Ensimmäisenä filosofina mainitsee perimätieto yksimielisesti
_miletoslaisen Thaleen_, joka on yksi Kreikan seitsemästä viisaasta.
»Toisilla kansoilla on pyhimyksensä, kreikkalaisilla viisaat miehensä.»
Tämä Nietzschen huomautus sanoo jo paljon helleenisyyden luonteesta.
Tekemillään pitkillä matkoilla Thālēs oli oppinut paljon ja löytänyt
runsaasti ajattelun aihetta. Hän oli ollut Egyptissä[79] ja
babylonialaistenkin viisaudesta hän näytti tunteneen ainakin perusteet,
niin että hän maanmiestensä hämmästykseksi kykeni ennustamaan
täydellisen auringonpimennyksen, joka sattui todennäköisesti v. 585
e.Kr.[80]
Filosofeinakin kreikkalaiset ovat osoittaneet ihmeteltävää kykyänsä
ottaa oppia toisilta kansoilta itsenäisellä ja hyödyllisellä tavalla.
Sillä he eivät vain omaksuneet heidän tietojaan, vaan kehittivät niitä
myös edelleen. »He ovat kyenneet», kuten Nietzsche sanoo, »heittämään
keihään edelleen kohdasta, johon sen toiset kansat jättivät.»
Tuloksen kaikesta alkuainetta koskevista mietiskelyistään Thales puki
lauselmaan: »Vesi on kaiken alkulähde.» Filosofi Aristoteles otaksuu
hänen perustelleen tätä olettamustaan sillä, että kasvien ja eläinten
ravinnon ollessa kosteata oli siis elonlämpökin peräisin kosteudesta.
Thaleen oppilauselma sisältää enemmän ajatustyötä, kuin ensi
silmäyksellä luulisikaan. Onhan jo otettu suuri askel ajatuksen tiellä,
kun on tultu vakaumukseen, että kaiken tämän aisteillamme havaittavan
ilmiöiden moninaisuuden pohjalla on _yhteys_. Puhtaan ajatuksen tietä
Thales oli johtunut teoriaan, jonka mukaan koko ulkomaailma syvemmin
nähtynä oli toinen, kuin miltä se aisteillemme näyttää. Tällä oli pohja
laskettu _metafysiikalle_, s.o. tieteelle, joka hakee äärimmäistä
perustaa kaikelle maailmankaikkeudessa olevaiselle.
* * * * *
Kreikkalaisissa ilmenee ensikerran ihmiskunnan kehityksen aikana
tarve _selittää_ maailmaa ja sen ilmiöitä puhtaan järjen avulla.
Itämaisten kansojen tietoisuudessa on ajattelija — mies, joka »tietää»,
— sellainen, joka on perillä jumalallisista salaisuuksista: hän on
pappi, profeetta, ennustaja tai loitsija. On täydelleen uutta, että
»ajattelija» on ihminen, jonka vaikutus perustuu yksinomaan hänen
älylliseen lahjakkuuteensa. Ennen kreikkalaisen kulttuurin syntyä emme
ihmiskunnan historiassa tapaa mitään tähän verrattavaa.
* * * * *
Thales oli löytänyt vedestä kaiken olevaisen alkuaineen. Samasta
kaupungista kuin hänkin oli kotoisin myöhäisempi luonnonfilosofi
_Anaksiménēs_, joka piti taas kaiken alkuperänä keveämpää ja
liikkuvampaa ainetta, _ilmaa_. Kun ilma tiivistyy, syntyy ensin pilvi
ja sitten sade. Tästä Anaksimenes teki johtopäätöksen, että jos ilma
tiivistyy yhä enemmän, syntyy kiinteitä aineita, kuten maata ja vuoria.
Hän pääsi siis jo ajatustyöllään vakaumukseen, että aineet voivat
tihentyä ja ohentua, olla milloin kiinteässä, milloin nestemäisessä,
milloin taas kaasumaisessa olomuodossa, muuttaa aggregaatio-tilaansa,
kuten aikamme tieteellisessä kielenkäytössä sanotaan. Voi kuitenkin
olla mahdollista, että hän sanalla, jonka me käännämme ilmaksi, on
saattanut tarkoittaa jotakin henkisempääkin. Ehkä hänellä on piillyt
siinä ajatus »maailman sielusta», joka tunkee kaikkialle ja antaa
kaikelle elämän. Sillä hän sanoo, että »meidän oma sielumme on ilmaa.»
