. Siinä oli eri »asteita», joihin päästiin määrättyjen
kokeitten ja juhlamenojen jälkeen. »Vihityille» oli tunnusmerkillistä
vahvasti mystillisvivahteinen uskonnollisuus, mutta he harrastivat
samalla tiedettä ja politiikkaa. Tuskin ketään mestaria uskolliset
oppilaat ovat ylistäneet niin pilviin saakka kuin Pythagorasta.
Filosofi Empedokles, jonka itsejumalointi oli rajaton, puhuu hänestä
ihaillen miehenä, jonka tieto oli yli-inhimillistä. »Kun se mies
vain halusi, hän voi helposti sielunsa silmin nähdä, mitä maailmassa
tapahtui kymmenen, kahdenkymmenen miespolven aikana». Kuoltuaan häntä
palvottiin melkein kuin puolijumalaa.
Ja epäilemättä Pythagoraan persoonallisuus on omituisimpia eri
ominaisuuksien yhdistelmiä, mitä maan päällä on milloinkaan esiintynyt.
Hän oli harvinaisen etevä matemaatikko, uranuurtaja fysiikan ja
astronomian alalla; hän oli myöskin filosofi ja muidenkin tieteitten
tutkija, ja samalla hän oli siveellinen uudistaja.
Tästä huolimatta tiedämme oikeastaan äärimmäisen vähän hänen
elämästään. Puolittain sadunomaisena olentona hän häipyy tarujen
hämärään. Näyttää siltä, että hän kuten myöhemmin Sokrates — ei
milloinkaan kirjoittanut muistiin ajatuksiaan, vaan vaikutti
oppilaihinsa yksinomaan sanansa ja esimerkkinsä voimalla. Meidän täytyy
tyytyä _heidän_ antamiinsa tietoihin Pythagoraan opista. »Mutta näiden
nojalla» — käyttääksemme erään etevän saksalaisen filosofin sanoja
— »tuskin opimme tuntemaan muuta kuin valtavan persoonallisuuden
jättiläisvarjon, joka pikemminkin muistuttaa uskonpuhdistajaa kuin
filosofia.» Ja kuitenkin Pythagoras lienee ollut ensimmäinen, joka
käytti itsestään tätä nimitystä, joka suomeksi merkitsee »viisauden
ystävä».
Runsaan tietovarastonsa hän oli suureksi osaksi hankkinut laajoilla
matkoilla, luonnollisesti ennen kaikkea Egyptissä, viisauden
kotipaikassa, jonka kunnianarvoisan kulttuurin rinnalla helleenit
tunsivat olevansa kuin »koulupoikia», käyttääksemme Platonin
sanoja. Egyptin papeilta Pythagoras varmaan on saanut useita niistä
juhlamenoista ja hengellisistä harjoituksista, jotka olivat ominaisia
hänen veljeskuntansa jäsenille. Monet kohdat itse hänen opissaan
viittaavat myös itämaiseen alkuperään.
Pythagoralaisten kuten joonialaisten luonnonfilosofienkin suuri kysymys
oli tämä: Mikä aistimaailman moninaisissa ilmiöissä on ikuista ja
pysyvää? Heidän mielestään sitä ei ollut vesi eikä ilma eikä mikään
muukaan neljästä alkuaineesta, vaan _luvut_, matemaattiset suhteet.
»Koko maailma», he sanoivat, »on harmoniaa ja lukuja.» Pythagoraan
lienee tähän käsitykseen johtanut havainto, että musikaaliset
soinnut perustuvat määrättyihin lukusuhteisiin, että sävelkorkeus on
riippuvainen väräjävän kielen pituudesta. Tämän tärkeän keksinnön
tehtyään Pythagoraasta itse asiassa tuli _akustiikan_ perustaja, sen
fysiikan osan, joka käsittelee lakeja, joiden mukaan ääni, erittäinkin
sävelet, syntyvät ja etenevät.[85] Voi käsittää, millaista ihailua
ja ihmettelyä tämä keksintö herätti: oli osoitettu, että säveltä,
joka oli kaikista ilmiöistä haihtuvaisimpia, voitiin mitata luvuilla
ja numeroilla! Miten helposti voitiinkaan johtua siihen ajatukseen,
että nämä ihmeelliset luvut muka sääsivät lakeja _kaikelle_ tässä
maailmassa, vieläpä nähtiin niissä itse olioitten olemus, niiden ydin
ja aihe! Siinä oli olemassaolon kiinteä piste! Suuresta keksinnöstä
innostuneina pythagoralaiset arvelivat, että nyt oli löydetty se
maailmankaikkeuden lainalaisuus, jota joonialaiset luonnonfilosofit
niin innokkaasti olivat etsineet.[86]
Mutta, väitämme, luvutkaan eivät ilmaise mitään muuta kuin
määrättyjä, kappaleitten välisiä _suhteita_. Miten pythagoralaiset
saattoivat johtua pitämään niitä olioitten sisimpänä _olemuksena_ ja
_aiheuttajana_? Tätä ei selitä yksinomaan mestarin keksinnön herättämä
ylenpalttinen ihastus, vaan se johtuu muistakin seikoista, ennen
kaikkea filosofien tavasta pitää käsitettä sitä alkuperäisempänä,
korkeampana ja ikäänkuin voimakkaampana, mitä abstraktisempi se oli,
mitä kauempana se oli kouraantuntuvasta todellisuudesta.
