Solon oli yksi Kreikan »seitsemästä viisaasta». Tämän nimityksen
omisti perimätieto Hellaan sen ajan viisaimmille valtiomiehille.
Kansantaru, joka mielellään saattaa suuret miehet yhteen, kertoo,
kuinka seitsemän viisasta seurustelevat juhlallisesti ja vaihtavat
keskenään ajatuksia. Perimätieto on edelleen koristanut heidän
elämänsä tarinaa kertomuksella, kuinka muutamat kalastajat kerran
saivat nuotasta kultaisen kolmijalan, jonka Pythia käski lähettää
lahjaksi »viisaimmalle». Miletoslaisen filosofin Thaleen arveltiin
parhaiten ansaitsevan tämän lahjan. Mutta hän lähetti sen eräälle
toiselle seitsemästä ja tämä kolmannelle, kunnes lopuksi seitsemäs
omisti sen Apollonille. Perimätiedon keksintöä on Solonin ja Kroisoksen
kohtaaminenkin, joka jo ajallisista syistä oli mahdoton.
Solon oli syntynyt noin v. 640 e.Kr. Hänen isänsä oli hyvinvoipa
liikemies, mutta oli kadottanut liiallisella anteliaisuudella suurimman
osan omaisuuttaan. Poika lähti silloin vieraisiin maihin hankkiakseen
työllään itselleen riippumattoman aseman. Näillä matkoilla hänen
katseensa avartui yli kotikaupungin näköpiirin, ja aikaa myöten
kehittyi hänestä persoonallisuus, joka osasi asettua puolueiden ja
muiden ihmisiä erottavien rajoitusten yläpuolelle. Aikana, jolloin
peloittaviksi kärjistyneet riitaisuudet olivat saattaneet maan
sisällissodan partaalle, Solon oli ainoa, joka voi tuoda pelastuksen.
V. 594 ateenalaiset valitsivat hänet arkontiksi ja antoivat hänelle
rajattoman vallan yhteiskunnan uudistamiseen. Ohjelmansa — jos sitä
siksi saa sanoa — hän oli esittänyt maanmiehilleen sarjassa runoja,
jotka, samalla kuin ne ovat attikalaisen kirjallisuuden kaunis
alku, ovat tehneet hänen uudistuspyrkimyksilleen saman palveluksen
kuin sanomalehdistö nykyajan valtiomiehille. Solon esiintyy niissä
jonkinlaisena runomuotoisena kansanpuhujana ja vetoaa Ateenan
kansalaisiin, oliko heidän tarkoituksensa ymmärtämättömyydessä hävittää
kaupunki, jonka yllä Pallas Athenen suojaava käsi tähän saakka oli
levännyt. Hän painaa poltinmerkkinsä rikkaitten väärämielisyyteen
ja voitonhimoon varoittaen heitä rangaistuksesta, joka heitä uhkaa
vanhurskaitten jumalvoimien puolelta. Meitä kohtaa näissä runoissa
persoonallisuus, jossa ihanteelliseen mieleen samalla kertaa yhtyy
selvästi ajattelevan miehen käytännöllinen toimintatarmo. Hänen
velvollisuudentuntonsa perustui lujaan vakaumukseen, että jumalallinen
oikeus aina ennemmin tai myöhemmin rankaisee jokaisen väärän teon.
Järkähtämättömästi hän piti kiinni siitä, mitä piti oikeana, mutta
toiminnassaan häntä johti sama horjumaton terveen kohtuullisuuden
aisti, joka on koko kreikkalaisen kulttuurin elinhermo. Sellaiselle
luonteelle on »kultainen keskitie» varmimmin päämäärään viepä.
Kaikki katsoivat luottamuksella tähän erikoisen oikeamieliseen ja
maltilliseen mieheen, joka tahtoi _kaikille_ hyvää. Hän jos kuka
oli kykenevä oikeudenmukaisesti uudistamaan yhteiskunnan, »koska
hän yhtä vähän oli sekaantunut rikkaitten vääryyksiin kuin joutunut
osalliseksi köyhien hädästä», kuten Plutarkhos sanoo. »Molemmat puolet
kiinnittivät häneen suuria toiveita, rikkaat siksi, että hän itse oli
varakas, köyhät siksi, että hän oli rehellinen. Joka tapauksessa on
ateenalaisille kunniaksi, että he sellaisena mieltenkuohun hetkenä
voivat yhtyä edes jossakin: valitessaan parhaimman, viisaimman ja
puolueettomimman miehen riitojensa ratkaisijaksi.
