Silmäänpistävä on se lainalaisuus, niillä kaikki Kreikan
kaupunkivaltiot suorittavat saman kehityssarjan kuningaskunnasta
ylimysvaltaan ja tyranniuteen sekä vihdoin yhä jyrkemmin toteutettuun
kansanvaltaan. Ei mikään mahti maailmassa kyennyt estämään tätä
aaltoliikettä. Olivatpa kuninkaat ja tyrannit kuinka eteviä
hallitsijoita tahansa, hallitusmuodon muutosten pyörä pyörii
täsmällisyydellä, joka vaikuttaa luonnon välttämättömyydeltä.
Rikaslahjaiset ja toimintatarmoisetkaan persoonallisuudet eivät ole
kyenneet ajan pyörää ohjaamaan toisille radoille, vaan ovat korkeintaan
voineet toimia kehityksen muodostelijoina. Idästä länteen — alkaen
joonialaisten siirtokuntien keskuudesta — rientää tämä vallankumous
ja uudistusliike. Paljon emme kuitenkaan tiedä sen vaikutuksesta
joonialaisissa siirtokunnissa.
Sitä mieluisammaksi tuli senvuoksi oppineen maailman yllätys, kun
eräs luonnontutkija löysi Khios-saarelta, länteen Smyrnasta, kiven,
johon oli, arvelun mukaan noin v. 600 e.Kr. kaiverrettu palanen
saaren lakeja. Kiveä oli käytetty maantien suojamuurin rakentamiseen.
Valitettavasti alaosa on siitä murtunut pois, mutta _niin_ paljon siitä
kuitenkin saa selvää, että siihen on kirjoitettu osa »kansan lakeja».
Teksti puhuu edelleen »kansan neuvoston» valitsemisesta, johon joka
suvulla tai vaalipiirillä oli oikeus valita 50 miestä ja jolla oli
valta ratkaista oikeusriidat. Tämä neuvosto on siis samanluontoinen
kuin se kansan valitsema 400 miehen neuvosto, jonka Solon sääti
ateenalaisille areiopagin rinnalle ja joka aikaa myöten yhä enemmän
rajoitti vanhan neuvoston toiminta valtaa. Tämän lajiaan harvinaisen
muinaislöydön avulla voimme todeta joonialaisessa siirtokunnassa
ilmenneen kansanvaltaisia liikkeitä. Me näemme täällä kansan itsensä
merkitsevän muistiin lait, jotka se on säätänyt, samaan aikaan kuin
Ateenassa Solon laeillaan antoi kaikille kansalaisille oikeuden
äänestää valtion hallinnosta.
Kansanvaltainen liike rajoittuu kuitenkin helleenisen maailman sekä
aineellisessa että henkisessä suhteessa vireimpiin osiin, siis
seutuihin, joissa merenkulku on vilkasta: Attikaan, Korinthokseen ja
muihin satamakaupunkeihin sekä Vähän-Aasian ja Sisilian kreikkalaisiin
siirtokuntiin. Valtioissa, joissa kaupan ja teollisuuden nousu
oli luonut varakkaan käsityöläisten, teollisuudenharjoittajain
ja kauppiasten muodostaman keskiluokan, oli yhteiskunnallinen
tyytymättömyys raivannut tietä aatelisvallan vaihtumiselle
tyrannivallaksi. Sillä suuri keskiluokka vaati itselleen poliittista.
vaikutusvaltaa, joka vastaisi sen taloudellista merkitystä ja
yhteiskunnallista asemaa. Sen johdolla alkoi silloin alempien
kansankerrosten taistelu ylimystöä vastaan.
Ritariajan käsitysten ja nykyajan vaatimusten välille on avautunut syvä
kuilu. Vanhoja, hyviä aikoja ikävöivien kuullaan usein valittavan,
ettei ylhäistä syntyperää ja ritarillisia hyveitä enää pidetä arvossa,
mutta että lähimmäisiänsä sortamalla ja nylkemällä rikastunut
nousukas voittaa valtaa ja kunniaa huolimatta vaeltamiensa teitten
mutkista. Mutta toisella puolen ovat kansan syvät rivit pontevine ja
järkähtämättömine vaatimuksineen. Ne tahtovat poistaa yhteiskuntaa
rasittavat epäkohdat ja aikaansaada tasa-arvoisuuden, jolloin sekä
äskenrikastuneilla että yhteiskunnan vähäosaisillakin olisi täydet
kansalaisoikeudet.