Hän näyttää tässä sekoittaneen sielun hengitykseen, s.o. ilmaan, jota
vedämme ja jälleen puhallamme ulos, ja käsittäneen sen mukaan ilman
koko maailman hengitykseksi.[81] Muinaisajan kansoille ei henkisen ja
ruumiillisen raja ollut niin jyrkkä kuin meillä.
* * * * *
Vielä huomattavampi on hiukan vanhempi miletoslainen, Thaleen oppilas
ja ystävä _Anaksimandros_. Hyvin vaikeata on kuitenkin tulkita
kovin vähäisinä säilyneitä paloja hänen lausunnoistaan. Etsiessään
alkuainetta hän on mennyt paljon pitemmälle kuin oppi-isänsä. Hän ei
voinut tyytyä hyväksymään vettä alkuaineeksi, sillä saadakseen sen
muuttumaan kiinteästä juoksevaan muotoon tarvitaan lämpöä samoinkuin
sen vaihtumiseksi juoksevasta muodosta vesihöyryksi. Siispä kaiken
pohjana on vastakkain kaksi alkuperustetta: kiinteä eli kylmä
ja toiselta puolen lämmin. Nämä molemmat prinsiipit »eristyvät»
aineellisesta alkuolosta, joka itsessään sisältää kaikkien aineiden
erilaatuisuudet. Tätä alkuoloa Anaksimandros nimittää sanalla, joka
voidaan kääntää »muodoton ja rajaton». Tästä saavat alkunsa erilaisin
eristymisin kaikki oliot. Ja alkuoloon ne jälleen palaavat hävitäkseen.
Että kaikkien olioitten täytyy hävitä on _rangaistus_ siitä, että
ne ovat irtautuneet kokonaisuudesta. Anaksimandros näki olioitten
vaihteluissa ja tuhossa, syntymisen ja kuolemisen lakkaamattomassa
kiertokulussa kaikkea hallitsevan luonnonlain vaikutusta, joka samalla
oli hänen mielestään kaiken käsittävä oikeusjärjestys, mikä rankaisi
yksityistä hänen ylimielisyydestään (hybris) tulla yksilöksi. »Kaikki
mitä on, ansaitsee häviön» — niin hän saattoi huudahtaa Faustin
Mefistofeleen kanssa. Ainoastaan erilaistumaton olotila äärettömässä,
voimallisessa alkuaineessa oli »jumalallista».
Luonnontieteen kannalta Anaksimandros on erikoisen mielenkiintoinen
siksi, että hän on lausunut ajatuksia, jotka muistuttavat nykyaikaista
kehitysoppia, vaikkakin hänen teoriansa _yksityiskohdat_ luonnollisesti
usein tuntuvat meistä eriskummallisilta. Hän nimittäin arveli, että
alimmat eliöt olivat syntyneet meren liejusta ja että ne vähitellen
olivat kehittyneet yhä korkeammiksi olennoiksi.
* * * * *
Omituisimpia hahmoja muinaisajan ajattelijain sarjassa on
_ephesoslainen Herakleitos_. Hänet meidän oikeastaan pitäisi tuntea
paremmin kuin kukaan muu joonialaisista luonnonfilosofeista, koska
hänen filosofisista lausunnoistaan on tallella melkoinen osa.
Mutta hänen tyylinsä on niin syvämietteistä ja arvoituksellista —
usein paradoksaalista — että häntä jo muinaisaikana nimitettiin
»hämäräksi». Sanottiin hänen tahallaan lausuneen ajatuksensa
niin arvoituksellisesti, jotta ainoastaan valitut voisivat häntä
ymmärtää. Sillä suurta joukkoa hän halveksi sydämensä pohjasta. Sen
onnenihannetta hän vertaa »härkään, joka saa syödäkseen virnaa».
Niin alhaisella asteella olevat yksilöt eivät voi käsittää mitään
oikein. »Silmät ja korvat ovat huonoja todistajia ihmisille, joilla on
barbaarisielu.»
Hänen ihmishalveksimisensa oli saanut virikettä henkilökohtaisista
kokemuksista. Siitä ei ole epäilystäkään, kun kuulee hänen arvostelunsa
maanmiehistään. »Ephesoslaiset», hän sanoo, tekisivät oikein, jos
he menisivät ja hirttäytyisivät, joka ikinen täysikasvuinen mies,
ja jättäisivät kaupunkinsa alaikäisten haltuun.» Minkä vuoksi tämä
rakastettava neuvo? He olivat karkoittaneet kaupungistaan parhaan
miehensä? Herakleitoksen ystävän, tällä perusteella; »Meidän
joukossamme ei kukaan saa olla muita parempi; jos sellainen mies
ilmaantuu, hän eläköön toisella paikkakunnalla ja toisten ihmisten
keskuudessa!» Sellaista kansaa Herakleitos ei halunnut edes kuninkaana
hallita — se arvo näet kuului hänelle uhrikuninkaitten jälkeläisenä.