Eikä Solon pettänytkään kansansa luottamusta. Jos vallanhimo olisi
johtanut hänen tiensä yhteiskunnan kukkuloille, olisi hänelle nyt
ollut varsin yksinkertaista suorittaa jommankumman pääpuolueen avulla
vallankaappaus, joka olisi tehnyt hänestä »tyrannin» — sitä nimeä
käytettiin kreikankielessä kansanjohtajista, jotka olivat tulleet
vallankumouksellista tietä yksinvaltiaiksi. Koko se onnenonkijain
lauma, joka tungeksi Solonin, kuten jokaisen vallankumouksen johtajan
ja yhteiskunnan uudistajan ympärillä kalastaakseen sameassa vedessä,
toivoi, että hän rupeaisi tyranniksi. Mutta valtion hyvä oli hänen
toimintansa ainoa ojennusnuora. Ja tässä, kuten kaikessa, mitä teki,
hän seurasi sananlaskua, jota on pidetty hänen keksimänään: »_Kohtuus
kaikessa_».
Kuinka viisas Solon nyt menetteli ratkaistessaan Ateenan
yhteiskunnallisia kysymyksiä? Hänen ensi työnään oli _julistaa
ainaisesti mitättömiksi kaikki velkakirjat_, jotka rasittivat
pikkutiloja ja määrätä, että kaikki velan takia orjuuteen joutuneet
oli heti vapautettava. Se oli vallankumouksellinen toimenpide, mutta
ainoa mahdollinen yhteiskunnallisen hätätilan torjumiseksi, joka
saattoi koko yhteiskunnan olemassaolon vaaranalaiseksi. Solon saattoi
omantunnonvaivatta suorittaa mullistavan tekonsa tietäessään, kuinka
häikäilemättä rikkaat olivat käyttäneet hyväkseen köyhien vaikeuksia
päästäkseen käsiksi heidän ainoaansakin. Ne, joita Solonin mahtikäsky
koski, olivat useimmissa tapauksissa aivan yksinkertaisesti nylkyreitä
ja koronkiskureita; eikä hänellä ollut mitään aihetta tuntea heitä
kohtaan sääliä, vaikkapa hänen uudistuksensa olisi heidät perin
köyhdyttänytkin. Eikä näitten piirien taholta ryöppyävä kiukun,
pahojen puheitten ja panettelun tulva kyennyt järkyttämään hänen
velvollisuudestaan tietoisen mielensä rauhallisuutta. Hän kykeni myös
tarvittaessa tukemaan oikeutta voimalla. Sorrosta vapauttaneensa
tuhansien lämmin kiitollisuus oli hänen parhain palkintonsa. Ja kansan
kiintymys kasvoi vieläkin, kun hän _kumosi julmat verolait_, jotka
antoivat kansalaiselle oikeuden myydä toisen orjaksi, ja keksi keinoja
ja neuvoja ulkomaille orjiksi myytyjen _vapaaksi ostamiseksi_.
_Poliittiset_ uudistusvaatimukset Solon tyydytti kumoamalla kaikki
entiset sukuetuoikeudet. Sen sijaan hän arvioi kansalaisvelvollisuudet
ja -oikeudet maaomaisuuden tuoton mukaan ja jakoi kansalaiset neljään
luokkaan, joista kolme ensimmäistä suoritti sotapalvelusta raskaasti
asestettuina, »hopliittoina», kun taas neljännen luokan jäseniä,
»palkkatyöläisiä», käytettiin korkeintaan kevytaseisina tai merimiehinä
laivastossa. Välittömistä veroista olivat kaikki kansalaiset vapaat.
Sillä vastoin meidän aikamme yhteiskunnissa ja itämailla jo siihenkin
aikaan vallinnutta käsitystä pidettiin koko Hellaassa kuten Roomassakin
sellaista taakkaa vapaan kansalaisen arvolle sopimattomana. Tämän
periaatteen toteuttaminen kävi mahdolliseksi valtion virkojen ollessa
palkattomia kunniatehtäviä. Isänmaan ollessa vaarassa voitiin kuitenkin
määrätä erikoisia veroja, jolloin verosumman suuruus oli riippuvainen
kansalaisen varallisuusluokasta.