Hyökkäysaseenaan käyttävät tyytymättömät aatelisen ylimystön
syntiluetteloa. Tässä kuten aina osoittautuu todeksi kokemus, että
pääsipä valtaan mikä yhteiskuntaluokka tahansa, se aina on halukas,
niin paljon kuin uskaltaa, syrjäyttämään omien yhteiskunnallisten ja
taloudellisten etujensa hyväksi kokonaisuuden parhaan. Sillä kaikki
yhteiskuntaluokat ovat pohjaltaan yhtä itsekkäitä. Eivätkä Hellaan
aatelismiehet, nämä »hyviksi» ja »oivallisiksi» itseään nimittävät
herrat, tehneet poikkeusta tästä säännöstä.
Suurimpiin väärinkäytöksiin he olivat tehneet itsensä syypäiksi
_lainkäytön_ alalla. Se oli näet täydellisesti tämän yhteiskuntaluokan
käsissä ja siitä huolehtivat neuvostot. Näitten oikeusistuinten
ratkaisuissa näyttää kuitenkin, ainakin eräillä tahoilla kuuluneen
päiväjärjestykseen lahjonta ja juonittelu. Ehkäpä oli liiankin paljon
totuutta sadussa satakielestä ja haukasta, jota Hesiodos käyttää
kuvatakseen aatelismiesten ja pikkueläjien välistä suhdetta tähän
aikaan.
»Haasteli kerran haukka, kun kynsissään satakieltä
pilvien korkeuteen vei, laulelijaa sulosuista,
kouraisun tulisessa kun tuskass' armoa koito
kyynelin pyyteli tuo — näinp' ylpeä haukka se haastoi:
'Miksikä rääkyt, rääpelö? Jäit väkevämpäsi valtaan.
Kunne ma vien, sun on tultava, laula jos kuink' ihanasti.
Syön pitopaistina tai sinut päästän mieltäni myöten.
Houkka se, ken uhanpäin väkevämmän on tahtoa vastaan:
voittoa ei saa, joutuu vaan häpeään, häviöönkin.'»
Käyttämällä väärin valtaansa aateli oli siten itse horjuttanut
yhteiskunnallista johtoasemaansa. Tosin suuri osa tätä vanhaa
yläluokkaa oli seurannut aikansa kehitystä ja vahvistanut
_taloudellista_ asemaansa lisäämällä varallisuuttaan liikeyrityksillä.
Myöskin rahan mullistavaa keksintöä yritteliäät aatelismiehet olivat
käyttäneet hyväkseen. Mutta rikkaitten maatilanomistajien harjoittama
pikkuviljelijän nylkeminen yhtä vähän kuin heidän tuomarivallan
väärinkäyttönsäkään eivät olleet omiaan _moraalisesti_ vahvistamaan
heidän asemaansa. Uusi keskiluokka käytti hyväkseen kansan syvissä
riveissä vallitsevaa tyytymättömyyttä ja aateliton kansa — kreikaksi
dēmos — saikin aikaan kapinalla tai kapinan uhalla, että aatelisvalta
kumottiin ja yhteiskunta muutettiin _kansanvaltaiseksi tasavallaksi_.
Välistä vallankumouksen tien estivät — mutta vain toistaiseksi —
senkaltaiset toimenpiteet kuin se, millä ateenalaiset valtuuttivat
Solonin uudistamaan yhteiskunnan. Tie kansanvaltaiseen hallitusmuotoon
kävi tyrannivallan kautta. Kunnianhimoiset kansanjohtajat
käyttivät hyväkseen yhteiskuntaluokkien välistä vihaa pyrkiäkseen
yksinvaltiaiksi. Nämä kansanjohtajat olivat enimmäkseen itse
aatelismiehiä, jotka tunsivat itsensä säätyveljiensä syrjäyttämiksi
tai jotka muusta syystä olivat joutuneet heistä eroon. Yksinvallan
tavoittelija kohoaa valtaan syvien rivien hartioilla. Jatkuvastikin
uransa varrella hän säännöllisesti koettaa ainakin ulkonaisesti
pysyä »kansan» edustajana. Tasavaltaisen hallitusmuodon muodot
säilytetään niin kauan kuin mahdollista, ja tyranni huolehtii vain,
että vaikutusvaltaisimmat virat miehitetään hänen sukulaisillaan ja
kannattajillaan. Kansan suosion hän koettaa säilyttää rakennuttamalla
komeita julkisia rakennuksia, eritoten teattereita, joissa loistavia
juhlaleikkejä järjestetään, ja käymällä sotia, jotka lisäävät
hallitsijan omaa ja valtion »kunniaa».