Kreikkalaisten oli myöskin vaikeampaa kuin meidän jyrkästi erottaa
toisistaan abstraktiset ja konkreettiset käsitteet. Kun me puhumme
esineen pinnasta geometrisessa merkityksessä, niin meistä on
selvää, että tämä sana on ainoastaan ajatuksen tuote, abstraktio
vailla aineellista todellisuutta. Pintahan on ainoastaan esineen,
geometrisella kielellä kappaleen raja. Samanlaisia käsitteitä ovat
_viivat_, jotka ovat pinnan rajoina, ja _pisteet_, jotka rajoittavat
viivaa. Mutta pythagoralaisten mielestä asian laita ei ollut niin: he
ajattelivat geometrisen kappaleen _rakentuneeksi_ pinnoista, viivoista
ja pisteistä. Siksi he rinnastivat kaikki nämä käsitteet lukuihin
antaen pisteen merkitä ykseyskäsitettä, lukua 1, viivan lukua 2, pinnan
3 ja kappaleen 4.
Harmoniaoppiansa Pythagoras sovelsi koko maailmankaikkeuteen, muun
muassa kuuluisaan oppiin _sfäärien harmoniasta_. Jokainen nopeasti
liikkuva kappale saa aikaan ääntä, ja tämä ääni on erilainen kappaleen
liikkumisnopeuden mukaisesti. Taivaankappaleet liikkuvat ikäänkuin
kauniissa, sopusointuisessa kuorotanssissa erilaisin nopeuksin ja
synnyttävät tällöin ylimaallisen ihanaa musiikkia. Tätä suurta soitinta
voi myös verrata lyyryn kieliin. Meidän täytyy yhtyä itävaltalaisen
Gomperzin arvosteluun, jonka hän lausuu nerokkaassa esityksessään
kreikkalaisesta filosofiasta, että »kauniimpaa, mieltäylentävämpää
maailmankuvaa ei ole koskaan luotu.» Mutta mistä johtuu, ettemme tajua
tätä taivaankappaleitten musiikkia? Syynä on se, että alati, aina
syntymästämme saakka olemme sitä kuulleet, aivan kuin seppä, joka
päivästä toiseen kuulee moukarin lyövän alasinta vasten, pian tulee
kuuroksi sen kalkkeelle. Jotta ääntä voitaisiin tajuta, tarvitaan
nimittäin vaihtelua: joko keskeytystä tai muutosta, äänen voimassa tai
laadussa.
Mutta Pythagoras ei tyytynyt johtamaan ainoastaan koko ulkonaista
maailmaa luvuista, olioiden olemuksesta, — hän alistaa henkisetkin
ilmiöt samojen harmonialakien alaisiksi. Niinpä hän merkitsee rakkautta
ja ystävällisyyttä ennen kaikkea harmonian luvulla, joka siis on 8,
oktaavin luku. Vanhurskauden luku on 4, koska koston käsite: verta
verestä, syntyy kahdesta yhtäläisestä alkutekijästä, joiden täytyy olla
parillisia lukuja syistä, jotka pian saamme nähdä. Avioliiton luku on
5, sillä tämä luku on ensimmäisen parillisen ja ensimmäisen parittoman
luvun yhdistys — ykkönen on silloin laskettu aivan erikseen. Määrättyjä
lukuja pidettiinkin jo ammoisista ajoista pyhinä, ja niillä luultiin
olevan salaperäinen voima; sellaisia olivat luku 3 ja sen neliö 9 ja
samoin myös luku 7.
Mutta kaikista luvuista täydellisin on 10, sillä se on neljän
ensimmäisen luvun summa. »Se on suurvalta.» Pythagoralaiset kuvasivat
sitä mielellään seuraavalla sivulla olevalla kuviolla, »suurella
nelosella», jonka keskipisteenä oli ykkönen. Tästä kuviosta tuli
tunnuskuva, jonka nimessä heidän oli tapana vannoa vala.
Pythagoralaiset lausuivat lukuoppinsa sanoilla: »Kaikella, jonka
tunnemme, on oma matemaattinen lukunsa, eikä mitään, voida käsittää
tuntematta sen lukua.»
Parittomia ja parillisia lukuja vastaavat vastakohdat, joita
muodostavat vasen ja oikea, nainen ja mies, väärä ja suora, pimeys ja
valo, paha ja hyvä j.n.e.