Poliittisten _oikeuksien_ jaossa Solon antoi niitä köyhimmillekin, niin
että kaikki kaksikymmentä vuotta täyttäneet kansalaiset saivat oikeuden
ottaa osaa kansankokoukseen, missä kaikki virkamiehet, myös arkontit,
valittiin. Mutta vaalikelpoisia valtion virkoihin olivat ainoastaan
kolmen ylimmän luokan jäsenet.
Muista kansankokouksen oikeuksista on meillä vain epätäydellisiä
tietoja. Todennäköisesti se päätti sodasta ja rauhasta, ylimääräisistä
veroista sekä valtiomuodon muuttamista koskevista kysymyksistä.
Vastapainon kansankokoukselle Solon muodosti luomalla areiopagin
rinnalle uuden neuvoston, joka muistutti Spartan neuvostoa perustuen
kuitenkin laajemmalle ja kansanvaltaisemmalle pohjalle, koska sen
jäsenluku oli 400 ja jäsenten alin ikäraja vain 30 vuotta. Tämän
neuvoston tehtävänä oli valmistaa kaikki kansankokouksessa käsiteltävät
kysymykset ja avustaa arkontteja hallituksessa.
Kolmanneksi Solon kävi käsiksi _yleiseen lainsäädäntöön_. Hän lievensi
suuresti Drakonin ankaria lakeja ja rajoitti kuolemanrangaistuksen vain
kaikkein raskaimpiin rikoksiin.
Solonin lainsäädäntö on siinäkin suhteessa mielenkiintoinen, että siinä
ensi kerran maailmanhistoriassa tapaamme ylellisyyttä rajoittavia
määräyksiä. Yksityiskohtaisilla säädöksillä hän koetti hillitä naisten
loistonhalua. Toiset määräykset kielsivät taas liiallisen komeuden
hautajaisissa.
Solon on maailmanhistorian ensimmäinen tunnettu yhteiskunnan uudistaja
kansanvaltaisessa mielessä. Sillä hän antoi kaikille kansalaisille
poikkeuksetta oikeuden kansankokouksen päätöksissä vaikuttaa äänellään
asioitten ratkaisuun.
* * * * *
Mutta Solonin kävi kuten niin monen muunkin yhteiskunnan parantajan,
joka on koettanut välttää äärimmäisyyksiä; ennen pitkää ei kukaan
ollut tyytyväinen. Sekä rikkaat että köyhät olivat yhtä tyytymättömiä.
»He tunsivat», kuten eräs kulttuurihistorioitsija sanoo, »ensi
ilonhuumauksen jälkeen suurta pettymystä huomatessaan, ettei elämä
nytkään ollut ruusuilla tanssimista, vaan täynnä työtä ja huolia. Sama
pettymys toistuu joka kerta, kun kumouksellisen liikkeen onnistuttua
ilmenee, ettei toivottua autuaallisuutta saatukaan.» Solon ilmaisi itse
ensi ihastuksen ja vastavaikutuksen eron sanoilla:
»Iloista oli kaikki, mitä he silloin sanoivat.
Mutta nyt heidät täyttää viha,
ja karsain silmin he kaikki
katsovat minua kuin viholliset.»
Kaikkein köyhimmät olivat toivoneet, että kaikki suurtilat olisi jaettu
yhtäsuuriksi pikkutiloiksi, eivätkä olleet tyytyväisiä toimenpiteeseen,
jolla suurten maatilojen pinta-alaa vähennettiin määrätyissä rajoissa.
Mutta Solon hylkäsi heidän vaatimuksensa jyrkästi. Hän seurasi
alati kultaista keskitietä. Kun kerran joku kysyi häneltä, oliko
hän mielestään antanut ateenalaisille parhaimmat lait, hän vastasi:
»Parhaat, mitä ateenalaiset kykenevät vastaanottamaan.»
Lopuksi Solon väsyi joka puolelta ahdistaviin moitteisiin ja
toivomuksiin, joissa häneltä vaadittiin aina uusia muutoksia
lakeihinsa. Hän lähti kymmenvuotiselle matkalle näkemään maailmaa.
Sillä aikaa tuli ateenalaisten elää vain rauhallisesti hänen lakiensa
mukaan. He lupasivat sen. Poliittisen osansa hän mielestään oli
näytellyt loppuun. Mies, jolla äsken oli ollut kokonaisen kansan
kohtalo käsissään, luopui vapaaehtoisesti vallasta, ja hänen elämänsä
kulki sen jälkeen yksityishenkilön rauhallisempia latuja.