Ei ole epäilystäkään siitä, että tyrannivalta on monessa paikoin
edistänyt Kreikan sekä taloudellista että henkistä kehitystä. Se
on murtanut vanhat säätyennakkoluulot ja vapauttanut yhteiskunnan
vähäosaiset satavuotisesta sorrosta sekä tehnyt ylhäiset ja alhaiset
samanarvoisiksi lain edessä. _Vasta nyt valtio otti velvollisuudekseen
huolehtia ei vain kansalaisten turvallisuudesta ulkonaisia ja sisäisiä
vaaroja vastaan, vaan myös heidän aineellisesta hyvinvoinnistaan_,
edistämällä kauppaa ja elinkeinoja sekä perustamalla teitä, kanavia
ja vesijohtoja. Ateena, Korinthos ja Syrakusa — valitaksemme
muutamia silmäänpistävimpiä esimerkkejä — saavat kiittää mainioita
yksinvaltiaitaan myöhemmän suuruutensa perustamisesta. Myöskin
taiteilijat ja runoilijat olivat tervetulleita vieraita tyrannien
hoviin. Suurten juhlaleikkien kirjalliset ja soitannolliset
huvitukset sekä loistorakennusten suunnittelu ja koristelu tarjosi
heille tuottavaa työtä. Sillä ensi kerran mykeneläisajoista lähtien
rakennettiin nyt monumentaalisia rakennuksia.
Meikäläinen sana »tyranni» on kreikkalainen lainasana, jolla
on kuitenkin sivuvivahdus, jota kreikkalaisella sanalla ei
välttämättömästi aina ollut. Mikäänhän ei estänyt, kuten olemme
nähneet, kreikkalaista »tyrannia» olemasta aivan erinomainen
hallitsija.[77] Mutta yksinvalta tarjoaa ennen pitkää melkeinpä
yli-inhimillisiä kiusauksia tavalliselle kuolevaiselle. Hallita
lähimmäistensä elämää ja omaisuutta olematta kenellekään vastuussa
teoistaan — sellainen valta johtaa helposti rajattomaan itsekkyyteen
ja vallan väärinkäyttöön, joskaan ehkä ei heti aluksi, niin ainakin
parin sukupolven päästä. Perimätieto kertoo sellaisistakin tyranneista,
joiden toiminta vastasi heidän arvonimensä nykyistäkin merkitystä. Eräs
heistä oli _Polykratēs_, joka vuoden 530 paikkeilla anasti haltuunsa
Samos-saaren herruuden. Hänen uransa lopetti muuan persialainen
satraappi, joka houkutteli hänet valtaansa ja sitten ristiinnaulitsi
hänet. Hänen mielilauseenaan oli, että tuotti enemmän iloa ystävilleen
antamalla heille takaisin, minkä ensin oli heiltä ottanut, kuin
jättämällä heidän omaisuutensa rauhaan. Akragaassa[78] Sisilian
etelärannikolla hallitsi 500-luvun keskivaiheilla tyranni _Phálaris_,
joka piti yllä valtaansa väkivallanteoilla. Hänen julmuuttansa todisti
kuparinen härkä, jonka sisässä hänen kerrotaan polttaneen vastustajiaan
elävältä. Niinkin miellyttävä tyranni kuin Korinthoksen _Periandros_,
jonka laskettiin kuuluvan Kreikan seitsemän viisaan joukkoon ja joka
kohotti kaupunkinsa suureen aineelliseen ja henkiseen kukoistukseen,
tuli ajan pitkään epäluuloiseksi ja sortovaltaiseksi. Kun Miletoksen
tyranni kerran lähetti lähettilään häneltä pyytämään hyvää neuvoa,
miten hänen tulisi hallita, Periandros vei miehen mukanaan
viljapellolle, missä hän ei puhunut sanaakaan, vaan sen sijaan käytteli
keppiään hyvin kaunopuheisesti katkaisten sillä kaikki tähkät, jotka
kohosivat toisten yläpuolelle.
