Pian alkoivat Ateenassa yhteiskunnalliset ja sisäpoliittiset
taistelut, jotka ovat luonteenomaisia tämän yhteiskunnan historialle.
Yhteiskunnalliset vastakohdat olivat kuitenkin aivan toiset kuin
Spartassa. Koska vieras kansa ei koskaan ollut tunkeutunut Ateenaan, ei
siellä ollut syntynyt erotusta valloittajarodun ja kukistetun väestön
välille, kuten Spartassa. Silti ei Ateenasta puuttunut muukalaisia.
Ateenalaiset olivat päinvastoin ylpeitä voidessaan tarjota turvapaikan
maanpakolaisille.
Ateenan yhteiskunnallisten epäkohtien syyt olivat kokonaan
taloudellisia. Siirtyminen luontaistaloudesta rahatalouteen oli
aiheuttanut täällä, kuten niin usein muuallakin, suunnattomien
omaisuuksien kasaantumista toisaalle, toisaalle taas huutavaa hätää.
Suurkauppiaat ja -tehtailijat, jotka teettivät työnsä orjilla,
kokosivat suuria omaisuuksia, joita he käyttivät mitä tunnottomimmalla
tavalla rikastuakseen yhä edelleen lähimmäistensä kustannuksella. Ja
niin kehittyi juuri sama suhde pankkien pääoman ja maanviljelijäin hien
ja vaivan välille, jonka jo olemme oppineet tuntemaan Babyloniasta.
Pienviljelijäin maatilkut kiinnitettiin kohtuuttomista koroista, kunnes
omistajat eivät enää kyenneet niitä lunastamaan. Silloin ne joutuivat
ilman muuta velkojalle, joka lisäksi sai käyttää talonpojan työvoimaa,
kunnes velka oli maksettu korkoa korolle kasvaneena. Olivatpa verolait
niinkin raakamaisia, että ne antoivat velkojalle oikeuden myydä entisen
maanomistajan perheineen ulkomaille orjiksi. Epätoivoissaan alemmat
kansankerrokset koettivat useita kertoja syöstä kapitalisteja vallasta
ja saattaa tilalle yksinvaltiaan, joka olisi voinut antaa heille
mahtikäskyllään oikeutta.
Saadakseen yhteiskunnalliset taistelut loppumaan ateenalaiset
antoivat noin v. 620 _Drākōn_-nimiselle ylimykselle tehtäväksi
laatia valtiolle kirjoitetut lait. Mutta Drakon ei ollut oikea mies
ateenalaisten epätoivoista ahdinkotilaa korjaamaan. Hän oli kylläkin
lakimies ja osasi muovailla lakeja, mutta ilmeisesti häneltä puuttui
psykologista silmää huomaamaan yhteiskunnan sairauden olennaisinta
syytä. Hän näyttää uskoneen, että rauhattomat ainekset kyllä pysyisivät
kurissa, kunhan vain oli saatu tarpeeksi ankarat lakipykälät. Hänen
säädöksensä olivatkin niin ankarat, että niiden sanottiin olevan
»verellä kirjoitetut». Tämä nimitys on Demades-nimisen attikalaisen
puhujan ja valtiomiehen, joka eli 4:nnellä vuosisadalla e.Kr. Hänen
tietojensa mukaan Drakon rankaisi melkein kaikki hairahdukset ja
rikokset kuolemalla, niin että pellolta vihanneksia tai omenan
varastanut sai kärsiä saman rangaistuksen kuin temppelinryöstäjä tai
murhamies. Jos todellakin pellolta varastamisesta rangaistiin näin
ankarasti, lienee siihen ollut syynä, että kasvava hätä oli tehnyt
senkaltaiset rikokset niin tavallisiksi, että niitten estäminen
vaati erikoisia toimenpiteitä. Mutta kun sama kertoja väittää,
että Drakon olisi säätänyt kuolemanrangaistuksen sillekin, joka
kuljeksi joutilaana, eikä tahtonut työskennellä, hän ei ainakaan pysy
totuudessa, sillä luotettavan perimätiedon mukaan tosin niin suuresta
laiskuudesta _rangaistiin_, mutta vain kaikkien poliittisten oikeuksien
menettämisellä.
Drakonin lainsäädäntö sai kuitenkin paljon hyvää aikaan tahtoessaan
tehdä lopun oman käden kostosta ja verikostosta, joilla oikeutta
ikivanhoista ajoista oli etsitty. Hän asetti nimittäin _valtion_
areiopagin edustamana _suvun_ tilalle oikeusistuimena ratkaisemaan
tappajan ja verikoston vaatijan välit. Se oli suuri askel ikivanhasta
heimo- eli sukuyhteiskunnasta todella yhtenäistä valtiota kohti. Sillä
vaikkakaan Drakon ei voinut kerralla poistaa niin syvälle juurtunutta
tapaa kuin kosto, hän on joka tapauksessa taannut yksityisille
kansalaisille suuremman hengen ja omaisuuden turvan. Tässä onkin hänen
lainsäädäntönsä suurin ansio.
Vaikkakaan ensimmäiset kaikista »Drakonin laeista» eivät liene
likimainkaan olleet niin julmia, kuin miksi niitä on tahdottu väittää,
ne olivat kuitenkin siksi vähän edistystä suosivia, ettei niitten
voimassaolo voinut olla pitkäaikainen. Se tie ei tuonut yhteiskunnalle
rauhaa. Siksi ateenalaiset kääntyivät miehen puoleen, jolla oli aivan
toiset edellytykset tulla yhteiskunnan hyväntekijäksi. Hänen nimensä
oli Sólōn.