Lienee tarpeetonta mainita, että tyrannivallan kukistumista
seurasivat katkerat puolueriidat. Lopuksi valtion johto jäi kuitenkin
Kleistheneen käsiin, joka tosin oli ylimys, mutta kuului sukuun, jolla
kansanmielinen politiikka oli perinnäisenä tapana. Hän ei hakenut tukea
säätyläisistään, joitten poliittiselle älylle oli tunnusmerkillistä,
etteivät he olleet mitään oppineet eivätkä mitään unohtaneet ja joiden
päämääränä oli onnellistuttaa Ateenaa samalla hallitusmuodolla, jota
he ihailivat Spartassa. Kleistheneen tarkoituksena oli sitävastoin
pelastaa Solonin hallitusmuoto. Mutta siihen ei nyt enää riittänyt
entisen valtiojärjestyksen tukeminen sellaisenaan, vaan nyt
tarvittiin myös uudistuksia. Sen Kleisthenes oivalsikin osoittaen
sillä omaavansa valtiomiehen silmän. Kaikki kansalaiset olivat tosin
poliittisesti äänioikeutettuja, ja kirjoitetun lain mukaan vallitsi
yhteiskunnassa tasa-arvoisuus, mutta todellisuudessa oli aatelin ja
aatelittomien suhde kuin kahden toisilleen vihamielisen kansakunnan.
_Sukulaisuussiteissä_ oli ylimysvaltaisen puolueen voima. Solonin
järjestämän poliittisen _varallisuusluokkajaon_ rinnalla säilyi
nimittäin vanha jako neljään sukuun, joitten alkujuuret olivat peräisin
ajalta, jolloin ateenalaiset olivat paimentolaiskansaa. Tämän jaon he
olivat säilyttäneet vielä Attikaan tulonsa jälkeenkin. Näiden sukujen
keskuudessa aatelisto säilytti suuren vaikutusvaltansa. Solon ei ollut
uskaltanut koskea tähän sukujärjestelmään. Mutta Kleisthenes, josta
kehittyi kiihkeä demokraatti, kohdisti voimansa vaaliuudistukseen, joka
teki vanhan sukujaon poliittisesti merkityksettömäksi. Sen sijaan hän
jakoi Attikan väestön kansankokouksen äänestyksiä ja muita poliittisia
tarkoituksia varten _asuinpaikkojen_ mukaan, siis vaalipiireihin.[76]
Vanhoilla suvuilla oli sen jälkeen merkitystä vain yksityiselämässä.
Samalla hän toteutti joukon muitakin kansanvaltaisia uudistuksia
valtiomuodossa.