Syrakusan tyranni Dionýsios teki myös paljon kaupunkinsa kehityksen
hyväksi. Mutta salamurhaajien pelossa hän ryhtyi aina uusiin
väkivaltaisuuksiin. Yleisesti tunnettu on kertomus Damokles-nimisestä
hovimiehestä, joka ihaillen Dionysioksen valtaa ylisti häntä
onnelliseksi. Tyranni vastasi: »Saat itse koettaa, miltä maistuu olla
yksinvaltias.» Sitten hän puetutti Damokleen ruhtinaalliseen pukuun
ja käski kestitä häntä loistavasti omassa pöydässään. Mutta hänen
päänsä päälle Dionysios ripustutti teräväksi hiotun miekan riippumaan
hevosen jouhesta. Kun Damokles näki miekan, hän heti paikalla menetti
ruokahalunsa ja luopui mielellään koko ihanuudesta.
* * * * *
Tyrannien merkitys kehitykselle on ollut, että he ovat tehneet
lopun repivistä puolueriidoista, joten kansan voimat saattoivat
yhtenäisemmin suuntautua aineelliseen vaurastumiseen. Siten parantui
alempien kansanluokkien taloudellinen ja yhteiskunnallinen asema.
Mutta huolimatta ansioistaan tyrannivalta ei voinut jäädä pysyväksi,
sillä niin erikoinen valta-asema vaatii kantajaltaan erinomaista
lahjakkuutta, johon tulee samalla yhtyä luonteen ylevyyden; sellaiset
miehet ovat aina harvinaisia — ja olivat Hellaassakin. Jos noita
harvinaisia ominaisuuksia sattuisikin missä olemaan, on kuitenkin
erittäin harvinaista, että ne periytyisivät edes pojille ja vieläkin
harvemmin ne elävät useammissa hallitsijapolvissa. Sen vuoksi
saikin harvoin tyrannin pojanpoika säilyttää valtansa. Tavallisesti
kukistettiin jo toinen sukupolvi.
* * * * *
Kaikkialla luonnollisesti aatelistolla oli enimmän toivottavaa tyrannin
kukistamisesta. Tosin voitiinkin tyrannit karkoittaa, mutta heidän
hallituksensa jälkiä ei voitu hävittää. Paluu vanhaan ylimysvaltaiseen
valtiomuotoon oli ja jäi mahdottomuudeksi. Sen aika oli jo ohi. Sen
sijaan oli usein tuloksena, kuten Ateenassa, että kansanvaltainen
hallitusmuoto ei vain lujittunut, vaan kansanvaltaistui yhä enemmän.
Ja niin lujittui vähitellen Hellaan vireimmässä osassa valtiomuoto,
joka aikansa ja monen historioitsijankin vakaumuksen mukaan edusti
joko yhteiskunnallisen elämän suurinta hyvää tai sen äärimmäisintä
pahaa. Varmaa on joka tapauksessa, että vasta tässä valtiomuodossa
_kansalaisajatus_ pääsee täyteen oikeutukseensa Vasta kansanvaltaisessa
valtiossa toteutuu ajatus, ettei yhteiskunta ole olemassa vain
kuningasta tai tyrannia eikä muutamia harvoja ylimyksiä varten,
vaan _kaikkia_ varten. Juuri kansalaisajatus elähdytti taistelussa
persialaisia vastaan, jolloin ratkaistiin, kumpiko, länsimainen
vapaudenrakkaus ja individualismi vaiko itämainen orjanmieli ja
despotismi määräisivät ihmiskunnan tulevan kehityksen.
Kirjallisuutta tähän ja toiseen lukuun:
Aristoteles, Schrift vom Staatswesen der Athener, verdeutscht von Georg
Kaibel und Adolf Kiessling.
Alfred Croiset, Les démocraties antiques.
Robert von Pöhlmann, Geschichte der sozialen Frage und des Sosialismus
in der antiken Welt.
Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Aristoteles und Athen.
Tähän lukuun:
Ernst Nachmanson, Forngrekisk demokrati (Nordisk tidskrift 1910).