Kaksi viidennellä vuosisadalla samoihin aikoihin elänyttä ajattelijaa,
jotka saavuttivat samanlaatuisia tuloksia, mutta henkilökohtaisesti
olivat mahdollisimman erilaisia, olivat Empedoklés ja Anaksagórās.
_Empedokles_, joka oli kotoisin Akragaasta, oli kuten Herakleitoskin
ylhäinen mies ja hänen kerrotaan kuten tämänkin kieltäytyneen
vastaanottamasta kuningaskruunua, jota hänelle tarjottiin erään
Akragaassa tapahtuneen valtiollisen mullistuksen jälkeen. Mitä arvoa
olisikaan kuningaskunnalla ollut sille, joka tunsi hallitsevansa
luontoa ja henkivoimia! Ja mitä merkitsikään maallinen kruunu sille,
joka huudahti uskollisille seuralaisilleen: »En ole enää kuolevainen —
olen kuolematon jumala!» Kullalla vyötettyyn purppuravaippaan puettuna,
laakeriseppele pitkillä, lainehtivilla hiuksillaan hän vaelsi ympäri,
maata ihailevien oppilasjoukkojen seuraamana. Ja kaikkialla, missä
hän kulki, hänen luokseen tulvi tuhatmäärin ihmisiä parantuakseen
taudeista, kuullakseen, mitä tulevaisuus kantoi helmassaan ja
nähdäkseen ihmeitä. Kerrotaan hänen herättäneen henkiin valekuolleen,
joka oli maannut elottomana kolmekymmentä päivää.
Ajattelijana Empedokles yhdistää Thaleen, Anaksimeneen ja
Herakleitoksen teoriat vedestä, ilmasta ja tulesta alkuaineina ja
asettaa maan niiden rinnalle neljänneksi. Häneltä siis on viime kädessä
peräisin yleisesti tunnustettu käsitys »_neljästä alkuaineesta_.»
Kun nämä alkuaineet yhtyvät erilaisin suhtein, syntyy esineitä ja
eliöitä, mutta alkuaineitten erotessa tapahtuu se, mitä ihmiset sanovat
kuolemaksi. Kaikki n.s. syntyminen on todellisuudessa ainoastaan neljän
alkuaineen sekoittumista, kaikki n.s. kuolema eli häviäminen on sen
eroamista, mikä jonkin aikaa on ollut yhtyneenä. Yhdistävä voima on
_rakkaus_, erottava _viha_. Ne ovat maailman luomisen ja kehityksen
kaksi alkuperiaatetta. Nämä voimat taistelevat alati herruudesta,
ja yliote on milloin toisella milloin toisella. Kerran rakkaudella
oli rajaton valta. Ihmiset olivat silloin liian hyviä tappaakseen
yhtäkään olentoa. Lihan syömistä pidettiin inhoittavana rikoksena.
Kaikki eläimet olivat silloin kesyjä ja ihmiseen kiintyneitä. Puiden
latvat viheriöivät ikuisesti, ja kautta vuoden ne kantoivat runsaasti
hedelmää. Mutta tämä paratiisimainen tila on ainaiseksi mennyt. »Voi
sinua, kurja kuolevaisten suku, täynnä viheliäisyyttä ja valitusta!»
hän huudahtaa. Kuten Pythagoras, jota hän useissa kohdin lähenee,
Empedokles pitää ihmisten syntejä syynä kärsimykseen täällä maan päällä.
Tarinat Empedokleen poismenosta ovat samansuuntaisia kuin kertomus
hänen elämästään: eräänä yönä pitojen jälkeen hän muutamien
uskollisimpien kannattajainsa kanssa äkkiä katoaa. Kuullaan äänen
korkeudesta kutsuvan häntä — taivaankannella loistaa valo, ja häntä
ei enää näy. Hän on astunut takaisin jumalalliseen olomuotoonsa, ja
hänelle kannetaan uhreja.
Toinen legenda kertoo suuren profeetan ja ihmeitten tekijän lopettaneen
vaelluksensa syöksymällä Etnan kraatteriin. Todellisuudessa
hänen oikulliset maanmiehensä karkoittivat hänet maanpakoon noin
kuudenkymmenen vuoden ikäisenä, ja hän lienee pian sen jälkeen
päättänyt päivänsä Peloponnesoksella.