Niin pythagoralaiset elivät ja asustivat lukujen maailmassa. Lukuoppi
oli suorastaan lumonnut heidät; ja sama mies, jota on nimitetty
_ensimmäiseksi eksaktiseksi tutkijaksi_, oli samalla kertaa suuri
mystikko. Hänen suuri vaikutusvaltansa ei johtunut ainoastaan
valtavasta persoonallisuudesta, vaan myöskin ihannoivasta hohteesta,
joka aina ympäröi menestyksellistä uranuurtajaa sekä antaa hänelle
uskovaisten silmissä melkein yli-inhimilliset lahjat. Milloinkaan
ennen ei ole nähty koulukuntaa, joka olisi ollut niin valmis vannomaan
oikeiksi mestarinsa sanat, kuin Pythagoraan oppilaspiiri. »Hän itse
on sen sanonut», oli loitsu, joka oikean pythagoralaisen mielestä
haihdutti kaikki epäilykset siitä, mikä oli totta ja oikeaa. Niillä
sanoilla hän mielestään voi kumota kaikki vastaväitteet.
Pythagoraan filosofiasta ei muutoin tunneta varmasti juuri enempää,
kuin että hän opetti sielun olevan kuolemattoman. Sitä, että sielu
on sidottu ruumiiseen, pythagoralaiset pitivät rangaistuksena
eräistä synneistä. Ruumis on sielun vankila. Viisaan on senvuoksi
kiduttamalla itseään ja vaipumalla yleviin, jaloihin ajatuksiin
puhdistauduttava ruumiillisuudesta. Mutta sitä puhdistusta varten
tarvitaan moninkertainen elämä. Pythagoras opetti myöskin, että sielu
elää kokonaisen sarjan olomuotoja eri eläimissä ja ihmisissä.[87] Tämän
_sielunvaellusopin_ rinnalla pythagoralaisilla myöskin on omituinen
oppi _kaiken palaamisesta_ »suuren maailmanvuoden» kuluttua, joka on
suunnaton aikamäärä, suhtautuen tavalliseen vuoteen kuin kokonainen
vuorokausi sekuntiin. Ja kuitenkin sellainen vuosi on vain kuin yksi
ainoa päivä maailmankaikkeuden elämässä.
Monia elämänohjeita pidetään Pythagoraan lausumina, kuten »ettei pidä
juosta pitkin valtateitä», s.o. ei noudattaa yleisön mieltä, ja »ettei
pidä syödä sydäntään»: ei harmitella.
* * * * *
Krotonissa pythagoralaisten liitolla oli suuri menestys, ja sen
vaikutus ulottui muihinkin Suur-Kreikan kaupunkeihin. Mutta eräänä
päivänä tapahtui taka-askel. Tämä suljettu ylimysten yhtymä herätti
ajan pitkään pahaa verta muun kansan keskuudessa, varsinkin niiden,
jotka olisivat mielellään liittyneet veljeskuntaan, mutta joilta
pääsy kiellettiin. Silloin alkoi ankara kiihoitustyö ulkomaalaista
vastaan, joka oli tunkeutunut krotonilaisten keskuuteen, ja hänen
vierasta keksintöään vastaan; ja hirvittävä verilöyly lopetti
Krotonin pythagoralaisen veljeskunnan vähää ennen vuotta 500.
Yksityiskohtia emme tunne; tiedämme vain, että suuri osa heistä sai
surmansa itse veljeskuntatalon palossa. Henkiin jääneet hajaantuivat
eri tahoille. Muutamat asettuivat Sisiliaan ja levittivät siellä
oppejaan; toiset pakenivat Kreikan emämaahan, missä Thebasta tuli
pythagoralaisuuden uusi keskus. Muiden muassa suuri Epaminondas nautti
siellä pythagoralaisten opetusta. Toiset taasen saapuivat Ateenaan
ja valmistivat siellä maaperää Pythagoraan ja Sokrateen filosofian
yhteensulautumiselle, joka lopulta tapahtui.
* * * * *
Ajattelutapansa kaikesta puutteellisuudesta huolimatta pythagoralainen
filosofikoulukunta on kuitenkin toiminut uranuurtajana ajattelun
historiassa. Pythagoralaisten ansiota ovat vapaan ajatuksen ensimmäiset
edistysaskeleet sen pyrkiessä saamaan selville lainalaisuutta
aistimaailman ilmiöissä. Joonialaiset luonnonfilosofit eivät koskaan
päässeet aistimaailman kouraantuntuvaisuutta pitemmälle; sitävastoin
pythagoralaiset ovat ensi kerran saavuttaneet käsitteiden maailman
ja siten perustaneet filosofian, joka ulottuu korkeammalle kuin se
maailma, jonka me joka päivä silmillämme näemme.