Mutta hän luovutti sen nuoremmalle veljelleen ja vetäytyi loukatussa
ylpeydessään yksinäisen luonnon helmaan »vuorille, missä hän eli
ruohoista ja yrteistä», kuten perimätieto kertoo. Siellä hän päätti
päivänsä koottuaan elämänkatsomuksensa papyruskääröön, jonka hän
sijoitti Ephesoksen Artemiin temppeliin. Se tapahtui suurten
persialaissotien alkuaikoina.
* * * * *
Useissa kohdissa Herakleitoksen käsitys lähenee Anaksimandrosta.
Molempien huomio oli kiintynyt tämän maailman vaihtelevaisuuteen
ja kaiken katoavaisuuteen. »_Kaikki virtaa_: panta rhei», on
Herakleitoksen peruslauselma. Olemassaolo on kuin »virta: siinä ei voi
kahta kertaa astua samaan veteen.»[82] Ja myöskin ihminen itse muuttuu
hetkestä toiseen: »Samoihin laineisiin laskeudumme emmekä kuitenkaan
laskeudu; sen teemme me emmekä kuitenkaan me.»[83] Mikään ei tässä
maailmassa ole kestävää paitsi juuri kestämättömyys, itse vaihtelu.
Ilmiöitten ikuisen vaihtelun vertauskuvana Herakleitos pitää tulta,
joka on liikkuvaisin kaikista alkuaineista, liikkuvaisempi kuin sekä
vesi että ilma, aine, joka ei milloinkaan ole hetkeäkään levossa. Tuli
antaa elämän kaikelle: ruumiinlämpö on Herakleitoksen mielestä sielun
ilmestymä, jollaisena Anaksimenes piti hengitystä.[84] Mutta tuli,
elämän antaja, on myöskin kaiken kuluttaja. »Kaikki», Herakleitos
sanoo, »muuttuu tuleksi ja tuli kaikeksi muuksi, kuten kulta vaihdetaan
tavaroihin ja tavarat kultaan.» Tässä kenties ilmenee persialaisten
uskonnon tulenpalvonnasta saatuja vaikutteita; tämän uskonnon
Herakleitos epäilemättä tunsi.
Kaiken vaihtelussa Herakleitos kuitenkin vaistoaa lainalaisuuden, ja
tämä on vastakohtien välinen taistelu. Ilman vastakohtia ei ole elämää:
»Ilman nälkää ei ole kylläisyyttä, ilman väsymystä ei ole lepoa, ilman
sairautta ei mitään paranemista. Ja ellei olisi vääryyttä, ei myöskään
olisi mitään oikeutta.» Vastakohtien alituisen taistelun merkityksen
hän lausuu näillä sanoilla: »Taistelu on kaiken isä, kaiken kuningas.»
Tämä ajatuskulku pohjautuu aito helleeniseen käsitykseen, jonka mukaan
kaikki, mikä elämässä oli voimakkainta ja parhainta, sai alkunsa
_kilpataistelusta_.
Kaikki muuttuu; kaikki on myös suhteellista: »Kauneinkin apina on ruma
verrattuna ihmiseen. Mutta kaunein ja viisain ihminen on kuin apina
verrattuna Jumalaan.»
Ilmiöiden lainalaisuus johtuu Herakleitoksen mielestä siitä seikasta,
että tuli eli maailmansielu myöskin on »_ikuinen järjestävä järki_.»
Tämä ajatus ilmenee jo Anaksimandroksen puheessa kaikkea hallitsevasta
luonnonlaista, joka myöskin oli kaiken käsittävä oikeusjärjestys ja
rankaisi yksityistä, milloin tämä poikkesi kokonaisuudesta.
Kansanomaisesta jumala-käsityksestä Herakleitos, älyllinen ylimys,
sitävastoin käyttää pelkkiä ylimielisiä sanoja. Sen luoja, Homeros,
»pitäisi karkoittaa julkisista puhetilaisuuksista ja häntä olisi
ruoskittava raipoilla», hän sanoo. »Jumalankuvien rukoileminen on
kuin muurille puhumista. Ja se, joka teurasuhreilla koettaa puhdistua
verenviasta, menettelee kuin hän olisi astunut lokaan ja tahtoisi
jälleen pestä itsensä puhtaaksi loalla.»