* * * * *
_Anaksagoras_ muistuttaa, kuten sanottu, ajattelussaan suuresti
Empedoklesta, mutta tulisen profeettaluonteen ja hehkuvan
mielikuvituksen asemesta tapaamme tässä kylmän ja selkeän
järki-ihmisen. Mutta siitä huolimatta hän on kiintynyt tieteeseensä
ja vajoaa niin kokonaan filosofoimiseen, että hän aivan laiminlyö
maalliset asiansa.
Anaksagoras oli syntynyt noin vuonna 500 lähellä Smyrnaa, mutta tuli
noin neljänkymmenen vuoden ikäisenä Ateenaan, missä hänellä lähes
miespolven ajan oli suuri merkitys oppineessa maailmassa. Hänen
mukanaan filosofia ja luonnontieteet siirtyivät Jooniasta Attikaan.
Empedokleen tavoin hän kieltää kaiken varsinaisen syntymisen ja
häviämisen olemassaolon. Se, mitä me siksi nimitämme, ei ole muuta
kuin yksinkertaisten alkuaineitten eroamista ja yhtymistä. Mutta hän
ei tyydy neljään elementtiin, vaan pitää kaiken alkuna äärettömän
monia alkuaineita, »siemeniä», kuten hän niitä nimittää. Kaikessa on
näitä äärimmäisen pieniä, paljaalle silmälle näkymättömiä hiukkasia.
Kun esi., ihmisruumis luineen, lihoineen ja jänteineen, nahkoineen ja
karvoineen rakentuu saamastaan ravinnosta, perustuu se siihen, että
ravinnossa äärimmäisen pienissä määrissä on näitä ruumiin osahiukkasia.
»Kaikkea on kaikessa». Ajatuskulku muistuttaa Anaksimandroksen oppia
perusaineesta, »muodottomasta ja rajattomasta», johon kaikkien
aineitten erilaisuudet sisältyvät.
Sen merkityksen, joka rakkaudella ja vihalla oli Empedokleen
maailmanselityksessä, saa Anaksagoraan filosofiassa voima, josta
hän käyttää nimeä _Nous_, jota sanaa on vaikea kääntää, mutta joka
lähinnä vastaa meidän sanaamme »järki» tai »henki». Nous on »kaikesta
hienointa ja puhtainta.» Nous on pannut kaiken liikkeeseen, tarkemmin
määriteltynä alituiseen kehänmuotoiseen liikkeeseen, joka »erottaa» eri
esineet perusmassasta.
Tässäkin havaitsemme sukulaisuutta Anaksimandroksen ajatusjuoksulle.
Lähinnä tulemme ajatelleeksi Herakleitoksen sanoja maailmansielusta
»ikuisena järjestävänä järkenä», mutta tästä ajatuksestahan tavataan
merkkejä jo Anaksimandroksella. ²
* * * * *
Nyt tulemme luonnonfilosofiin, jonka ajattelu on varmempaa ja
johdonmukaisempaa kuin kenenkään muun, nimittäin atomiopin kuuluisaan
perustajaan, _Dēmōkrítokseen_, joka oli kotoisin Abderan kaupungista
Traakiasta. Abderan nimi ei tosin yleensä herätä mielikuvia
valistuneesta ajatustoiminnasta — nimitystä »abderiitti» on päinvastoin
ruvettu käyttämään kaikesta vanhentuneesta ja takaperoisesta, mitä
suinkin voi keksiä.
Mutta Demokritos ei ollut tavallinen abderiitti. Luonnontieteen
historiassa hänellä on kunnianarvoisa sija tämän tieteen perustajien
joukossa. Hän oli muutoin mies, jolla oli laaja maailmantuntemus.
Kuten Anaksagoras hän vietti suuren osan elämästään Ateenassa. Ja
tämän hiljaisen tutkijan tavoin hän eli kokonaan tieteensä hyväksi.
Mikään maallinen onni ei hänestä ollut sen puhtaan ilon vertainen,
jota tieteellinen työ hänelle tuotti. »Minusta on mieluisampaa tehdä
yksi ainoa keksintö maailman syy-yhteyden alalla kuin tulla Persian
kuninkaaksi», hän sanoo.
Elealaisten tavoin hän selittää, että esineitten ominaisuudet,
sellaisina kuin me ne käsitämme, eivät ole mitään esineihin
itseensä kuuluvaa. Kaikki nämä ominaisuudet: »käsitteet värillinen,
makea, karvas, kuuma, kylmä» j.n.e., ovat, hän sanoo, aistiemme
aikaansaannoksia. »Todellisuudessa ei ole mitään muuta kuin _atomit_ ja
tyhjyys.» Demokritoksen suuri merkitys on siinä, että hän on atomiopin
perustaja.
Sana atomi merkitsee »jakamaton». Demokritos kuvittelee, että kaikki
on muodostunut äärimmäisen pienistä kappaleista, joilta puuttuu väri,
haju, maku ja muut kvalitatiiviset ominaisuudet ja jotka eroavat
toisistaan ainoastaan kokonsa ja painonsa suhteen. Atomit ovat
ikuisista ajoista olleet putoamisliikkeessä tyhjyydessä, törmäävät
toisiinsa ja aikaansaavat siten pyörreliikkeen, joka on alkuna maailman
muodostumiselle.
Demokritoksen maailmanselitys on puhtaasti materialistinen. Hänelle
ei ole olemassa muuta kuin atomit ja tyhjyys. Hänellä ei ole
tilaa Anaksagoraan Nousille — hänen maailmassaan hallitsee vain
persoonattoman mutta ankara; luonnonpakon laki.[89]
Mutta voiko Demokritos kieltää kaiken henkisen olemassaolon? Ei
kylläkään sen _olemassaoloa_, mutta hän kieltää sen lajiltaan eroavan
aineellisesta. Se mitä me nimitämme sieluksi, on, hän sanoo, ainoastaan
atomien yhtymä. Ainoa ero sielun ja ruumiin välillä on se, että ne
atomit, joista sielu on kokoonpantu, ovat hienompia ja liikkuvaisempia
kuin ne, jotka muodostavat ruumiin.
Aistimuksemme hän selittää aivan koneellisella tavalla. Ne syntyvät,
hän sanoo, kosketuksesta niiden atomien välillä, joista ulkomaailma on
kokoonpantu, ja niiden, jotka muodostavat sielumme. Esineitten pinnasta
erkanee alati »pieniä kuvia», jotka tunkeutuvat silmäämme, ja toisia
hiukkasia, jotka laskeutuvat haju- ja makuaistimiimme.
Filosofian historian ensimmäinen materialisti on myöskin tieteellisen
_etiikan_ perustaja. Hajanaisia siveysopillisia mietteitä tavataan
kyllä edellisilläkin ajattelijoilla, mutta he liittävät ne
uskonnollisiin aatteisiin. Demokritoksen siveysoppi on vapautunut
kaikesta auktoriteettiuskosta. Hänen itse ydinkysymykselle antamansa
muoto on aito helleeninen: »Miten minun on elettävä tavalla, joka
on eniten ihmisen arvon mukainen?» Hänen vastauksensa pääsisältö
on: »Säilyttämällä, mikäli mahdollista, _mielen tasapainon_.»
Ja miten tämä ihanne saavutetaan? »Siten ettemme etsi iloamme
katoavaisesta, pysyttelemällä erossa aistillisista nautinnoista
ja mielenliikutuksista, jotka häiritsevät sielun rauhaa, kuten
kunnianhimo, kateus ja viha. Aistillinen nautintohan tuottaa vain
silmänräpäyksen mielihyväntunteen. Sen haihduttua tuntee jälleen
samaa himoa, ja sitä jatkuu loppumattomiin.» Hän sanoo myöskin:
»Jos kohtuuden raja ylitetään, suurin mielihyvä muuttuu suurimmaksi
mielipahaksi» ja: »Pohjaton ahneus on paljon pahempi kuin suurin
köyhyys.»
Mielen tasapainon edellytyksenä on _hyvä omatunto_. Siitä ovat
sitten kaikki hyveet lähtöisin. Se, jolla on hyvä omatunto ja
mielenrauha, on itsestään halukas tekemään oikein. Hän tekee aina
iloiten velvollisuutensa, kun taas muiden elämä on täynnä tuskaa ja
itsesyytöksiä. Onni ja onnettomuus eivät perustu ulkonaisiin oloihin
— ihminen kantaa niitä omassa rinnassaan. Ajattelevan ihmisen tulee
pelkästä itsekunnioituksesta välttää pahaa ja velvollisuudentunnosta —
ei pelosta — hänen tulee tehdä hyvää.
Kirjallisuutta tähän ja toisiin lukuihin:
Theodor Gomperz, Griechische Denker: 2 nid. (laajat
kirjallisuusluettelot).
Eduard Zeller, Die Philosophie der Griechen: 6 nid.